USA 1963, 45 min.
Avantgarde, Underground, Komedia
Pääosissa: Francis Francine, Sheila Bick, Judith Malina
 |
| Be-bob-a-lula, she's my baby... |
Undergroud-elokuvan tienraivaajan Jack Smithin (1932─1989) avantgardistinen queer-elokuva Flaming Creatures vie katsojansa New Yorkin salattuihin huoneisiin. Kohtalaisen juonettomassa kuvastossa drag-hahmot ehostautuvat, tanssivat ja lopulta antautuvat raiskaus-orgioiden vietäviksi. Hetkittäin villisti poukkoilevan kameran katse yltyy intensiiviseksi tuijotukseksi, ja myös musiikit sekoittuvat kakofoniaksi. Välillä toistensa kehoista huumaantuneiden, lemmekkäästi painivien hahmojen ylle laskeutuu täysi hiljaisuus.
Flaming Creatures esitettiin ensimmäistä kertaa yhteisesityksessä samaa lajityyppiä edustavan Blonde Cobran (1963) kanssa. Molemmat filmit ovat sisällöltään valtavirtaelokuvien rajoja railakkaasti rikkovia, mutta eritoten Flaming Creatures aiheutti pöyristystä. Estottomasti genitaaleja kuvaava ja seksuaalisuuden kirjolla flirttaileva elokuva oli tietenkin viranomaisten silmissä silkkaa pornografiaa, ja niinpä filmille myönnettiin herkemmin esityskieltoja kuin -lupia. Kohun myötä elokuvan esitykset johtivat jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin virkavallan ja yleisöiden kesken.
Kaikessa hämmentävyydessään Flaming Creaturesin kuvasto on viehättävän sympaattista toisintoa Hollywoodin glamourista, joskin valtavirran elokuvien tyyli on avantgarde-luomuksesta perin kaukana. Inspiraatiota elokuvan hahmoihin on haettu myös b-elokuvista ja burleskista. Kaikkeen tähän b-glamouriin kiteytyy itseilmaisun vapaus, jota tosin groteski raiskauskohtaus kyseenalaistaa jättäen katsojalle hieman ristiriitaisen olon. Flaming Creaturesin yhteiskuntakritiikki korostuu parhaiten sen herättämissä reaktioissa. Maailma muuttuu kun sitä muutetaan; sittemmin tästäkin ihmiselon ja -kehon runollisesta ylistyksestä on tullut arvostetumpi taideteos, joskaan ei välttämättä suuren yleisön silmissä.
Pisteytys:
7/10
Flaming Creatures esitettiin ensimmäistä kertaa yhteisesityksessä samaa lajityyppiä edustavan Blonde Cobran (1963) kanssa. Molemmat filmit ovat sisällöltään valtavirtaelokuvien rajoja railakkaasti rikkovia, mutta eritoten Flaming Creatures aiheutti pöyristystä. Estottomasti genitaaleja kuvaava ja seksuaalisuuden kirjolla flirttaileva elokuva oli tietenkin viranomaisten silmissä silkkaa pornografiaa, ja niinpä filmille myönnettiin herkemmin esityskieltoja kuin -lupia. Kohun myötä elokuvan esitykset johtivat jopa väkivaltaisiin yhteenottoihin virkavallan ja yleisöiden kesken.
Kaikessa hämmentävyydessään Flaming Creaturesin kuvasto on viehättävän sympaattista toisintoa Hollywoodin glamourista, joskin valtavirran elokuvien tyyli on avantgarde-luomuksesta perin kaukana. Inspiraatiota elokuvan hahmoihin on haettu myös b-elokuvista ja burleskista. Kaikkeen tähän b-glamouriin kiteytyy itseilmaisun vapaus, jota tosin groteski raiskauskohtaus kyseenalaistaa jättäen katsojalle hieman ristiriitaisen olon. Flaming Creaturesin yhteiskuntakritiikki korostuu parhaiten sen herättämissä reaktioissa. Maailma muuttuu kun sitä muutetaan; sittemmin tästäkin ihmiselon ja -kehon runollisesta ylistyksestä on tullut arvostetumpi taideteos, joskaan ei välttämättä suuren yleisön silmissä.
Pisteytys:
7/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti