One Battle After Another (2025)

Ohjannut Paul Thomas Anderson

USA 2025, 161 min.

Trilleri, Toiminta

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Sean Penn, Chase Infiniti, Teana Taylor

 

You know what freedom is?

 

Vallankumousryhmä French 75 kylvää pommeja ja vapautta. Ryhmän entinen aktiivi Bob (DiCaprio) on tätä nykyä päätoiminen pössyttelijä ja yksinhuoltajaisä, joka on unohtanut vanhat tunnuslauseet ja kiivaan toiminnan. Kun rauhallinen perhe-elämä on yllättäen uhattuna, Bob joutuu herättelemään uinuvat aivosolunsa. Vastassa on Willa-tyttären (Infiniti) kidnapannut häikäilemätön eversti Lockjaw (Penn), jonka menneisyydessä muhii mojovia salaisuuksia.

 

One Battle After Another on melkoinen pommi. Kiivaan toiminnan ja pikimustan satiirin keinoin elokuva jysäyttää estradille rehevän kuvauksen Yhdysvaltojen nykyfasismista. Rinnalla kulkee ajaton kertomus vanhemman ja lapsen suhteesta, erillisyyden hakemisesta ja toista kohden hapuilusta. Aiheita ja lajityyppejä on paljon yhteen elokuvaan mutta kokonaisuus pysyy ehyenä. Kestoakin toki on reilusti, kuten Paul Thomas Andersonin elokuville on tyypillistä, mutta ohjaaja hallitsee pidemmän mitan moitteetta. Andersonin paras elokuva tämä ei kuitenkaan ole.

 

Ylistävän vastaanoton saanut toimintatykitys saa nyökyttelemään myötämielisenä, jännittämään läkähdyttäviä takaa-ajoja ja ylipäätään uppoutumaan hulluun maailmaansa. Räikeät vastakkainasettelut tosin tuntuvat välillä laiskalta alleviivailulta ja pääosassa huuruileva Leonardo DiCaprio ei ole uransa parhaassa vireessä. Ajankohtaisuus kuitenkin puree ja hyvä niin. Elokuva on paraikaa valokeilassa, sillä se on kahminut peräti kolmetoista Oscar-ehdokkuutta. Tilillä on jo pari parhaan elokuvan titteliä (Golden Globe, Bafta) sekä liuta muita pystejä ja ehdokkuuksia.

 

Pisteytys: 7/10

37°2 le matin - Betty Blue (1986)

Ohjannut Jean-Jacques Beineix

Ranska 1986, 120 / 185 min.

Draama, Romantiikka 

Pääosissa: Jean-Hugues Anglade, Béatrice Dalle

 

It's beautiful but it's not real.

Pöytälaatikkokirjailija Zorg (Anglade) aloittaa lemmensuhteen nuoren Bettyn (Dalle) kanssa. Intohimo muuttuu rakkaudeksi, jossa on omat haasteensa: Bettyn impulsiivisuus ja Zorgin rauhallisuus kuitenkin täydentävät toisiaan. Köyhä mutta vapaa parivaljakko kiertää ympäri Ranskaa töiden, asuinpaikkojen ja haaveiden perässä, kunnes onnellisuuden aika on vääjäämättä ohitse.

Betty Blue on visuaalisesti vastustamattoman kaunis elokuva. Auringonpaahteiset kuvat ja iltahetkessä soiva saksofoni saavat haaveelliseksi, vaikka tarinassa on tasapainona ankaraa realismia. Bettyn kokemat pettymykset ja mielen horjuminen syvenevät elokuvan edetessä. Käänne on kiinnostava, sillä alkuun epäilin filmin kuvaavan naishahmoja vain kulahtaneen mieskatseen kautta. Mukana lienee ripaus sitäkin, ajan patinan hengessä, mutta myös paljon muuta. Hahmojen kehitys ja pariskunnan yhteys syvenevät eritoten pidemmässä ohjaajan versiossa, joka ei kestostaan ja ajoittaisesta ajelehtimisestaan huolimatta tunnu ylipitkältä.

 

Jean-Jacques Beineixin omalaatuinen postmodernismi tunnetaan eritoten upeasta trilleristä Diiva (1981). Betty Blue on toista lajityyppiä, mutta filmeissä on samanlaista hetkien taikaa ja vuosikymmenensä sykkivää tunnelmaa. Betty Blue menestyi aikanaan Diivaa näyttävämmin: elokuva oli ehdolla parhaan vieraskielisen Oscarin ja Baftan saajaksi, ja Cesareissakin tuli monta ehdokkuutta. Suosiosta huolimatta elokuva on saanut osakseen hyvin ristiriitaisia arvioita. Osin se johtunee siitä, ettei Zorgin ja Bettyn suhdetta, matkantekoa saati mielenliikkeitä selitetä puhki. Beineix siirtyi myöhemmällä urallaan pääasiassa dokumenttien pariin, joten harvassa ovat Betty Bluen ja Diivan kaltaiset salaperäiset fiktiot.

Pisteytys: 7/10

Assault on Precinct 13 - Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976)

Ohjannut John Carpenter

USA 1976, 91 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri

Pääosissa: Austin Stoker, Darwin Joston, Laurie Zimmer 

Can't argue with a confident man.

Pahamaineiset rikosjengit vaeltavat Los Angelesin kaduilla, eivätkä säästä viattomia ohikulkijoita verenjanoltaan. Taistelut yltyvät täydeksi kaupunkisodaksi eräällä suljetulla poliisiasemalla, jonka sisälle lukittautuu sekalainen joukko selviytyjiä: poliisi, vanki ja pari sivullista taistelevat lopulta hengestään. Sähköt ja puhelinyhteydet ovat poikki, joten piileskelijät ovat oman onnensa nojassa.

John Carpenterin ura lähti nousukiitoon Halloweenin (1978) myötä. Slasher-kauhua edelsi jo kaksi kokopitkää elokuvaa, scifielokuva Dark Star (1974) ja tämä räväkkä eksploitaatiofilmi. Hyökkäys poliisiasemalle 13 on vielä pienen budjetin teos, mutta taidolla tehty. Musiikit, kuvakulmat ja rytmi ovat kaikki kohdillaan, eikä sykkivä jännitys herpaannu hetkeksikään. Tarinan vaikutteina näkyvät selvästi kauhuelokuva Elävien kuolleiden yö (1968) ja lännenklassikko Rio Bravo (1959).

 

Hyökkäys poliisiasemalle 13 edustaa näyttävästi 1970-luvun toimintafilmien tyyliä. Hahmoilla on merkitystä ja tarinan alussa henkilöitä pohjustetaan kaikessa rauhassa. Loppukamppailussa isot paukut eivät ratkaise, vaan selviytyjien taidot. Aikanaan elokuva ei kuitenkaan ollut erityinen menestys ja sen raa'at kohtaukset aiheuttivat paheksuntaa. Vankka kulttimaine on rakentunut myöhemmin. Tarinasta on sittemmin tehty samanniminen uusintaversio (2005), joka ei kuitenkaan ole yhtä kehuttu saati nimekäs kuin Carpenterin hikinen tykittely.

Pisteytys: 7/10

Jadesoturi (2006)

Ohjannut Antti-Jussi Annila

Suomi & Kiina 2006, 104 min.

Fantasia, Toiminta

Pääosissa: Tommi Eronen, Markku Peltola, Jingchu Zhang, Krista Kosonen

 

Rauta tahtoi olla tulen kanssa, mutta tuli poltti sitä...

 

Toistaitoinen seppä Kai Pelkonen (Eronen) joutuu elämänsä seikkailuun, kun Kalevala-tutkija Olavi Berg (Peltola) saapuu hänen ovelleen mystisen rautaesineen kanssa. Kai on unohtanut entisen elämänsä sepän poikana ja taitavana soturina, joka kahlitsi demonin rautalippaaseen, Sampoon. Samalla menneisyyden suuri rakkaustarina jäi odottamaan täyttymystään. Vuosisatoja uinunut rakkaus ja pahuus etsivät nyt tietään vapauteen.

Antti-Jussi Annilan (s. 1977) kunnianhimoinen esikoisohjaus yhdistää Kalevalan wuxia-elokuvaan. Kiinan ja Suomen kohtaaminen tuntuu ensi alkuun uskaliaan hölmöltä, mutta lajityyppi toimii. Wuxia-filmeille tyypillinen näyttävyys ja suurentelu sopii suurtarinaan mainiosti. Elokuva kuitenkin kärsii kokemuksen puutteesta: eri osat ja aikatasot rönsyävät, eikä kokonaisuus oikein keity kasaan. Tarinaa leimaa vakavuus, kun se pikemminkin kaipaisi ripausta vallatonta leikkiä ja hentoa huumoria. Rentous puuttuu, vaikka ideassa onkin ilahduttavaa lennokkuutta.

 

Jadesoturi ilmestyi suuren markkinoinnin ja oheistuotteiden suitsuttamana. Kiinassa elokuva oli ensimmäinen suomalaiselokuvan ensi-ilta kautta aikojen, mutta kiinalaisyleisöt eivät oikein ymmärtäneet elokuvaa. Suomessa vastaanotto oli parempi, vaikka lajityyppi on poikkeuksellinen. Arviot jakautuivat ilahtuneisiin ja varovaisiin, lyttääviin ja ylistäviin. Valtaisaa menestystarinaa Jadesoturista ei tullut ja kokonaisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta rohkeuden puutteesta filmiä ei voi moittia! Nytpä elokuva sopii oivaksi katselupariksi tuoreemman Kalevala-aiheisen ensi-illan, Kullervon tarinan (2026), rinnalle.

Pisteytys: 5/10

La noire de... - Black Girl (1966)

Ohjannut Ousmane Sembène

Senegal & Ranska 1966, 65 min. 

Draama 

Pääosissa: Mbisine Thérèse Diop, Anne-Marie Jelinek, Robert Fontaine

 

She wanted to keep me here as her slave.

 

Senegalilainen Ousmane Sembène tunnetaan paitsi kirjailijana, myös afrikkalaisen elokuvan merkittävänä kehittäjänä. Senegaliin ja Ranskaan sijoittuva Black Girl on Sembènen ensimmäinen kokopitkä elokuva, joka lisäksi perustuu hänen omaan novelliinsa. Elokuva kertoo nuoresta senegalilaisesta Diouanasta (Diop), joka lähtee suurten toiveiden täyttämänä kotiapulaiseksi Ranskaan. Perillä todellisuus on kaukana kuvitelmista ja epätoivo valtaa Diouanan. Lopulta nuori nainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ainoalla keinolla, joka käytettävissä on. Hän ei ole orja!

Black Girl käsittelee suoraviivaisesti kolonialismin perintöä. Diouanaan kohdistuu pöyristyttäviä ennakkoluuloja, eikä hänen asemaansa osata asettua lainkaan. Musta nainen on vain työvoimaa, eksotiikkaa ja sivistämisen kohde, jotain mitä voidaan ostaa rahalla; eikä tästä ajatusmallista olla vieläkään päästy täysin eroon. Tarina on yksinkertainen mutta väkevä. Mukana kulkee symbolien taso: Diouanan yksinäinen naamio ranskalaiskodin seinällä on voimakas kerronnallinen elementti. Naamiossa on voimaa myös aivan tarinan lopussa, kun tilanne on jo toinen.
 

Elokuvan aikalaismenestys jäi maltilliseksi ja monen kriitikon vastaanotto oli suorastaan penseä, onhan tyyli toki aika kaukana Hollywoodista. Sittemmin Black Girl on nostettu esiin afrikkalaisklassikkona, vaikka voisipa elokuva olla vielä tunnetumpikin. Ylipäätään Ousmane Sembène lienee edelleen parhaiten tunnettuja afrikkalaisohjaajia, jonka filmeistä mainetta on niittänyt esimerkiksi Ceddo (1977). Afrikkalaiselokuvien saatavuus ei ole parasta laatua, mutta kirjoitushetkellä Black Girl löytyy katsottavaksi ainakin kirjastoiden ilmaisesta Cineast-palvelusta.

Pisteytys: 8/10

Bus Stop - Bussipysäkki (1956)

Ohjannut Joshua Logan 

USA 1956, 96 min.

Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Marilyn Monroe, Don Murray, Arthur O'Connell

 

I hate you and I despise you!

 

Maalaispoika Beau (Murray) lähtee ensi kertaa suureen kaupunkiin. Kovaäänisen ja ylettömän itsevarman Beaun tavoitteena on voittaa suuri rodeokilpailu ja ehkäpä siinä sivussa tavata ensi kertaa tyttöjä, kenties löytää vaimo kotiinviemisiksi. Kapakkalaulaja Cherié (Monroe) osoittautuu Beaun silmissä enkeliksi, mutta mitäpä laulaja tuumaa Beaun emännänottoaikeista?

Omalaatuinen slapstick-komedia on kepeää katsottavaa, vaikka tarina ei ihan ole kestänyt aikaa. Karsea cowboy-hahmo on viiltävää alfauros-parodiaa. Pahinta on se, että juntti saa rellestää ja kaikki vain seuraavat naisen kokemaa nöyryytystä sivusta! Beaun hahmo toki on tarkoituksellisen korostettu tollo ja hänestä leivotaan katsojien naurun kohdetta. Lopussa möykkääjä saa onneksi tilaisuuden kasvaa ihmisenä. Bussipysäkin katselu ei varsinaisesti luo romanttista tunnelmaa, vaikka huumorissa onkin vinksahtaneella tavalla toimiva tasonsa.

 

Joshua Loganin romanttinen komedia ylsi aikanaan mukaviin lipputuloihin ja nappasi muutamia palkintoehdokkuuksia. Kriitikot pitivät eritoten päätähtien roolisuorituksista. Niitä voikin hieman kehaista: Don Murrayn osa on tarkoituksella räiskyvän yliampuva ja Marilyn Monroe tasapainottaa kokonaisuutta taitavasti hienovaraisemmalla tunneilmaisulla. Bussipysäkin jälkimaine on kantanut sen verran, että sittemmin se on lisätty The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalle.

Pisteytys: 6/10

Szegénylegények - Miehet ilman toivoa (1966)

Ohjannut Miklós Jancsó

Unkari 1966, 90 min.

Draama, Historia

Pääosissa: János Görbe, Zoltán Latinovits, Tibor Molnár

 

The regime is pitiless.

Avaralla unkarilaispustalla seisoo ankara vankila, jonne on tuotu suuri kapinallisten joukko. Vangit ovat sankarillisen Lajos Kossuthin kannattajia, joiden tavoitteena on irroittaa Unkari Itävallan hallinnasta. Vankilassa aatteet pyritään riisumaan ja miehet yritetään kääntää toisiaan vastaan. Elokuva on terävä kuvaus vallasta ja vapauden hinnasta, ja kertomus osuu kiinnostavaan kuohunnan aikaan Euroopan historiassa. Tapahtumat sijoittuvat hullun vuoden 1848 jälkeiseen aikaan, mutta silti vuosiin ennen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian syntyä.

Miehet ilman toivoa (engl. The Round-Up), tai toisinaan Kapinalliset, on unkarilaisohjaaja Miklós Jancsón kansainvälinen läpimurto. Elokuvassa on yhtymäkohtia Jancsón muuhun tuotantoon, kuten Punaiseen psalmiin (1972). Molemmat elokuvat sijoittuvat avoimelle pustalle ja 1800-luvun jälkipuolelle, teematkin ovat samankaltaisia. Tämän elokuvan mieleenpainuvinta antia ovat pitkät otokset avarassa miljöössä. Tarina on vaitonainen ja jättää paljon katsojan ymmärrettäväksi tai tulkittavaksi. Liikaa vaikeaselkoisuutta ei silti tarvitse pelätä.

 

Kriitikoiden arvostama historiadraama oli menestys varsinkin Cannesissa, jossa elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Kaikkiaan Jancsón uralle tuli peräti viisi Kultaisen palmun ehdokkuutta, mutta yhdestäkään ei tullut voittoa. Kultaisen leijonan ehdokkuuksiakin ehti kertyä jopa kolme ja lopulta vuonna 1990 Jancsó sai kunnialeijonan arvostetusta urastaan. Näin runsas ehdokkuuslistakin on jo arvostettava saavutus. Pitkien otosten ja eurooppalaisen elokuvahistorian ystäville Jancsón teokset ovat ehdottomasti tutustumisen väärtejä.

Pisteytys: 7/10