 |
| Pärinäpoikia ja surinasussuja, purkkaa ja jitterbugia! |
Sota ja säännöstely jäivät edelliselle vuosikymmenelle, ja niinpä 1950-luvulla elämänjanoinen nuoriso sai taas tanssia sydämensä kyllyydestä. Aiemmat ikäluokat menettivät parhaan nuoruutensa rintamalle, mutta nytpä oli vaurautta ilkamoida! Varsinainen nuorisokulttuurin räjähdys tapahtui 1960-luvulla, mutta vuonna 1957 meno oli jo oheisen kuvan mukaisesti hyvässä vauhdissa. Tämän päivän luukusta avautuu kuuden vuosikymmenen takaisia tulkintoja silloisesta teininuorisosta. Alkuperäiskertomus tosin on vielä huomattavasti sitäkin vanhempi, mutta onhan nuoruus toki ikuista!
Ohjannut Matti Kassila
Suomi 1957, 94 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Tauno Palo, Jussi Jurkka, Matti Ranin, Kaija Siikala
Varavaaran perheen lapset ovat varttuneet riehakkaan kurittomiksi nuoriksi ja aiheuttavat nyt päänvaivaa varsinkin leppoisalle Reinhold-isälle (Palo). Kun perheen esikoinen Galileo eli Kali (Jurkka) viettää 21-vuotispäiviään, vierailulle tullut rauhallinen Marja (Siikala) valloittaa yllättäen Reinholdin sydämen. Marja tosin on hänen poikansa Pellen (Ranin) tyttöystävä, ja suhde on muutenkin mahdoton. Haikaileeko Reinhold vain nuoruutensa perään? Olisiko asiapitoisen tiedemiehen pitänyt joskus elämässään hieman hullutella?
Mika Waltarin samannimiseen näytelmätekstiin (1936) perustuva elokuva on filmatisoitu samalla nimellä jo vuonna 1937. En sinänsä tunne tätä Waltarin tekstiä muuta kuin nimellisesti, mutta yhteys kirjailijan muuhun tuotantoon on ilmeinen. Väkisinkin mieleen nousee varsinkin Appelsiininsiemen (1931), jossa myös käsitellään sukupolvien välistä kuilua. Jopa teoksen sivuosassa oleva vässykkäisä on nimeltään Reinhold, joskin kirjassa "farsa" on historioitsija eikä osoita taipumuksia romantillisiin ajatuksiin. Appelsiininsiemen on muuten ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikille nuoruuttaan eläville tai eläneille, vaikka vielä parempi aihetta käsittelevä teos on Waltarin läpimurtoteos Suuri illusioni (1928).
Myös tässä elokuvassa on vetoavat puolensa ja nuoruuskuvauksena se on hauska, joskaan ei välttämättä ihan täydellisen realistinen tulkinta ajastaan. Kuriton sukupolvi ei silti ole mitenkään erityisen valloittava elokuva, varsinkaan verrattaessa Matti Kassilan myöhempiin Waltari-filmatisointeihin eli mainioihin Komisario Palmu -elokuviin. Ytimekkäästi tiivistäen Kuriton sukupolvi on keskimääräistä kiinnostavampi Suomi-filmi, joskin hetkittäin vaivaannuttava ja hassusti rytmitetty tekele. Kehuja vielä lopuksi varsinkin Tauno Palolle, joka hallitsee roolinsa pitkän uransa tuomalla varmuudella.
Pisteytys: 6/10
Mika Waltarin samannimiseen näytelmätekstiin (1936) perustuva elokuva on filmatisoitu samalla nimellä jo vuonna 1937. En sinänsä tunne tätä Waltarin tekstiä muuta kuin nimellisesti, mutta yhteys kirjailijan muuhun tuotantoon on ilmeinen. Väkisinkin mieleen nousee varsinkin Appelsiininsiemen (1931), jossa myös käsitellään sukupolvien välistä kuilua. Jopa teoksen sivuosassa oleva vässykkäisä on nimeltään Reinhold, joskin kirjassa "farsa" on historioitsija eikä osoita taipumuksia romantillisiin ajatuksiin. Appelsiininsiemen on muuten ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikille nuoruuttaan eläville tai eläneille, vaikka vielä parempi aihetta käsittelevä teos on Waltarin läpimurtoteos Suuri illusioni (1928).
Myös tässä elokuvassa on vetoavat puolensa ja nuoruuskuvauksena se on hauska, joskaan ei välttämättä ihan täydellisen realistinen tulkinta ajastaan. Kuriton sukupolvi ei silti ole mitenkään erityisen valloittava elokuva, varsinkaan verrattaessa Matti Kassilan myöhempiin Waltari-filmatisointeihin eli mainioihin Komisario Palmu -elokuviin. Ytimekkäästi tiivistäen Kuriton sukupolvi on keskimääräistä kiinnostavampi Suomi-filmi, joskin hetkittäin vaivaannuttava ja hassusti rytmitetty tekele. Kehuja vielä lopuksi varsinkin Tauno Palolle, joka hallitsee roolinsa pitkän uransa tuomalla varmuudella.
Pisteytys: 6/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti