Ohjannut Ridley Scott
USA 2000, 155 min.
Draama, Toiminta
Pääosissa: Russell Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen
 |
| Are you not entertained? |
Roomalaiskenraali Maximus (Crowe) ansioituu taisteluissa ja päätyy keisari Marcus Aureliuksen suosioon. Kun iäkäs hallitsija kupsahtaa, hänen ilkeämielinen poikansa Commodus (Phoenix) päättää sysätä Maximuksen turmioon. Entinen sotilas joutuu gladiaattoriksi ja nousee uudenlaiseen kansansuosioon. Kaksikon viimeinen kohtaaminen on vääjäämätön, eikä sen areenaksi sovi mikään Colosseumia vähäisempi taistelutanner.
Gladiaattori on ylvästelevä paluu Hollywoodin historiaspektaakkelien kulta-aikoihin. Selvin innoittaja on Spartacus (1960), mutta sen ohella mieleen kohoavat Quo Vadis (1951), kostoklassikko Ben-Hur (1959) ja monet muut uljaat historiadraamat. Esikuviensa veroisesti Gladiaattorilla on kestoa ja kokoa, mutta se hylkää oppi-isänsä Technicolorin värien runsaudessa. Vuosituhannen vaihteen synkeän harmaa värimaailma masentaa, vaikka kai se tavallaan tukee jäyhän miehekästä tarinaa. Värimaailma on vain yksi elokuvan anakronismeista. Tahalliset virheet ja muotoseikat eivät haittaisi niin paljoa, jos edes tarina olisi omaperäisempi, eikä tuntuisi halvalta kopiolta.
Vuotensa suurmenestykseksi nousseen Gladiaattorin suosio sinetöitiin viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Elokuvaa kehuttiin komeudestaan ja tarinallisista jännitteistään, joskin minua näkemykset kummastuttavat. Juoni on tyhjänpäiväinen ja sen tosikkomainen vakavuus lähinnä huvittaa. Ettei nyt menisi pelkiksi haukuiksi, on myönnettävä, että joukkokohtaukset ovat komeita. Näyttelijät hoitavat osansa hyvin, vaikka yksiulotteiset roolit eivät vaadi paljoa. Olisipa joku keisari näyttänyt elokuvalle alapeukkua jo tekovaiheessa, niin oltaisiin säästytty edes antiikki-innon tuomilta hännystelijöiltä (esim. Sparta, 2004). Niillekin on silti onneksi löytynyt oma fanikuntansa, joten eivät nämä verilöylyt ole hukkaan menneet. Näiden filmien faneja joko innostanee tai jännittänee tieto siitä, että Gladiaattorille tehdään paraikaa jatko-osaa Ridley Scottin johdolla.
Pisteytys: 4/10
Gladiaattori on ylvästelevä paluu Hollywoodin historiaspektaakkelien kulta-aikoihin. Selvin innoittaja on Spartacus (1960), mutta sen ohella mieleen kohoavat Quo Vadis (1951), kostoklassikko Ben-Hur (1959) ja monet muut uljaat historiadraamat. Esikuviensa veroisesti Gladiaattorilla on kestoa ja kokoa, mutta se hylkää oppi-isänsä Technicolorin värien runsaudessa. Vuosituhannen vaihteen synkeän harmaa värimaailma masentaa, vaikka kai se tavallaan tukee jäyhän miehekästä tarinaa. Värimaailma on vain yksi elokuvan anakronismeista. Tahalliset virheet ja muotoseikat eivät haittaisi niin paljoa, jos edes tarina olisi omaperäisempi, eikä tuntuisi halvalta kopiolta.
Vuotensa suurmenestykseksi nousseen Gladiaattorin suosio sinetöitiin viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Elokuvaa kehuttiin komeudestaan ja tarinallisista jännitteistään, joskin minua näkemykset kummastuttavat. Juoni on tyhjänpäiväinen ja sen tosikkomainen vakavuus lähinnä huvittaa. Ettei nyt menisi pelkiksi haukuiksi, on myönnettävä, että joukkokohtaukset ovat komeita. Näyttelijät hoitavat osansa hyvin, vaikka yksiulotteiset roolit eivät vaadi paljoa. Olisipa joku keisari näyttänyt elokuvalle alapeukkua jo tekovaiheessa, niin oltaisiin säästytty edes antiikki-innon tuomilta hännystelijöiltä (esim. Sparta, 2004). Niillekin on silti onneksi löytynyt oma fanikuntansa, joten eivät nämä verilöylyt ole hukkaan menneet. Näiden filmien faneja joko innostanee tai jännittänee tieto siitä, että Gladiaattorille tehdään paraikaa jatko-osaa Ridley Scottin johdolla.
Pisteytys: 4/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti