Sparrows - Turvattomat (1926)

Ohjannut William Beaudine & Tom McNamara

USA 1926, 109 min. 

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: Mary Pickford, Gustav von Seyffertitz, Roy Stewart

 

Oh, Lord! This is us again!

 

Kurjan rämeen keskellä on ilkeän herra Grimesin (von Seyffertitz) tila, joka kätkee sisäänsä paheksuttuja salaisuuksia. Grimesin tilaa hoitavat kaltoinkohdellut ja kidnapatut lapset, joista surkeimmat paiskataan armotta suohon. Lapsikatraan vanhin on Molly (Pickford), joka toimii äitihahmona nuoremmille. Lasten pakoyritykset tyssäävät kerta toisensa jälkeen, mutta lopulta heidän on pakko uhmata rämeen alligaattoreita ja upottavia suonsilmiä.

Turvattomat on traaginen tarina, joka kasvaa hiljalleen piinaavan jännittäväksi. Vauhdikas elokuva pelaa yksinkertaisilla elementeillä, jotka toimivat tunteisiin vetoavalla tavalla. Kontrastit ovat vahvoja: vastakkain ovat sadistinen pääpahis ja enkelparvea muistuttava lapsikatras. Aikansa supertähti Mary Pickford tekee hienon, ilmeikkään roolityön, jossa näkyy komediennen taituruus. Kuitenkin Pickford yritti elokuvalla uutta aluevaltausta vakavampien draamaelokuvien parissa, siinäkin puolessa monipuolinen näyttelijä onnistuu oikein hyvin.

 

Aikalaisille Turvattomat oli ajankohtainen, sillä lasten kidnappaukset nousivat tämän tästä uutisaiheiksi. Herra Grimesin "baby farm" eli lapsifarmi ei ollut täysin tuulesta temmattu juttu, sillä vastaavia oli olemassa oikeastikin. Elokuvasta ei tullut Pickfordin uran suurinta hittiä, vaikka se menestyikin oikein mukavasti ja kokonaisuudessaan kuuluu näyttelijän uran tunnetuimpiin teoksiin. Arvostettu mykkäklassikko järkyttää, jännittää ja viihdyttää edelleen!

Pisteytys: 8/10

The People vs. Larry Flynt ─ Larry Flynt - minulla on oikeus (1996)

Ohjannut Milos Forman

USA 1996, 130 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Woody Harrelson, Courtney Love, Edward Norton

 

Opinions are like assholes, everybody's got one.

Pornolehti Hustler perustettiin vuonna 1974 ja se ravisteli välittömästi Yhdysvaltain sananvapautta rajuilla sisällöillään. Lehden perustaja Larry Flynt (Harrelson) vaurastui, rakastui ja kehtasi rajattomasti. Sliipattuun Playboy-lehteen verrattuna Hustlerin tabuaiheet johtivat Flyntin moniin oikeusjuttuihin, joissa hän ei säästellyt sanan säiläänsä eikä rahojaan. Flyntin asianajaja, nuori Alan Isaacman (Norton) joutui kovaan koetokseen, mutta mitäpä hän ei tekisi puolustaakseen armaan kotimaansa arvoja! 

Larry Flynt -biografia yhdistelee oikeussalidraamaa mustaan komediaan. Teemoina ovat amerikkalainen unelma, Yhdysvaltojen kuuluisa vapauden eetos ja tässä tapauksessa eritoten sananvapaus. Nykypäivän konservatiivisessa ilmapiirissä vapaus tuntuu vitsiltä, mutta toisaalta miehinen tuhnu se vaan pitää pintansa edelleen. Larry Flyntin ja Hustlerin kyseenalaisuus esitetään lähinnä sananvapaussotana, eikä elokuva tahdo moralisoida. Husterin sisällöt, mitä kaikkea kontroversiaalia siellä sitten olikaan, jäävät sivuosaan vapauden taistossa. Elokuva on toteutettu vetävästi ja kaksituntinen hujahtaa ohi vauhdikkaasti.

Tsekkiohjaaja Milos Formanin Hollywood-ura käynnistyi 1970-luvulla, jota olivat jo edeltäneet tsekkiläisen uuden aallon teokset (esim. Palaa, palaa!, 1967). Larry Flyntin tekoaikoihin Forman oli jo moninkertaisesti palkittu ohjaaja, jonka uran tähtihetkiä olivat olleet muun muassa Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Amadeus (1984). Molemmat elokuvat olivat tuoneet Formanille ohjaus-Oscarin, ja myös Larry Flynt nousi ehdolle. Oscar jäi saamatta, mutta Euroopassa innostuttiin: elokuva pokasi Berliinin Kultaisen karhun, Formanin uran ainoan. Formanin uran elokuvien yhtenäinen teema on vapauden ihanne, jonka ylistys kumpusi nuoruuden neuvostoarjesta. Onpa hyvä, ettei Forman ole enää näkemässä, mitä Yhdysvalloille nykypäivänä kuuluu.

Pisteytys: 7/10

The Battle of the Somme (1916)

Ohjannut Geoffrey Malins

Iso-Britannia 1916, 74 min.

Mykkäelokuva, Dokumentti, Sota

 

Just before the attack...

 

Ensimmäisen maailmansodan pahamaineisella länsirintamalla maa muuttui mutaisiksi kuopiksi, johin kylvettiin kuolemaa. Vuonna 1916 Ranska oli ajautunut ahtaalle, joten Iso-Britannia riensi avuksi. Heinäkuun 1. päivä alkoi massiivinen Sommen taistelu, joka jatkui lähes puoli vuotta. Taistelut olivat suunnattoman raskaita ja verisiä, mutta kotirintamalle oli syytä jakaa voittomielialaa. Siihen tarpeeseen vastasi brittidokumentti, joka kuvattiin taistelun toiveikkaina alkupäivinä.
 

Hyväntuulinen elokuva on silkkaa propagandaa, jossa taistelun kauhuhetket jäävät sivuosaan. Enemmän valkokankaalla näkyy hymyileviä sotilaita, hassuttelevia viestejä vihollisille, puuhakkaita marsseja... Todellisuus ja tulevaisuus oli monisärmäisempi ja ankarampi. Tyylin ymmärtää: eihän kuoleman ja kauhun esittely olisi kohottanut tunnelmia kotirintamalla, tarvittiin varmuutta. Dokumentti on siihen nähden rakennettu taitavasti ja monipuolisesti.

 

Ilmiselvästä propagandasta huolimatta The Battle of the Somme on arvokasta todistusaineistoa suursodan ajalta. Kuinkakohan moni näistä miehistä lopulta pääsi palaamaan kotiin ─ ja ne jotka pääsivät, millaisin vaurioin? Elokuvan ilmestymisaikaan kotirintaman huoli oli varmasti suurta, mutta filmistä tuli suurmenestys. Hyvinvoivien sotilaiden näkeminen kohotti mielialaa, vaikka kuolonuhrien ja taisteluiden näkeminen kirvoitti kritiikkiäkin. Elokuvan menestys on jatkunut: The Battle of the Somme on restauroitu 2000-luvulla ja sen näytökset ovat keränneet katsoja. Jälleen dokumentti ansaitsisi uudelleenesityksiä, kun sota on jälleen juurtunut Euroopan maaperään. Kiinnostavan parin elokuvalle muodostaa Peter Jacksonin arkistoaineistoon pohjautuva dokumentti They Shall Not Grow Old (2018), joka hyödyntää muun muassa tämän elokuvan filmimateriaalia.

 

Pisteytys: 7/10

Django - kostaja (1966)

Ohjannut Sergio Corbucci

Italia & Espanja 1966, 91 min.

Lännenelokuva, Toiminta 

Pääosissa: Franco Nero, José Bódalo, Loredana Nusciak

 

Don't touch my coffin.

 

Palkkionmetsästäjä Django (Nero) vaeltaa kaksin ruumisarkun kanssa Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla. Eräässä ajan hylkäämässä pikkukaupungissa Django päätyy keskelle taistelutannerta, jossa meksikolaiset bandiitit ja yhdysvaltalaiset punapaidat janoavat verta, valtaa ja kultaa. Kuolemaa versovassa maaperässä ruumisarkuille tulee käyttöä, mutta Djangolla on omassa kirstussaan tappava muisto menneisyydestä.

 

Sergio Corbuccin spaghettiwestern aloitti kokonaisen Djangojen legendan. Elokuvalle on tehty kymmenittäin epävirallisia jatko-osia ja muutamia tv-sarjoja, joiden lisäksi Django on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä. Tunnetuin Djangon uusiokäyttäjä lienee Quantin Tarantino, jonka Djangossa (2012) alkuperäinen Djangon näyttelijä Franco Nero välähtää sivuroolissa. Edes Tarantino ei lyö laudalta tätä originaalia teosta, jonka omaperäinen aloitus tempaa heti mukaansa. Iskevä italoiskelmä, salaperäinen ruumisarkkua vetävä kovanaama... Ja tätä näkyä seuraa synkän verinen, rytmikäs kertomus, joka pitää otteessaan loppuun ja viimeiseen horisonttiin saakka.

 

Vaikka Djangosta on tullut legenda, elokuva sai aikanaan osakseen rajua kritiikkiä. Syynä oli elokuvan väkivaltaisuus, joka johti esimerkiksi Suomessa esityskieltoon. Ruumiita tulee niin paljon ettei laskuissa pysy mukana ja moni kohtaus on kivuliasta kärsimystä. Django maistuu mudalle, pölylle ja raudalle, eikä elokuvassa ole yhtäkään todellista sankaria. Kunnia on mennyttä ja aiemmat sodat ovat jättäneet jälkeensä vain tappotaitoisia, tunteettomia miehiä. Vanhan kunnon italowesternin ystäville Djangon lohduton ja räiskyvä taival maittaa takuulla.

 

Pisteytys: 8/10

Levoton veri (1946)

Ohjannut Teuvo Tulio

Suomi 1946, 91 min.

Draama, Romantiikka
Pääosissa: Regina Linnanheimo, Eino Katajavuori, Toini Vartiainen

 

Rakastanko minä, tai edes rakastinko?

Kaksi sisarta, Sylvi (Linnanheimo) ja Outi (Vartiainen), rakastuvat samaan mieheen. Vanhempi lääkäri Valter (Katajavuori) jakaa rakkauttaan molemmille nuorille naisille, mutta astuu lopulta avioon Sylvin kanssa. Kun pariskunnan elämässä tapahtuu traaginen käänne, Valter muistaa vanhan suolan ja Outi vastaa lemmenkutsuun. Mutta sokeutunut Sylvi aavistaa, että jotain on tekeillä...

Kohtalokkaan dramaattinen Levoton veri kuohuu ja aaltoilee! Tarina kulkee uusiin käänteisiin juonitellen ja tunteita äärimmilleen kasvattaen. Valojen ja varjojen syvät kontrastit korostavat hahmojen moraalivalintoja, joihin he syöksyvät puhtaasti tunne edellä. Tarinassa pyhät perhearvot ovat koetuksella ja vääryydet ajavat hahmoja järjettömyyksiin. Arkitodellisuudesta erottuva elokuva on suorastaan saippuaoopperamainen, mutta ei kuitenkaan muutu ylilyönneiksi.

 

Teuvo Tulio (1912─2000) tunnetaan rohkeasta ohjaustyylistään. Tässäkin elokuvassa on roimasti paheellisia suhteita ja suoranaista erotiikkaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että aikalaiskriitikot olisivat kääntäneet elokuvalle selkänsä. Regina Linnanheimo antautuu ilmeikkääseen rooliinsa piinattuna vaimona, ja Linnanheimo palkittiin osastaan Jussi-pystillä. Jälkimaineeltaan filmi lukeutuu Tulion arvostetuimpiin töihin, josta ohjaaja itse oli syystäkin ylpeä.

Pisteytys: 8/10

The Shootist - Revolverimies (1976)

Ohjannut Don Siegel 

USA 1976, 100 min. 

Lännenelokuva, Draama 

Pääosissa: John Wayne, Lauren Bacall, Ron Howard, James Stewart

 

It isn't always being fast or even accurate that counts.

Suuri asesankari John Bernard Books (Wayne) asettuu viettämään hiljaiseloa tuttuun pikkukaupunkiin. Väkivahvaa miesten miestä runtelee syöpä, joka antaa aikaa enää viimeisiin jäähyväisiin. Books saa vielä kerran kohdata entiset rakkaudet ja ystävät sekä antaa isällisiä neuvoja nuoremmilleen, mutta häntä jahtaavat myös kostonhimoisten vihollisten armeliaat luodit.

Revolverimies on kertomus elämän ehtoopuolelta ja sopii siten todellisen lännenlegendan haikeisiin hyvästeihin. Kyseessä on monien westernien vakiokasvo John Wayne, joka oli itsekin sairastanut yhden ankaran syövän. Toinen tauti runteli jo iäkkään näyttelijän sisuskaluja ja niinpä Revolverimies jäi uran viimeiseksi teokseksi. Wayne kuoli vuonna 1979. Elokuva sopii pitkän uran joutsenlauluksi, sillä tarina on draamallinen ja varsin rauhallinen, vaikka siinä maltillisesti paukutellaankin. Esirippu oli laskeutumassa perinteiselle lännengenrellekin.

John Wayne tuntuu viimeistään nykypäivänä kiusalliselta legendalta, sillä hän oli kovien arvojen kannattaja, Vietnamin sodan puolestapuhuja ja avoimen rasistinen jurnuttaja. Tämä maailmankuva joutaakin mennä. Jääräpäinen änkyröinti toistuu Waynen valkokangasrooleissakin, mutta tässä filmissä vastahankaisuutta ei juuri aisti. Revolverimies itsessään on saanut osakseen monien kriitikoiden ja elokuvantekijöiden suopeuden, juuri jäähyväistunnelmansa ansiosta. Elokuva on kaunis ja tasapainoinen, mutta jättää aavistuksen haaleaan tunnelmaan. Ehkäpä näinä ankarina ja kovasanaisina maailmanaikoina tuntuu hankalalta virittäytyä haikeaan olotilaan Waynen perinnön äärellä.

Pisteytys: 7/10

Crash (1996)

Ohjannut David Cronenberg

Kanada & Iso-Britannia 1996, 100 min.

Draama, Trilleri

Pääosissa: James Spader, Deborah Kara Unger, Elias Koteas

 

Maybe the next time, darling.

James Ballard (Spader) ajaa kohtalokkaan kolarin, jossa menehtyy yksi ihminen. James ja hänen vaimonsa Catherine (Unger) uppoutuvat käsittelemään kolarin jälkiseuraamuksia kiihkeällä tavalla. Avoimessa suhteessa elävä pariskunta vietellään mukaan outoon fetissiin, jossa kolarit synnyttävät kiihkoa. Koleassa maailmassa tunteet ovat kuolleet, mutta ihmisruumiin sulautuminen bensankatkuiseen kojeeseen voi vielä sytyttää viimeisen kipinän.

 

David Cronenbergin elokuvissa kehollisuus, ruumiinmuokkaus ja teknologia ovat toistuvia teemoja. Crash alkaa kriisistä ja tyhjyydestä, haavasta, joka paikataan romupellillä. Elokuvaa on usein luonnehdittu hypnoottiseksi ja sitä utuinen kerronta kieltämättä onkin. Eroottinen sisältö ja lukuisat seksikohtaukset ovat aiheuttaneet paheksuntaa, mutta ne eivät tunnu tirkistelyltä. Intiimiä yhteyttä käsittelevään elokuvaan tyyli sopii. Mutta kiusallisen tyypilliseen tapaan elokuvassa näytetään ennemmin alastomia naisvartaloita kuin miehiä, jotka saavat pitää housut jalassaan.

 

Crash on jakanut mielipiteitä: kauhistelun ohella elokuvaa on myös ylistetty. Huomattavin osoitus arvostuksesta on Kultainen palmu, joka on toistaiseksi jäänyt Cronenbergin ainoaksi, vaikka useampia ehdokkuuksia onkin tullut. Crash vertautuu kiinnostavasti erääseen myöhempään Kultaisen palmun voittajaan, kehokauhu Titaneen (2021). Crash ei ole yhtä graafinen ja kaukana kauhusta, vaikka synkkämielinen onkin. Titane käsittelee sekin ruumiillisuutta, mutta keskittyy ajan hengessä enemmän sukupuoleen ─ teemaan, joka ei Crashille ole niin keskeinen. Rajoja koettelevaa kerrontaa toki kummassakin, teknologian ja lihan rajuja kohtaamisia kivun tuolla puolen.

Pisteytys: 7/10