Italia 1962, 108 min.
Dokumentti, Kauhu
Pääosissa: Stefano Sibaldi (kertojaääni)
 |
| "Pet Sematary" |
Shokkidokumentti Mondo Cane - kova maailma pyrkii osoittamaan ihmislajin brutaaliuden asettamalla vastinpareiksi kuvia eri kulttuureiden kummallisuuksista. Kun Kaliforniassa isäntäväki suree koirien hautausmaalla, Taipeissa hauvat päätyvät lautaselle. Vastakkainasettelun lisäksi nähdään väläyksiä niin Hampurin Reeperbahnin juopottelijoista, krapulasta kärsivistä tokiolaisista kuin myös pääkalloja kiillottavista roomalaisista. Maailman vaarallisimman eläimen, ihmisen, oudot tavat tuodaan elokuvan mukaan esille todenmukaisesti, vaikka moni kohtaus onkin tarkasti sommiteltu tai peräti näytelty.
Kiihkeärytminen dokumentti ällistelee kulttuurisia kuriositeetteja länsimaisesta perspektiivistä, vaikka pyrkiikin kritisoimaan myös omia lähtökohtiaan. Ylipäätään kulttuuri esitetään vain järjettöminä tekoina ilman perusteellista kontekstia ja historiaa. Osa huomioista toki on hauskan osuvia, mutta turhan usein Mondo Cane tuntuu lähinnä eksotisoivalta ja toiseuttavalta tirkistelyltä. Eläimille aiheutetun kärsimyksen katselu on suorastaan piinallista, ja jo siitäkin syystä koko dokumentin soisi loppuvan nopeasti. Visuaalisesti ja musiikin puolesta Mondo Cane onnistuu monin paikoin, mutta vanhentunut sisältö jättää ristiriitaisen olon.
Erikoisella dokumentilla toki on paikkansa elokuvahistoriassa, sillä se loi peräti oman genrensä eli mondo-elokuvan. Maailmanmenoa ihmettelevät mondo-dokumentit tapaavat keskittyä shokeeraaviin aihepiireihin, ja toisinaan elokuvien todenperäisyys on aika huteralla pohjalla. Lajityyppiin lukeutuvat myös niin sanotut pseudodokumentit, joiden ideaa hyödyntävät esimerkiksi monet kauhuelokuvat. Esimerkkinä mainittakoon käsivaralta kuvattu The Blair Witch Project (1999). Mondo Cane menestyi ilmestyttyään siinä määrin hyvin, että se nappasi yhden Oscar-ehdokkuuden ja elokuvalle tehtiin jatko-osa jo seuraavana vuonna. Tuntuu käsittämättömältä, että moinen elokuva oli ehdolla myös Kultaisen palmun saajaksi! O tempora, o mores, kuten voi itse elokuvankin sisällöstä todeta.
Kiihkeärytminen dokumentti ällistelee kulttuurisia kuriositeetteja länsimaisesta perspektiivistä, vaikka pyrkiikin kritisoimaan myös omia lähtökohtiaan. Ylipäätään kulttuuri esitetään vain järjettöminä tekoina ilman perusteellista kontekstia ja historiaa. Osa huomioista toki on hauskan osuvia, mutta turhan usein Mondo Cane tuntuu lähinnä eksotisoivalta ja toiseuttavalta tirkistelyltä. Eläimille aiheutetun kärsimyksen katselu on suorastaan piinallista, ja jo siitäkin syystä koko dokumentin soisi loppuvan nopeasti. Visuaalisesti ja musiikin puolesta Mondo Cane onnistuu monin paikoin, mutta vanhentunut sisältö jättää ristiriitaisen olon.
Erikoisella dokumentilla toki on paikkansa elokuvahistoriassa, sillä se loi peräti oman genrensä eli mondo-elokuvan. Maailmanmenoa ihmettelevät mondo-dokumentit tapaavat keskittyä shokeeraaviin aihepiireihin, ja toisinaan elokuvien todenperäisyys on aika huteralla pohjalla. Lajityyppiin lukeutuvat myös niin sanotut pseudodokumentit, joiden ideaa hyödyntävät esimerkiksi monet kauhuelokuvat. Esimerkkinä mainittakoon käsivaralta kuvattu The Blair Witch Project (1999). Mondo Cane menestyi ilmestyttyään siinä määrin hyvin, että se nappasi yhden Oscar-ehdokkuuden ja elokuvalle tehtiin jatko-osa jo seuraavana vuonna. Tuntuu käsittämättömältä, että moinen elokuva oli ehdolla myös Kultaisen palmun saajaksi! O tempora, o mores, kuten voi itse elokuvankin sisällöstä todeta.
Pisteytys:
5/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti