keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Ben-Hur (1959)

Ohjannut William Wyler
USA 1959, 212 min.
Draama, Seikkailu, Historia
Pääosissa: Charlton Heston, Haya Harareet, Stephen Boyd

I crown their god.
Huikea spektaakkeli Ben-Hur on lähes nelituntinen eepos, joka sijoittuu ajanlaskumme alun tienoille. Juuda Ben-Hur (Heston) on Juudaan maassa elävä yläluokkainen juutalainen, joka kuitenkin joutuu kaleeriorjaksi roomalaisystävänsä Messalan (Boyd) petollisuuden vuoksi. Koston sokaisema Juuda taistelee tiensä takaisin kotikonnuilleen ja lähes entiseen asemaansa, näyttääkseen Messalalle ja toki myös pelastaaksensa syyttöminä vankeuteen tuomitun sisarensa ja äitinsä. Juuda Ben-Hurin polut risteävät tämän tästä erään nasaretilaisen nuoren miehen kanssa, jonka kohtalo vaikuttaa merkittävästi myös Juudan tulevaisuuteen.

Tunteikas draama käsittelee päähenkilönsä mielenmaisemaa ja tunteista suurimpia mukaansatempaavasti, vaikka hetkittäin jättiläistarinassa on hienoista koon mukanaan tuomaa jähmeyttä. Parhaimmillaan elokuva on näyttävissä spektaakkeleissa, kuten henkeäsalpaavan jännittävissä kilpa-ajoissa. Visuaalisuus häikäisee ─ etenkin kun tietää, ettei tätä kertomusta ole tehty tietokoneilla. Satoihin ja tuhansiin pukuihin, avustajiin ja massiivisiin lavasteisiin upposi valtava summa rahaa, enemmän kuin yhteenkään elokuvaan aikaisemmin. Panostus kannatti, sillä Ben-Hur oli jättimenestys ja jäi historiaan uskomattomalla 11 Oscarin voittopotillaan. Ainakin toistaiseksi samaan lukuun ovat yltäneet ainoastaan Titanic (1997) ja Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003).

Lewis Wallacen romaaniin Ben-Hur (1880) perustuva elokuva ei ole lajissaan ainoa, vaikka se onkin kirjan tunnetuin filmatisointi. Kehuja on kerännyt myös vuoden 1925 Ben-Hur, joka sekin oli aikanaan järisyttävän kallis tuotanto. William Wylerin ohjaama kokonaisuus ei ole vain Ben-Hur-filmien kuningas, vaan myös 1950-luvun eeppisten suurelokuvien ykkönen. Samaan suurtuotantojen sarjaan lukeutuvat muun muassa Jättiläinen (1956), Kwai-joen silta (1957) sekä Ben-Huriin parhaiten vertautuva Kymmenen käskyä (1956). Samaan kaartiin luettakoon vielä ainakin seuraavana vuonna ilmestynyt Spartacus (1960), vaikka Hollywoodissa ja studioilla puhalsivatkin jo pian uudet tuulet.

Pisteytys: 
8/10

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Rio Bravo (1959)

Ohjannut Howard Hawks
USA 1959, 141 min.
Lännenelokuva, Toiminta, Draama
Pääosissa: John Wayne, Dean Martin, Walter Brennan, Ricky Nelson

A game-legged old man and a drunk. That's all you got?
Klassikkowestern Rio Bravo on jyrkkä vastalause muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneelle Seriffille (1952), jossa päähenkilö jää yksin kantamaan raskasta vastuuta ystävien kääntäessä hänelle selkänsä. Rio Bravo pyöräyttää asetelman päälaelleen, sillä tämän kylän seriffillä John T. Chancella (Wayne) apulaisia riittää, kun roistojoukko pyrkii vapauttamaan Chancen pidättämän murhamiehen. Chance tosin mielestään hoitaisi homman kotiin yksinkin, varsinkin, kun apukäsinä hääräävät krapulainen Dude (Martin), rampa Stumpy (Brennan) ja yli-innokkaalta vaikuttava nuori Colorado Ryan (Nelson). Yhteistyön voima kuitenkin kantaa pitkälle.
 
Rio Bravo ei suotta ole suuren klassikon asemassa. Elokuva on varsin positiivisella tavalla suoranainen lännenkliseiden tiivistymä, mutta siinä on myös kaikki suuren Hollywood-elokuvan ainekset. Monipuolisena ohjaajana tunnetun Howard Hawksin (1896─1977) tarinankerronta kulkee sujuvasti aina jännittävistä hetkistä leppoisaan komediaan ja tietenkin myös tunteita herkistävään romanssiin. Ja mikä parasta, jäyhä miehisyyskin taipuu tarvittaessa huolenpidoksi ja omanlaisekseen hellyydeksi.
 
Sulavan kerronnan ohella myös elokuvan roolitus on erinomainen. John Waynen ja Walter Brennanin suorastaan ikonisten hahmotyyppien ohella Dean Martin on loistava juopporetkuksi repsahtaneena entisenä apulaisseriffinä. Paremmin laulajana tunnettu aikansa teinitähti Ricky Nelson pärjää myös roolissaan hyvin. Muusikot Nelson & Dean pääsevät toki elementtiinsä, sillä tarinaan on saatu mahtumaan yksi tunnelmallinen laulelmakohtaus. Rio Bravon menestyksen siivittämänä Hawks päätyi vielä varioimaan teemasta kaksi muutakin elokuvaa, El Doradon (1967) ja Rio Lobon (1970) ─ molempia tietenkin tähditti John Wayne.

Pisteytys:
9/10

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Some Like It Hot - Piukat paikat (1959)

Ohjannut Billy Wilder
USA 1959, 121 min.
Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon

Running wild, lost control...
1920-luvun Chicagossa saksofonisti Joe (Curtis) ja basisti Jerry (Lemmon) ovat kipeästi vailla tuohta. Kaksikko joutuu kuitenkin vielä rahapulaakin suurempiin ongelmiin, kun he vahingossa osuvat todistamaan gangstereiden verilöylyä. Muusikkopolot pakenevat henkensä kaupalla ja pestautuvat valeasuissa naisorkesteriin välttääkseen gangstereiden koston. "Josephinen" ja "Daphnen" matka Floridan aurinkoon osoittautuu varsin mullistavaksi elämänmuutokseksi...

Aikansa kassamagneetti, kuuden Oscarin ehdokas ja yhden akatemiapystin voittaja Piukat paikat flirttailee hilpeästi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudella. 1950-luvun lopulle tultaessa elokuviin kohdistuneet sensuuritoimenpiteet eivät enää vastanneet ajan henkeä, ja paheellisena yleisömenestyksenä Piukat paikat musersi aimo loven niin sanotun Haysin koodin kivijalkaan. Vuosikymmentä myöhemmin vanhentunut sensuurisäännöstö oli jo kuopattu ja tilalla oli nykypäivänäkin tuttu ikärajoihin perustuva järjestelmä.

Ilahduttavan rietas ja vapauttava Piukat paikat on ehdoton komediasuosikkini ja ylipäätään useissa genren listauksissa elokuva keikkuu kärkipaikoilla. Onnistuneita asioita on turha edes eritellä yksityiskohtaisesti, sillä kaikki on kohdillaan aina tarinasta, näyttelijöistä ja pienistä gageista musiikkiin sekä visuaalisiin elämyksiin. En muuten taatusti ole katsonut yhtäkään 1001-listan elokuvaa yhtä monesti kuin tätä. Ensimmäisen kerran Piukat paikat tuli tutuksi joskus tämän vuosituhannen alussa ja tämän blogin elinkaaren aikana kirjoitin elokuvasta ensimmäisen kerran vuonna 2012. Sen jälkeen olen nähnyt Piukat paikat ainakin viidesti. Elokuvan kuuluisa loppurepliikki kuuluu "Nobody's perfect" ─ se on totta, joskin tämä täydellinen elokuva tekee poikkeuksen sääntöön.

Pisteytys:
10/10

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Touch of Evil - Pahan kosketus (1958)

Ohjannut Orson Welles
USA 1958, 95 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Charlton Heston, Orson Welles, Janet Leigh

A real sweet setup.
Autopommi räjähtää Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla Los Roblesin pikkukaupungissa. Tilanteen sattuu todistamaan meksikolainen huumepoliisi Ramon Miguel Vargas (Heston), mutta hän ei saa selvittää tapausta yksin. Pian paikalle nimittäin vaappuu kaidalta polulta poikennut poliisipamppu Hank Quinlan (Welles), joka ei kaihda keinoja saadakseen tapauksen käsiteltyä haluamallaan tavalla. Perin pohjin korruptoituneen Quilanin jokainen teko kuitenkin johtaa hänet askel askeleelta kohti vääjäämätöntä loppua rappion kyllästämässä kaupunkipahasessa.

Kuvauksellisten ja ylipäätään tyylillisten ansioidensa puolesta Pahan kosketus yltää lähes Citizen Kanen (1941) tasolle, ja tarinassakin on hieman vastaavia jännitteitä. Studiopomoja Wellesin omaperäinen visio ei tietenkään miellyttänyt, joten elokuva kävi läpi melkoisen myllyn ennen sen lopullista julkaisua. 1990-luvulla Pahan kosketus sai viimein arvoisensa kohtelun ja se pyrittiin restauroimaan alkuperäiseen asuunsa Wellesin muistiinpanojen pohjalta. Projektia luotsasi arvostettu leikkaaja ja äänisuunnittelija Walter Murch (mm. Ilmestyskirja. Nyt, 1979).
 
Elokuvan pahan kytän Hank Quilanin sinetöity kohtalo edustaa yhden aikakauden päätöstä, ja myös Pahan kosketuksen on katsottu edustavan film noirien klassisen kauden loppua. Elokuva jäi vieläpä Orson Wellesin (1915─1985) viimeiseksi kokopitkäksi Hollywood-ohjaukseksi, ehkäpä se myös on Wellesin viimeinen suuri mestariteos. 1960─1970-luvuilla Welles ohjasi vielä muutaman elokuvan Euroopassa sekä näytteli ja toimi kertojaäänenä kymmenissä teoksissa. Kuten vain suurelle taiteilijalle sopii, Wellesin elämä oli täynnä draamaa ja myyttisen ihmelapsen kohtalona oli tulla väärinymmärretyksi kerta toisensa jälkeen. Onneksi "edellä aikaansa" olevat taiteelliset ansiot ehdittiin tunnustaa vielä Wellesin elinaikana, vaikka Pahan kosketus huomioitiinkin kunnolla vasta maestron kuoltua.

Pisteytys:
10/10

maanantai 12. maaliskuuta 2018

The Defiant Ones - Kahle (1958)

Ohjannut Stanley Kramer
USA 1958, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Tony Curtis, Sidney Poitier

How come they chained a white man to a black?

Vankeja kuljettava auto ajaa ojaan, ja rytäkässä kaksi toisiinsa kahlittua vankia pääsee pakoon. John "Joker" Jacksonin (Curtis) ja Noah Cullenin (Poitier) pakomatka vaatii kummaltakin varsin paljon venymistä, sillä epäluulo toista kohtaan on suuri. Rämmintä läpi soiden ja ryteiköiden kuitenkin lopulta yhdistää riitaisan parivaljakon. Erikoiset ihmiskohtaamiset ovat myös omiaan ravistelemaan ennakkoluuloja ja pakottavat varsinkin Joker Jacksonin puntaroimaan arvomaailmaansa uusiksi.

Kahle osui ilmestyessään ajan hermoon, sillä Yhdysvaltojen rotujännitteet olivat 1950-luvun lopulle tullessa virittyneet tulenarkaan pisteeseen. Vuonna 1958 oli kulunut vain jokunen vuosi Montgomeryn bussiboikoteista ja Martin Luther Kingin noususta kansalaisoikeusliikkeen keulahahmoksi. Jokusia erävoittoja oltiin jo saavutettu, mutta mellakat jatkuivat pitkälle 1960-lukua. Vaikka vuosikymmenten taitteessa rotuerottelua oli jo hivenen purettu lain keinoin, umpirasistisella asenneilmastolla oli tietyissä paikoissa liian syvät juuret kitkettäväksi parin lakipykälän avulla. Kahle näyttää, että muutos on kuitenkin mahdollinen.

Kahdeksan Oscarin ehdokas Kahle sai osakseen ansaittua arvostusta ja se myös oli Sidney Poitierin (1927─) läpimurtoelokuva. Teemaan sopivasti Poitier myös nousi Oscar-ehdokkaaksi roolityöstään, joskin voitto ensimmäisenä mustana näyttelijänä tuli vasta elokuvasta Kedon kukkaset (1963). Sittemmin Poitier tähditti myös Stanley Kramerin toista rotuerotteluteemaista elokuvaa Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967). 1960-luvun lopulla maailma oli taas hieman muuttunut, mutta tasa-arvoon riitti yhä matkaa. Taivallettavaa riittää vieläkin.

Pisteytys:
8/10

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Ashes and Diamonds - Tuhkaa ja timanttia (1958)

Ohjannut Andrzej Wajda
Puola 1958, 95 min.
Draama, Romantiikka, Sota
Pääosissa: Zbigniew Cybulski, Ewa Krzyzewska, Waclaw Zastrzezynski

You know not if flames bring freedom or death.
Tuhkaa ja timanttia (Popiól i diament) on kenties kaikkien aikojen tunnetuin ja arvostetuin puolalaiselokuva. Itäblokin karuun miljööseen sijoittuva yhden päivän dramaattinen kuvaus kertoo yhdestä sukupolvesta, sen eksistentialistisesta kriisistä ja ylipäätään ajattomasti pohtii yksilön mahdollisuuksia. Teos päättää Andrzej Wajdan (1926─2016) sotatrilogian, jonka aiemmat osat Sukupolvi (1955) ja Kanal, kirottujen tie (1957) pureutuivat samankaltaisiin teemoihin.

Elokuvan pääosassa on Puolan James Deaniksi kutsuttu Zbigniew Cybulski (1927─1967), jonka roolihahmo Mackiek on hänkin nuori kapinallinen. Mutta siinä missä Nuori kapinallinen (1955) käsittelee yhden sukupolven yritystä etsiä itseään hyvinvoivassa amerikkalaisessa pikkukaupungissa, Tuhkaa ja timanttia seuraa päähenkilönsä attentaattia sodan runtelemassa Itä-Euroopassa. Mackiekin on määrä surmata eräs kommunistipolitrukki, mutta ensimmäisellä yrityksellä luodit suuntautuvat viattomiin tehdastyöläisiin. Vastoinkäymisestä huolimatta Mackiek lupaa kepein mielin suorittavansa tehtävän loppuun, mutta vuorokauden kuluessa rakkaus ja syyllisyys saavat hänet pohtimaan toisenlaisen elämän mahdollisuutta.

Elokuvan kiinnostavista ansioista muistetaan usein mainita sen puolueettomuus, siitäkin huolimatta, että filmi on tuotettu neuvostovallan alla. Valtiovallan ja vastarinnan aatteet jäävät lopulta pelkäksi humalaiseksi taustahälinäksi, ja tärkeimmäksi nousee ihmisyys ja rakkaus. Upeasti kuvattu ja runsailla metaforilla tukevoitettu Tuhkaa ja timanttia puhuttelee jo ensinäkemältä, mutta vaatii kenties hieman sulattelua. Toisella katselukerralla runsas vertauskuvallisuus ja rujo realismi taatusti tekevät vielä suuremman vaikutuksen.

Pisteytys:
9/10

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Man of the West - Mies lännestä (1958)

Ohjannut Anthony Mann
USA 1958, 100 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Gary Cooper, Julie London, Lee J. Cobb, Arthur O'Connell

God have mercy on my black blooded soul.
Entinen rikollinen Link Jones (Cooper) on muuttanut elämänsä suuntaa, ja on nyt matkalla etsimään opettajaa Good Hopen pikkukaupungin vastaperustettuun kouluun. Matka kuitenkin katkeaa junaryöstöön: Link jää kyydistä keskelle erämaata seuranaan laululintu Billie (London) ja lörpöttelevä korttihai Sam Beasley (O'Connell). Onneksi tai epäonneksi läheltä junarataa löytyy suojaisa mökki, jossa seurueen ottaa vastaan Linkin vanha rikoskumppani Dock Tobin (Cobb) lainsuojattomine apulaisineen ─ Link joutuu vielä kerran kohtaamaan menneisyyden silmästä silmään.

Mies lännestä tuntuu, näin jälkikäteen arvioiden, miltei koosteelta 1950-luvun lännenklassikoista. Tarina alkaakin tuttuun tapaan, kun mystinen mies lännestä astuu kuvaan ja tekee tiliä menneisyytensä kanssa. Hienoista aikakauden kommunismivainokritiikkiä voi myös löytää kerronnasta, joskaan ei kärkkäimmällä mahdollisella tavalla. Kyse ei kuitenkaan ole tusinatuotteesta, vaan huolella jalostetusta ja omilla jaloillaan vakaasti seisovasta teoksesta. Komeaa elokuvaa on ollut tekemässä todellinen konkaritiimi: erinomaisen käsikirjoituksen laati romaanin pohjalta Reginald Rose (mm. Valamiesten ratkaisu, 1957), upeat maisemat taltioi kuvaaja Ernest Haller (mm. Tuulen viemää, 1939), ja kaiken kasasi kokoon lännenfilmien ohjaajana tunnettu Anthony Mann. Pääroolissa nähdään loistavaa työtä tekevä Gary Cooper, joka vakuutti jäyhänä lännensankarina jo elokuvassa Seriffi (1952).

Mannin kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt James Stewart mieli kovasti Linkin rooliin, mutta on totta, ettei osa olisi hänelle sopinut. Stewartin imago olisi ollut liian puhtoinen, mutta Cooperissa puolestaan on roolin vaatimaa sisäänpäin kääntynyttä syvyyttä ja jäyhää kovuutta. Laadukkaasta tekijätiimistä huolimatta Mies lännestä ei alkuun kirvoittanut kovin innokasta vastaanottoa, mutta ajan kanssa maine kasvoi ─ ei kuitenkaan aluksi Yhdysvalloissa, vaan Euroopassa. Olen katsonut vain vähäpätöisen määrän Anthony Mannin westerneitä, mutta näkemistäni Mannin länkkäreistä Mies lännestä nousee ehdottomasti kärkipaikalle.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Academy Awards 2018


Jälleen kohdistuvat katseet kohti punaisia mattoja ja kullertavia patsaita! Ehdolla on useita hienoja teoksia, jos toki myös keskinkertaisuuksia ─ aikansa kuvia jokainen. Kuusi vuosikymmentä sitten kolmikymppisissä Oscareissa juhlittiin erityisesti David Leanin Kwai-joen siltaa (1957), joka on sittemmin muodostunut genrensä merkkiteokseksi. 90-vuotiaan gaalan ehdokastyrkkyinä on tänäkin vuonna pari sotaleffaa, Dunkirk (2017) sekä Synkin hetki (2017), mutta kumpikaan tuskin yltää lähellekään Kwai-joen seitsemän pystin saalista ja myöhempää mainetta.

Tämän vuoden kisailijoista olen toistaiseksi ehtinyt nähdä 16 elokuvaa ja yksi on vielä vuorossa tänään. Toissapäivänä katsoin neljän Oscarin ehdokkaan Mudboundin (2017), josta teksti ilmestyy sitten tämän kuun leffakoosteessa huhtikuun alussa. Muista nähdyistä filmeistä lista linkkeineen ja lyhyine kommentteineen ohessa!

CMBYN on toistaiseksi suosikkini kaikista ehdokkaista.

8 ehdokkuutta
Dunkirk (2017) on alkunsa puolesta lupaava, mutta harmillisesti keskinkertaiseksi hyytyvä sotakuvaus, joka ansaitsisi korkeintaan teknisiä palkintoja.

5 ehdokkuutta
Visuaalisesti huikea Blade Runner 2049 (2017) voisi puolestani saada pystin parhaasta kuvauksesta, mikä jottei erikoisefekteistäkin.

4 ehdokkuutta
Avaruusoopperan viimeisin lisä Star Wars: The Last Jedi (2017) on ehdolla erikoistehosteiden lisäksi äänipalkinnoista. Elokuva kisaa myös parhaasta scoresta, joka tietenkin on John Williamsin käsialaa.

3 ehdokkuutta
Call Me By Your Name (2017) ja Get Out (2017) voisivat puolestani molemmat kahmia kaikki tarjolla olevat kunnianosoitukset! Keskinkertaisempi (joskin ennakko-odotukset ylittänyt) Baby Driver (2017) voisi puolestaan menestyä äänimiksauksen ja -editoinnin saralla.

2 ehdokkuutta
Disneyn remake Kaunotar ja hirviö (2017) on ehdolla pukujen ja lavasteiden ansioista. Kummassakaan lajissa se tuskin on voittajasuosikki.

1 ehdokkuus
Menevä, mutta tavanomainen räiskintä Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) on ehdolla efekteistään, mutta tuskinpa ne ovat joukon parhaat. Samasta kategoriasta ehdolla on myös Kong: Pääkallosaari (2017), joka teki hieman paremman vaikutuksen erikoistehoisteiden saralla. Käsikirjoituskisaan yltänyt Logan (2017) tuskin vie voittoa kotiin, mutta vieraskielisten kategoriassa kisaavalla The Squarella (2017) on paremmat mahdollisuudet omassa sarjassaan. Elokuvan tilillä on jo Kultainen palmu, mahtaisiko sinne kilistä myös hieman britanniumia?

Sympaattinen Kasvot, kylät (2017) saa puolestani voittaa dokkarikategorian, vaikka ovat muutkin ehdokkaat taatusti vahvoilla. Ainakin Agnes Vardá saa elämäntyöpalkinnon, vaikka onkin jo suhtautunut gaalahömppään taatulla tyylillään. Dokumenttisarjassa on muitakin hyviä kisaajia. Hemmetin jännittäväksi äityvän tarinan kertova Käry (2017) ansaitsee myös kiitosta. Veljeni William (2017) riipaisee, ja sen tarina ansaitsee totta vie tulla kerrotuksi. Ehdokkuus on hienoa näkvyyttä tärkeälle aiheelle, voittipa filmi palkinnon tai ei.

Pitkien animaatioiden kategoria on vuosikaudet ollut kaikista ehdokkuuksista räikeimmin kaupallista mainoshuttua. Edes vaihtelun vuoksi Loving Vincent (2017) saisi voittaa, sen se totta vie ansaitsisikin. Maailmankirjat tosin ovat pahasti sekaisin, jos animaatiopysti edes kerran menee jollekin muulle kuin Disneylle tai Pixarille.

Onko The Shape of Water tämän vuoden La La Land (2016)?

Traditioni mukaisesti syvennyn vielä tänään Oscar-aaton elokuvaan. Tällä kertaa olen säästänyt katsottavaksi vuoden ehdokkuusrohmun (13) The Shape of Waterin (2017). Yöllä ja eritoten aamuyöllä sitten jännitämme, jos nyt mitään suuria yllätyksiä edes on tulossa. Vitsejäkin voi jo hieman arvailla etukäteen: mitenköhän viime vuoden parhaan elokuvan julkistukseen liittyvää sekoilua kuittaillaan? Ehdottomasti vuoden kiinnostavinta antia on seurata, miten alan mullistanut #metoo näkyy akatemiajuhlassa ─ varsinkin, kun viime vuonna orastavat ahdistelusyytteet ohitettiin lähinnä olankohautuksella.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Helmikuun elokuvat 2018

Call Me By Your Name
Ohjannut Luca Guadagnino
Italia, Ranska, Brasilia & USA 2017, 137 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Timothée Chalament, Armie Hammer, Michael Stuhlbark, Amira Casar



Elio (Chalament) rakastuu professori-isänsä (Stuhlbark) apulaiseen Oliveriin (Hammer) täydellisten kesäpäivien lipuessa ohitse pohjoisitalialaisessa huvilassa. Aito kesäromanssi on samaistuttava kenelle tahansa lempeitä tunteita joskus kokeneelle. Call Me By Your Name on toistaiseksi ollut niin hyvä menestys, että sille kaavaillaan jo jatko-osaa ellei peräti trilogiaakin. Jatko-osat ovat aina vähän riskialttiita, mutta lisää tällaisia filmejä kyllä kaivataan. Enpä ole nimittäin aikoihin katsonut elokuvaa, jonka tunnelmaa ei saa hyvään toviin karistettua mielensä päältä. Ehkäpä siksi, että se palautti mieleen jo jotain unohdettua mutta kaunista.

Pisteytys: 10/10

Logan
Ohjannut James Mangold
Kanada, Australia & USA 2017, 137 min.
Toiminta, Draama, Scifi
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Dafne Keen




2020-luvun lopulla lähes kaikki mutantit ovat kuolleet, mutta kyyninen Wolverine (Jackman) ja vanhuudenheikko Charles Xavier (Stewart) piileskelevät vielä Meksikossa. Brutaali elokuva on karu selviytymistaisto ja elokuvan maailma tuntuu suorastaan dystopialta. Nykypäivän Yhdysvaltojen suuntaa ajatellen moinen vainojen tulevaisuus tuskin onkaan mahdoton. Hieman periamerikkalaista traditiota on toki mukana, viitataanpa filmissä ainakin Etäisten laaksojen mieheen (1953) ─ näiden väliltä voi löytää yhteyksiä ja ehkäpä jonkinlaista sanomaakin. Peräti Oscar-ehdokkuuden saanut käsikirjoitus ei ole erityisen yllättävä, jos toki rutkasti parempi kuin niin monissa muissa nykypäivän supersankarifilmeissä. X-Men-saaga päätetään tällä erää varsin koskettavasti.

Pisteytys: 7/10

Icarus - Käry
Ohjannut Bryan Fogel
USA 2017, 121 min.
Dokumentti, Trilleri
Pääosissa: Bryan Fogel, Grigory Rodchenkov




Bryan Fogel tarkastelee Oscar-ehdokkaaksi yltäneessä dokumentissaan dopingin helppoutta. Fogel on itse varsin pätevä amatööritason pyöräilijä ja venäjän antidoping-labran pomo Grigory Rodchenkov oppaanaan hän suuntaa nuoruuden idolinsa Lance Armstrongin tielle. Dokumentin edetessä fokus kuitenkin muuttuu täysin lennosta, päähenkilökin vaihtuu. Venäjän dopingskandaali tulee julki ja Yhdysvaltoihin paennut Rodchenkov on tietenkin myrskynsilmässä. Mitä Venäjän urheiluelämä kertookaan itse valtiosta? Käry dokumentoi tosielämän jännärin onnistuneesti ja siinä sivussa herättää ajatuksia orwellilaisesta valtiokoneistosta.

Pisteytys: 8/10

Strong Island - Veljeni William
Ohjannut Yance Ford
USA 2017, 107 min.
Dokumentti, Rikos
Pääosissa: Yance Ford




Veljeni William tarkastelee ohjaaja Yance Fordin kipeitä muistoja William-veljensä murhasta, jonka tekijää ei koskaan tuomittu. Kerronta tulee lähelle, puhuttelee ja liikuttaa. Tähän perään voisi katsoa Valamiesten ratkaisun (1957), jossa oli hieman tämän tosielämän tapausta parempi lopputulos, vaikka sekin all (white) male panel pyrki kovasti hakoteille. Elokuva on ansiokkaasti Oscar-ehdokkaana.

Pisteytys: 8/10

Kong: Skull Island - Kong: Pääkallosaari
Ohjannut Jordan Vogt-Roberts
USA, Kiina, Australia & Kanada 2017, 118 min.
Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Tom Hiddleston, Samuel L. Jackson, Brie Larson



Warner Brothersin MonsterVerse-hirviösaaga alkoi massiivisesti rymistelevällä Godzillalla (2014) ja jatkuu samalla linjalla. Kong: Pääkallosaari unohtaa lama-ajan New Yorkin ja hyppää suoraan kylmän sodan 1970-luvulle. Joukko tutkijoita ja sotilaita lähtee koluamaan salaperäistä saarta Tyynellämerellä, ja vastassa on tietenkin isoja hirviöitä sekä jokunen muukin yllätys. Teemat ovat tuttuja aiemmista Kong-tarinoista (tunnetuimpina King Kong, 1933 & King Kong, 2005). Tarina on aika geneerinen, mutta riittää monsterimätkinnän viihdyttäväksi kehykseksi. Eturivin näyttelijät ja Oscar-ehdokkuudella huomioidut erikoisefektit nostavat nekin tasoa ennakko-odotuksiin nähden.

Pisteytys: 6/10

Baby Driver
Ohjannut Edgar Wright
Iso-Britannia & USA 2017, 112 min.
Toiminta, Rikos
Pääosissa: Ansel Elgort, Jon Hamm, Kevin Spacey, Lily James



Ryhdyin katsomaan kaahailuviihdettä, mutta näinkö sittenkin musikaalin? Vauhdikkaita autojakin toki nähdään, mutta ehdottomasti kiinnostavinta Baby Driverissa on hauska äänimaailmalla leikittely, joka kietoutuu hienosti osaksi juonta. Elokuva kertoo nuoresta pakoauton kuskista, tinnituksen takia musiikkia tauotta luukuttavasta Babysta (Elgort), joka tosin haluaisi vaihtaa alaa. Filmi ei suotta ole ehdolla molempiin akatemiapalkintojen äänikategorioihin! Epäilemättä suosikkihetkeni on Focuksen Hocus Pocus -progeklassikon valjastaminen takaa-ajokohtauksen taustamusiikiksi. Kaikkea sitä!

Pisteytys: 6/10

Hidden Figures - varjoon jääneet
Ohjannut Theodore Melfi
USA 2016, 127 min.
Biografia, Historia, Draama
Pääosissa: Taraji P. Henson, Octavia Spencer, Janelle Monáe



Tositapahtumiin ja niiden pohjalta Margot Lee Shetterlyn laatimaan tietokirjaan Hidden Figures (2016) perustuvassa elokuvassa seurataan kolmen NASA:ssa työskentelevän mustan naisen nousujohteista uraa. Katharine G. Johnson (Henson), Dorothy Vaughan (Spencer) ja Mary Jackson (Monáe) tekevät työnsä kulisseissa, mutta ilman heidän työpanostaan Yhdysvaltojen avaruuslennot olisivat jääneet lentämättä. Akatemiakisoissakin kilvoitellut elokuva on siloitellun tarinansa puolesta harmillisenkin tyypillinen historiadraama, mutta hyvä, että tärkeä tarina on kuitenkin kerrottu! Pääosanäyttelijät tekevät myös hienoa työtä.

Pisteytys: 8/10

Calamari Union
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi 1985, 80 min.
Komedia
Pääosissa: Sakari Kuosmanen, Pirkka-Pekka Petelius, Matti Pellonpää, Markku Toikka



Calamari Union kertoo viidestätoista Frank-nimisestä miehestä (mm. Kuosmanen, Petelius, Pellonpää) ja yhdestä Pekasta (Toikka), jotka päättävät vaihtaa maisemaa. Kalliosta lähtevä joukko pyrkii Pitkänsillan yli kohti etelän onnea, mutta osa porukasta jää matkan varrelle. Kuten Ruger Hauer asian myöhemmin sanoitti: "On matka Kalliosta Eiraan pitkä, Frank". Rooleissa nähdään useita muusikoita aina Martti Syrjästä Tuomari Nurmioon ja Dave Lindholmiin, myös ohjaaja itse esiintyy ruumisauton kuljettajana. Hervoton komedia, mutta myös kaunis ylistyslaulu Helsingille ja elokuville.

Pisteytys: 10/10