tiistai 18. tammikuuta 2022

Glengarry Glen Ross ─ Myyntitykit (1992)

Ohjannut James Foley
USA 1992, 100 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Jack Lemmon, Al Pacino, Ed Harris, Kevin Spacey, Alec Baldwin
 
It takes brass balls to sell real estate!
 
Neljän kiinteistövälittäjän työpäivä saa kurjan käänteen, kun pääkonttorista saapuu ärhäkkä viestintuoja (Baldwin): kahta työntekijää odottavat potkut, kaksi parasta myyntimiestä saa jäädä. Alkaa armoton kilpailu mehevistä tonttikaupoista, joissa painavat vain voitot, voitot ja voitot. Rahaa taotaan huijaamalla, painostamalla, valehtelemalla ja jopa varastamalla. Meneekö joku lopulta liian pitkälle?

Armottomaan bisnesmaailmaan sijoittuva Myyntitykit antaa myyntimiesten elämästä ahdistavan kuvan. Paineessa hiottuja kiinteistökauppoja ei tehdä asiakkaan intressit edellä ja voitot pinotaan isojen herrojen pankkiholveihin. Myyjä saa siivunsa rahoista ja likaisen omatunnon, jonka kanssa on vain elettävä, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Viiltävä kapitalismikritiikki osuu maaliin ja kireä tunnelma tarttuu, mutta jokin täysosuman tuntu elokuvasta jää puuttumaan.

Myyntitykit perustuu samannimiseen Pulitzer-palkittuun näytelmään (1984). Dialogivetoinen elokuva on tyyliltään yksinkertaistettu, minkä ansiosta erinomaiset näyttelijät pääsevät reilusti valokeilaan ja pistävät parastaan. Ylimääräisestä hälystä riisuttu elokuva floppasi lippuluukuilla, mutta kriitikot kehuivat. Palkintogaaloissa menestystä tuli varsinkin Jack Lemmonille ja Al Pacinolle. Lemmonin hahmo on kenties elokuvan paras, epätoivoinen entinen tähtimyyjä, jonka ura luhistuu hetki hetkeltä. Pacino puolestaan tulkitsee itselleen ominaista räyhähenkeä tutulla voimallaan. Myyntitykit viehättänee, jos mielii keskittyä tähtinäyttelijöiden paljaaseen työhön.

Pisteytys: 7/10

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Candyman (1992)

Ohjannut Bernard Rose
USA & Iso-Britannia 1992, 99 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Kasi Lemmons
 
What's blood for if not for shedding?

Urbaanilegenda salaperäisestä murhaajasta muuttuu todeksi, kun tutkija Helen Lyle (Madsen) ryhtyy leikkimään vakavilla tarinoilla. Helen onnistuu manaamaan esiin orjuuden perinnön taakkaa kantavan haamun, Candymanin (Todd), ja pian tuo mehiläisiä kuhiseva koukkukäsi piinaa Heleniä viheliäisillä surmatöillä. Totuuden paljastaminen ei arvatenkaan ole helppoa, vaan Helen joutuu itse epäillyksi jäljittämättömän Candymanin tekemistä karmeuksista.

Candymanin kanssa kävi blogitekstien osalta sikäli hassusti, että hieman ajattelemattomasti kirjoitin elokuvasta yhden tekstin viisi vuotta sitten Halloween-haasteeseen. En tohtinut jättää elokuvaa kuitenkaan välistä, joten tämän kerran menkööt sitten tuplateksti samasta elokuvasta! Viime kirjoituksessa tuumin elokuvaan liittämiäni lapsuusmuistoja. Näemmä tuolloin pidin elokuvasta hitusen enemmän kuin nyt, vaikka tekstissä ruodinkin elokuvan epäuskottavuuksia. Samoja kömpelyyksiä äimistelin tälläkin katselukerralla. Listalta filmi on poistettu jo 2005, ihan syystäkin.

Vaikka Candyman on parhaimmillaan hyytävä elokuva, ei tarina oikein pääse kasvamaan täyteen potentiaaliinsa. Vaikka yhtenä teoksen teemana on rasismin painolasti, keskittyy elokuva lähinnä valkoisen päähenkilön kärsimykseen. Loppua kohden elokuva muuttuu yhä kömpelömmäksi. Candymanin aiemmat jatko-osat (1995, 1999) eivät ole menestyneet, mutta tuorein Candyman (2021) vaikuttaa mielenkiintoiselta päivitykseltä, saamistaan ristiriitaisista arvosteluista huolimatta.

Pisteytys: 6/10

perjantai 14. tammikuuta 2022

The Crying Game (1992)

Ohjannut Neil Jordan
Iso-Britannia, Japani & USA 1992, 112 min.
Trilleri, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Stephen Rea, Jaye Davidson, Forest Whitaker

Details, baby. Details.

IRA-sotilas Fergus (Rea) saa tehtäväkseen vahtia kidnapattua vankia Jodya (Whitaker). Yksitoikkoinen vahtivuoro johtaa miesten ystävystymiseen. Kun Jody saa surmansa ja brittiarmeijan joukot hyökkäävät IRA:n tukikohtaan, Fergus pakenee Lontoon hälyyn ja etsii käsiinsä Jodyn tyttöystävän Dilin (Davidson). Tuota pikaa kaksikko ryhtyy tapailemaan, vaikka Fergusia painaa salainen IRA-menneisyys ja osallisuus Jodyn kuolemaan.
 
Vaikeiden valintojen äärellä tuskaileva trilleri on rakennettu pätevästi, sillä surumielinen jännitys kantaa alusta loppuun. The Crying Game ei menestynyt kotimaassaan Isossa-Britanniassa, mutta elokuva kohosi kuitenkin maailmalla arvostelumenestykseksi. Useissa palkintogaaloissa edustanut elokuva palkittiin lopulta käsikirjoitus-Oscarilla ja Baftoissa filmi julistettiin vuoden 1992 parhaaksi brittielokuvaksi. Hieno lopputulos teokselle, jonka alku vaikutti tahmealta epäonnistumiselta.

The Crying Gamea on ärsyttävästi markkinoitu suurella yllätysmomentilla, jonka aion nyt paljastaa, koska asialla ei pitäisi olla mitään shokkiarvoa: elokuvassa ilmenee, että eräällä naishahmolla on penis. Ymmärrys sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta on viimeisen vuosikymmenen kuluessa harpponut niin paljon eteenpäin, että representaatiossa on väkisinkin ajan patinaa. Kiusallisimmalta tuntuu mieshahmon raju ensireaktio "paljastukseen", sillä kohtausta on parodisoitu ällöttävästi esimerkiksi Ace Venturassa (1994). Aikaansa nähden elokuvasta löytyy silti monia positiivisiakin puolia. Hahmot eivät ole mustavalkoisia ja heidän välisensä suhteet muuntuvat kiinnostavasti. Identiteettien liukuvuudessa on aitoutta.

Pisteytys: 6/10

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Say Anything... ─ Loistokaveri (1989)

Ohjannut Cameron Crowe
USA 1989, 100 min.
Romantiikka, Draama, Komedia
Pääosissa: John Cusack, Ione Skye, John Mahoney
 
I gave her my heart and she gave me a pen.
 
High schoolista valmistunut lusmuilija Lloyd (Cusack) rakastuu koulun mallioppilaaseen Dianeen (Skye). Lloyd haluaa omistaa elämänsä potkunyrkkeilylle ja Dianen lempimiselle, mutta Dianen isä James (Mahoney) toivoo tyttärelleen parempaa tulevaisuutta ja kumppania, jolla on tiedossa järkevä ammatti. Onko Dianen pakko valita uran ja lemmen väliltä?

Loistokaveri on hyväntahtoinen teiniromanssi, joka poikkeaa lajinsa valtavirrasta sympaattisuutensa vuoksi. Temaattisesti elokuva ei ole ainutkertainen, sillä varsin moni muukin elokuva käsittelee high schoolin päättymistä ja oman paikkansa etsimistä nuoruuden myrskyissä. Aikakauden verrokkina mainittakoot esimerkiksi Vaihdetaan vapaalle Ferris (1986). Mutta siinä missä Ferris nousee sankariksi ärsyttävässä kaikkivoipaisuudessaan, Loistokaveri luottaa pehmeään tunnelmaan ja päähenkilön viehättävään herkkyyteen. Lloydin lämpö on saanut monet nuoret sydämet läpättämään!

Cameron Crowen esikoisohjaus on myös Crowen käsikirjoittama. Miehen kynästä oli jo aiemmin syntynyt high school -komedia Kuumat kinkut (1982) sekä sen jatko-osa Hurjaa elämää (1984). Loistokaveri on vielä Kuumia kinkkujakin kiltimpi, mutta molempia filmejä yhdistää tietty herttaisuus. Vaikka Loistokaveri on sittemmin poistettu 1001-listalta (v. 2013), on teos jäänyt elokuvahistoriaan ikonisten kohtaustensa ansiosta. Ikimuistoisin on oheisessa kuvassakin esiintyvä boombox-hetki, jota on jäljitelty yhdessä jos toisessakin elokuvassa ja sarjassa. Mankat ovat muutenkin leffan parasta antia, sillä elokuvan kasari-soundtrack on viehättävää kutu-jumputtelua.
 
Pisteytys: 7/10

lauantai 8. tammikuuta 2022

Strictly Ballroom ─ kielletyt askeleet (1992)

Ohjannut Baz Luhrmann
Australia & Iso-Britannia 1992, 94 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Paul Mercurio, Tara Morice, Bill Hunter

A life lived in fear is a life half lived.

Baz Luhrmannin (1962─) debyyttielokuva sijoittuu kilpatanssin maailmaan. Nuori tanssitaituri Scott (Mercurio) saa kanssatanssijat järkyttymään, kun hän ryhtyy improvisoimaan uusia askelkuvioita. Moinen sooloilu ei kilpatanssiin sovellu, joten Scottin tanssipari lähtee lätkimään. Uusi pari on kokematon tanssija Fran (Morice), jonka kanssa villit askeleet vievät täysin uusille poluille.
 
Strictly Ballroomin räväkkä camp-tyyli on jo ehtaa Luhrmannia: jotain vanhaa ja lainattua, joista syntyy jotain uutta. Elokuva parodisoi kepeästi tanssifilmejä (esim. Dirty Dancing, 1987) ja tarinan elementit ovat ennalta-arvattavan tuttuja, mutta esitystapa on kuitenkin omanlaisensa. Mieleen häivähtää jo Luhrmannin myöhempi menestysfilmi Moulin Rouge! (2001), jossa hyödynnetään vastaavia visuaalisia ja kerronnallisia ideoita sekä tietysti musiikin voimaa.

Erityisen kekseliästä on kuvata julkisuuden ja kilpatanssin säännönmukaista maailmaa ahdistavilla lähikuvilla, jotka ovat kuin Citizen Kanea (1941) hyperväreissä. Hahmotkin ovat liioitellusti maskeerattuja solarium-maskotteja. Franin kotipihalla lavasteiden ja maskien teennäisyys hellittää ja avautuu oikea, avara maailma huumaavine rytmeineen. Vaikka tarina on melko yhdentekevä, aidon ja teennäisen välistä rajaa tutkitaan elokuvassa mielenkiintoisesti. Energinen esikoiselokuva menestyi kotimaassaan erinomaisesti ja kohosi myös maailmalla mukavaan suosioon.
 
Pisteytys: 7/10

torstai 6. tammikuuta 2022

Bram Stoker's Dracula ─ Bram Stokerin Dracula (1992)

Ohjannut Francis Ford Coppola
Iso-Britannia & USA 1992, 128 min.
Kauhu, Romantiikka
Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Anthony Hopkins, Keanu Reeves, Richard E. Grant

Do you believe in destiny?

Sodasta palaava Vlad Dracula (Oldman) löytää vaimonsa (Ryder) kuolleena. Jumalalleen sydämistyvä Dracula kietoutuu pimeyden voimiin ja aikoo kostaa rakkaansa kovan kohtalon. Kaksi vuosisataa vierii, kunnes Dracula uskoo löytäneensä vaimonsa reinkarnaation, suloisen viattoman Minan (Ryder). Pian pahuus saapuu Lontooseen ja ottaa valtaansa lempeä janoavat siveät neidot.
 
Bram Stokerin Dracula on visuaalisesti komea elokuva, jonka kerronta tuntuu hetkittäin melko villin kokeelliselta. Toisinaan ideat toimivat loistavasti, mutta kokonaisuus tuntuu turhan pökkelöltä. Kritiikkiä filmi on saanut osakseen varsinkin epätasaisista roolisuorituksista, vaikka mukana onkin näyttävä laatunäyttelijöiden kaarti. Moni rooli tuntuu teatraalisuudessaan lähes koomiselta. Upeinta elokuvassa on kreivi Dracula itse, sillä hahmon pahuus saa mitä mielikuvituksellisempia muotoja.

Francis Ford Coppolan visio Bram Stokerin klassikkokirjasta (1897) pyrkii taltioimaan alkuperäisteoksen uskollisesti, kuten elokuvan nimikin jo lupaa. Kerronnassa hyödynnetään kirjasta tuttuja päiväkirjamerkintöjä ja temaattisesti molemmat teokset käsittelevät tukahdettua seksuaalisuutta. Uutta on kuitenkin voimakas romanssijuoni, joka ainakin minusta tuntuu hieman valjulta. Erikoinen kauhuromanssi oli silti aikanaan menestys. Dracula palkittiin oivan estetiikkansa ansiosta kolmella Oscarilla (puvustus, meikit, efektit) ja lavasteistakin teos oli ehdolla. Kassamagneetiksi nousseen filmin vanavedessä julkaistiin pian kehno uusinta Frankensteinista (1994), joka syystäkin jäi vampyyritarinan maineen varjoon.

Pisteytys: 6/10

tiistai 4. tammikuuta 2022

The Player ─ Pelimies (1992)

Ohjannut Robert Altman
USA 1992, 124 min.
Komedia, Rikos
Pääosissa: Tim Robbins, Greta Scacchi, Fred Ward, Peter Gallagher, Whoopi Goldberg

If we could just get rid of these actors and directors...

Griffin Mill (Robbins) toimii merkittävän elokuvastudion tuotantopäällikkönä. Itseään täynnä olevan Millin työpöydälle alkaa ilmestyä nimettömiä uhkauskirjeitä. Onko kyseessä joku Millin hylkäämä katkera käsikirjoittaja? Uhkausten käydessä liian piinaaviksi, Mill ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Hän tappaa epäilemänsä syyllisen vain huomatakseen, että kyseessä oli väärä mies.

Elokuvamaailmaan sijoittuva satiiri pohtii, millainen on täydellinen Hollywood-elokuva. Päähenkilö Griffin Mill joutuu itse keskelle elokuvamaista tapahtumasarjaa, joka muuttuu edetessään yhä käsikirjoitetumman tuntuiseksi. Voiko tosielämä toimia näin? Hollywood-satiireita on nähty, mutta Pelimies on kyllä aivan omanlaisensa musta komedia! Erityisesti tarinan loppu on älyttömyydessään aivan hulvaton, sillä sellaista tapahtuu vain idyllisimmissä elokuvissa.

Pelimies on jännittävä satiiri, jonka runsas maailma ja päällekkäiset dialogit tempaavat hetkessä mukaansa. Elokuvafaneille teos on herkkua, sillä viittauksia klassikoihin on hauska bongata. Niiden määrä on sen verran suuri, että löydettävää jää useammallekin katselukerralle. Kymmenien cameo-roolien laskeminen olisi myös aivan oma urakkansa! Nokkela elokuva oli aikanaan arvostelumenestys, joka edusti näyttävästi palkintogaaloissa Cannesia ja Oscareita myöten.

Pisteytys: 8/10