USA 1960, 197 min.
Draama, Historia, Sota
Pääosissa: Kirk Douglas, Laurence Olivier, Jean Simmons, Charles Laughton, Peter Ustinov
 |
| Are you afraid to die, Spartacus? |
Viimeisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua orjat nousevat kapinaan Rooman valtakunnassa. Kapinan siemen itää voimakkaana uhmakkaassa Spartacuksessa (Douglas), joka on päätynyt temppuilunsa vuoksi gladiaattorikouluun katsomaan kuolemaa silmästä silmään. Ura taistelijana saa kuitenkin jäädä nopeasti, kun sorrosta tarpeeksen saanut urho johdattaa kanssaorjansa kapinaan. Dalton Trumbon käsikirjoittama Spartacus mukailee tositapahtumia ja kuvaa myös kiinnostavasti juonitteluja Rooman senaatissa.
Spartacus on Eeppinen Hollywood-suurteos Ben-Hurin (1959) tyyliin, mutta ei laisinkaan yhtä hyvä. Elokuva on kyllä mahtipontisuudessaan hulppea monin tavoin: massiiviset lavasteet ovat upeita ja joukkokohtauksissa on todella voimaa. Tarinakin tarjoaa parhaimmillaan suurta draamaa: mitä miettivät toisensa tuntevat gladiaattorit samassa häkissä taistelua odottaessaan, tietäen, että toisen on pian surmattava toinen? Oivilla hetkillä on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä toisinaan elokuva tuntuu vain ylipitkältä, turruttavan tasaisesti etenevältä jaarittelulta. Spartacuksen yksiulotteinen hahmokin kaipaisi vähän lisää syvyyttä ja taustaa, sillä pelkkä kapinallinen ärtymys ei riitä kolmituntisen spektaakkelin kannattelijaksi.
Jos elokuva on hieman tasapainoton, sitä todella oli myös sen tekoprosessi. Spartacuksen nimekkäällä tekijätiimillä piisasi tukuittain vaikeuksia ja konflikteja, joista jokusia aiheutti diivaileva päätähti ja elokuvan toinen tuottaja Kirk Douglas. Aluksi ohjaajaksi oli kiinnitetty lännenelokuvistaan tuttu Anthony Mann (esim. Mies lännestä, 1958), mutta Douglas näytti Mannille ovea. Uudeksi ohjaajaksi löytyi Kunnian polut (1957) -sotadraaman yhteistyökumppani Stanley Kubrick. Kiistaa näkemyseroista piisasi myös Kubrickin kanssa ja kaksikon välit olivat filmausurakan jälkeen mennyttä. Mutta kuten roomalaiset sanoisivat, "per aspera ad astra", eli vaikeuksista voittoon ─ lopulta Spartacus valmistui, tuotti aivan mukavat lipputulot ja palkittiin neljällä Oscarilla. Jottei lopputulemasta jäisi aivan liian ruusuinen kuva, kritiikkiäkin satoi ja pääasiassa elokuvan positiivinen maine on karttunut vasta ajan kanssa.
Pisteytys:
7/10
Spartacus on Eeppinen Hollywood-suurteos Ben-Hurin (1959) tyyliin, mutta ei laisinkaan yhtä hyvä. Elokuva on kyllä mahtipontisuudessaan hulppea monin tavoin: massiiviset lavasteet ovat upeita ja joukkokohtauksissa on todella voimaa. Tarinakin tarjoaa parhaimmillaan suurta draamaa: mitä miettivät toisensa tuntevat gladiaattorit samassa häkissä taistelua odottaessaan, tietäen, että toisen on pian surmattava toinen? Oivilla hetkillä on kuitenkin kääntöpuolensa, sillä toisinaan elokuva tuntuu vain ylipitkältä, turruttavan tasaisesti etenevältä jaarittelulta. Spartacuksen yksiulotteinen hahmokin kaipaisi vähän lisää syvyyttä ja taustaa, sillä pelkkä kapinallinen ärtymys ei riitä kolmituntisen spektaakkelin kannattelijaksi.
Jos elokuva on hieman tasapainoton, sitä todella oli myös sen tekoprosessi. Spartacuksen nimekkäällä tekijätiimillä piisasi tukuittain vaikeuksia ja konflikteja, joista jokusia aiheutti diivaileva päätähti ja elokuvan toinen tuottaja Kirk Douglas. Aluksi ohjaajaksi oli kiinnitetty lännenelokuvistaan tuttu Anthony Mann (esim. Mies lännestä, 1958), mutta Douglas näytti Mannille ovea. Uudeksi ohjaajaksi löytyi Kunnian polut (1957) -sotadraaman yhteistyökumppani Stanley Kubrick. Kiistaa näkemyseroista piisasi myös Kubrickin kanssa ja kaksikon välit olivat filmausurakan jälkeen mennyttä. Mutta kuten roomalaiset sanoisivat, "per aspera ad astra", eli vaikeuksista voittoon ─ lopulta Spartacus valmistui, tuotti aivan mukavat lipputulot ja palkittiin neljällä Oscarilla. Jottei lopputulemasta jäisi aivan liian ruusuinen kuva, kritiikkiäkin satoi ja pääasiassa elokuvan positiivinen maine on karttunut vasta ajan kanssa.
Pisteytys:
7/10
"Dalton Trump"? Freudilainen lipsahdusko? Olen, muuten, kanssasi aivan eri linjoilla Spartacuksen ja Ben-Hurin suhteesta. Kumpikaan ei varsinaisesti täytä mestariteoksen tunnusmerkkejä, mutta näistä kahdesta olen Ben-Hurin ansioille tyystin sokea. Spartacuksesta sentään pidän, paljonkin, sen lapsuksista huolimatta; Ben-Hur taas on kerrassaan mitätön, lapsellinen suurspektaakkeli, jota ei uskoisi niinkin hienovireisen ohjaajan kuin William Wylerin ohjaamaksi. Spartacuksessa on, vähintäänkin, enemmän ajatusta ja sen visuaalinen eleganssi on aivan eri luokkaa. Molemmat ovat kyllä pöhkön pitkiä ja itsestään tärkeitä.
VastaaPoistaHahah, freudilainen todennäköisesti! Näin käy, kun ei jaksa ajatuksen kanssa oikolukea tekstiään. Nyt on se huolimattomuus korjattu, sentään tagin olin saanut oikein. Kiitos huomiosta!
PoistaOlen samaa mieltä molempien jopa huvittavan hölmöstä mahtipontisuudesta ja järjettömästä pituudesta. En minäkään nostaisi kumpaakaan omalle mestariteos-listalleni, vaikka Ben-Hurille olenkin auliisti jaellut pisteitä. Omassa lajissaan toki ehdottomasti huomionarvoisia ja varsin viihdyttäviä molemmat. Ben-Hur vetää (toki hieman lapsellisen) spektaakkelinsa monin tavoin niin överiksi, että homma jopa skulaa. Rehellisesti sanoen yllätyin kyllä itsekin, että nautin siitä viime katselulla niin paljon, jotenkin vuosien takainen mielikuva oli paljon puisempi. Tarinan puolesta Spartacuksessa on enemmän potentiaalia, mutta se valuu ärsyttävästi hukkaan. Visuaalisesti vertaillen molemmissa on ansionsa, ehkäpä Spartacus tosiaan onnistuu kokonaisvaltaisesti paremmin. Ben-Hurin estetiikka kun kiteytyy lähinnä muutamaan yksittäiseen hulppeaan kohtaukseen. Kuitenkin Spartacuksen kässäri laahaa ja töksähtelee (ainakin omaan makuuni) siinä määrin, että en jaksa riemastua edes upeista kuvista riittävästi...
Kiitän vain ilahduttavasta freudismista. Itselle niitä sattuu noin joka toinen tunti. Laahaapa se Ben-Hurin käsiskin. Minulla oli vuosia sitten harvinainen tilaisuus nähdä leffa filmiltä enkä meinannut jaksaa loppuun. Wyler ei ole ikinä tehnyt mitään yhtä tyhmää. Voisin silti kuvitella pätkän sujuvan paremmin kotikatselussa. Spartacuksessa on ansioita ihan eri lailla. Siinä on visuaalisesti niin hienoja ideoita, että sanoisin gladiaattoritaisteluita elokuvan tylsimmiksi, tavanomaisimmiksi jaksoiksi. Minulle myös rytmi kantaa, koska aina kun meinaa puuduttaa, kuvaan putkahtaa hillitön Peter Ustinov tai toisella tapaa hillitön Jean Simmons. Ja sitten on vielä Olivierin ja Curtisin syystäkin legendaarinen osterikeskustelu, johon ei hevin kyllästy (ja johon Anthony Hopkins dubbasi Olivierin 90-luvun restauraation yhteydessä). Summa summarum: Anthony Mann + Stanley Kubrick > William Wyler. MOT.
PoistaEhkäpä Ben-Hur tosiaan toimii nimenomaan kotikatselussa, vieläpä kun odotukset eivät lähtökohtaisesti sitä katsoessa olleet erityisen korkealla. Tämän kohdalla kävi taas juuri käänteisesti. Rutkasti hyvääkin Spartacuksessa tosiaan on, erityisesti tuo osterikeskustelu on timanttinen!
Poista