LUUKKU 10 ─ 70 vuotta sitten (Quo Vadis, 1951)

I command you to stop loving me!

Päivän luukusta paljastuu elokuvavuoden 1951 ehdoton ykköshitti ja mahtavin spektaakkeli. Antiikkidraama oli vuoden suurin kassamagneetti, mutta Oscareilla mitaten vuoden menestyjiä olivat näytelmäklassikkoon perustuva draama Viettelyksen vaunu, Gene Kellyn tähdittämä musikaali Pariisin lumoissa sekä George Stevensin Amerikka-trilogian aloittava Paikka auringossa. Näiden klassikoiden lisäksi aikansa elokuvahistoriaa kuvaavat osuvasti esimerkiksi scifiklassikko Uhkavaatimus maalle ja Alfred Hitchcockin kultakauden alkusysäys Muukalaisia junassa.

Quo Vadis

Ohjannut Mervyn LeRoy

USA 1951, 171 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Robert Taylor, Deborah Kerr, Peter Ustinov

 

Keisari Neron (Ustinov) valtakauden (54─68) Roomaan sijoittuva elokuva dramatisoi jylhin sävyin aikansa synkeitä tapahtumia. Kristittyjen vainot kulminoituvat Rooman paloon, jonka syy vieritetään vainottujen harteille. Kärjistyvien tapahtumien kulisseissa ihmiset silti löytävät toinen toisensa: armeijan komentaja Marcus Vincius (Taylor) rakastuu kristittyyn vankiin Lygiaan (Kerr), joka puolestaan lämpenee eriuskoisen miehen lemmelle hitaasti.

Quo Vadis oli vuoden 1951 ykköshitti, joka keräsi lippuluukuilla ison potin ja syytä olikin, sillä elokuvan tekoon paloi myös melkoinen määrä rahaa. Kahdeksan Oscarin ehdokas ei kuitenkaan lopulta napannut yhtäkään palkintoa, vaikka lavasteiden, musiikkien tai Peter Ustinovin väkevän tulkinnan olisi voinut kuvitella yltävän voittoon. Hulppeat lavasteet, suuret joukkokohtaukset ja Technicolor-kuvaus tekevät filmin katselusta edelleen nautinnollista. Tarina etenee jouhevasti, vaikka muutamat paasaavat kohtaukset hieman puuduttavat. Niistä olisi ollut helppo leikata, mutta eihän suurfilmi sitten tietenkään olisi pakollisen kolmituntinen spektaakkeli.

Nobel-palkitun Henryk Sienkiewiczin samannimiseen romaaniin (1896) perustuva kertomus pohjaa todellisiin tapahtumiin. Tulkinnat edustavat omaa aikaansa, eikä keisari Neroa nykytiedon valossa kuvattaisi enää samanlaisena. Toki mukana on tarkoituksellista fiktiotakin. Kuvitteellisuutta edustaa eritoten romanssijuoni, joka tuntuu nykypäivänä piinallisen vaivaannuttavalta kaikessa 1950-lukulaisuudessaan. Elokuvan ansioksi laskettakoot, että autenttisuuteen pyrkivää aikalaiskuvaa on ansiokkaasti pyritty tutkimaan: esimerkiksi elokuvan musiikit säveltänyt Miklós Rózsa hyödynsi musiikkiteemoissaan antiikin ajalta säilyneitä nuottien fragmentteja.

Pisteytys: 7/10

Lola Montès - Skandaalikuningatar (1955)

Ohjannut Max Ophüls
Ranska & Länsi-Saksa 1955, 115 min.
Draama, Romantiikka, Biografia
Pääosissa: Martine Carol, Peter Ustinov, Anton Walbrook

Rumors, scandals, passion!

New Orleansin sirkuksen tähti on eurooppalainen skandaalikuningatar, tanssija ja kurtisaani Lola Montès (Carol), jonka erikoislaatuista elämää esitellään täysille katsomoille. Montèsin aiempi elämä esitetään ylellisenä, miessuhteiden sävyttämänä jännitysnäytelmänä, josta sirkusyleisö saa osansa verrattain edulliseen hintaan. Erään suuren näytöksen iltana Lolan taakse jääneen elämän kipeimmät hetket heräävät yllättäen eloon myös hänen muistoissaan. Skandaalikuningattaren kertomus perustuu löyhästi tanssija Lola Montèzin (1821─1861) elämään.

Suomenkielistä nimeä mukaillen, elokuva oli ilmestyessään varsinainen valkokankaiden skandaalikuningatar. Käsittelykulmaa ei ymmärretty, elokuva kun ei halua retostella Lola Montèzin elämäkerralla vaan pyrkii kääntämään huomion sensaatiohakuiseen tirkistelykulttuuriin. Nolostumisen ja harmistumisen ainakin ymmärtää, moni varmasti kuvitteli elokuvan tarjoavan meheviä tirkistyksiä kurtisaanin vauhdikkaaseen elämään ─ mutta aihe olikin näin vakava! Toisaalta taas Montèsia tulkinnut Martine Carol (1920─1967) sai osakseen negatiivista ryöpytystä, koska kepeissä elokuvissa hömpötellyttä näyttelijää ei nähty sopivana vakavaan rooliin. Elokuvan surkea kohtalo tuntuu ironisesti vain vahvistavan sen sanomaa ja kerronnallisia oivalluksia. Montès on sirkuksen kuriositeetti, mutta elokuva pohtii sitä, mikä on ajanut hänet surulliseen asemaansa.

Skandaalikuningattaren huono menestys oli varmasti tekijöille pettymys, mutta kaiken lisäksi se oli taloudellinen katastrofi: elokuva kun sattui olemaan aikansa kallein eurooppalaistuotanto. Visuaalisesti huikean näyttävä, suorastaan spektaakkelimainen Skandaalikuningatar on myös ainoa Max Ophülsin (1902─1957) ohjaama väri- ja laajakangaselokuva. Se myös jäi ylipäätään ohjaajan viimeiseksi teokseksi. Epäonnista elokuvaa paikkailtiin erilaisilla leikkauksilla ja joitain kohtauksia jopa katosi. Ensimmäiset restauroinnit Skandaalikuningattareen tehtiin 1960-luvulla, jolloin arvostustakin jo löytyi varsinkin ranskalaisen uuden aallon piiristä.

Pisteytys:

8/10