lauantai 15. joulukuuta 2018

15. LUUKKU - 40 vuotta sitten (Teräsmies, 1978)

This is no fantasy, no careless product of wild imagination!
Päivälleen 40 vuotta sitten ensi-iltansa sai jättibudjetilla tuotettu Teräsmies, jonka liehuvan viitan vanavedessä näyttäviä supersankarielokuvia on syntynyt yksi toisensa jälkeen. Tämä maailman kenties tunnetuin supersankari oli vilahtanut valkokankailla jo aiemminkin, mutta vain animaatiolyhäreissä ja pienissä B-tuotannoissa. Lopulta sarjakuvafilmatisointien kultakaivos löytyi ja loppu on tunnettua superhistoriaa.

Muita vuoden 1978 elokuvalegendoita ovat esimerkiksi Grease ja Halloween, joista jälkimmäisen uusintaversio sai ensi-iltansa syksyllä 2018. Suomessa eritoten Grease veti teattereihin väkeä ja lisäksi maan tavan mukaan innostuttiin jälleen uudesta Uuno-filmistä, joka tällä kertaa kantoi nimeä Rautakauppias Uuno Turhapuro. Valtameren toisella puolen vietetyssä Oscar-gaalassa huomattavin pystimagneetti oli Star Wars (1977), joka vauhditti myös Teräsmiehen lentoa hittifilmiksi.

Superman - Teräsmies
Ohjannut Richard Donner
USA 1978, 143 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Marlon Brando



Krypton-planeetan tuhon aika on käsillä, joten Jor-El (Brando) lähettää ainoan poikansa Kal-Elin (Reeve) maahan turvaan. Kaukana kryptoniitin vaikutuspiiristä Kal-El saa maassa supervoimat, ja sen vuoksi hän omaksuu myös uuden identiteetin arkana toimittajana Clark Kentinä. Samalla kun kömpelö Clark rakastuu kollegaansa Lois Laneen (Kidder), uljas trikoosankari Teräsmies yrittää vesittää vuosisadan rikollisen Lex Luthorin (Hackman) häikäilemättömät ja tuhoisat suunnitelmat.

D.C. Comicsin Teräsmiehen tai Supermiehen tutun perustarinan kertova elokuva on mahtipontinen luomus, jossa valtava budjetti näkyy. Monet vanhentuneet efektit toki tuntuvat jo hitusen korneilta, mutta mitäpä pienistä ─ kevyt sarjistarina viihdyttää aivan riittävästi vaikka joku jäätikkö nyt näyttääkin muoviselta. Huomattava sentään on, että Teräsmies voitti Oscarin efekteistään. Aikanaan elokuva oli muutenkin sellainen menestys, johon tämän vuosituhannen Supermies-seikkailut eivät ole enää yltäneet.

Teräsmies sai nopeasti liudan jatko-osia, joista ensimmäistä (Superman II, 1980) tehtiin jo samaan aikaan ensimmäisen elokuvan kanssa. Reippaalla tahdilla syntyneen trilogian jälkeen viittasankari yritettiin palauttaa valkokankaille lukuisia kertoja, mutta vasta vuosituhannen vaihduttua suunnitelmat tuottivat tulosta. Nykyteoksia tosin tuntuu vaivaavan liiallinen synkkyys, yleinen epätasaisuus ja omaperäisyyden puute. Tämä Teräsmies ehkä kärsii ajan patinasta, mutta mukana on pienestä muovisuudestakin huolimatta enemmän aitoutta ja vähemmän raskasta paatosta kuin synkkyysfiltteriin vaihtaneessa The Man of Steelissa (2013).

Pisteytys: 6/10

perjantai 14. joulukuuta 2018

14. LUUKKU - 50 vuotta sitten (Täällä Pohjantähden alla, 1968)

Sosialismi on eräänä todistajana häissänne...
Viidenkymmenen vuoden kunniakkaan keski-iän ovat kuluvana vuonna saavuttaneet muun muassa elokuvat 2001: A Space Odyssey, Apinoiden planeetta, Huuliharppukostaja sekä Elävien kuolleiden yö. Puoli vuosisataa sitten maailma kuohui, ja se näkyi myös elokuvien maailmassa: toukokuun mellakoiden vuoksi Cannesin elokuvajuhlat peruttiin kokonaan. Samaan aikaan kuitenkin kuvattiin jo 1960-luvun vastakulttuuria huokuvaa satiiria Jos..., joka lunasti Kultaisen Palmun itselleen seuraavana vuonna.

Vuosikymmenen melskeistä huolimatta päivän elokuva edustaa varsin perinteistä elokuvantekoa, mutta silti tai ehkä juuri siksi se on vedonnut yleisöihin jo puolen vuosisadan ajan. Täällä Pohjantähden alla tuo valkokankaalle suomalaisille rakkaita torpparihahmoja ja itse tarina pureutuu kansakunnan kipupisteisiin. Kertomuksessa käsiteltävästä sisällissodasta on tänä vuonna kulunut vuosisata, mutta tämän elokuvan ilmestyessä oltiin vasta puolen vuosisadan virstanpylvään kohdalla, ja vuoden 1918 traagiset tapahtumat olivat vielä voimakkaasti elävää historiaa.

Täällä Pohjantähden alla
Ohjannut Edvin Laine
Suomi 1968, 186 min.
Historia, Draama, Sota
Pääosissa: Aarno Sulkanen, Titta Karakorpi, Risto Taulo, Veikko Sinisalo



Väinö Linnan samannimisen romaanitrilogian (1959─1962) elokuvaversio kuljettaa katsojansa uskollisesti läpi kahden ensimmäisen kirjan keskeisten tapahtumien. Kertomus alkaa tuttuun tapaan hämäläisellä maaseudulla suosta, kuokasta ja torpparista nimeltä Jussi (Taulo). Perheen pääksi ja elokuvankin päähenkilöksi kohoaa perheen esikoispoika Akseli (Sulkanen), jonka vaiheet johtavat lopulta vuoden 1918 katkeriin taisteluihin.

Ollakseen 1960-luvun lopun elokuva, Täällä pohjantähden alla on tyylillisesti vanhanaikainen ja paikoin tönkkö, eikä filmatisointi ravistele alkuperäisteoksen tavoin. Heikkouksistaan huolimatta elokuva antaa uskottavat kasvot kirjojen tutuille hahmoille, ja menneen maailman miljöö on luotu onnistuneesti. Menestysten sarjaan lukeutuu myös surumielisen kaunis Akselin ja Elinan häävalssi, jonka Heikki Aaltoila sävelsi elokuvaa varten.

Elokuvan vanhahtava luonne on saanut kritiikkiä osakseen, mutta siltikin Täällä pohjantähden alla on yhä kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin kotimainen elokuva. Edellä ovat niin ikään Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) sekä Toivo Särkän Kulkurin valssi (1941). Koska tähän kolmituntiseen elokuvaan mahtuivat vain kahden ensimmäisen Pohjantähti-romaanin päätapahtumat, oli tarinalle tehtävä jatkoa. Kirjasarjan päätösosaan pohjautuva, sittemmin hieman unohtunut elokuva Akseli ja Elina  (1970) kuljettaa Koskelan perheen kohti toista maailmansotaa.

Pisteytys: 7/10

torstai 13. joulukuuta 2018

13. LUUKKU - 50 vuotta sitten (Yellow Submarine, 1968)

All you need is love!
Vuosi 1968 on jäänyt historiaan niin kutsuttuna hulluna vuotena, jona kuohuntaa riitti kaikilla rintamilla aina politiikasta kulttuurielämään. Vietnamin sota kirvoitti kritiikkiä, Kiinan vallankumouskaaos jatkui, Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian, Pariisissa mellakoitiin ja Suomessakin opiskelijanuoriso valtasi Vanhan ylioppilastalon. Aikakauden räiskähtelevään tunnelmaan vie päivän elokuva, omalaatuinen Keltainen sukellusvene.

Yellow Submarine - Keltainen sukellusvene
Ohjannut George Dunning
Iso-Britannia & USA 1968,  85 min.
Animaatio, Musikaali, Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Paul Angelis, John Clive, Dick Emery, Geoffrey Hughes, Lance Percival, The Beatles



Musiikkia vihaavat Blue Meanies -pahikset hyökkäävät rauhanomaiseen Pepperlandiin. Kapteeni Fred (Percival) pakenee keltaisella sukellusveneellään ja saa avukseen St. Pepper's Lonely Hearts Club Bandin. Musiikillisella yhteistyöllä pahikset kukistetaan, mutta matkan varrella kohdataan kaikenlaisia outoja merimaisemia.

Ensimmäiset Beatles-elokuvat Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (1964) ja Apua! (1965) ovat puolidokumentaarisia komedioita, mutta täysin fantasiamaailmaan syöksyvässä Keltaisessa sukellusveneessä meno on psykedeelisempää. Elokuvaa edelsi samaan tapaan surrealistinen Magical Mystery Tour (1967), joka oli bändin itsensä puuhaama sekoilu. Keltaiseen sukellusveneeseen yhtye sen sijaan ei astellut mukaan kovin täysipainoisesti. Bändi toki esittää laulut itse ja vilahtaa myös elokuvan lopussa, mutta itsensä ääninäyttelijöiksi he eivät ryhtyneet.

Keltainen sukellusvene on mainio matka absurdin komedian ja mielikuvituksekkaan animaation maailmaan. Seikkailua on ilo seurata, mutta välillä haihattelua olisi sopinut vähän tiivistääkin. Parasta matkaevästä ovat tietenkin The Beatlesin loistavat kappaleet, ja mukana on myös hauskoja pieniä viittauksia moniin klassikkoelokuviin aina Frankensteinista (1931) King Kongiin (1933). Beatles-fanien lisäksi Keltainen sukellusvene sopii oudon brittihuumorin ystäville, sillä elokuvan visuaalinen ilme ja vitsien tyyli tuovat jo vahvasti mieleen vuonna 1969 alkaneen legendaarisen Monty Pythonin poskettomine edesottamuksineen.

Pisteytys: 8/10

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

12. LUUKKU - 60 vuotta sitten (Kissa kuumalla katolla, 1958)

Sometimes I wish I had a pill to make people disappear.
Päivän elokuva Kissa kuumalla katolla oli yksi vuoden 1958 isoimpia hittejä, mutta on sittemmin hieman jäänyt monen muun teoksen varjoon. Kuudenkymmenen vuoden takaisista ikimuistoisista klassikoista nostettakoon esille Alfred Hitchcockin huippukauden jännittävä Vertigo, Jacques Tatin modernille maailmalle hihittelevä Enoni on toista maata sekä Andrzej Wadjan koskettava sukupolvikuvaus Tuhkaa ja timanttia. Mainitsematta ei voi myöskään jättää hittimusikaali Gigiä, vaikka sen kohdalla aika onkin tehnyt tehtävänsä.

Koska legendaariselta ja jo aikapäivät sitten edesmenneeltä Orson Wellesiltä on upeiden ihmetapahtumien myötä vastikään ilmestynyt uusi elokuva The Other Side of the Wind (2018), ei Wellesin kuuden vuosikymmenen takaisia edesottamuksia sovi unohtaa mainita. Vuonna 1958 ensi-iltansa sai tyylikäs, erään aikakauden päätöstä edustava film noir Pahan kosketus, joka sitä paitsi on niin Wellesin kuin ilmestymisvuotensa parhaita elokuvia ylipäätään.

Cat on a Hot Tin Roof - Kissa kuumalla katolla
Ohjannut Richard Brooks
USA 1958, 108 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Paul Newman, Burl Ives




Aviopari Brick (Newman) ja Maggie (Taylor) ovat saapuneet Brickin vanhempien luokse juhlimaan perheen isän "Big Daddyn" (Ives) syntymäpäivää. Perheen kohdatessa vanhat kaunat räjähtävät täydeksi myrskyksi ja kahnausten selvittäminen tuntuu mahdottomalta. Brick yrittää hukuttaa murheensa viinaan ja piikittelee vaimoaan, joka puolestaan sättii lankonsa kurittomia lapsia. Lisää jännitettä juhlaan tuo tieto Big Daddyn sairaudesta, jonka myötä isäpapan selän takana puhkeaa riitaisa keskustelu oikeudenmukaisesta perinnönjaosta.

Tennessee Williamsin samannimiseen menestysnäytelmään (1955) perustuva Kissa kuumalla katolla on kertomuksen ainoa elokuvasovitus. Pulizerilla palkittua näytelmää on esitetty Suomessakin teatterilavoilla useamman kerran. Elokuva-adaptaatio ei ole Williamsin tekstille täysin uskollinen, sillä esimerkiksi alkuperäisteoksessa käsitelty Brickin homoseksuaalisuus on sensuurin pelossa häivytetty lähes täysin ─ sääli, sillä ilman tätä puolta hahmo jää hieman vaillinaiseksi.

Kissa kuumalla katolla on tyylikäs 1950-lukulainen perhedraama, joka on katsomisen arvoinen eritoten upeiden näyttelijöiden Paul Newmanin ja Elizabeth Taylorin erinomaisten roolisuoritusten vuoksi. Erinäiset sivuroolit ovat niin ikään onnistuneita. Toki myös Williamsin tarina on hyvä, mutta se saattaisi avautua täyteläisemmin ihan puhtaana teatterisovituksena. Näytelmän tapaan myös elokuva oli menestys, mutta Oscar-pystit jäivät kuudesta ehdokkuudesta huolimatta saamatta.

Pisteytys: 8/10

tiistai 11. joulukuuta 2018

11. LUUKKU - 60 vuotta sitten (Valuva kuolema, 1958)

Nothing will stop it!
Kuusi vuosikymmentä sitten levylautasilla raikui Laila Kinnusen Lazzarella ja hiljalleen yleistyvät näköradiot tarjosivat ensimmäisen kerran säännöllisesti esitettyä ohjelmaa Suomen Television (sittemmin YLE) tuottamana. Mikäli matkaamme tarkalleen vuoden 1958 joulukuuhun, kylmän sodan aikaan kuuluneet jännitteet laskeutuivat Suomenkin ylle hytisyttävän yöpakkaskriisin myötä. Jäytävä pelko ydinsodasta oli 1950-lukua ankeimmillaan, mutta värikkään räiskyvään nuorisokulttuuriin yhdistettynä kauhu kääntyi ikimuistoisiksi kulttuurituotteiksi. Päivän elokuva Valuva kuolema pukee uhan mielikuvitukselliseen marmeladimuotoon!

The Blob - Valuva kuolema
Ohjannut Irvin S. Yeaworth Jr.
USA 1958, 86 min.
Scifi, Kauhu
Pääosissa: Steve McQueen, Aneta Corsaut




Illan hämyssä muhinoiva nuoripari näkee meteoriitin tömähtävän maahan. Avaruuskiven luo ehtii ensiksi muuan utelias pappa, joka joutuu ikäväkseen tutustumaan hieman liian läheisesti ulkoavaruuden vieraan kanssa. Käy nimittäin ilmi, ettei taivaalta olekaan tipahtanut mikä tahansa kivi, vaan ihmisiä imeskelevä muukalaislima! Onko "blob" kylmän sodan ase vai avaruusolio?

Valuva kuolema on aikansa B-scifikauhun tusinatuote, josta muistetaan myös Halloween-soittolistoille sopiva Burt Bacharachin tunnussävelmä. Svengaava kappale menestyi yllättävän hyvin ja itse elokuvakin miellytti suurta yleisöä, mutta kriitikot eivät olleet yhtä suopeita teineille suunnatun hömppäviihteen suhteen. Elokuvan ansioksi täytyy kyllä nimetä omalaatuinen hirviö, jos toki hyllyvää mansikkahyytelöä muistuttava mönjä on aika koominen tapaus.

Tietyt Valuvan kuoleman viihdyttävät genrekliseet pitävät mielenkiintoa yllä siinä määrin, että kökköä näyttelijäntyötä ja typerää kertomusta sietää ihmeen hyvin. Aitoa jännitystäkin elokuvaan on saatu mukaan, vaikka rauhallisesti eteenpäin rullaileva avaruuskasa ei sinällään polvia tutisuta. Harmillisesti elokuvassa on myös turhauttavan paljon tyhjäkäyntiä ja lörpöttelevää dialogia, joten puolentoista tunnin kesto tuntuu hieman liioittelulta. Jos Valuvasta kuolemasta ei kuitenkaan saa tarpeekseen, elokuvalle on tehty jatko-osa Valuvan kuoleman kosto (1972) ja lisäksi tästä esiosasta on sittemmin laadittu uusintaversio Valuva kuolema (1988).

Pisteytys: 6/10

maanantai 10. joulukuuta 2018

10. LUUKKU - 70 vuotta sitten (Apassilinnake, 1948)

I'll not sit here and be threatened!
Vuoden 1948 menestysfilmejä olivat tanssielokuva Punaiset kengät sekä samoissa värisävyissä liikuskeleva länkkäri Punainen virta, niin ikään mainetta kahmi kullanhimoisia mainareita esittelevä Sierra Madren aarre. Seitsemän vuosikymmenen takaisista filmeistä nostettakoot esille vielä pari elokuvaa Hollywoodin ulkopuolelta: koskettava neorealistinen kuvaelma Polkupyörävaras menestyi Oscareissakin, mutta kaunis sodan jälkeistä aikaa kuvaava Kevät pienessä kaupungissa sai mainetta vasta useita vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen. Ehdottomasti näkemisen arvoisia teoksia jokainen!

Fort Apache - Apassilinnake
Ohjannut John Ford
USA 1948, 128 min.
Lännenelokuva, Draama, Toiminta
Pääosissa: John Wayne, Henry Fonda, John Agar, Shirley Temple



Yhdysvaltain sisällissota on juuri sodittu ja everstiluutnantti Owen Thursday (Fonda) matkaa kohti syrjäistä Fort Apachen tukikohtaa, joka hänen on määrä ottaa komentoonsa. Tunnelma tukikohdassa on hämmentynyt, sillä komentajaksi odotettiin paikallista kapteenia Kirby Yorkia (Wayne). Thursdayn ja Yorkin näkemykset poikkeavat toisistaan rajusti, eikä Fort Apachen ristiriitoja helpota myöskään Thursdayn tyttären (Temple) epäsopiva romanssi vääräsäätyisen luutnantin (Agar) kanssa.

Apassilinnake aloittaa John Fordin menestyksekkään ratsuväkitrilogian, jonka myöhemmät osat ovat Keltainen nauha (1949) ja Rio Grande (1950). Elokuvat perustuvat suuriin lännenlegendoihin ja toki siten ammentavat aineksensa myös tositapahtumista. Tämän elokuvan taustalla on Little Bighornin kuuluisa taistelu, jossa George Armstrong Custerin johtama joukko koki karmean tappion Istuvan Härän, Hullun Hevosen ja Gallin johtamia intiaanijoukkoja vastaan nykyisen Montanan suurilla tasangoilla.

Hienoissa maisemissa kuvattu Apassilinnake on parhaimmillaan näyttävissä ratsuväkikuvaelmissa, eikä tarinakaan ole huono. Suurin ongelma on vakavan draaman ja hieman teennäisen huumorin epärytmikäs liitto: muutama vitsi keventäisi tunnelmaa synkkien tapahtumien alla, mutta tässä tapauksessa väkinäisiä yrityksiä on hieman liikaa. Samaten elokuvan romanssin käänteet tuntuvat paikoitellen turhan kliseisiltä, vaikka tietenkin lemmentarina muodostaa merkittävän osan kertomuksesta. Kaikki palat kenties eivät ole täydellisiä, mutta kokonaisuus toimii silti varsin hyvin.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

9. LUUKKU - 70 vuotta sitten (Ihmiset suviyössä, 1948)

Tuntuu kuin olisin aina kuulunut tänne...
"Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa."

Seitsemän vuosikymmenen takaiset tunnelmapalat vievät tänään vuoteen, jolloin suurvaltapolitiikassa puhalsi kylmä viima, mutta Suomen suven lämpimissä kesäöissä nautittiin uudesta rauhan ajasta. Elo oli yhä köyhää ja vailla suurempia mukavuuksia, mutta eipähän tarvinnut menettää henkikultaansa rintamalla tai pelätä pommisuojassa! Vuosi 1948 oli myös varsinainen lasten vuosi, sillä Suomessa syntyi ennätysmäärä uusia ihmistaimia. Ehkäpä päivän elokuvassakin kuvatuilla suviöillä oli asian kannalta suotuisa myötävaikutuksensa...

Ihmiset suviyössä
Ohjannut Valentin Vaala
Suomi 1948, 66 min.
Draama
Pääosissa: Eila Pehkonen, Martti Katajisto, Emma Väänänen, Martti Oravisto



Valoisana kesäyönä eräässä hämäläiskylässä rakastetaan, iloitaan ja myös surraan. Nuoripari lempii, tukkijätkä riehuu ja humalaiset laulaa visertävät iloisna kuin pääskyset. Frans Eemil Sillanpään samannimiseen romaaniin (1934) perustuva runollinen elokuva taltioi ihmeellisen kauniisti aamukasteiset niityt, auringossa kylpevät kukat ja välkehtivän järven pinnan. Mutta kuten kerran kukkea kesä, niin katoaa myös ihmisen elon riemukkuus! Vaikka suurin osa elokuvan ihmiskohtaloista on onnellisia, erään uhmakkaan tukkijätkän (Katajisto) osana on surmatyö ja vankeus.

Ihmiset suviyössä oli aikanaan Jussi-palkittu suurmenestys, ja yhäkin romanttisen idyllinen maaseutukuvaelma lukeutuu rakastetuimpien suomifilmien joukkoon. Luontokuvaus on alkuperäisteokselle uskollisesti runollisen kaunista ja nousee suorastaan yhdeksi elokuvan päähenkilöistä. Luonnon ja kesäyön kautta myös eri ihmisten tarinat kohtaavat toisensa. Valentin Vaalan ohjausta voi kehua onnistuneeksi, eikä näyttelijäntyöstäkään löydy juuri moitteen sijaa. Aiempaan lapsiasiaan muuten lisättäköön huomio siitä, että vauvoja syntyy tässäkin elokuvassa.

Olen katsellut näitä joulukalenterin elokuvia pitkin vuotta ja naputellut tekstejä valmiiksi varastoon sitä mukaa. Tämän elokuvan tietenkin katsoin suviyönä, koskapa muulloinkaan! Suorastaan kansallisromanttisessa tunnelmassa olin sitä paitsi käynyt aiemmin päivällä pesemässä mattoja koivikon huojuessa alkuillan lempeässä tuulessa ja mansikatkin olivat makeimmillaan. Mikäli vallitseva kaamosaika masentaa, Ihmiset suviyössä on taattu piristys ja kukkea muisto horisonttiin kadonneesta auringosta.

Pisteytys: 8/10