Luukku #21 - Teatteri ja alkuaikojen elokuva

Tänään julkaisen jotain hieman erilaista, nimittäin erästä oppimistehtävää varten kirjoittamani fiktiivisen artikkelin. Tekstiä oli sen verran hauska kirjoittaa, että olisi suorastaan sääli vain unohtaa se kiintolevylle! Tehtävänantona oli kirjoittaa kuvitteelliseen Drama Today -lehteen tutkiva artikkeli jostain teatterihistorian kaudesta aikamatkustustaktiikalla, joka tarkoittaa sitä, että tämän artikkelin kirjoittaja voi liikkua ajassa ja paikoissa aivan miten lystää. Jutun lähteenä on toki käytetty erinäisiä teatterihistoria-järkäleitä, joten toki mielikuvituksellisesta otteesta huolimatta artikkeli perustuu todelliseen maailmaan. Tässä siis sukellus teatterin ja alkuaikojen elokuvan historiaan, ja vaihteeksi jotain aivan muuta kuin jouluhöpötystä: 

Viihdettä! Hupia! Aina jotain uutta!

Drama Today -lehden Oliko ennen kaikki paremmin? -juttusarjan ensimmäisessä osassa ulkomaihin ja aikavyöhykkeisiin erikoistunut kirjeenvaihtajamme toimittaja T. K. Ukakohan raportoi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen teatterimaailman ajankohtaisista ilmiöistä.

Lontoon katujen yllä leijuu paksu sumu tuona maaliskuun iltana vuonna 1882, kun taivallan kohti kuuluisaa Lyceum-teatteria nähdäkseni kriitikkojen suuresti arvostaman version Romeosta ja Juliasta. Wellington Streetillä käy kova kuhina, kun väki tungeksii teatteriin – innokkaana kokemaan tuon henkeäsalpaavan näytelmän ennennäkemättömän kauniissa asussaan. Itse näytelmä kohauttaa katsojat ihastuneisiin huokauksiin, sillä näkymä on toden totta upea. Tunnen miltei olevani oikeasti Veronassa, niin huikeita lavasteet ovat. Livahdan näytöksen jälkeen kulisseihin tavoittaakseni näyttelijä-tuottaja Sir Henry Irvingin, joka on Lyceumin menestyksekkäiden näytelmien takana. Irving, 45, huokaisee syvään, kun pyydän häneltä pikaista haastattelua. Mies on lopen uupunut raskaan taakkansa alla, onhan hän pitkälti yksin vastuussa Lyceumin menestyksestä. ”Ensi vuonna viemme tämän näytelmän Amerikkaan.. Eikö ollutkin huikeaa? Käytämme ihan oikeita kaasuvaloja!”, tokaisee Irving silmäpussiensa takaa, kun kehaisen lavasteiden loistoa. Irving kertoo, että hän kuuluu siihen harvalukuiseen teatteriammattilaisten joukkoon, jotka luovat näyttämöille valokuvamaisen tarkkoja, realistisia lavasteita. ”Muut eivät pysty samaan, voi heitä poloja... Ala on nykyään niin vaativa!”, voivottelee Irving ja kiitää saman tien komentamaan viisikymmenpäistä lavastejärjestäjäjoukkoaan.

Irving poistumassa Lyceum-teatterilta.

Irving ei kiireiltään ehdi antamaan pidempää haastattelua, joten jään uteliaana miettimään, mitä tuo aateloitu teatterinero tarkoitti sanoessaan alan olevan vaativa. Yleisöähän oli jonoksi asti! Seuraava etappini on vuoden 1988 San Francisco, jossa edelleen kohistaan eräässä taannoisessa näytelmässä olleen niin valtava lumimyrsky, ettei sitä erottanut oikeasta. Saan selville, että kyse on eräästä Broadwayn jymymenestysnäytelmästä. Tavoitan näytelmän organisaattorin, David Belascon, puhisemassa teatterinsa takaovella. Herra Belasco tosin on valitettavasti liian kiireinen vastatakseni kysymyksiini. Hän pauhasi tuolloin kymmenille kirvesmiehille ja riipi hiuksia päästään silminnähden stressaantuneena näytelmänsä lavasteongelmista. Mistä kummasta tässä kaikessa tohinassa on oikein kysymys?

Jalkaudun ihmisten pariin ja suoritan pikaisen katugallupin aikalaisten vapaa-ajanviettotavoista. Useat vastaantulijat kertovat käyvänsä vapaa-aikanaan mieluiten nopeatempoisissa vaudeville-esityksissä – vaikkakin on mainittava, että osa väestä vaikuttaa pitävän niitä riettaina rahvaan hupeina. Pystyykö perinteinen teatteri kilpailemaan uusia, ajan henkeä heijastavia rientoja vastaan? Kävellessäni hajamielisenä pitkin kaupungin katuja, törmään eriskummallisiin, uutuuttaan kiilteleviin laatikoihin, joihin ihmiset kurkistelevat haltioituneina. Saan selville, että kyseessä on jonkinlainen tirkistyskaappi, jonka sisällä näkyy ihmeellisiä näkyjä. Ystävälliset kaupunkilaiset kertovat, että liikkuvien kuvien ihmeitä esitellään aina vain uudenlaisten laitteiden avulla (ja että olen minä sitten hupsu, kun en ole vielä tästäkään uutuudesta kuullut!). Joku herra muistelee, että hänen nuoruudessaan riittivät stereoskoopit, joista näki kolmiulotteisia kuvia. Yleinen ilmapiiri on kuitenkin täynnä edistysuskoa ja intoa uutta tekniikkaa kohtaan. Into tarttuu minuunkin, ja päätän malttamattomana matkata ajassa eteenpäin. Lieköhän tekniikka ottanut ison harppauksen eteenpäin – ja ovatko vaudeville-esitykset täysin ottaneet vallan teatterimaailmasta?

 

Kinetoskoopissa näkee liikkuvia kuvia.

Asettaudun mukavasti aikakoneeseeni ja suuntaan katsomaan tilannetta vuoteen 1895. Erään elokuvateatterin ulkopuolella törmään jälleen teatterinjohtaja herra Belascoon, joka tällä kertaa polttelee piippua huojentuneen oloisena.

Arvon herra Belasco, taisitte nauttia oheisesta näytöksestä? "Hahah, voi kyllä! Olin jo huolissani, että elokuvien suosio koituisi meidän teatteriammattilaisten turmioksi. Mutta huoli onkin aivan turha!"

Mitä tarkoitatte? "Eihän siellä puhuttu mitään! Hah haa, elokuvat tulevat ja menevät – tuskin kansa kauaa jaksaa katsoa tuollaista mykkää heilumista. Teatterissa meillä sitä paitsi on parempi valaistus, elokuviahan voi kuvata ainoastaan ulkosalla." 

Aivan... Vieläkö teattereissa muuten nähdään realistisia näyttämötehosteita, jotka olivat muotia, eeh, viime vuosikymmenellä? ”Ei, teattereilla ei ollut moiseen voimavaroja, saati rahaa. Tilalle on tullut kuitenkin paljon muuta... Suonette anteeksi, nyt minun todella täytyy mennä kertomaan hyvät uutiset kollegoilleni.”

Belasco vaikuttaa itsevarmalta, mutta en voi kiistää huolestumistani, kun katselen pitkiä jonoja elokuvateatterin edessä. Muistelen myös, mitä olen matkallani kuullut: teknologia kehittyy alati, aina tulee jotain hienompaa... Vaikuttaa siltä, että elokuvat tulevat haastamaan teatterin toden teolla. Onko tämä teatterin loppu? Päätän livahtaa kulisseihin teatterintekijöiden pariin selvittämään, voivatko he vastata uusiin haasteisiin. Innostun kokeilemaan tutkivaa journalismia, ja päätän jalkautua kentälle. Ei aikaakaan, kun jo istun eräässä pariisilaisessa absinttibaarissa siemailemassa tuota vihreää taiteilijoiden juomaa yrittäen eläytyä aikakauteen parhaan kykyni mukaan. Keijujuomasta rohkaistuneena uskaltaudun erään kanta-asiakkaan juttusille. Paljastuu, että hän on André Antoine, 37, näyttelijä. Rupattelemme koko illan ja Antoine kertoo minulle kaihoisaan sävyyn Le Théâtre libre -harrastajateatterista, jonka hän perusti vuosia sitten. Teatteri esitti naturalistisia nykynäytelmiä ja kaikenlaisia vaihtoehtonäytelmiä, joita muut teatterit eivät ottaneet ohjelmistoonsa. Esityksiä vietiin jopa ulkomaille – mutta viime vuonna teatteri koki loppunsa velkaantumisen vuoksi. Kuulemma monet innokkaat puuhaavat vastaavia vapaita teattereita Berliiniin ja Moskovaan, kertoo Antoine toiveikkaana. ”Realismi ja klassikot on niiiiin nähty!”, parahtaa Antoine, kun kysyn hänen suosikkiklassikkoaan ja yritän nolosti päteä lavastustietämykselläni. Illan aikana hän jaarittelee myös pitkät tarinat muista vanhojen polvien paatokseen kyllästyneistä tahoista. Jo vuosisadan puolivälissä ranskalaiset olivat Émile Zolan johdolla aloittaneet naturalistisen suunnan suosimisen. Näyttämötaiteen normit alkoivat vähitellen horjua ja uudet polvet halusivat kyseenalaistaa perinteitä. Vielä yön pikkutunneilla Antoine sopertaa haaveilevansa matkasta Venäjälle, jossa hän haluaisi tavata muuan Tšehovin, joka on julkaissut useita mielenkiintoisia teoksia.

Villi yö Montmartressa.

Ilta on yllättäen kääntynyt aamuksi. Mieleni on suurten tunnekuohujen vallassa. Teatteri on sittenkin uudistumassa, muuntautumassa, kehittymässä! Kiihkon vallassa haluan nähdä, mihin tämä kehitys johtaa. Asemoin itseni nyt vuosisadan vaihteen toiselle puolen. Minut ympäröi uusi vuosisata, vallaton 1900-luku. Ilmapiiri huokuu kapinaa – kuvarealismiin ei ole paluuta, ja tiedän jo, että myös Zola ja naturalismi ovat saaneet osansa inhosta. Sovin tapaamisen näytelmäkirjailija F. T. Marinettin kanssa, joka on juuri julkaissut hämmennystä, kohua, kauhua ja intoa herättäneen ”Ensimmäisen futuristisen manifestin”. Herra Marinetti osoittautuu valloittavan anarkistiseksi persoonaksi, jonka koko olemus tihkuu tarvetta kyseenalaistaa vallitsevat moraalikäsitykset. ”BUM BUM BUM – zang, tumb, tuuum”, kajauttaa Marinetti, kun pyydän häntä lausumaan yhden runoistaan. Tuossa tuokiossa hän viikset vavahdellen julistaa taiteen pelkäksi väkivallaksi ja kertoo näkevänsä myös runouden suoranaisina väkivaltaisina hyökkäyksinä. Kun Marinetti aloittaa tunteikkaasti seuraavan runonsa karjahtelun, ymmärrän haastattelun päättyneeksi.

F. T. Marinetti pohtimassa seuraavaa säettään.

Matkani päätteeksi haluan vielä selvittää, mitä elokuvataiteelle lopulta tapahtui. Oliko herra Belasco oikeassa teatterin ylivallan suhteen, vai pystyikö tekniikka viihdyttämään viihteennälkäisiä katsojia paremmin? Palaan Yhdysvaltoihin, kuitenkin 1900-luvun puolella pysytellen. Kummalliset kopit ovat kadonneet, mutta elokuvateatterit ovat ottaneet paikkansa kaupunkikuvassa. Tällä kertaa tahdon itsekin mennä näytökseen. Valintani on yhdentoista minuutin mittainen ”Suuri junaryöstö”, josta kaupungilla puhutaan ”elokuvana, jossa on näyttelijöitä”. Elokuva onkin melkoinen elämys! Koko näytöksen ajan yleisö huutelee näyttelijäpoloille toimintaohjeita ja muutoinkin keskustelu katsojien kesken on vilkasta. Näyttelijöiden roolisuoritukset puolestaan toisintavat teatterista tuttuja kaavoja. Jos aiemmin liikkuvien kuvien viehätys perustui näyttämiseen, nyt katsojille tarjoillaan jo näyttelemistä. Mikäköhän mahtaa olla seuraava askel? Haastattelen muutamaa elokuvateatteriin jonottajaa vuodessa 1915. Yhteistuumin jonossa kerrotaan, kuinka elokuvat tarjoavat mukavaa ajanvietettä ja miten viime aikoina kuuluisiksi nousseiden elokuvatähtien elämää on jännittävää seurata. Yksi soraäänikin kuullaan. Muuan nimettömänä pysyvä teatteriohjaaja kertoo masentuneena, miten elokuvat kulkevat naurettavan helposti paikasta toiseen, mykkäfilmien tekstikelat vaihtuvat kielelle kuin kielelle ja kaiken pahan lisäksi filmien suosiokin jatkaa vain ilmiömäistä kasvuaan. Tämän jälkeen mies kohottaa kauluksensa pystyyn ja luikkii saliin katsomaan erään sarjafilmin kolmatta osaa, koska ”pahus vieköön, en millään malta lopettaa näiden katselua... Ethän laita siihen haastatteluun minun nimeäni!”

Yllättäen teatterin näkymät vaikuttavatkin taas uskomattoman ankeilta. Elokuva on melkoinen vastustaja, joka vaikuttaa yhä vain vahvistuvan ja löytävän uusia tapoja saada katsojat puolelleen. Onhan teatterikin kokenut mullistuksia, mutta kokonaisuutena sen aatemaailma on vielä hyvin hajanainen. Onnistuuko teatteri uudistumaan vai täytyykö sen uudistua lainkaan? Jäävätkö teatteriesitykset historiaan, syrjäyttääkö elokuva teatteritaiteen - onko elokuva uusi teatteri? Sitä käsittelemme juttusarjan seuraavassa osassa.