tiistai 13. joulukuuta 2022

13. luukku: 50 vuotta sitten (Fellinin Rooma, 1972)

The last illusion is at hand.
 
Vuoden 1972 soundtrackilla raikuvat David Bowien Ziggy Stardust ja Elton Johnin Rocket Man. Tosin täällä Suomen perämetsissä soivat paremminkin Fredi ja Kirka, eikä tuskin kukaan saanut välttyä Kai Hyttisen Dirlandan kuulemiselta. Kevyistä sävelistä huolimatta vakavia kriisejä mahtuu vuoteen kuin vuoteen: viisikymmentä vuotta sitten ainakin Münchenin verilöyly, Vietnamin sodan loppurytinät ja IRA:n pommiräjäytykset Belfastissa koettelivat mieliä.

Suomessa kohistiin koko vuosi Kekkosen toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla ja Yhdysvalloissa repesi Watergate-skandaali, kun presidentti Nixonin "putkimiehet" hiippailivat demokraattien vaalitoimistoon. Sen tunnelmiin vievät esimerkiksi elokuvat Presidentin miehet (1976) ja The Post (2017). Mutta tänään suuntana on Eurooppa ja jälleen Rooma! Onko ikuinen kaupunki vuosikymmenessä muuttunut? (Ks. toissapäiväinen Mamma Roma, 1962)
 
 
Roma - Fellinin Rooma
Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1972, 120 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Fiona Florence, Peter Gonzales Falcon, Pia De Doses



Ikuinen Rooma on yksi Federico Fellinin elokuvien vakiotähdistä. Kaupungin kuolemattomalle sykkeelle omistettu teos seuraa Rooman tapahtumia eri aikatasoissa ja tyyleissä. Osa kertomuksesta sijoittuu Fellinin nuoruusaikaan, toisen maailmansodan pommituksiin. Dramatisoidun muistelukerronnan vastapainoksi kiidetään dokumentaarisesti 1970-luvun alun öisillä kaduilla.

Fellinin Rooma on vastakohtien elokuva. Kaupunki on ikiaikaisen kaunis, mutta myös viehättävän rähjäinen ja toisinaan rehellisen likainen. Hahmot ovat joko prostituoituja ja irstailevia miehiä tai hurskaita nunnia ja kirkonmiehiä. Tunteet kuumenevat ja irvileuat ovat irti! Hartaimmassa kohtauksessa seurataan erikoista, kardinaalille ja papeille suunnattua muotinäytöstä. Ivapuheita ei kuulla, mutta koko kohtaus on huvittavan rienaava.

Vaikka Fellinin Rooma on hajanaisuudessaan ihmeellisen hallittu, ei elokuva silti nouse ohjaajan ikimuistoisimpien teosten joukkoon. Toisistaan irralliset kohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja kauniita: jopa armottomassa sadesäässä kuvatussa suuressa ruuhkassa on viehkoa estetiikkaa, hirveästä kuravellistä huolimatta. Elokuva päättyy dokumentaariseen otokseen Rooman symboliksi ja äitisudeksi nostetusta Anna Magnanista, roomalaisesta näyttelijälegendasta, joka vetäytyy väsyneenä kotiinsa. Magnani menehtyi seuraavana vuonna ja nopea cameo jäi näyttelijän viimeiseksi rooliksi. Mutta Rooma selviää menetyksistään ja elää iäti!

Pisteytys: 7/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti