tiistai 25. kesäkuuta 2019

Five Easy Pieces - Rajut kuviot (1970)

Ohjannut Bob Rafelson
USA 1970, 98 min.
Draama
Pääosissa: Jack Nicholson, Karen Black, Lois Smith, Susan Anspach

I move around a lot because things tend to get bad when I stay.
Entinen konserttipianisti Robert "Bobby" Dubea (Nicholson) on vaihtanut yläluokan joutilaisuuden duunarin elämään. Bobby purkaa turhautumistaan öljykentillä hikoillen ja kiivastelemalla tarjoilija-heilalleen Rayette Dipestolle (Black). Uusi elämä ei ota onnistuakseen, mutta vanhaankaan ei voi palata. Bobby lähtee kuitenkin jättämään jäähyväiset kuolemaa tekevälle isälleen ja joutuu ottamaan Rayetten matkatoverikseen. Kahden maailman kohtaaminen johtaa ahdistavaan umpikujaan.

Rajut kuviot käsittelee vieraantumista ja juurettomuuden tunnetta. Elämäänsä tyytymätön Bobby on ihmisten ympäröimä, mutta jää silti ajelehtimaan yksin vihansa ja pettymyksensä kanssa. Teemoiltaan Rajut kuviot käsittelee samoja aihioita kuin moni muukin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yhdysvaltalainen uuden aallon filmi (vrt. esim. Lannistumaton Luke, 1967). Elokuvan tematiikka puhuttelee nykypäivänäkin, mutta kuvaa erityisen osuvasti oman aikansa yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Neljällä Oscar-ehdokkuudella huomioitu Rajut kuviot oli aikanaan arvostelumenestys. Varsinkin Jack Nicholsonin räiskähtelevä roolisuoritus kirvoittaa kehuja edelleen ja filmi lukeutuu yhdeksi Nicholsonin parhaista vedoista kautta aikain. Erityisen mieleenpainuva kohtaus on Bobbyn yritys tilata paahtoleipää ja epäonnistua tehtävässään surkeasti. Bobbyn maaninen ja ärhäkkä antisankarihahmo muodostui Nicholsonille käänteentekeväksi rooliksi ja myöhemmissä elokuvissaan hänet nähdään varsin samankaltaisissa osissa.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

L'uccello dalle piume di cristallo - Kuoleman lintu (1970)

Ohjannut Dario Argento
Italia & Länsi-Saksa 1970, 96 min.
Kauhu, Trilleri, Mysteeri
Pääosissa: Tony Musante, Suzy Kendall, Enrico Maria Salerno

Go to Italy. It's a peaceful country.
Kirjailija Sam Dalmas (Musante) lomailee heilansa Julian (Kendall) kanssa Roomassa. Matkan ollessa lopuillaan Sam todistaa murhayrityksen pienessä taidegalleriassa. Tapahtumasarjan oudot yksityiskohdat jäävät vaivaamaan Samia, joka siirtää paluulentonsa hamaan tulevaisuuteen ja ryhtyy ratkomaan näkemäänsä murhaajan arvoitusta yhdessä poliisivoimien kanssa. Tapahtuma ei jätä rauhaan murhaajaakaan, joka vaikuttaa nyt olevan Samin ja Julian jäljillä.

Kuoleman lintu (engl. The Bird with the Crystal Plumage) on omalaatuisista kauhuelokuvistaan tunnetun Dario Argenton esikoisohjaus. Filmi edustaa italialaista giallo-elokuvaa, jolla on juurensa halvoissa jännityspokkareissa. Tyypillisimmillään giallo-elokuvassa jännitetään salaperäisen murhaajan veritekoja, joiden kohteeksi osuu usein nuoria naisia. Giallo on sittemmin osaltaan vaikuttanut slasher-kauhun kehitykseen ja suosioon. Dario Argento tunnetaan parhaiten juuri gialloa edustavista teoksistaan, joista nimekkäimmät syntyivät 1970-luvulla.

Ilmestyessään kiitettävästi menestynyt Kuoleman lintu on jo melko tunnistettavaa Argenton menestysvuosien tyyliä. Elokuvan hahmot ja visuaalinen maailma ovat molemmat hienoisen liioiteltuja ja siksi tapahtumat häilyvät hetkittäin koomisen rajamailla. Samoin itse käsikirjoitus on omalla tavallaan kummallisen hupsu. Kuoleman linnun tunnelma on silti kiehtovan epätodellinen ja samalla piinaavan jännittävä. Kylmiä väreitä virittävät myös hyytävillä ihmisäänillä ryyditetyt Ennio Morriconen sävellykset.

Pisteytys:
8/10

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Gimme Shelter (1970)

Ohjannut Albert Maysles, David Maysles & Charlotte Zwerin
USA 1970, 91 min.
Dokumentti

Who's fighting and what for?
Gimme Shelter on dokumentti, jossa seurataan Rolling Stonesien Yhdysvaltain kiertuetta vuonna 1969. Kamera taltioi vastaan osuvia hetkiä, keskusteluja studiossa ja tietenkin keikkoja, mutta cinema veriten tai direct cineman tapaan esimerkiksi strukturoituja haastatteluja tai selittävää kertojaääntä ei kuulla. Tapahtumat saavat puhua puolestaan ja elokuvan viimeisellä kolmanneksella osoittautuu, että tavallinen elämäkin on täynnä draamaa.

Ikonisen rockyhtyeen kiertuemateriaalin lisäksi filmissä nähdään mainiota livemateriaalia esimerkiksi Tina Turnerilta ja Jefferson Airplanelta. Itse Rollarit vetävät paikoin hyvin ja toisinaan keskinkertaisen sekavasti, mutta suosion kultakausi näkyy silti hurmaantuneessa yleisössä. Elokuvalta sopiikin odottaa vauhdikkaita liveversioita aikansa hiteistä (mm. (I Can't Get No) Satisfaction, 1965), jotka ovat sittemmin muodostuneet ikivihreiksi klassikoiksi.

Itse Rollareiden sijaan dokumentin kiinnostavin osio on joulukuinen Altamontin festivaali, jonka tarkoituksena oli olla jotakuinkin toinen Woodstock. Päihtyneitä kukkaissukupolven edustajia hippiletteineen virtasi Altamontiin solkenaan, mutta jokin oli muutamassa kuukaudessa kuitenkin muuttunut. Happohuuruissaan tai vain kaljapäissään teutaroivan yleisön sekoilu on hirveää katsottavaa. Esiintyjät joutuivat jatkuvasti puuttumaan lavan tuntumassa vellovaan väkivaltaiseen kaaokseen, johon osasyyllisinä olivat järjestyksenvalvojina toimineet Helvetin enkelit. Rauha ja rakkaus hälveni viimeistään Rolling Stonesien keikalla, kun yksi järkkäreistä puukotti yleisössä ollutta naista. Jos Woodstock oli yhden aikakauden päätös, Altamont oli sen hautajaiset.

Pisteytys:
7/10

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Patton - Panssarikenraali Patton (1970)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
USA 1970, 172 min.
Biografia, Sota, Draama
Pääosissa: George C. Scott, Karl Malden, Stephen Young

If we are not victorius, let no man come back alive!
Kenraali George S. Patton (Scott) on kontroversiaali sotasankari, jolle kunnia sotatantereilla on kaikki kaikessa. Patton elää ja hengittää sodan gloriaa, eikä asialleen omistautunutta miestä voi moittia huonosta työnlaadusta rintamilla. Mies tosin myöntää itsekin olevansa suupaltti ja äkkipikainen diiva, minkä vuoksi kaivattu sankaruus on vaarassa jäädä vain haaveeksi. Tositapahtumiin ja tietenkin myös todelliseen henkilöön pohjautuva elokuva keskittyy kuvaamaan Pattonin vaiheita toisen maailmansodan runtelemassa Euroopassa.

Panssarikenraali Pattonin ilmestyessä Vietnamin sota oli kirvoittanut niin laajaa maailmanlaajuista kritiikkiä, että elokuvan näennäinen sotamyönteisyys tuntuu suorastaan sopimattomalta. Näkökulma ei kuitenkaan ole aivan yksipuolinen. Omaa sotaansa käyvä Patton asettaa koko sotasankaruuden kyseenalaiseen valoon, eivätkä edes hänen ansionsa onnistu juuri herättämään kunnioitusta. Hahmo puhuu puolestaan, eikä elokuvan ole tarpeen muutoin alleviivata sodan järjettömyyttä. Merkittäväksi käänteeksi muodostuu hetki, jolloin Patton haukkuu sodan traumatisoimaa sotilasta ja riskeeraa samalla oman uransa.

Kiinnostavinta Pattonissa on nimenomaan sen monitahoisuus: Pattonin hahmo puhuttelee sodanvastustajia sekä -puolustajia ja osoittaa, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Pattonkin on vain aikansa tuote, sotahistoriaan hurahtanut sotilassuvun ylpeä vesa. Yksille hän näyttäytyy sankarina, mutta toisille sodan turhuuden henkilöitymänä. Näkökulma on toteutettu ansiokkaasti, mutta se ei silti tee ylipitkästä elokuvasta tarpeeksi innostavaa katsottavaa. Aikanaan filmi menestyi erinomaisesti ja voitti peräti 7 Oscaria (mm. paras elokuva). Pystin sai myös Pattonia hienosti tulkitseva George C. Scott, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta sangen tiukkasanaisesti.

Pisteytys:
7/10

torstai 13. kesäkuuta 2019

Il conformista - Fasisti (1970)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1970, 113 min.
Draama
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Stefania Sandrelli, Gastone Moschin

After all, what have I done? My duty.
Fasismi valtaa alaa 1930-luvun Euroopassa. Aatteen palo ei sytytä Marceloa (Trintignant), mutta yhteiskuntaan sopeutuaakseen hän ryhtyy salamurhaajaksi. Elokuvan nykyhetki sijoittuu yhteen automatkaan, mutta suurin osa tarinastsa koostuu takautumista, muistoista, joita Marcelo pohtii matkan aikana. Mikä menneisyyden tapahtuma johti tähän kaikkeen? Elokuvan lopussa siirrytään vielä hetkeksi tulevaisuuteen, jolloin Mussolinin fasismi lopulta romahtaa.
 
Päähenkilö Marcelo on alkuperäisnimen mukaisesti konformisti, mukautuja, mutta suomennos on rohkeasti nimennyt hänet suorasukaisesti fasistiksi. Hyytävää teemaa on kiinnostavaa pohdiskella hieman nykypäivänkin termein: onko Marcelo siis "tolkun ihminen"? Jos kuitenkin palataan elokuvan ilmestymisen ajankohtaan, Fasisti tuntuu tekevän tiliä menneisyyden kanssa. Kun 1960-luvulle jääneet suuret kapinat ovat takanapäin, mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten uuteen sopeudutaan?

Fasisti on usein mainittu yhdeksi Bernardo Bertoluccin parhaimmista teoksista, ja sitä se taatusti onkin. Monikerroksinen tarina on niin täynnä merkityksiä ja eri osasia, että sen ymmärtämiseen ei yksi katselukerta riitä mitenkään. Edellä mainittujen teemojen lisäksi elokuvaa voisi tarkastella ainakin marxilaisten tai freudilaisten lasien läpi ja löytää taas uusia tulkintoja. Elokuva paranee taatusti uusilla katselukerroilla. Visuaalisuus viehättää jo ensinäkemältä, vaikka tarina jääkin vielä osin mysteeriksi.

Pisteytys:
8/10

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Woodstock (1970)

Ohjannut Michael Wadleigh
USA 1970, 216 min.
Dokumentti

Joe Cocker
Vuonna 1969 järjestettiin kaikkien aikojen ikonisin musiikkifestivaali Woodstock, jossa nautittiin kolmen päivän ajan rauhasta, rakkaudesta ja musiikista. Festarielämän eri puolia tarkasteleva dokumentti sisältää hengästyttävän hienoja musiikkiesityksiä ja viehättävän luontevia haastatteluja, joissa kuullaan niin festarikävijöitä kuin maanviljelijöitäkin, joiden maiden tuntumassa Woodstock järjestettiin. Huomiotta eivät jää tapahtuman suuret ongelmat: Woodstockiin saapui jopa puoli miljoonaa ihmistä, minkä vuoksi huolto takkusi ja tiet ruuhkaantuivat pahasti.

Ongelmista huolimatta Woodstock taisi kuitenkin jättää valtaosalle kävijöistään onnellisen muiston hippiliikkeen rakkaudentäyteisenä kulminoitumana. Onkin hienoa aloittaa 1001-listan 1970-luku elokuvalla, joka on samalla erään aikakauden päätös. Woodstock-festaria voidaan pitää 1960-luvun nuorisokuohunnan sekä hippiliikkeen huipentumana, jonka jälkeen nuorisokulttuuri suuntautui jo hiljalleen toisaalle. Woodstock-dokumentti taltioi ajan hengen kiehtovasti ja myös tekninen toteutus on onnistunut. Katselu ei puuduta, vaikka directors cut -versio kiistämättä onkin armottoman pitkä. Alkuperäinen editio toki on vain kolmituntinen.

Woodstockin jälkimaineesta kertovat sen kunniaksi järjestetyt muistokonsertit. Tietenkin 50. juhlavuoden kunniaksi konsertti järjestetään elokuussa 2019 ja muutamia alkuperäisesiintyjiäkin on mukana. Myös dokumentin uudet editoinnit, leikepöydälle jääneiden pätkien julkaisut ja juhlapainokset kertovat yhä voimissaan olevasta hippinostalgiasta. Dokumentti toki oli suosittu jo aikanaan ja se kohosi ilmestymisvuotensa viidenneksi tuottoisimmaksi elokuvaksi Yhdysvalloissa. Kriitikoitakin miellyttänyt Woodstock palkittiin lisäksi parhaan dokumentin Oscarilla.

Pisteytys:
9/10

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Skammen - Häpeä (1968)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1968, 103 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Liv Ullmann, Max von Sydow, Gunnar Björnstrand

Sometimes everything seems just like a dream.
Muusikkopariskunta Jan (Sydow) ja Eva (Ullmann) ovat muuttaneet sotaa pakoon maaseudulle. Kauan jatkuneen sodan vuoksi entinen elämä on enää ylellinen muisto ja tulevaisuuden suunnittelu on riskialtista. Sodan perimmäiset syyt eivät missään vaiheessa selviä, eivätkä Jan ja Eva voi olla varmoja siitä, kuka on taistelun oikeamielisin osapuoli. Häpeä (engl. Shame) tarkastelee sitä, mitä tapahtuu ihmismielelle kriisin keskellä ja kuinka eri tavoin sodasta kärsivät siviilit yrittävät selvitä painajaiseksi muuttuneessa arjessaan.

Ingmar Bergmanin Häpeä on ohjaajansa elokuvaksi sangen yhteiskunnallinen ja ajankohtainen, vaikka tarkastelun kohteena ovatkin yksilöiden kokemukset. Toisin kuin vain noin puoli vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Suden hetki (1968), tämä elokuva tuntuu pohdiskelevan laajemmin aikakautensa todellisuutta. Yhteistä elokuville sen sijaan on painajaisten muuttuminen todeksi. Maailmansotien muisto sekä ajankohtainen Vietnamin sota ja pasifistinen liikehdintä herättivät Bergmanin pohtimaan, miten pitkästä rauhan kaudesta nauttineet ruotsalaiset sodan kokisivat.

Hiljalleen yhä ahdistavammaksi muuttuva kertomus täyttää tehtävänsä, eli muistuttaa sotien kauhuista rauhan aikana. Varsinkin sotia kokemattomalle elokuva tarjoaa hyvän mahdollisuuden empatiaan ja pelottavaan mielikuvitusleikkiin. Erityisesti loppukohtaus puhuttelee piinallisella ajankohtaisuudellaan: sotaa pakenevat siviilit tarttuvat viimeiseen oljenkorteen ja lähtevät pakoon tulenkatkuisesta maasta avomerelle pienellä kalastuspaatilla. Edessä on joka tapauksessa kuolema, mutta merillä siintää ainoa toivon kipinä. On karmea ajatus, että tämä elokuvan kuvitteellinen ahdinko on toisille täyttä totta tänäkin päivänä.

Pisteytys:
9/10