maanantai 26. helmikuuta 2018

Vertigo ─ Vertigo - punainen kyynel (1958)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1958, 128 min.
Trilleri, Mysteeri, Romantiikka
Pääosissa: James Stewart, Kim Novak, Tom Helmore

I'm not mad.
Etsivä John "Scottie" Ferguson (Stewart) on juuri joutunut jäämään eläkkeelle ennen aikojaan, sillä työtapaturma laukaisi hänessä vakavan korkean paikan kammon. Lepääminen tekisi taatusti terää, mutta Scottie suostuu kuitenkin ottamaan vastaan entisen koulutoverinsa Gavin Elsterin (Helmore) tarjoaman pienen tehtävän. Scottien on määrä varjostaa Elsterin vaimoa (Novak), jonka käytös on muuttunut suorastaan käsittämättömäksi. Vaatimaton keikka muuttuu tietenkin raastavaksi jännitysnäytelmäksi, jossa Scottien mielenterveys ja todellisuudentaju joutuvat kovalle koetukselle.

Vertigo - punainen kyynel on nimetty varsin usein Alfred Hitchcockin parhaaksi teokseksi ja ehkäpä se sitä onkin, ainakin kiistämättä parhaimmistoa. Ohjaajan kultakauden ykkösteoksessa kulminoituu upeasti useita jännityksen mestarin urallaan hiomia keskeisiä teemoja: ainakin tarinassa yhdistyvät (lähes) täydellinen murha, vainoharhaisuus ja mielen murtuminen sekä jäytävä pakkomielteisyys. Lisäksi Vertigo löytää innovatiivisia kuvakulmia, joista ikimuistoisin on Scottyn huimauskohtausten "dolly zoom". Hehkutettakoon nyt vielä hienoa musiikkiakin, jonka sävelsi tietenkin Hitchcockin (tuolloin vielä aika tuore) luottomuusikko Bernard Herrmann.

Kutkuttavan jännittävä elokuva on mestarillinen kokonaisuus, täynnä täydellisiä juonenkäänteitä ja niiden hienovaraista taustoitusta. Scottien älytön romanssi, alati pahenevat obsessiot ja toki myös vastapuolen erikoiset teot saavat jokainen selityksensä juuri oikealla hetkellä. Mikäli Vertigon nerokkuudesta ei vielä filmin puolivälin jälkeen ole vakuuttunut, viimeisen puolituntisen paljastukset saavat aivot raksuttamaan ylikierroksilla. Eikä tässä tietenkään ole vielä kaikki, sillä Vertigosta irtoaa taatusti uusia oivalluksia jokaisella katselukerralla.

Pisteytys:
10/10

lauantai 24. helmikuuta 2018

Some Came Running - Yli kaiken ymmärryksen (1958)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1958, 137 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Frank Sinatra, Dean Martin, Shirley MacLaine, Arthur Kennedy

Bumming around can only help to make you a bum.
Toisen maailmansodan päättymisestä on vierähtänyt muutama vuosi, kun kaiken nähnyt keskinkertaisuus Dave Hirsch (Sinatra) on tullut elämässään tienhaaraan. Kirjailijanuraa, asepalvelusta ja uhkapelejä kokeillut Dave saapuu entiseen kotikaupunkiinsa etsimään vastauksia, mutta löytää vain uusia ristiriitoja ja epäonnistumisia. Snobi isoveli Frank (Kennedy) yrittää auttaa Daven jaloilleen, vaikka kompuroi itsekin kaksinaismoraaliin omassa kiiltokuvaelämässään. Työhön kannustavan Frankin vastapainoksi Dave löytää itselleen mieluisan ystävän viskisieposta uhkapelurista Bama Dillertista (Martin). Naissuhteetkin vievät miestä kahteen suuntaan...

Kirjailija James Jonesin kaksi ensimmäistä romaania Täältä ikuisuuteen (1951, suom. 1961) ja Some Came Running (1957) pääsivät valkokankaalle varsin nopeasti. Toisen maailmansodan aikaiseen Pearl Harboriin sijoittunutta menestyselokuvaa Täältä ikuisuuteen (1953) tähditti niin ikään Frank Sinatra. Elokuvissa (ja olettaen kirjoissakin) on paljon muitakin yhtäläisyyksiä, vaikka ne eivät jatkakaan samojen henkilöiden tarinaa. Eritoten molemmissa kertomuksissa on samankaltaisia ihmissuhdesotkuja, kiellettyjä romansseja ja hapuilevia yrityksiä saada sekava elämä viimein raiteilleen.

Yli kaiken ymmärryksen menestyi ilmestyttyään hyvin ja sai peräti viisi Oscar-ehdokkuutta. Yhtäkään voittoa ei tullut, joskin ainakin Shirley MacLaine olisi ansainnut pystin osastaan. Uransa huipulla paistattelevalle ohjaaja Vincente Minnellille (1903─1986) gaala oli erinomainen, sillä tämän filmin menestyksen lisäksi hittimusikaali Gigi (1958) voitti yhdeksän palkintoa. Näin vuosikymmenien jälkeen arvioiden Yli kaiken ymmärryksen on ehdottomasti säilyttänyt tenhonsa Gigiä paremmin. Pikkukaupungin salaisuudet tarjoavat mehukasta saippuaoopperamaista viihdettä, mutta se ei ole elokuvan pääansio. Yli kaiken ymmärryksen on hieno tulkinta sodat kokeneen sukupolven yrityksestä saada elämän syrjästä kiinni, mutta mikä jottei sitä voisi tulkita ylipäätään kuvaelmana ristiriidoista ja oman polun löytämisestä.

Pisteytys:
8/10

torstai 22. helmikuuta 2018

Gigi (1958)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1958, 111 min.
Musikaali, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: Leslie Caron, Louis Jourdan, Maurice Chevalier

Fly to the sky on champagne!
Vuosituhannen vaihteen Pariisissa tapaamme Gigin (Caron), nuoren tytön, joka on saavuttamassa neidon iän. Vallaton Gigi ei ole erityisen innostunut fiineistä tavoista, mutta joutuu silti isoäitinsä ja isotätinsä kovaan kouluun opiskelemaan oikeaoppista kahvin kaatamista ja hienoimpien helyjen tunnistamista. Samaan aikaan perheystävä Gaston (Jourdan) heilastelee neitojen kanssa minkä kerkeää, kunnes huomaa rakastuneensa hieman varttuneeseen Gigiin.

Broadway-näytelmään perustuva Oscar-magneetti Gigi sai ennätykselliset yhdeksän akatemiapystiä ja joukossa oli tietenkin myös parhaan elokuvan palkinto. Aikansa hittifilmi kuvaa verrattoman kauniisti Fin de sièclen varakkaiden auvoisaa onnea ihanan väriloiston keskellä. Lavasteiden ohella myös puvut ovat upeita. Musikaalina Gigi muistuttaa hieman My Fair Ladya (1964), jonka Broadway-ensi-ilta tosin olikin jo 1956. Molempien musikaalien laulut ovat Frederick Loewen ja Alan Jay Lernerin käsialaa. Gigin tapauksessa laulut ovat meneviä, joskaan eivät erityisen ikimuistoisia. Tyylillisesti Gigi osuu musikaalien taitekohtaan: kaikki musiikkinumerot eivät ole selvärajaisesti omia kohtauksiaan, vaan toisinaan sulautuvat tarinaan puoliksi puhuttuina.

Visuaalisena kuvaelmana Gigi nostaa hymyn huulille, mutta vanhaa misogyniaa tursuava tarina ei juuri ilahduta. Miesten rooliksi vakiintuu hämmästyttävän nuorten tyttöjen vikittely, kun taas naiset pyrkivät suojelemaan nuoria tyttöjä maineensa menetykseltä. Paitsi Gigin äiti, joka paheksutusti on luonut uraa oopperalaulajana! Kaikki tämä toki sopii vallan hyvin kuvattuun aikakauteen, mutta tietenkin teemaa käsitellään 1950-luvun vanhentunein ajatusmallein. Esimerkiksi Gastonin setä Honoré (Chevalier), joka toimii myös elokuvan kertojana, kuvataan suorastaan sympaattisena vanhana pukkina. Thank Heaven for Little Girls laulaa vanha kunnon Honoré ─ mutta pojasta polvi paranee, sillä miesvauva Gaston on vielä Honoréakin ellottavampi hahmo. Patriarkaalisuus tosin on tuotu esille niin räikeästi, että sen erinomaisena kuvauksena Gigi on ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Pisteytys:
6/10

tiistai 20. helmikuuta 2018

Mon oncle - Enoni on toista maata (1958)

Ohjannut Jacques Tati
Ranska & Italia 1958, 117 min.
Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, Jean-Pierre Zola, Adrienne Servantie

Bravo!
Herra Hulot (Tati) ei ymmärrä sisarensa äärettömän edustuksellista, viimeisen päälle modernia kotia laisinkaan. Koko asunto on suunniteltu vieraiden miellyttämistä varten ─ tai pikemminkin se on luotu asujiensa sosiaalisen aseman symboliksi ja ylläpitäjäksi. Toisessa elokuvassaan Hulot seikkailee kaikkialla siellä, missä ihmisten kummalliset sosiaaliset vinkeet muuttuvat hullunkuriseksi teatteriksi!

Jacques Tatin rauhallisen leppoisa kerrontatyyli vivahtaa hetkittäin slapstickin suuntaan, mutta on vielä hienovaraisempaa ja vaatii katsojalta hieman uteliaisuutta. Enoni on toista maata onnistuu täydellisesti saamaan katsojan tarkkailemaan kotiplaneettamme elämänmenoa ikään kuin ulkopuolisen silmin. Hieman kärjistetyt tapahtumasarjat ovat pohjimmiltaan tunnistettavia, mutta näyttäytyvät täysin hupsussa valossa. Kaikki huipentuu elokuvan viimeisessä kohtauksessa, jossa elämä näyttäytyy säännönmukaisena tanssina! Kerronta ei sentään missään vaiheessa ole pilkallista, vaan läpikotaisin lämminhenkistä havainnointia elämämme hauskasta rytmistä.

Tietenkin Enoni on toista maata tarkastelee myös aina vieraalta tuntuvaa nykyaikaa, joka ei koskaan tunnu yhtä tutulta ja kotoisalta kuin miljöö, jossa "kaikki on kuin ennenkin". On hauskaa, miten 1950-luvun jälkipuolen moderni näyttäytyy yhä jossain määrin ajankohtaisena, ahdistavan kliinisenä ja epäkäytännöllisenä futurismina. Tulevaisuutta ei kuitenkaan välttämättä kritisoida, pikemminkin satiirin kärki kohdistuu oman egon pönkittämiseen. Tarkkanäköinen elokuva menestyi ilmestyessään niin mainiosti, että se palkittiin muun muassa vieraskielisen elokuvan Oscar-pystillä, olipa filmi myös ehdokkaana Kultaisen palmun saajaksi.

Pisteytys:
9/10

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Horror of Dracula - Dracula (1958)

Ohjannut Terence Fisher
Iso-Britannia 1958, 82 min.
Kauhu
Pääosissa: Christopher Lee, Peter Cushing, John Van Eyssen

I am Dracula and I welcome you to my house...
Bram Stokerin goottikauhun klassikko Dracula (1897) on inspiroinut yhä uusia elokuvantekijöitä vuosikymmenestä toiseen. Kauhuelokuvistaan tunnetun Hammer-studion Dracula tai Pimeyden prinssi erottuu massasta edukseen säväyttävässä värikkyydessään. Verellä mässäilevä elokuva oli aikanaan niin suosittu, että se sai peräti kahdeksan enemmän tai vähemmän vakavasti otettavaa jatko-osaa vuosina 1960─1974. Draculan ja Van Helsingin näyttelijät Christoper Lee ja Peter Cushing olivat myös mukana useimmissa jatko-osissa, joskin Terence Fisher siirtyi ohjaajanpallilta sivuun jo toisen jatko-osan jälkeen.

Stokerin tuttua tarinaa mukaileva Dracula alkaa, kun mystisen kreivi Draculan (Lee) linnaan saapuu uusi kirjastonhoitaja Jonathan Harker (Van Eyssen). Pian katsojille kuitenkin selviää, että mies onkin vampyyrinmetsästäjä ─ mutta vanha vampyyri ei tietenkään ole helppo kukistettava! Jonathanille käy hullusti, mutta ainakin muuan tohtori Van Helsing (Cushing) on tapauksen jäljillä...

1001-listan puitteissa Draculan tarinaa on jännitetty jo elokuvien Nosferatu (1922) ja Dracula (1931) merkeissä, ja tulossa on vielä Bram Stokerin Dracula (1992). Listan ulkopuolelta katsomistani Dracula-leffoista mainittakoon vaikkapa tyyten erilainen Dracula: verevä vainaja (1995). Fisherin räiskyvä versio on näistä suosikkini, vaikka toki Nosferatussa ja Bela Lugosin tähdittämässä Draculassa on niin ikään omat hienot hetkensä. Tämän Draculan parasta antia on viktoriaanisen kauhukuvaelman klassikkomiljöö säväyttävine efekteineen.

Pisteytys:
7/10

perjantai 16. helmikuuta 2018

The Seventh Seal - Seitsemäs sinetti (1957)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1957, 96 min.
Draama, Fantasia
Pääosissa: Max von Sydow, Gunnar Björnstrand, Bengt Ekerot


Du spelar ju schack, inte sant?
Ritari Antonius Block (von Sydow) palaa aseenkantajansa Jönsin (Björnstrand) kanssa pitkältä ristiretkeltä epätoivoisten ajatusten riivaamana. Ruttotauti niittää ihmisiä kuin heinää, eikä urhea ritarikaan voi välttyä kuoleman kosketukselta. Block kuitenkin kohtaa itse Kuoleman (Ekerot) silmästä silmään ja haastaa tämän shakkiotteluun omasta elämästään, pidentäen näin maallista taivaltaan. Ehtisikö tällä jatkoajalla tehdä edes yhden hyvän teon ja saavuttaa mielenrauhan?

Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet) on intensiivinen kuolemantanssi, jossa maailmanlopun tunnelma yhdistyy täydellisessä rytmissä karnevalistisen kepeään humuun. Kun yhtenä hetkenä päähenkilöiden reitti risteää iloisen ilveilijäseurueen kanssa, äkisti vastassa ovatkin lopun aikoja odottavat itsensäruoskijat ja armottomat roviot. Elokuva on vaikuttavaan fantasiahahmoon puettua uskontokritiikkiä, tai ainakin uskonnollisen teeman ansiokasta pohdiskelua.

Ingmar Bergmanille (1918─2007) vuosi 1957 oli jälkeenpäin arvioiden huikea. Vuosi alkoi tällä mestariteoksella ja loppuvuodesta ilmestyi vielä niin ikään Bergmanin uran toinen huipputeos Mansikkapaikka (1957). Arvatenkin molemmat saivat osakseen kiitosta jo ilmestyessään, eikä teosten merkitys elokuvataiteen kehitykselle ole suinkaan mitätön. Tämän vuoden heinäkuussa tulee kuluneeksi sata vuotta Bergmanin syntymästä, joten nyt jos koskaan on oiva hetki tutustua maestron ainutlaatuisen vaikuttavaan taiteeseen vaikkapa näiden vuoden 1957 fantastisten fantasioiden myötä!

Pisteytys:
10/10

tiistai 13. helmikuuta 2018

An Affair to Remember - Unohtumaton rakkaus (1957)

Ohjannut Leo McCarey
USA 1957, 115 min.
Romantiikka, Draama
Pääosissa: Cary Grant, Deborah Kerr

There must be something between us, even if it's only an ocean.
Nickie Ferrante (Grant) ja Terry McKay (Kerr) tapaavat risteilyllä ja rakastuvat, vaikka ovat kumpikin tahoillaan kihlautuneet. Rakkaus tuntuu kuitenkin niin ainutkertaisen ihmeelliseltä, etteivät kyyhkyläiset halua päästää irti yllättävästä onnestaan. Nickie ja Terry sopivat järjestelevänsä elämänsä tahoillaan ja tapaavansa tasan puolen vuoden kuluttua Empire State Buildingin kattotasanteella. Mutta kuinka ollakaan, kohtalo puuttuu peliin ja väärinkäsitykset eksyttävät sielunkumppanit toisistaan.

Unohtumaton rakkaus on rakkauselokuvien hurmaava klassikko, varsinainen kliseisen lemmekäs ruusukimppu ja sydämenmuotoinen suklaarasia ─ mikäpä sopisikaan paremmin katsottavaksi näin Valentinuksen päivän tienoilla! Elokuvan klassikkoasetelma todella vivahtaa kliseisyyden suuntaan, sillä vastaavanlaisia lemmenleikkejä kohtalon pyörteissä on kerrottu kerran jos toisenkin. Alkuperäisyyden juurilla Unohtumaton rakkaus ei myöskään ole, sillä se on Leo McCareyn kopiomainen uusintaversio omasta filmistään Sanovat sitä rakkaudeksi (1939). Pääparin keskinäinen kemia ja ikimuistoiset repliikit tekevät silti elokuvasta nimensä mukaisesti jokseenkin unohtumattoman.

Aikanaan Unohtumaton rakkaus menestyi varsin kelvollisesti ja sai neljä Oscar-ehdokkuutta. Sittemmin Nickien ja Terryn tarina on inspiroinut muitakin romantiikan klassikoita, tunnetuimpana Uneton Seattlessa (1993). Omien romantiikkasuosikkieni kärkipaikoille Unohtumaton rakkaus ei pääse, vaikka lähes epätodellisen romanssin pyörteisiin uppoaakin kertaalleen ihan mielellään. Katselukokemusta myös hieman vesittää dvd:n kehno kuvanlaatu, lieköhän blu-ray parempi?

Pisteytys:
6/10

torstai 8. helmikuuta 2018

Gunfight at the O.K. Corral - Kuolemanloukku O.K. Corral (1957)

Ohjannut John Sturges
USA 1957, 122 min.
Lännenelokuva, Biografia, Draama
Pääosissa: Burt Lancaster, Kirk Douglas, Rhonda Fleming, Lyle Bettger

Fun's over, boys!
Kuolemanloukku O.K. Corral kertoo seriffi Wyatt Earpin (Lancaster) ja uhkapeluri John "Doc" Hollidayn (Douglas) ystävystymisestä Tombstonen kaupungissa. Paikkakunnalla vellovat villin lännen jännitteet johtavat tietenkin loppuhuipennuksena kuuluisaan Tombstonen taisteluun, jossa Earp ja Holliday kohtaavat lainsuojattoman Ike Clantonin (Bettger) apureineen. Siihen mennessä viskiä ehditään kuluttaa litrakaupalla! Jos harrastaa juomapelejä, voi vaikka hankkia maksalleen todellisen kuolemanloukun naukkailemalla paukkuja elokuvan hahmojen tahdissa.

Kuuluisasta, oikeastikin tapahtuneesta Tombstonen pyssynpaukuttelusta on tehty lukuisia elokuvia, joissa legendaa tietenkin on paisuteltu suuntaan jos toiseen. Esimerkiksi Ike Clanton ei oikeasti osallistunut koko taisteluun, eikä Wyatt Earp ollut seriffi, lainvalvoja kylläkin. Tämän elokuvan ohella tunnetuin tapahtumasarjaa kuvaava teos taitaa olla John Waynen menestyksekäs Aavikon laki (1946). Kuolemanloukku O.K. Corral on siihen verraten hieman todenmukaisempi, mutta sekin häviää faktapitoisuudessa John Sturgesin toiselle aiheen filmatisoinnille Aseiden hetki (1967).

Puristisella todenperäisyydellä ei ainakaan tässä tapauksessa ole elokuvan onnistumisen kannalta suurta merkitystä. Kuolemanloukku O.K. Corral on joka tapauksessa jännittävä ja tunnelmallinen western, jonka parasta antia tarjoilevat erinomaiset näyttelijät. Varsinkin Burt Lancasterin tulkitsema jäyhä Wyatt Earp on ensiluokkaista sankarimateriaalia. Sananen on sanottava vielä Dimitri Tiomkinin hienoista sävellyksistä, jotka hetkittäin tuntuvat jo vihjaavan Ennio Morriconen 1960-luvun spagettiwesternien soinnin suuntaan. Tiomkin on luonut lännentunnelmaa sävelin myös muun muassa elokuviin Punainen virta (1948) ja Seriffi (1952). Näiden elokuvien tunnuskappaleissa on sitä jotain!

Pisteytys:
8/10

lauantai 3. helmikuuta 2018

The Incredible Shrinking Man - Mies, joka kutistui (1957)

Ohjannut Jack Arnold
USA 1957, 81 min.
Scifi, Kauhu
Pääosissa: Grant Williams, Randy Stuart

I had an enemy, the most terrifying ever beheld by human eyes.
Scott Carey (Williams) on tuiki tavallinen miekkonen, joka altistuu eräänä kauniina kesäpäivänä radioaktiiviselle säteilylle. Ohikiitävä hetki ehtii jo unohtua, mutta hyönteismyrkyt laukaisevat odottamattoman reaktion. Pian Scott huomaa laihtuneensa muutaman kilon ja lyhentyneensä jokusen sentin, eikä kutistuminen tietenkään ota loppuakseen. Parimetrisen miehen typistyminen kääpiökokoon ottaa aluksi vain itsetunnolle, mutta lopulta muutaman millin miehellä on edessään vieläkin suurempia ongelmia.

Kutistuvat, kutistettavat ja jo valmiiksi minikokoiset ihmiset ovat tulleet käsitellyiksi ties kuinka monessa elokuvassa. Kiehtovaa aihetta on pohdiskeltu jo klassikkokirjoissakin, kuten nyt vaikka Gulliverin retkissä (1726). Elokuvista tunnettuja ovat muun muassa Kulti, kutistin kakarat (1989) jatko-osineen, Kätkijät (2010) (filmatisoitu myös 1997, 2011) sekä Ant-Man (2015). Vastikään ensi-iltaan tuli komedia Downsizing (2017), jossa mini-ihmisyyttä tarkastellaan jälleen uudesta perspektiivistä (heh heh). Mies, joka kutistui on toki lajityypin suvereeni klassikko, jossa yhdistetään onnistuneesti scifikauhun jännitys, efekteillä ja lavasteilla ilottelu sekä aiheeseen liittyvä filosofinen pohdiskelu.

Richard Matesonin samannimiseen teokseen (1956) perustuva Mies, joka kutistui oli aikansa hittifilmi. Piinaavan jännittäväksi äityvä kertomus kuvaa loistavasti kylmän sodan ajan atomikauhua, joskin ihmisen voimattomuus mahdottomien uhkien edessä on aiheena ajaton. Elokuvan efekteistä tietenkin huomaa, ettei sitä ole tehty aivan toissapäivänä, mutta toteutus on kuitenkin hirvittävän hyvä ja aikansa taidonnäyte tempaa mukaansa! Saapa muuten nähdä, jatkuuko Universalin kauhuklassikoiden uusintabuumi niin pitkälle, että kutistuvalle miehellekin tehtäisiin uusintaversio. Moinen päätös saattaisi olla kauhistuttavampi kuin Scott Careyn kohtaama tarantella, vaikka eihän sitä koskaan tiedä ─ onnistuneita uusintafilmatisointejakin on toisinaan tehty.

Pisteytys:
8/10

torstai 1. helmikuuta 2018

Tammikuun elokuvat 2018

Julieta
Ohjannut Pedro Almodóvar
Espanja 2016, 99 min.
Draama, Romantiikka, Mysteeri
Pääosissa: Emma Suárez, Adriana Ugarte, Daniel Grao




Pedro Almodóvarin Julieta on herkullisen värikäs elokuva, joskin tarinana hieman ohutta toisintoa ohjaajan paremmista töistä. Surua, kaipuuta ja toivoa kuvataan kyllä kauniisti. Elokuvan nimikkohenkilö Julieta (Suárez/Ugarte) on leskeksi jäänyt nainen, joka ei ole kuullut tyttärestään aikoihin. Yllättävä kohtaaminen kuitenkin nostaa kipeät muistot pintaan. Takaumien kautta etenevässä tarinankerronnassa on Almodóvarille tuttua arvoituksellisuutta.

Pisteytys: 7/10

Guardians of the Galaxy Vol. 2
Ohjannut James Gunn
USA, Uusi-Seelanti & Kanada 2017, 136 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Chris Pratt, Zoe Saldana, Dave Bautista, Kurt Russell



Kevytmielisen avaruustoiminnan Guardians of the Galaxyn (2014) jatko-osassa Peter Quill (Pratt) etsii isäänsä sekä seikkailee ja räiskii ympäri galaksia edellisestä leffasta tuttujen tovereidensa kanssa. 1970─1980-lukujen estetiikalla ja äänimaailmalla mässäilevä leffa on menevää ja näyttävää viihdettä, eikä sen juuri muuta tarvitse ollakaan. Ajan tavan mukaan tällaisen toiminnan on oltava myös kevyttä komediaa: osa vitseistä hymyilyttää, mutta liian moni tuntuu (niin ikään ajan tavan mukaan) kaavamaisen väkinäisiltä. Näyttävien erikoisefektiensä ansiosta elokuva on paraikaa Oscar-ehdokkaana.

Pisteytys: 6/10

T2 Trainspotting
Ohjannut Danny Boyle
Iso-Britannia 2017, 117 min.
Draama
Pääosissa: Ewan McGregor, Ewen Bremner, Jonny Lee Miller, Robert Carlyle



Legendaarisen nistileffan Trainspottingin (1996) jatko-osa T2 Trainspotting palaa Mark Rentonin (McGregor) ja kumppaneiden elämään 20 vuotta ensiosan päättymisen jälkeen. Edellisen elokuvan lopun kavallus kaihertaa vielä mieliä, mutta tuttu porukka hilautuu kuitenkin yhteen vuosikymmenten tauon jälkeen. Anarkistisen nuoruuden tilalle on tullut keski-ikä, jossa menneisyyden tekoja punnitaan. T2 on mukava nostalgiatrippi ja hyvä jatko-osa yhdelle 1990-luvun parhaimmista elokuvista, mutta itsenäisenä elokuvana se ei toimi.

Pisteytys: 7/10

Shaun the Sheep Movie - Late Lammas - elokuva
Ohjannut Mark Burton & Rickhard Starzak
Iso-Britannia & Ranska 2015, 85 min.
Animaatio, Komedia, Seikkailu
Pääosissa: Justin Fletcher, John Sparkes




Aardman Animations -studion Oscar-ehdokkaaksi yltänyt Late Lammas - elokuva perustuu samannimiseen sympaattiseen tv-sarjaan. Elokuvaversiossa Late (Fletcher) tovereineen on loman tarpeessa, mutta pieni kapina maatilalla eskaloituu kommelluksiin suurkaupungissa. Pääasiassa lapsille suunnattu elokuva naurattaa makeasti aikuisiakin!

Pisteytys: 8/10

Finlandia
Ohjannut Erkki Karu & Eero Leväluoma
Suomi 1922, 121 min.
Mykkäelokuva, Dokumentti





Aikansa menestysteos Finlandia restauroitiin Suomen 100-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi. Kiehtovalla aikamatkalla esitellään metsäteollisuutta, maaseutua, kaupunkien nähtävyyksiä sekä erilaisia voimankoitoksia urheiluelämää, armeijaa ja kuohuvia koskia kuvaten. Elävää kuvaa nähdään niin istuvasta presidentistä K.J. Ståhlbergista kuin urheilulegenda Paavo Nurmestakin. Valitut esimerkkifilmit kertovat nuoresta kansakunnasta tuhat sanaa ja enemmänkin. Erityisen kiehtovaa on tietenkin katsoa tavallisten ihmisten arkisia toimia ja uppoutua kadonneen ajan viehätykseen. Dokumentilla on historiallista arvoa myös monen jo kadonneen työtehtävän tallentajana. Kuvamateriaalia rytmittävät verrattoman kauniisti vuosisadan alun suomalaissävelet, esimerkiksi Toivo Kuulan ja Jean Sibeliuksen klassikoiksi muodostuneet teokset.

Pisteytys: 8/10

Rikos ja rangaistus
Ohjannut Aki Kaurismäki
Suomi 1983, 93 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Markku Toikka, Aino Seppo, Esko Nikkari




Aki Kaurismäen elokuvatuotanto on koko vuoden 2018 katsottavissa Yle Areenassa, joten starttasin kuukauden Kaurismäki -haasteen; aloitin tietenkin aivan alusta tällä ohjaajan debyyttiteoksella. Rikos ja rangaistus perustuu Fjodor Dostojevskin samannimiseen klassikkojärkäleeseen (1866), jonka tapahtumat Kaurismäki on siirtänyt 1980-luvun Helsinkiin. Päähenkilö on duunari Rahikainen (Toikka), joka päättää murhata muuan liikemiehen. Mutta kolkuttaako Rahikaisen omatunto? Moraaliteemoja käsittelevä elokuva on kaikin puolin hykerryttävän erinomainen teos. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kritiikki sekä elokuvallinen tyyli ovat jo taattua Kaurismäkeä.

Pisteytys: 9/10

Loving Vincent
Ohjannut Dorota Kobiela & Hugh Welchman
Puola, Iso-Britannia & USA 2017, 94 min.
Animaatio, Biografia, Rikos
Pääosissa: Douglas Booth, Jerome Flynn, Eleanor Tomlinson



Modernin taiteen uranuurtaja Vincent Van Goghista (1853─1890) on tehty liuta dokumentteja ja elämäkerrallisia fiktioelokuvia, mutta vasta Loving Vincent sukeltaa todella maestron värikylläiseen taiteeseen. Yli satapäisen taiteilijajoukon toteuttama, öljyvärimaalauksin luotu animaatio herättää Van Goghin maalaukset eloon. Tyypillisestä (taiteilija)elämäkerrasta (vrt. esim. Renoir, 2012) poiketen kerronta keskittyy Van Goghin kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin tämän ystävän poika Armand Roulin (Booth) ratkoo edesmenneen Vincentin perin surkean kuoleman arvoitusta. Idea on hyvä, mutta toteutus jää puolitiehen: hahmot jäävät harmillisen etäisiksi potreteiksi. Lisäksi vähän ärsyttää, että elokuvan kielenä on englanti. Visuaalinen elämys on kuitenkin niin vavahduttava, että tarinan heikkouksia voi hyvinkin antaa anteeksi.

Pisteytys: 8/10

Visages villages - Kasvot, kylät
Ohjannut Agnès Varda & JR
Ranska 2017, 89 min.
Dokumentti
Pääosissa: Agnès Varda, JR




Veteraaniohjaaja Agnès Varda ja valokuvaaja JR kiertävät Ranskan maaseutua kuvaten pikkukylien ihmisiä. Huikean suuret valokuvat liimataan rakennusten seiniin kertomaan kiehtovia tarinoita ja muistuttamaan ajan katoavaisuudesta. Valtavan sympaattinen dokumentti ympäristötaiteesta ja yhteisöllisyydestä sulattaa sydämen. Palkintoja kahminut Kasvot, kylät valloitti katsojat muun muassa Canneissa ja on myös Oscar-ehdokkaana. Agnès Varda palkitaan lisäksi kuluvana vuonna elämäntyö-Oscarilla.

Pisteytys: 9/10


The Square
Ohjannut Ruben Östlund
Ruotsi, Saksa, Ranska & Tanska 2017, 142 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Claes Bang, Elisabeth Moss, Christopher Læssø



Kulttuurimme kummallisuuksia ja yhteiskunnan eriarvoisuutta terävästi tarkasteleva The Square  jatkaa samalla tyylillisellä ja temaattisella linjalla kuin Ruben Östlundin edellisteokset Play (2011) ja Turisti (2014). Tämä elokuva on myös sukua Roy Anderssonin surrealistisille komedioille. The Square vyöryttää valkokankaalle uskomattoman vaivaannuttavan farssin, jonka ainoa heikkous on sen leviäminen turhan moneen eri suuntaan. Päähenkilö Christian (Bang) on nykytaiteen museon itseriittoinen kuraattori, jolle uusi näyttely sekä elämän pienet vastoinkäymiset tuottavat odottamatonta päänvaivaa. Hetkittäin kaunopuheiseksi äityvä Christian ei tosiasiassa ymmärrä omaa etuoikeutettua paikkaansa koneistossa. Östlundin satiiri on menestynyt mainiosti: filmi voitti viime vuonna Kultaisen palmun ja on parhaillaan Oscar-ehdokkaana.

Pisteytys: 8/10