torstai 19. syyskuuta 2019

Aguirre, der Zorn Gottes ─ Aguirre - Jumalan viha (1972)

Ohjannut Werner Herzog
Länsi-Saksa, Meksiko & Peru 1972, 95 min.
Seikkailu, Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: Klaus Kinski, Ruy Guerra, Helena Rojo

I am the wrath of God. Who else is with me?
Espanjalaiset konkistadorit valloittivat laajoja alueita Amerikan mantereesta 1500-luvulla. Aguirre - jumalan viha (engl. Aguirre, the Wrath of God) kertoo päättäväisen ja julman Lope de Aguirren (Kinski) matkasta Eldoradon kultaisen kaupungin jäljillä. Tarumaisten rikkauksien etsiminen tietää raskasta ja vaarallista matkaa, joka kuljetaan kartoittamattomissa maastoissa käsittämättömän kaukana kotoa. Aguirrea ajaa ahneus ja ylivertainen usko omaan menestykseensä ─ kaukomailta katsoen Espanjan kruunukin näyttää pieneltä ja mitättömältä, ainoastaan petoksen arvoiselta.

Aguirre on kuvattu Perun komeissa maisemissa, tiheissä metsissä, jyrkillä vuoristopoluilla ja pelottavasti kuohuvien koskien äärellä. Autenttinen miljöö ja onnistunut kuvaus tekevät tehtävänsä: katsoja todella tuntee olevansa retkikunnan matkassa uuden maailman viheliäisissä maastoissa. Koko epämukava vaellus tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, mutta elokuvan aiheena onkin käsitellä ihmisen ahneutta. Kullanhimosta muodostuu suoranainen tauti, jota ei paranna edes kuolemanpelko. Moista hengenvaaraan asettautumista tuskin kärsittäisiin, ellei kyltymätön ahneus vaivaisi.

Saksalaisen Werner Herzogin (1942─) löytöretkikuvaus ei suotta silottele Kolumbuksen jälkeläisten hirmutekoja. Tapahtumiin olisi voinut lisätä vielä ripauksen lisääkin ruutia, mutta juuri muuta vikaa elokuvasta ei löydy. Toki espanjalaisista kertova saksankielinen elokuva tuntuu hieman hassulta, mutta kertomukseen saattaa eläytyä muutoin niin hyvin, ettei pieni kielisotku tunnu tällä kertaa kovin pahalta. Ainutlaatuinen Aguirre on Herzogin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, ja sen myötä oli varsin mukava tutustua ohjaajan tuotantoon ensimmäistä kertaa. Jatkoa seuraa 1001-listalla ainakin neljän elokuvan verran. Odotan myös jo edessä siintävää Francis Ford Coppolan sotaklassikon Ilmestyskirja. Nyt (1979) uusintakatselua, Coppola on tiettävästi ja varsin selvästi poiminut elokuvaansa vaikutteita Aguirren ainutlaatuisesta tunnelmasta.

Pisteytys:
8/10

tiistai 17. syyskuuta 2019

Még kér a nép - Punainen psalmi (1972)

Ohjannut Miklós Janscó
Unkari 1972, 87 min.
Draama, Musikaali, Historia
Pääosissa: Andrea Drahota, Gyöngyi Bürös

Long live the workers society!
Punainen psalmi (engl. Red Psalm) sijoittuu kuohuvan 1890-luvun Unkariin. Talonpoikaisjoukko kapinoi esivaltaa vastaan ja vahvistaa rivejään tanssien ja laulujen voimin. Temaattisesti kommunistimusikaali käsittelee niin joukkovoimaa, yhteisöä kuin vapauttakin. Vaikka elokuva ammentaa inspiraationsa 1800-luvun kapinaliikkeistä, se taitaa kuitenkin ensisijaisesti kommentoida aikakautensa kansantasavaltaa. Unkarin historiaa hyvin tunteville filmi avannee vielä syvemmän skaalan erilaisia teemoja, joskin elokuva tuntuu lopulta hieman tietoiseltakin mysteeriltä.

Miklós Janscó (1921─2014) on Unkarin tunnetuimpia ohjaajia, ellei jopa kansainvälisesti tunnustetuin. Janscó nosti maansa elokuvataiteen kansainväliseen tietoisuuteen 1960-luvulla ja myöhemminkin sai useita ehdokkuuksia niin Cannesissa kuin Venetsiassakin. Upeasti kuvattu ja teemoiltaan hieman salaperäinen Punainen psalmi oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Voitto meni sivu suun, mutta sentään Janscó voitti omaperäisestä teoksestaan Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon.

Pitkistä ja rauhallisista otoista koostuva Punainen psalmi on taattua ohjaajansa tyyliä. Elokuva pysyy vieläpä lähes jatkuvasti samassa avarassa pustamaisemassa, minkä vuoksi tunnelma on erikoisen intensiivinen ja jopa hieman epätodellinen. Pusta edustaa Janscón kuvauksessa samanaikaisesti vapautta ja sen rajoja. Oman lisänsä erikoiseen tunnelmaan tuo musikaalin luonnollisuus: toisinaan väki tanssii alasti ja joukko puhkeaa tämän tästä veisaamaan kansanlauluja tai kommunistiveisuja. Punaisen psalmin seremoniallinen tyyli on kiistatta ainutlaatuinen kokemus, vaikka en vielä itse päässytkään kovin syvälle aatteesta ja kansanperinteestä ammentavan musikaalin pauloihin.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Two-Lane Blacktop (1971)

Ohjannut Monte Hellman
USA 1971, 102 min.
Draama
Pääosissa: James Taylor, Warren Oates, Laurie Bird, Dennis Wilson

You can never go fast enough.
Kaksi nuorukaista (Taylor & Wilson) ja liftarityttö (Bird) ajelehtivat vanhalla Chevroletillaan pitkin maanteitä. Päämäärättömän ajelun katkaisevat toisinaan kiivaat vauhtiajot, joihin haastetaan tyylikkään auton omistajia. Vaitonaisia hurjapäitä kiinnostaa vain nopeus, mutta eräs vastaantulija (Oates) kiilaa suulaudellaan särön hiljaisten ratsastajien arkeen. Liekö upouudella Pontiacillaan suhailevasta miehestä vastusta teiden valtiaille?

Easy Riderin (1969) jälkeisessä road-movie-huumassa syntynyt Two-Lane Blacktop on autoleffojen klassikko. Minimalistinen elokuva on pinnallisesta aiheestaan huolimatta syvällinen ja suorastaan eksistentialistinen teos. Vaikka vauhtia riittää ja hiekkatiet pölisevät, saavuttaa elokuvaa katsellessaan jopa meditatiivisen tunnelman. Two-Lane Blacktopin lakoniseen mielenmaisemaan ja vauhdin huumaan on mukavan helppoa upota, vaikka ei ymmärtäisi autoista tuon taivaallista.

Two-Lane Blacktop toteutettiin maltillisella budjetilla ja pääosiin haalittiin, Warren Oatesia lukuunottamatta, varsin tuntemattomia kasvoja. Chevyä ajelevat miehetkin olivat muusikoita, jotka sittemmin ovat jatkaneet uraansa elokuvien ja tv-sarjojen sävellysten parissa. Kotikutoisuuden vaikutelma antaa elokuvalle mukavaa särmää, jota Oatesin hahmo keltaisessa kaarassaan oivasti haastaa. Merkittävä osa elokuvan tunnelmasta johtuu myös hahmojen täydestä päämäärättömyydestä ja vieraudesta. Esikuvansa Easy Riderin tapaan myös tämä filmi kyseenalaistaa amerikkalaisen unelman mielekkyyden: jos ajelee vapauden huumassa loputtomasti, muuttuu kaikki ennen pitkää täysin yhdentekeväksi.

Pisteytys:
8/10

torstai 12. syyskuuta 2019

Shaft - kivikova dekkari (1971)

Ohjannut Gordon Parks
USA 1971, 100 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Richard Roundtree, Moses Gunn, Charles Cioffi

Can you dig it?
John Shaft (Roundtree) on cool ja charmikas kovan toiminnan mies, joka toimii New Yorkissa yksityisetsivänä. Shaftin seuraava keikka vie miehen lain laitamille, sillä työnantaja on harlemilainen gangsteri Bumby Jonas (Gunn), joka luonnollisestikaan ei voi hädän hetkellä kääntyä poliisin puoleen. Kovanaaman tytär on kidnapattu ja Shaftin tehtävänä on löytää pulaan joutunut neito orastavan jengisodan tiimellyksestä.

Blaxploitaatio-klassikko Shaft on lajityyppinsä ensimmäinen edustaja yhdessä elokuvan Sweet Sweetback’s Baadasssss Song (1971) kanssa. Parivaljakosta tunnetummaksi on ajan kanssa muodostunut Shaft, kenties lukuisten kirjojen ja leffojen tuoman näkyvyyden siivittämänä. Kovapäisen kytän seikkailu perustuu alunperin Ernest Tidymanin samannimiseen romaaniin (1970), joka on sittemmin jatkunut seitsemällä osalla. Shaftin seikkailut menestyivät siinä määrin mainiosti, että tarinaa on versioitu niin sarjakuvaksi kuin tv-sarjaksikin. Elokuvia on yhteensä viisi, joista uusin sai ensi-iltansa kuluvana vuonna.

Jännitystä ja napakkaa toimintaa herkullisesti tarjoileva Shaft alkaa tyylikkäästi. Oscar-palkittu tunnuskappale groovaa ja svengaa taustalla, kun ikoninen päähenkilö dallaa valkoisten elokuvatähtien nimien täyttämässä katukuvassa. Katsojalle selviää välittömästi, että tässä elokuvassa roolit ovat vaihtuneet! Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mainiota musiikkia ja iskevää sanailua saadaan nauttia myöhemminkin, mutta on harmi, ettei oiva tempo pysy yllä kautta linjan. Varsinkin filmin keskivaiheilla tarina hidastelee ja kone on hyytyä, mutta onneksi loppu jysähtää kunnolla. Ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta katu-uskottava klassikko on näkemisen arvoinen.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Straw Dogs - Olkikoirat (1971)

Ohjannut Sam Peckinpah
Iso-Britannia & USA 1971, 113 min.
Trilleri, Draama, Rikos
Pääosissa: Dustin Hoffman, Susan George, Peter Vaughan

I will not allow violence against this house.
Yhdysvaltalainen matemaatikko David Sumner (Hoffman) muuttaa vaimonsa Amyn (George) kanssa englantilaiselle maaseudulle. Pariskunta on saanut tarpeekseen kotimaansa väkivaltaisesta ilmapiiristä ja etsii rauhaa pikkukylän idyllistä. Paikallinen väki ei kuitenkaan ota paria vastaan täysin avosylin ja hiljalleen alkanut kyräily muuttuu tuota pikaa avoimeksi vihamielisyydeksi. Tapahtumat vyöryvät täyteen kaaokseen hätkähdyttävän nopeasti ja rauhanmerkit unohtuvat, kun sormet kiristyvät liipasinten ympärille.

1970-luvun alkupuolella useissa rikoselokuvissa kaupunki nähdään paheiden pesänä, mutta Olkikoirat osoittaa, että osataan aseisiin tarttua muuallakin. Kosto ja tarve puolustautua löytyvät elokuvan mukaan jokaisesta ihmisestä, kun oikein kaivellaan, tökitään ja ärsytetään. Kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään puolustaakseen itseään tai moraaliaan? Voiko väkivaltaa vastustaa väkivallalla? Entä onko herkkä miehinen kunnia ainaisessa räjähdysvaarassa? Suuria teemoja piisaa, mutta yksinkertaisena pysyvä tarina jättää sopivasti aikaa niiden pohtimiseen.

Olkikoirat ei kokonaisuutena ole aivan yhtä raaka kuin Sam Peckinpahin extra-verellä marinoitu Hurja joukko (1969), mutta hurja lopputaisto on sangen julmaa kuvastoa. Seksuaalisen väkivallan raju kuvaaminen johti sensurointeihin, mutta muutoin elokuva vastaanotti pääasiassa positiivisia arvioita. David Sumnerin lopullinen kilahtaminen tuo mieleen "home invasion" -leffojen brutaalit sattumukset. Hauskin ja kieroin assosiaatio vie aatokset on lastenkomediaan Yksin kotona (1990), jonka teossa Olkikoirat todella on ollut yhtenä vaikuttimena!

Pisteytys:
8/10

perjantai 6. syyskuuta 2019

A Clockwork Orange - Kellopeliappelsiini (1971)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1971, 136 min.
Rikos, Scifi
Pääosissa: Malcolm McDowell, Patrick Magee, Michael Bates

It's a sin!
Alex de Large (McDowell) on ultra-väkivaltaa ihannoiva nuorukainen, joka viis veisaa koulunkäynnistä ja muista kunnollisen elämän raameista. Keskiluokkaisten vanhempiensa tietämättä Alex on ryöstöjä, tihutöitä ja raiskauksia harrastava jengipomo, joka ei tunne sääliä tai katumusta uhriensa kohtalosta. Veristen ilojen aika katkeaa, kun Alex jää kiinni tekosistaan ja joutuu vankilaan. Siellä häntä odottaa kiltin pojan rooli ja koekaniinin osa brutaaleissa hoidoissa, joiden on määrä tehdä rikollisista yhteiskuntakelpoisia valtiokoneen osasia.

Hämärään lähitulevaisuuteen sijoittuva, dystooppinen Kellopeliappelsiini perustuu varsin tarkasti Anthony Burgessin samannimiseen romaaniin (1962). Andy Warholin underground-jumittelu Vinyl (1965) on erikoisen teoksen ensimmäinen filmatisointi, joskaan ei kovin tunnettu. Warholin versio saattaa haukotuttaa, mutta Stanley Kubrikin räväkän vision katselu on sen verran väkivaltainen ja pahoinvointia aiheuttava kokemus, ettei elokuvan osakseen saama paheksunta hämmästytä. Varsinkin Iso-Britanniassa inhoa lietsottiin näkyvästi, vaikka toisaalta Yhdysvalloissa elokuva menestyi erityisen mainiosti ja keräsi neljä Oscar-ehdokkuuttakin.

Kellopeliappelsiini on kylmä ja kuvottava tulevaisuuskuva, josta ei löydy toivon murentakaan. Vaikka tarina sijoittuu tuntemattomaan tulevaisuuteen, ovat sen hahmot keinotekoisine hyveineen tunnistettavia nykyajastakin. Kellopeliappelsiinin puhuttelevat moraaliteemat ovat ajattomia, eikä elokuva ole ainakaan temaattisesti vanhentunut hiventäkään. Kuka onkaan lopulta tarinan konna? Näyttelijät antavat monisävyiselle elokuvalle kaikkensa, eikä periksiantamaton Kubrick päästänyt ohjattaviaan helpolla. Jos ohjaustyö oli piiskurointia, myös itse elokuva on vailla pehmeää särmää. Ratkaisu toimii, vaikka puolensa on myös Burgessin teoksen toivonkipinällä, jonka Kubrick halusi versiostaan häivyttää.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Klute - rikosetsivä (1971)

Ohjannut Alan J. Pakula
USA 1971, 114 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Jane Fonda, Donald Sutherland, Charles Cioffi, Roy Scheider

You're not gonna get hung up on me, are you?
Yksityisetsivä John Klute (Sutherland) saapuu New Yorkiin etsimään kadonnutta ystäväänsä. Ainoa johtolanka on puhelintyttö Bree Daniels (Fonda), jota piinaavat ahdistavat häirikkösoitot ja nyt myös sinnikäs yksityisetsivä. Vähitellen Daniels suostuu yhteistyöhön Kluten kanssa ja kaksikon välit lämpenevät liki romanssin asteelle. Kadonneen miehen tapauksen lisäksi Klute ryhtyy selvittämään, kuka Danielsia vainoaa ja liittyvätkö mystiset tapaukset kenties toisiinsa.

Kluten kuvaama New York osuu aikakautensa lisääntyvän rikollisuuden ytimeen: koko kaupunki tuntuu uhkaavalta tilalta, jossa turvasatamat ovat harvassa. Neo-noiriksi laskettava elokuva on viileämpi kuin parin vuosikymmenen takaiset film noirit ja maailmasta puuttuu takavuosien vähäinenkin savuinen viehätys. Maailman ylle laskeutuva yksinäisyys ja epäluulo kietovat koleaan syleilyynsä myös katsojan, jonka jännitystarina tempaa ansiokkaasti mukaansa.

Sopivasti jännä ja omaperäisen tunnelmallinen kertomus on jo sinällään aivan kelpo, mutta elokuvan ehdoton tähti on kuitenkin Bree Danielsin eri kasvoja huikeasti tulkitseva Jane Fonda. Samanaikaisesti herkkä, kovan tunteeton, itsevarma ja epävarma Breen rooli toi Fondalle ansaitun Oscar-palkinnon. Muita Oscareita Klute ei saanut, mutta se menestyi varsin hyvin aikalaisarvioissa. Alan J. Pakula jatkoi samaa tunnelmointia elokuvissaan Ansa (1974) ja Presidentin miehet (1976), yhdessä kolmikko muodostaa Pakulan niin kutsutun paranoia-trilogian.

Pisteytys:
8/10