LUUKKU 24 - Elokuvavuosi 2019, osa 2 (Joker & The Lighthouse)

Put on a happy face.

Viimeisessä luukussa suunnataan katse vuoden uutuuksiin ja ehkä hieman tulevaisuuteenkin. Tietenkään mikään elokuva ei synny tyhjiössä, vaan aiemman pohjalta: Joker vie ajatukset 1970-luvun väkivaltaelokuviin ja The Lighthouse muistuttaa mykkäelokuvien ajasta. Kumpikin filmi on omalla tavallaan pelottava, mutta toivottavasti joulu on itse kullakin säädyllä päivän elokuvien tarjoamaa tunnelmaa iloisempi ja rauhallisempi!

Vuoden 2019 parhaiten tuottanut elokuva taitaa tähän mennessä olla Avengers: Endgame (2019), mutta myös Joker lähentelee katsotuimpien kärkeä. Elokuva tosin on väkivaltaisuutensa vuoksi kenties vuoden paheksutuin teos, vaikka veren ja suolenpätkien määrässä mitattuna elokuva ei ole likimainkaan pahimmasta päästä. On silti ymmärrettävää, että terrorismin, koulusurmien ja pahoinvointiyhteiskunnan aikakaudella filmi tuntuu tavallista pelottavammalta ja sen kerronnan tapaan kiinnitetään tavallista enemmän huomiota. Toisenlaista kauhua tarjoaa The Lighthouse, joka oikeastaan taipuu enemmän komedian ja niin kutsutun oudon aallon suuntaan.

Joker

Ohjannut Todd Phillips

USA & Kanada 2019, 122 min.

Trilleri, Draama, Rikos

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro

Gotham Cityn kadut täyttyvät roskista ja rotista, sosiaalipalveluista leikataan ja rikollisuus on kasvussa. Tämän maailman keskellä elää Arthur Fleck (Phoenix), mielenterveysongelmista kärsivä köyhä ja yksinäinen mies, jota kukaan ei tunnu ymmärtävän. Vaikka elämä on murheen laakso, Arthur haaveilee silti stand-up-koomikon urasta ja tähteydestä Murray Franklinin (De Niro) suositussa tv-ohjelmassa. Joker on elokuva mielen murenemisesta ja turvaverkon läpi putoamisesta, tai oikeastaan siitä, että mitään turvaverkkoa ei koskaan ollutkaan.

Jokerin idea on kiinnostava, mutta sen käsikirjoitus on epätasainen. Loistavia, henkeäsalpaavan jännittäviä hetkiä piisaa, mutta saman verran on myös lähes naurettavan kliseisiä murheenkryynejä. Lisäksi harmittaa sanoman hukkuminen turhaan meteliin. Päähenkilön tuska täyttää ruudun jokaisen sentin ja itkuksi muuttuva nauru kaikuu katsojan pääkopassa vielä elokuvan päätyttyäkin. Voimakas ahdistus toki välittyy oikein hyvin, mutta kerronta olisi ansiokkaampaa, jos tarina ei olisi näin yksiulotteinen. Nyansseja saisi helpoiten esiin, jos katsojalle annettaisiin mahdollisuus hengähtää tai tarkastella kertomusta ilman ylenpalttista rautalangasta vääntämistä. Idea havainnollistuisi kyllä vähemmälläkin alleviivaamisella, ja silloin tarinakin saisi tilaa kasvaa muottiaan suuremmaksi.

Sarjakuvaan pohjautuvaksi elokuvaksi Joker on rohkea ja ennennäkemättömän synkkä. Muuta erityistä leffassa ei juuri olekaan, sillä tarinan elementit ovat pääosin lainaa. Joker muistuttaa kovasti Martin Scorsesen katuklassikkoa Taksikuski (1976) ja draamakomediaa Koomikkojen kuningas (1982). Molempien elokuvien tähti Robert De Niro on vieläpä merkittävässä sivuroolissa Arthurin idolina Murrayna. Kuitenkin siinä missä vaikkapa Taksikuskin päähenkilön napsahtaminen jättää rohkeasti tilaa katsojan omille ajatuksille, Joker tuntuu hieman aliarvioivan katsojan kykyä ymmärtää elokuvan päähenkilön tuskaa. Joker on kerronnaltaan hyvien ja keskinkertaisten hetkien vuoristorataa, mutta yksi asia elokuvassa on kohdillaan kautta linjan: Joaquin Phoenixin roolisuoritus on fyysisyydessään onnistunut. Voi kuitenkin käydä niin, että elokuvan aiheuttaman väkivaltakohun vuoksi mahdollinen Oscar-ehdokkuus ei vieläkään tuo Phoenixille voittoa.

Pisteytys: 6/10

The Lighthouse
Ohjannut Robert Eggers
Kanada, USA & Brasilia 2019, 109 min.
Draama, Komedia, Mysteeri, Fantasia
Pääosissa: Willem Dafoe, Robert Pattinson




Kaksi miestä, Thomas (Dafoe) ja Ephraim (Pattinson), saapuu karulle majakkasaarelle. Majakanvartijoiden kuukauden mittainen vuoro on alkamassa. Yksinäisellä saarella aika kuluu askareita toimittaen, ryypäten ja legendoita kertoen. Toisen seura on kaikki kaikessa, mutta aiheuttaa myös kateutta, raivoa ja harhaisia ajatuksia. Ja pian nousee myrsky...

Onnistuneen The Vvitchin (2015) jälkeen Robert Eggersin huhuttiin ryhtyvän Nosferatun (1922) uudelleenfilmatisointiin. Projekti on tainnut ainakin toistaiseksi jäädä sikseen, mutta hyvin mies on kuitenkin Murnaunsa opiskellut, sillä The Lighthouse on selkeästi legendaarisen ohjaajan jäljissä tehty teos. Filmi on ikään kuin mykkäelokuva hyvin valituilla äänillä, mutta hieman vähemmällekin jorinan olisi voinut jättää ─ tosin Willem Dafoen rouheat monologit ovat loistavia.

Henkeäsalpaavan upea tunnelman maalailu on ehdottomasti elokuvan tärkein anti, mutta myös tarina on kiehtova. Taustalla vaikuttaa antiikin ajoilta tuttu Prometeus-myytti, jota tulkiten toinen majakkasaaren miehistä on jumala, toinen titaani. Poseidonin valtakunta kuplii ympärillä ja kätkee salaisuuksia. On kerta kaikkiaan kiehtova seurata majakanvartijoiden estotonta sekoilua, vimmaisaa rellestämistä ja lopullista järjen valon himmenemistä. The Lighthouse on hauskaa leikkiä elokuvan muodoilla ja mahdollisuuksilla: tarinassa vaihtelee sekä tempo että genre, ja mikäpä sen hauskempaa, kun sen onnistuneesti toteuttaa!

Pisteytys: 9/10