keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Kiss of the Spider Woman - Hämähäkkinaisen suudelma (1985)

Ohjannut Hector Babenco
Brasilia & USA 1985, 120 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: William Hurt, Raúl Juliá, Sõnia Braga

This girl's finished.

Jossain päin Etelä-Amerikkaa on vankila ja siellä selli, jonka kolkkoudessa viruu kaksi vankia. Luis Molina (Hurt) on syrjitty homoutensa vuoksi, ja hän pakenee karua todellisuutta romanttisiin haavekuviin. Poliittinen vanki Valentin Arregui (Juliá) ei ymmärrä Molinan pakenevaa suhtautumista elämän realiteetteihin, mutta eroavaisuuksistaan huolimatta sellitoverit kasvavat ymmärtämään toisiaan. Aikansa ratoksi Luis selostaa Valentinille eläväisesti muistojaan ja camp-henkisten suosikkifilmiensä juonia, tarinoita, joissa fantasiat ja todellisuus sekoittuvat.

Hämähäkkinaisen suudelma on kiinnostavasti toteutettu mielikuvamatka, jossa nähdään elokuvia elokuvan sisällä. Itse elokuvan todellisin todellisuus eli vankila tuntuu sekin hieman mielikuvituksen tuotteelta, varmaan aivan tarkoituksella. Molinan ja Arreguin välinen tarina puolestaan on klassinen aihio siitä, kuinka kaksi erilaista ihmistä hitsautuu yhteen pakon sanelemana. Tyyli on omaan makuuni hieman turhankin teatraalista ja etäännyttävää. Elokuva tuntuu pyrkivän kommentoimaan Etelä-Amerikan sotilasjunttahallintoja, jollainen Brasiliassakin vielä elokuvan ilmestyessä vallitsi. Mutta sanooko Hämähäkkinaisen suudelma näistä lopulta mitään kovin oivaltavaa?

Argentiinalaisen Manuel Puigin samannimiseen menestysromaaniin (1976) perustuva Hämähäkkinaisen suudelma kenties avautuisi eri tavalla, jos olisi lukenut alkuperäisteoksen. Ymmärtääkseni romaaniversiossa kiehtovaa on sen dialogityyli ja lukuisat elokuvaviitteet, joiden kautta kerronta nivoutuu niin aikansa politiikkaan kuin Luis Molinan homouteenkin. Aikansa sietämättömästä homofobiasta ja hieman stereotyyppisestä kuvailusta huolimatta Molinan hahmo on koskettava. Suurella tunteella näyttelevä William Hurt sai roolityöstään lukuisia palkintoehdokkuuksia ja voittoja, muun muassa Oscarin ja Cannesin parhaan näyttelijän palkinnon.

Pisteytys: 7/10

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Helmikuun elokuvat 2021

Ma Rainey's Black Bottom
Ohjannut George C. Wolfe
USA 2020, 94 min.
Draama
Pääosissa: Chadwick Boseman, Viola Davis, Colman Domingo


Yhdenpäivänfilmi sijoittuu chicagolaiseen äänitysstudioon eräänä hellepäivänä vuonna 1927. Laulajadiiva Ma Rainey (Davis) on levy-yhtiön ykkösnimi, mutta rouvan yhtyeessä soittava itsevarma trumpetisti Levee (Boseman) uskoo pian nousevansa valokeilaan. Hikinen päivä kuumentaa tunteita ja Leveen tähti sammuu ennen aikojaan. Pieni tarina kunnioittaa blues-perinteitä ja kommentoi rasismia. Ahtaissa tiloissa kuvattu filmi luottaa teatterilavan tyyliin ja on ennen kaikkea näyttelijöiden elokuva. Teos jäi Chadwick Bosemanin (1976─2020) viimeiseksi roolityöksi.

Pisteytys: 7/10
 
Sinivalkoinen valhe
Ohjannut Arto Halonen
Suomi 2012, 119 min.
Dokumentti

 
 
 

Lahden dopingskandaalia (2001) tarkasteleva dokumentti ei väistele kipeitä kysymyksiä vaan menee röyhkeästi tulta päin. Kerronta rönsyää ajallisesti kauas ja ylittää maarajat, mutta kokonaisuus pysyy kuitenkin taitavasti kasassa. Fokus on silti kansallisessa surussa, eikä tarina laajene tarkastelemaan urheilun ja dopingin merkitystä laajemmin. Tätä kuitenkin päästään maistamaan yhdysvaltalaisessa Oscar-palkitussa dokumentissa Käry (2017).

Pisteytys: 6/10

Isänmaallinen mies
Ohjannut Arto Halonen
Suomi & Kroatia 2012, 97 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Martti Suosalo, Pamela Tola, Janne Reinikainen




Sinivalkoisen valheen (2012) ohjanneen Arto Halosen fiktio täydentää dokumenttia huumorilla. Kuvitteellinen tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin mies nimeltä Toivo (Suosalo) päätyy luovuttamaan erinomaista vertaan Suomen hiihtomaajoukkueen käyttöön. Farssihan siitä tulee. Hirtehinen huumori hymähdyttää, mutta aiheessa olisi ollut varaa rohkeammallekin retostelulle.

Pisteytys: 6/10

Poika ja ilves
Ohjannut Raimo O. Niemi & Ville Suhonen
Suomi, Tanska & Luxemburg 1998, 102 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Konsta Hietanen, Antti Virmavirta, Risto Tuorila




Tomi-poika (Hietanen) yrittää pelastaa puolikesyn Leevi-ilveksen julmalta kohtalolta, mutta eläimen vapauttaminenkin johtaa ongelmiin. Lastenelokuvaksi filmissä on paljon hyvää, vaikka aikuiskatsojaa mahtipontinen sävy pauhaavine sinfonioineen lähinnä huvittaa. Tarina on silti ihan taitavasti kerrottu, vaikka se onkin melko stereotyyppinen. Elokuva oli aikanaan Suomessa iso hitti ja se nousi peräti ilmestymisvuotensa toiseksi katsotuimmaksi elokuvaksi.

Pisteytys: 5/10

perjantai 26. helmikuuta 2021

The Purple Rose of Cairo - Kairon purppuraruusu (1985)

Ohjannut Woody Allen
USA 1985, 82 min.
Komedia, Romantiikka, Fantasia
Pääosissa: Mia Farrow, Jeff Daniels, Danny Aiello

You make love without fading out?

Eletään suuren laman aikaa 1930-luvulla ja kaikesta on pulaa. Tarjoilijana työskentelevä hajamielinen romantikko Cecilia (Farrow) tuhlaa pennosensa elokuviin, vaikka yrittää siinä sivussa elättää joutilaan miehenretkunsa (Aiello). Yhdeksi Cecilian mielifilmiksi muodostuu "Kairon purppuraruusu", jonka karismaattinen seikkailijatähti Tom Baxter (Daniels) iskee silmänsä vakiokatsojaansa Ceciliaan. Niinpä Baxter loikkaa valkokankaalta todelliseen maailmaan ja ryhtyy pivartelemaan mielitiettyään.

Kairon purppuraruusu on ihastuttavaa fantasiaa, joka on toteutettu kutkuttavan mielikuvituksellisesti ja samalla sopivan uskottavasti. Romanttisia käänteitä piisaa ja hupiakin, kun Tom Baxterin näyttelijä Gil Shepard (Daniels) tulee mukaan kuvioon ja ujolla Cecilialla piisaa kosijoita. Tarinassa on toivonkipinöiden tuomaa lämpöä: unelmiaan kannattaa tavoitella, vaikka kaikki haaveet eivät toteutuisikaan. Toivoa tuo sekin, että hiljalleen Cecilian mitta täyttyy ja lopulta oma ukko saa kenkää.

Woody Allenin nostalgiamatka on yksi ohjaajansa isoimmista menestysteoksista. Suosiota selittää elokuvan ilahduttava mutkattomuus ja hymyilyttävä kepeys. Ja kukapa ei joskus olisi haikaillut päätyvänsä osaksi elokuvissa esitettyä haavemaailmaa? Erityisen puhutteleva tarina on 1930-luvun miljöössä, jolloin todellisuuspaolle oli suuri tarve. Yksinkertaisen kekseliäs fantasia tuo mieleen Buster Keatonin slapstick-klassikon Kovaa kyytiä ja kaunokaisia (1924), jossa päähenkilö uppoaa haaveisiinsa ja päätyy itse valkokankaan toiselle puolen. Unet ovat ikuisia!

Pisteytys: 8/10

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Brazil - tämän hetken tuolla puolen (1985)

Ohjannut Terry Gilliam
Iso-Britannia & USA 1985, 131 min. / 143 min.
Scifi, Draama, Komedia
Pääosissa: Jonathan Pryce, Katherine Helmond, Ian Holm, Robert De Niro

Happiness: we're all in it together.

Lähitulevaisuuden maailma on muuttunut loputtoman byrokraattiseksi, totalitaristiseksi paperinpyörittelyn valtakunnaksi, jossa kuluttaminen on ylin uskonto. Saasteisiin, putkistoihin ja harmauteen hukkuvassa kaupungissa elää muuan pikkuvirkamies Sam Lowry (Pryce), joka tylsän arkensa vastapainoksi haaveilee olevansa siivekäs supersankari. Unelmissa kohdattu ahdinkoon joutunut neito (Helmond) muuttuu yllättäen todeksi ja Sam saa elämälleen uuden suunnan.

Terry Gilliamin nerokas dystopia nauraa kulutusyhteiskunnalle ja liiallisuuksiin menevälle byrokratialle. George Orwellin klassikon Vuonna 1984 (1949) hengessä luotu Brazil on Orwellia hauskempi, mutta silti aivan yhtä kylmäävä ja teemoiltaan pelottavan lähellä maailmaamme. Pikkuvitsejä on joka käänteessä ja monet niistä huomaa vain sivusilmällä. Yksi elokuvan kestovitseistä on se, että tapahtumat sijoittuvat joulun alle. Tekopirteät muovikoristeet muistuttavat tulevasta kulutusjuhlasta, joka sentään tuo onnea muutoin masentavalta näyttävään maailmaan. Tuttua?

Tyyliltään Brazil tuo hienoisesti mieleen Monty Pythonit (esim. Terry Gilliamin ohjaama Holy Grail, 1975) ja kuivakanmustan brittikomiikan. Toisaalta mukana on aimo annos Hollywoodiakin, eikä elokuvaa voi olla määrittelemättä myös sekopäiseksi neo-noiriksi. Jotta herkullinen soppa olisi täydellinen, miljöössä ja tunnelmassa on hienoisia sävyjä Fritz Langin futuristisesta Metropoliksesta (1927). Mielikuvituksellinen visio oli Hollywoodin studiopomoille liikaa: elokuvan loppu saksittiin julmasti. Liekö sitten leikkelyn syytä, ettei Brazil ilmestyessään menestynyt lippuluukuilla, vaikka teos saikin pari Baftaa ja Oscar-ehdokkuutta. Kulttimaine on onneksi sittemmin kasvanut kohisten.

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 21. helmikuuta 2021

Mishima: A Life in Four Chapters - Mishima ─ elämän neljä lukua (1985)

Ohjannut Paul Schrader
USA & Japani 1985, 120 min.
Biografia, Draama
Pääosissa: Ken Ogata, Masayuki Shionoya, Hiroshi Mikami
 
Only art makes human beauty endure.
 
Mishima elämän neljä lukua on biografia tunnetusta japanilaiskirjalijasta Yukio Mishimasta (1925─1970). Vieraantumista käsittelevien romaaniensa ohella Mishima muistetaan äärioikeistolaisista mielipiteistään: Japanin keisarillista menneisyyttä ihannoiva mies otti kotimaansa sodanjälkeisen rauhanpolitiikan loukkauksena ja päätti elämänsä seppukuun yritettyään sotilasvallankaappausta. Elokuva sijoittuu Mishiman (Ogata) viimeiseen elinpäivään, mutta takautumien avulla esitellään miehen elämä neljässä eri luvussa lapsuudesta kuolemaan.
 
Kerronnassa hyödynnetään oivaltavasti otteita Mishiman tunnetuimmista romaaneista, mutta elokuvan voi silti aivan mainiosti katsoa, vaikka kirjailijasta ei olisi kuunaan kuullutkaan. Pohjimmiltaan Mishima on elokuva yhteisöä lähes maanisesti ihannoivasta yksilöstä, joka rakentaa elämästään piiruntarkkaa taidetta. Kontroversiaali tarina kerrotaan monia eri keinoja hyödyntäen. Kuva vaihtelee mustavalkoisesta ja hehkuvan värikkääseen, toiset hetket kuultavat realismia ja yhdet teatteria. Mishiman mielenmaisema näyttäytyy lopulta unenomaisena haavekuvana. Runoutta kerrontaan tuo lisäksi Philip Glassin minimalistisuudessaan täyteläinen score.

Sinällään tuntuu hykerryttävältä, että japanilaisen ultranationalistin elämäkerta luotiin pääasiassa Hollywoodissa. Ohjaaja Paul Schrader (1946─) tunnetaan parhaiten muun muassa vieraantumisteemoja tarkastelleena käsikirjoittajana (mm. Taksikuski 1976 ja Kuin raivo härkä 1980). Tuottajina puolestaan toimivat esimerkiksi Francis Ford Coppola ja George Lucas. Mitäköhän Yukio Mishima itse biografiastaan tuumaisi, tekisikö uuden seppukun? Ainakin kriitikot arvostivat Schaderin komeaa visiota. Kultainen palmu jäi Cannesissa saamatta, mutta Best Artistic Contribution -palkinnolla ylistettiin ansaitusti Mishiman kaunista kuvausta, lavastusta ja musiikkia.

Pisteytys: 8/10

torstai 18. helmikuuta 2021

Out of Africa - Minun Afrikkani (1985)

Ohjannut Sydney Pollack
USA & Iso-Britannia 1985, 161 min.
Draama, Romantiikka, Biografia
Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer
 
I'll mate for life. One day at a time.
 
Kirjailija Karen Blixenin (1885─1962) omaelämäkerrallisiin kertomuksiin pohjautuva Minun Afrikkani vie 1910-luvun Keniaan. Järkiavioliiton solminut Blixen asettuu paronimiehensä Brorin (Brandauer) tiluksille, jossa pariskunta ryhtyy viljelemään kahvia. Romanssittoman avioliiton vastapainoksi Karen rakastuu maahan, sen ihmisiin ja metsästäjään nimeltä Denys (Redford).
 
Vauraan eurooppalaisen asettuminen siirtomaahan on pyritty kuvaamaan kolonialismia romantisoimatta, mutta kannanotto jää haaleaksi. Karen Blixeniä on sittemmin kritisoitu kolonialistisesta maailmankuvastaan, joka aikansa ajattelumaailmassa toki ei ollut mikään poikkeus. Blixenin teokset eivät anna todenmukaista kuvaa Keniasta, saati sitten monimuotoisesta Afrikasta, vaan ovat osaltaan edesauttaneet vääristynyttä tapaa, jolla koko manner muualla maailmassa ymmärretään. Elokuvassa sentään kysytään varovaisesti, voiko maata ja ihmisiä omistaa, mutta pohdinta jää ilmaan. Hankalan kysymyksen ohi nousee Karenin ja Denysin romanssi, vaikka sekin on hieman laimeasti kuvattu. Denys jää jäyheydessään liiankin kaukaiseksi hahmoksi, mutta Karen on sentään kiinnostavampi pääasiassa Meryl Streepin tunteikkaan roolisuorituksen ansiosta.

Minun Afrikkani ei sentään jättänyt aikalaisyleisöjä kylmäksi, vaan nousi yhdeksi vuoden 1985 tuottoisimmista elokuvista. Teos sai peräti 10 Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti hulppeat seitsemän kappaletta (mm. paras elokuva, ohjaus). On elokuvassa toki paljon hyvääkin, kuten valtavan kauniit maisemakuvat ja pittoreskit lavasteet ─ mutta ovatko ne sittenkin sitä valloitetun siirtomaan romantisoivaa kuvausta? "Afrikka" tuntuu olevan vain kulissi valkoisen, vauraan naisen kasvutarinalle tai epäkonventionaaliselle romanssille "villin" miljöön keskellä. Juonenkuljetus toimii sinällään ihan hyvin, vaikka elokuva onkin hieman ylipitkä. Piinaava ongelma on silti kriittisen katseen vähäisyys, minkä vuoksi elokuva ei oikein ole kestänyt aikaa.

Pisteytys: 5/10

tiistai 16. helmikuuta 2021

The Breakfast Club (1985)

Ohjannut John Hughes
USA 1985, 97 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Judd Nelson, Emilio Estevez, Anthony Michael Hall, Molly Ringwald, Ally Sheedy

We're all pretty bizarre.

Kaunis lauantaipäivä valuu hukkaan, kun viisi high school -nuorta paiskataan kahdeksantuntiseen jälki-istuntoon. Sekalaisen seurakunnan muodostavat snobbaileva Claire (Ringwald), suosittu urheilija Andrew (Estevez), erakoitunut outolintu Allison (Sheedy), hikari Brian (Hall) ja rääväsuinen kiusanhenki John (Nelson). Tuntien vieriessä roolit karisevat ja nuoret huomaavat, etteivät ehkä olekaan niin erilaisia. Jokaisella on oma juttunsa, mutta aikuiset eivät sitä ymmärrä.

Teinileffojen klassikko käsittelee ajattomasti nuoruuden kasvukipuja: aikuiset eivät koskaan ole täydellisiä ja kavereiden vertaispaine on ikuista. The Breakfast Club tuntuu edelleen monella tavalla raikkaalta, mutta kaipaisi se jo tuuletustakin. Nykypäivänä elokuvan hahmojen stereotypioita tekisi jo mieli purkaa, vaikka eivät ajatusmallit sinällään ole vielä ehtineet täysin muuttua. Lokerot murtuvat hitaasti. Ällöttävä kielenkäyttö kuuluu sekin tavallaan nuoruuden epävarmuuteen, mutta on homotteluineen ja naisiin kohdistuvine rivouksineen aika ummehtunutta.

The Breakfast Club on lyönyt leimansa lukemattomiin perässä tulleisiin teinikuvauksiin. Muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Kuumat kinkut (1982) säväytti roisiudellaan, mutta ei sukeltanut järin syvälle hahmojen pääkoppaan. The Breakfast Club sen sijaan ottaa hieman toisen lähestymistavan ja antaa nuorille mahdollisuuden pudottaa roolinsa ja puhua rehellisesti. Tunnustusten tyyli on tuttu jo "aikuisten" elokuvista (esim. entisten teinien kokoontumista kuvaava Sisärengas, 1983), mutta tunnelma on täysin omanlaisensa. Arvata voi, että omaperäinen elokuva menestyi ilmestyttyään hienosti ja sen menevä soundtrack sai sekin osansa listamenestyksestä.

Pisteytys: 8/10