Letters from Iwo Jima - Kirjeitä Iwo Jimalta (2006)

Ohjannut Clint Eastwood 

USA 2006, 141 min.

Sota, Historia

Pääosissa: Ken Watanabe, Kazunari Ninomiya, Tsuyoshi Ihara

 

We can die here, or we can continue fighting.

 

Pienellä Iwo Jiman saarella käytiin tuhoisa taistelu helmi-maaliskuussa 1945. Japanin ja Yhdysvaltain joukkojen verisessä kohtaamisessa yli 20 000 sotilasta kuoli ja tuhansia haavoittui. Clint Eastwoodin sotaelokuva seuraa taistelutapahtumia japanilaisten näkökulmasta. Joukossa on isänmaallisia ja kunniantuntoisia miehiä, mutta myös heitä, jotka haluaisivat kotiin perheensä luo harjoittamaan ammattiaan. Kuka muka haluaa kaivaa omaa hautaansa hylätyllä saarella, kun oma elämä odottaa toisaalla? Kosmopoliitin kenraali Kuribayashin (Watanabe) kautta avautuu näkökulma yhdysvaltalaisten ja japanilaisten suhteisiin.
 

Kirjeitä Iwo Jimalta on poikkeava sotakuvaus, koska se pyrkii paikkaamaan sodassa syntyneitä haavoja. Ymmärtävä japanilaisnäkökulma on uutta, sillä Japani ei ole pelkkä vihollinen: asetelma on sodanvastainen ja hahmot inhimillisiä. Kerronta ei ole kuitenkaan erityisen hienovaraista ja oivaltavaa (vrt. Veteen piirretty viiva, 1998), vaan pikemminkin rautalangasta vääntelyä. Ehkäpä sitäkin tarvitaan, jotta sanoma menee perille. Clint Eastwood ohjasi elokuvalle parin, Isiemme liput (2006), joka kertoo samasta taistelusta yhdysvaltalaisten sotilaiden näkökulmasta. Olin aikeissa katsoa senkin, mutta tähtilippujen kohoaminen sotatantereilla tuntuu juuri nyt aiheena uuvuttavalta, oli kyseessä sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas maailmansota.

Eastwoodin sotakaksikko sai positiivisen vastaanoton, joskin tämä japanilaisversio kohosi parivaljakosta hieman kehutummaksi. Ylipäätään molemmat elokuvat noteerattiin monien kriitikoiden top-listoilla, usein nimenomaan yhdessä, toisiaan täydentävinä teoksina. Kirjeitä Iwo Jimalta menestyi erityisen hyvin Japanissa, jossa elokuva sai kiitosta lähestymistavastaan ja autenttisesta toteutuksestaan. Japanilaiset näyttelijät, kieli ja maan oloihin perehtyminen eivät ole vieläkään itsestäänselvyyksiä Hollywood-tuotannoissa.

Pisteytys: 6/10

Fantastic Voyage - Fantastinen matka (1966)

Ohjannut Richard Fleischer

USA 1966, 100 min.

Scifi, Seikkailu 

Pääosissa: Stephen Boyd, Raquel Welch, Edmond O'Brien

 

But I don't want to be miniaturized!

Muuan tutkija joutuu salamurhayrityksen kohteeksi ja nyt vaarallinen verihyytymä uhkaa tehdä miehestä lopun. Mutta kiitos ja ylistys tieteen, jotain on sittenkin tehtävissä! Kutistettu pelastuspartio sukeltaa aluksellaan potilaan elimistöön ja matkaa kohti tuhottavaa hyytymää. Ensimmäinen matka ihmiskehon sisälle on vaarallinne ja kaiken lisäksi joku yrittää sabotoida sen etenemistä. Onko vihollinen soluttautunut vastapuolen verenkiertoon?

Fantastinen matka on herttaisen naiivia scifiä, jonka mahdottomuuksia on turha ryhtyä erittelemään. Leikkiin heittäytyminen on usein hauskempaa kuin virheiden erittely, mutta tämän elokuvan tapauksessa hölmöyksille ei voi olla nauramatta hyväntahtoisesti. Se on oikeastaan tarinan ainoa hupi, sillä seikkailu verisuonistossa on melko pitkäpiimäistä seurattavaa. Tarinan jännitteet ovat ennalta-arvattavia ja maisemat yksipuolisia, vaikka välillä Oscar-palkitut lavasteet viehättävätkin. Edistyksellisesti seikkailuryhmässä on naisjäsen (Welch), jonka taitoja tosin ajanmukaisesti epäillään. Lopulta tämäkin edistysasetelma sortuu, kun kaunis assistentti joutuu hengenvaaraan ja miesten pelastustaitoja koetellaan.

Nahkeasta suhtautumisestani huolimatta olen sitä mieltä, että Fantastinen matka on kiinnostava scifi-merkkipaalu. Elokuva nimittäin sai aikanaan hyvän vastaanoton ja sille on riittänyt faneja myöhemminkin. Elokuvantekijöiden pyynnöstä suosittu tieteiskirjailija Isaac Asimov julkaisi elokuvaan pohjautuvan kirjan (1966), joka sekin keräsi lukijoita. Elokuvan vaikutus näkyy monissa myöhemmissä scifikertomuksissa, sillä kutistumisideaa on hyödynnetty muun muassa Marvel-universumin sarjakuvissa ja elokuvissa (esim. Ant-Man, 2015). Ehkäpä ranskalainen animaatiosarja Olipa kerran elämä (1986) on niin ikään vaikuttunut Fantastisen matkan ihmeistä.

 

Pisteytys: 5/10

Jerry Maguire - elämä on peliä (1996)

Ohjannut Cameron Crowe

USA 1996, 139 min.

Draama, Romantiikka, Komedia 

Pääosissa: Tom Cruise, Renée Zellweger, Cuba Gooding Jr.

 

Show me the money!

 

Urheilumanageri Jerry Maguire (Cruise) kyseenalaistaa alansa ongelmat. Onko raha tärkeämpää kuin asiakkaat? Jerryn eettinen herätys kuitenkin johtaa potkuihin, eikä miehen auta kuin perustaa oma firma ja viedä mukanaan ainoa asiakas, joka jää jäljelle. Nouseva jalkapallotähti Rod Tidwell (Gooding Jr.) ja lempeä sihteeri Dorothy Boyd (Zellweger) tukenaan Jerry Maguire saa uudenlaisen bisneksen pyörimään ─ siinä samalla syntyy yksi ystävyys ja kaunis rakkaustarina.

Jerry Maguire hellii juppienjälkeisen ajan pehmeitä arvoja. Rakkaus on tärkeämpää kuin raha mutta ei elokuvassa menestystäkään kaihdeta. Kiistämättä tuntuu jo lähtökohtaisesti hupsulta, että kapitalistinen manageribisnes voisi olla muutakin kuin tuotesijoittelua ja dollarinkuvia. Lopulta tarina kertookin tutusta amerikkalaisesta unelmasta, jonka sentään voi Maguire-opeilla saavuttaa vähemmälläkin huutamisella ja rahassa piehtaroinnilla. Yksilön pärjäämisen eetos ydinperhearvoineen ei silti unohdu kokonaan.
 

Kassamagneetiksi kasvanut elokuva keräsi positiivisia arvioita ja nappasi viisi Oscar-ehdokkuutta.  Cuba Gooding Jr. sai voiton räväkästä sivuosastaan, Tom Cruisekin oli ehdolla ja Renée Zellwegerille filmi merkitsi läpimurtoa Hollywoodin tähtitaivaalle. Alun perin Jerry Maguiren pääroolia oli kaavailtu Tom Hanksille, mutta ehkäpä Cruisen tähdittämänä elokuva sai vähän toisenlaista särmää. Lopulta elokuvasta taidetaan muistaa lähinnä muutamat onelinerit, mutta pehmeää ysärielokuvaa kaipaaville filmi tuonee herttaista optimismia ja menneen ajan lämpimiä sävyjä.

Pisteytys: 6/10

One Battle After Another (2025)

Ohjannut Paul Thomas Anderson

USA 2025, 161 min.

Trilleri, Toiminta

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Sean Penn, Chase Infiniti, Teana Taylor

 

You know what freedom is?

 

Vallankumousryhmä French 75 kylvää pommeja ja vapautta. Ryhmän entinen aktiivi Bob (DiCaprio) on tätä nykyä päätoiminen pössyttelijä ja yksinhuoltajaisä, joka on unohtanut vanhat tunnuslauseet ja kiivaan toiminnan. Kun rauhallinen perhe-elämä on yllättäen uhattuna, Bob joutuu herättelemään uinuvat aivosolunsa. Vastassa on Willa-tyttären (Infiniti) kidnapannut häikäilemätön eversti Lockjaw (Penn), jonka menneisyydessä muhii mojovia salaisuuksia.

 

One Battle After Another on melkoinen pommi. Kiivaan toiminnan ja pikimustan satiirin keinoin elokuva jysäyttää estradille rehevän kuvauksen Yhdysvaltojen nykyfasismista. Rinnalla kulkee ajaton kertomus vanhemman ja lapsen suhteesta, erillisyyden hakemisesta ja toista kohden hapuilusta. Aiheita ja lajityyppejä on paljon yhteen elokuvaan mutta kokonaisuus pysyy ehyenä. Kestoakin toki on reilusti, kuten Paul Thomas Andersonin elokuville on tyypillistä, mutta ohjaaja hallitsee pidemmän mitan moitteetta. Andersonin paras elokuva tämä ei kuitenkaan ole.

 

Ylistävän vastaanoton saanut toimintatykitys saa nyökyttelemään myötämielisenä, jännittämään läkähdyttäviä takaa-ajoja ja ylipäätään uppoutumaan hulluun maailmaansa. Räikeät vastakkainasettelut tosin tuntuvat välillä laiskalta alleviivailulta ja pääosassa huuruileva Leonardo DiCaprio ei ole uransa parhaassa vireessä. Sean Penn sen sijaan tekee huikean roolityön monisärmäisenä pahiksena. Elokuvan ajankohtaisuus joka tapauksessa puree ja hyvä niin. One Battle After Another on paraikaa valokeilassa, sillä se on kahminut peräti kolmetoista Oscar-ehdokkuutta. Tilillä on jo pari parhaan elokuvan titteliä (Golden Globe, Bafta) sekä liuta muita pystejä ja ehdokkuuksia. Eiköhän Oscareissakin kuulla muutama kiitospuhe.

 

Pisteytys: 7/10

37°2 le matin - Betty Blue (1986)

Ohjannut Jean-Jacques Beineix

Ranska 1986, 120 / 185 min.

Draama, Romantiikka 

Pääosissa: Jean-Hugues Anglade, Béatrice Dalle

 

It's beautiful but it's not real.

Pöytälaatikkokirjailija Zorg (Anglade) aloittaa lemmensuhteen nuoren Bettyn (Dalle) kanssa. Intohimo muuttuu rakkaudeksi, jossa on omat haasteensa: Bettyn impulsiivisuus ja Zorgin rauhallisuus kuitenkin täydentävät toisiaan. Köyhä mutta vapaa parivaljakko kiertää ympäri Ranskaa töiden, asuinpaikkojen ja haaveiden perässä, kunnes onnellisuuden aika on vääjäämättä ohitse.

Betty Blue on visuaalisesti vastustamattoman kaunis elokuva. Auringonpaahteiset kuvat ja iltahetkessä soiva saksofoni saavat haaveelliseksi, vaikka tarinassa on tasapainona ankaraa realismia. Bettyn kokemat pettymykset ja mielen horjuminen syvenevät elokuvan edetessä. Käänne on kiinnostava, sillä alkuun epäilin filmin kuvaavan naishahmoja vain kulahtaneen mieskatseen kautta. Mukana lienee ripaus sitäkin, ajan patinan hengessä, mutta myös paljon muuta. Hahmojen kehitys ja pariskunnan yhteys syvenevät eritoten pidemmässä ohjaajan versiossa, joka ei kestostaan ja ajoittaisesta ajelehtimisestaan huolimatta tunnu ylipitkältä.

 

Jean-Jacques Beineixin omalaatuinen postmodernismi tunnetaan eritoten upeasta trilleristä Diiva (1981). Betty Blue on toista lajityyppiä, mutta filmeissä on samanlaista hetkien taikaa ja vuosikymmenensä sykkivää tunnelmaa. Betty Blue menestyi aikanaan Diivaa näyttävämmin: elokuva oli ehdolla parhaan vieraskielisen Oscarin ja Baftan saajaksi, ja Cesareissakin tuli monta ehdokkuutta. Suosiosta huolimatta elokuva on saanut osakseen hyvin ristiriitaisia arvioita. Osin se johtunee siitä, ettei Zorgin ja Bettyn suhdetta, matkantekoa saati mielenliikkeitä selitetä puhki. Beineix siirtyi myöhemmällä urallaan pääasiassa dokumenttien pariin, joten harvassa ovat Betty Bluen ja Diivan kaltaiset salaperäiset fiktiot.

Pisteytys: 7/10

Assault on Precinct 13 - Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976)

Ohjannut John Carpenter

USA 1976, 91 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri

Pääosissa: Austin Stoker, Darwin Joston, Laurie Zimmer 

Can't argue with a confident man.

Pahamaineiset rikosjengit vaeltavat Los Angelesin kaduilla, eivätkä säästä viattomia ohikulkijoita verenjanoltaan. Taistelut yltyvät täydeksi kaupunkisodaksi eräällä suljetulla poliisiasemalla, jonka sisälle lukittautuu sekalainen joukko selviytyjiä: poliisi, vanki ja pari sivullista taistelevat lopulta hengestään. Sähköt ja puhelinyhteydet ovat poikki, joten piileskelijät ovat oman onnensa nojassa.

John Carpenterin ura lähti nousukiitoon Halloweenin (1978) myötä. Slasher-kauhua edelsi jo kaksi kokopitkää elokuvaa, scifielokuva Dark Star (1974) ja tämä räväkkä eksploitaatiofilmi. Hyökkäys poliisiasemalle 13 on vielä pienen budjetin teos, mutta taidolla tehty. Musiikit, kuvakulmat ja rytmi ovat kaikki kohdillaan, eikä sykkivä jännitys herpaannu hetkeksikään. Tarinan vaikutteina näkyvät selvästi kauhuelokuva Elävien kuolleiden yö (1968) ja lännenklassikko Rio Bravo (1959).

 

Hyökkäys poliisiasemalle 13 edustaa näyttävästi 1970-luvun toimintafilmien tyyliä. Hahmoilla on merkitystä ja tarinan alussa henkilöitä pohjustetaan kaikessa rauhassa. Loppukamppailussa isot paukut eivät ratkaise, vaan selviytyjien taidot. Aikanaan elokuva ei kuitenkaan ollut erityinen menestys ja sen raa'at kohtaukset aiheuttivat paheksuntaa. Vankka kulttimaine on rakentunut myöhemmin. Tarinasta on sittemmin tehty samanniminen uusintaversio (2005), joka ei kuitenkaan ole yhtä kehuttu saati nimekäs kuin Carpenterin hikinen tykittely.

Pisteytys: 7/10

Jadesoturi (2006)

Ohjannut Antti-Jussi Annila

Suomi & Kiina 2006, 104 min.

Fantasia, Toiminta

Pääosissa: Tommi Eronen, Markku Peltola, Jingchu Zhang, Krista Kosonen

 

Rauta tahtoi olla tulen kanssa, mutta tuli poltti sitä...

 

Toistaitoinen seppä Kai Pelkonen (Eronen) joutuu elämänsä seikkailuun, kun Kalevala-tutkija Olavi Berg (Peltola) saapuu hänen ovelleen mystisen rautaesineen kanssa. Kai on unohtanut entisen elämänsä sepän poikana ja taitavana soturina, joka kahlitsi demonin rautalippaaseen, Sampoon. Samalla menneisyyden suuri rakkaustarina jäi odottamaan täyttymystään. Vuosisatoja uinunut rakkaus ja pahuus etsivät nyt tietään vapauteen.

Antti-Jussi Annilan (s. 1977) kunnianhimoinen esikoisohjaus yhdistää Kalevalan wuxia-elokuvaan. Kiinan ja Suomen kohtaaminen tuntuu ensi alkuun uskaliaan hölmöltä, mutta lajityyppi toimii. Wuxia-filmeille tyypillinen näyttävyys ja suurentelu sopii suurtarinaan mainiosti. Elokuva kuitenkin kärsii kokemuksen puutteesta: eri osat ja aikatasot rönsyävät, eikä kokonaisuus oikein keity kasaan. Tarinaa leimaa vakavuus, kun se pikemminkin kaipaisi ripausta vallatonta leikkiä ja hentoa huumoria. Rentous puuttuu, vaikka ideassa onkin ilahduttavaa lennokkuutta.

 

Jadesoturi ilmestyi suuren markkinoinnin ja oheistuotteiden suitsuttamana. Kiinassa elokuva oli ensimmäinen suomalaiselokuvan ensi-ilta kautta aikojen, mutta kiinalaisyleisöt eivät oikein ymmärtäneet elokuvaa. Suomessa vastaanotto oli parempi, vaikka lajityyppi on poikkeuksellinen. Arviot jakautuivat ilahtuneisiin ja varovaisiin, lyttääviin ja ylistäviin. Valtaisaa menestystarinaa Jadesoturista ei tullut ja kokonaisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta rohkeuden puutteesta filmiä ei voi moittia! Nytpä elokuva sopii oivaksi katselupariksi tuoreemman Kalevala-aiheisen ensi-illan, Kullervon tarinan (2026), rinnalle.

Pisteytys: 5/10