tiistai 22. syyskuuta 2020

Trop tôt/Trop tard - Too Early/Too Late (1981)

Ohjannut Danièle Huillet & Jean-Marie Straub
Ranska & Egypti 1981, 100 min.
Dokumentti

The Peasants will rise up
Ranskalais-egyptiläinen dokumentti Trop tôt/Trop tard on köyhyyttä käsittelevä elokuvaessee. Vakaasti liikkuva kamera taltioi ranskalaisia ja egyptiläisiä maisemia kuin tasaista tahtia kääntyvä katse. Pysähtyminen tuntuu mielenosoitukselta. Kuvaan tarttuu peltoja, teitä, ihmismassoja ja lehmälaumoja, mutta ei ketään erityistä päähenkilöä. Ihmisen ─ eritoten talonpoikien ja työläisten ─ kädenjälki kuitenkin näkyy kaikkialla, minne kamera katsookin.
 
Kertojaääni (esim. Danièle Huillet) keskittyy kuvaamaan sitä, kuinka suuri osa alueen asukkaista on huono-osaisia tai millaisia taisteluita talonpojat ovat näissä paikoissa kokeneet. Friedrich Engelsiäkin siteerataan. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon kotimaasta Ranskasta alkava dokumentti päättyy 1950-luvun Egyptiin, jolloin maassa alkoi arabisosialismin aika. Kuvaushetkellä Egypti tosin oli jo täysin toinen maa, jossa sosialismi oli hylätty ja tuloerot olivat kasvaneet hurjasti. Elokuvan ensi-illan tienoilla Hosni Mubarak nousi presidentiksi ja toi mukanaan korruption kitkerät tuulet.
 
Trop tôt/Trop tard on näennäisesti hyvin yksinkertainen teos, mutta silti ihmeen runsas ja ajatuksiaherättävä. Täytyy kyllä myöntää, että hidastempoinen elokuva on melko puuduttavaa seurattavaa, ja sen katselu olisi antoisinta täysin virikkeettömässä ympäristössä. On nimittäin melko ihailtavaa, miten yksinkertaisilla tavoilla elokuva tarkkailee eteen avartuvaa ympäristöä juuri sellaisena kuin se on. Näennäisesti mitään ei tapahdu, mutta katsettaan tarkentamalla huomaa, että tavallisten ihmisten arki on käynnissä jatkuvasti jokaisessa kuvassa. Historia on alati läsnä.

Pisteytys:
6/10

lauantai 19. syyskuuta 2020

An American Werewolf in London - Ihmissusi Lontoossa (1981)

Ohjannut John Landis
Iso-Britannia & USA 1981, 97 min.
Komedia, Kauhu
Pääosissa: David Naughton, Griffin Dunne, Jenny Agutter

Beware the moon!
Jenkkituristit David (Naughton) sekä Jack (Dunne) ovat reppureissaamassa Euroopassa. Sumuisilla Englannin nummilla kaksikko poikkeaa pikkukylän pubiin, jossa outo paikallisväki varoittelee täysikuusta ja komentaa nuorukaiset pysymään turvallisilla reiteillä. Ohjeet jäävät noudattamatta, ja pian lihanhimoinen ihmissusi jo on tovereiden kannoilla. Paikalliset yrittävät salata onnettomuuden, mutta hyökkäyksestä hengissä selvinnyt David ei vääristeltyä tarinaa purematta niele.

Ihmissusi Lontoossa on menevä kauhukomedia, josta ei huumoria ja jännitystä puutu. Tarina sinällään on hieman tyhjänpäiväinen ja välillä turhan junnaava, mutta riittää kehykseksi. Elokuva tuntuu jo enteilevän 1980-luvun vastaavia railakkaita filmejä, kuten Riiviöitä (1984) ja Beetlejuicea (1988). Siinä samalla elokuva flirttailee osuvasti kauhuklassikoiden suuntaan, joista ilmiselvin on toki Ihmissusi (1941) monine jatko-osineen. Ihmissusi-tarinoissa sudeksi muuttuminen symbolisoi usein seksuaalisuutta, ja niinpä tämä teema on yksi filmin kantavista vitsiaihioista. Mistäpä muualtakaan ihmissusi ryntäisi keskelle vilkasliikenteistä katua kuin pornofilmejä esittävästä teatterista!

Menevän tunnelmansa ohella Ihmissusi Lontoossa muistetaan taitavista maskeerauksistaan, joiden ansiosta elokuva voitti kaikkien aikojen ensimmäisen maskeeraus-Oscarin. Eritoten elävät kuolleet ovat ihastuttavan karmivia hahmoja! Miehen muuttuminen sudeksi on edelleen päheän näköinen spektaakkeli, joka päihittää monet myöhemmät CGI-animointipökäleet kertaheitolla. Ohjaaja John Landis ja maskeeraaja Rick Baker pestattiin sittemmin ohjaamaan Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideo (1983), jonka selkein inspiraatio on juurikin Ihmissusi Lontoossa.

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Gallipoli (1981)

Ohjannut Peter Weir
Australia 1981, 110 min.
Sota, Seikkailu, Draama, Historia
Pääosissa: Mark Lee, Mel Gibson

You're always so bloody cheerful.

Yksi ensimmäisen maailmansodan pahimmista verilöylyistä koettiin Gallipolin niemimaalla nykyisen Turkin alueella. Satojatuhansia kuolonuhreja vaatineessa taistelussa menehtyi poikkeuksellisen suuri määrä australialaisia ja uusiseelantilaisia sotilaita, jotka olivat liittyneet suursotaan vapaaehtoisina brittijoukkojen tueksi. Gallipolin merkityksestä kertoo se, että taistelun alkamispäivä on edelleen kansallinen muistopäivä sekä Australiassa että Uudessa-Seelannissa. Tietenkin Gallipolin painajaisesta on tehty liuta elokuvia, joista kansainvälisestikin tunnetuin lienee Peter Weirin Gallipoli.

Kahden nuorukaisen kasvutarina seuraa Archyn (Lee) ja Frankin (Gibson) ystävystymistä ja yhteisiä seikkailuja. Juoksukisoissa kilpakumppaneina tavanneet velikullat hitsautuvat nopeasti yhteen, ja kirkasotsaisen innokas Archy saa houkuteltua Frankin matkaansa kohti kaukomailla riehuvaa suursotaa. Miekkoset värväytyvät armeijaan vapaaehtoisina, ja suuri seikkailu odottaa! Varsinaisiin sotatapahtumiin päästään vasta aivan kertomuksen loppupuolella. Symboliseksi kasvava ratkaisu on toimiva: sota oli lopulta nuoruuden ja viattomuuden loppu.

Gallipoli oli arvattaenkin suuri menestys kotimaassaan Australiassa. Maailmalla filmi ei lipputuloissa mitaten ole menestynyt järin näyttävästi, vaikka kriitikot teosta ovatkin kehuneet. Oikeisiin sotatapahtumiin ja Gallipolista kerrottuihin tarinoihin pohjautuva elokuva on rehellinen kuvaus sodan raadollisuudesta. Nuoruuden elämänjanoa, kunnianhimoa ja seikkailullisuutta vasten katsottuna sodan järkyttävyys nimittäin tuntuu vielä musertavammalta, ja loppu on väistämättä sydäntäsärkevä. En keksi, mitä elokuvassa olisi voitu tehdä toisin, mutta kunnon intensiivisyys saavutetaan vasta filmin loppupuolella ─ syy voi tietenkin aina olla katsojassakin. Mikäli uudempi sotadraama 1917 (2019) kolahti, myös Gallipoli on varmasti näkemisen arvoinen.
 
Pisteytys:
7/10

maanantai 14. syyskuuta 2020

Raiders of the Lost Ark - Kadonneen aarteen metsästäjät (1981)

Ohjannut Steven Spielberg
USA 1981, 115 min.
Seikkailu, Toiminta
Pääosissa: Harrison Ford,  Karen Allen, Paul Freeman

Throw me the idol!
Arkeologi Indiana Jones (Ford) tunnetaan nokkelana seikkailijana, joka ei jää pulaan tiukassakaan tilanteessa. Yhdysvaltain hallitus houkuttelee Indyn metsästämään juutalaisten pyhää aarretta, legendaarista liitonarkkia, jonka uskotaan tekevän löytäjästään voittamattoman. Tehtävä on kiireinen ja vaarallinen, sillä vallanhimoiset natsit ovat jo saaneet aarteenmetsästyksessä tuntuvan etumatkan.

Seikkailuelokuvien suuri klassikko on täynnä näyttävää toimintaa ja lapsenomaista leikkimieltä. Vauhdikkaaseen tarinaan on helppo lähteä mukaan täydestä sydämestään, ja niinpä maagisen aarteen taikavoimatkaan eivät tunnu hiukkaakaan epäuskottavilta. Hyvän ja pahan välinen taistelu on mustavalkoista, mutta sen syvempiä sävyjä tarina ei edes tarvitse. Ei liene suurikaan spoileri kertoa, että tällaisessa tarinassa ahneella on tietenkin kurja loppu.

Nostalgiaan ja kadonneen maailman viehätykseen luottava elokuva lainaa itseään vanhempia klassikoita (esim. Arabian Lawrence, 1962), mutta vielä enemmän Indiana Jonesin seikkailut ovat inspiroineet myöhempiä kulttuurituotteita aina elokuvista peleihin. Kadonneen aarteen metsästäjät oli ilmestymisvuotensa megahitti, joka menestyi lippuluukkujen ohella myös palkintogaaloissa. Teknisistä saavutuksista elokuva palkittiin neljällä Oscarilla (mm. parhaat erikoistehosteet). Indiana Jonesin seikkailuita on sittemmin tehty kolme lisääkin (1984, 1989 sekä 2008). Vielä neljännenkin jatko-osan pitäisi jo olla tuloillaan, vaikka tälläkin seikkailuarsenaalilla jo pärjättäisiin.

Pisteytys:
9/10

lauantai 12. syyskuuta 2020

Reds - Punaiset (1981)

Ohjannut Warren Beatty
USA 1981, 195 min.
Biografia, Historia, Draama
Pääosissa: Warren Beatty, Diane Keaton, Jack Nicholson
 
You don't get to rewrite what I write.
 
Eletään suursodan vuosien aikoja Yhdysvalloissa, kun toimittaja Louise Bryant (Keaton) jättää entisen elämänsä ja pistää hynttyyt yhteen radikaalin John Reedin (Beatty) kanssa. Kahden tulisieluisen ihmisen suhde ei ole pelkkää auvoa, sillä vallankumouksen teko ei jätä aikaa yhdessäololle. Venäjän tapahtumista innostunut kaksikko suuntaa Pietariin, jossa lokakuun vallankumousta päästään seuraamaan aitiopaikoilta. Aatteen tuominen Yhdysvaltoihin osoittautuu kuitenkin ylittämättömäksi haasteeksi.

Warren Beattyn spektaakkeli sijoittuu 1910-luvun myllerryksiin, mutta ainakin näin jälkikäteen kertoo kiinnostavammin kylmän sodan ajan elokuvanteosta. Tultaessa 1980-luvulle olivat mustien listojen päivät jo Hollywoodissa takana päin, mutta jenkkiläisillä kuvausryhmillä ei silti ollut mitään asiaa Leningradin kaduille. Siispä Venäjä-kohtauksia kuvattiin esimerkiksi Suomessa, ja näistä filmeistä Punaiset taitaa olla se tunnetuin esimerkki: vallankumousta myllerretään kotoisasti Senaatintorilla! Suomenlinnassakin ollaan, sillä John Reed oli siellä todellisuudessakin vankeudessa.

Vaikka Punaiset on eritoten suomalaisnäkökulmasta kiinnostavaa seurattavaa kuvauspaikkojensa osalta, ei elokuva itsessään ole järin ikimuistoinen. Sinällään draama on intensiivistä ja näyttelijät tekevät osansa hyvin, mutta elokuvan järkälemäinen kesto tuntuu pahasti liioitellulta. Kestoa lisäävät dokumentaariset, John Reedin ja Louise Bryantin aikalaisten muistelmat, mutta toisaalta ne ovat mielenkiintoinen lisä tarinaan. Itse fiktiota tiivistämällä filmi olisi ytimekkäämpi. Aikanaan Punaiset keräsi kiitosta ja sille kasautui peräti 12 Oscar-ehdokkuutta, joista kolmesta tuli voitto.

Pisteytys:
6/10

torstai 10. syyskuuta 2020

Body Heat - Huuma (1981)

Ohjannut Lawrence Kasdan
USA 1981, 113 min.
Rikos, Romantiikka, Draama
Pääosissa: William Hurt, Kathleen Turner, Richard Crenna

You aren't too smart, are you? I like that in a man.

Pakahduttava lämpöaalto on vallannut Floridan, mutta kaikille helteen suoma kuumuus ei ole tarpeeksi. Lakimies Ned Racine (Hurt) aloittaa kiihkeän suhteen naimisissa olevan Matty Walkerin (Turner) kanssa. Intohimo kasvaa rakkaudeksi ─ kumpaakaan Matty ei saa kurjasta avioliitostaan. Lemmensairas pariskunta haluaisi päästä eroon Mattyn aviomiehestä Edmundista (Crenna), eikä mikään tietenkään toimisi yhtä hyvin kuin yllättävä, kuolemaan johtava onnettomuus...

Huuma on film noirin perinteitä kunnioittava ja uudistava rikoselokuva. Tiukkojen sensuurisäädösten jälkeisenä aikana syntynyt filmi rohkenee ottaa sellaisia vapauksia, jotka eivät olisi olleet mahdollisia film noirien kulta-aikana. Viettelevä syntisyys on röyhkeää, vaikka paljasta pintaa ei kuitenkaan aivan täysin estottomasti esitelläkään. Hikisten kesäpäivien eroottinen lataus on silti käsinkosketeltavaa. Hiljalleen katsojalle ja Nedille selviää, ettei tuo kiihko kuitenkaan taida johtaa järkiratkaisuihin.
 
Lawrence Kasdanin esikoisohjaus tuntuu poikkeuksellisen kypsältä varsinkin onnistuneen käsikirjoituksen ansiosta. Kasdan käsikirjoitti elokuvan itse, ja juuri käsikirjoittajana hän on uraansa pääasiassa luonutkin: Kasdanin käsialaa ovat esimerkiksi Huuman kanssa samana vuonna ensi-iltaan tullut Kadonneen aarteen metsästäjät (1981) sekä useampi Star Wars -filmi, tunnetuimpana Imperiumin vastaisku (1980). Jännittävä, intohimojen täyttämä tarina on viimeistelty pehmeän viettelevällä jazzilla ja osiinsa sopivilla näyttelijöillä.
 
Pisteytys:
8/10

tiistai 8. syyskuuta 2020

Diva - Diiva (1981)

Ohjannut Jean-Jacques Beineix
Ranska 1981, 117 min.
Trilleri
Pääosissa: Frédéric Andréi, Wilhelmenia Fernandez, Richard Bohringer

A monument to disaster... deluxe style!
Kuriirina toimiva nuorukainen Jules (Andréi) rakastaa intohimoisesti oopperaa. Erityisesti Julesin sydämen on vienyt amerikkalainen oopperadiiva Cynthia Hawkins (Fernandez), joka ei ole koskaan sallinut lauluaan äänitettävän. Jules nauhoittaa salaa idolinsa konsertin ja onnistuu hivuttautumaan tämän suosioon. Salaisuudeksi tarkoitettu tallenne kuitenkin pääsee julkisuuteen ja aiheuttaa odottamattoman myrskyn. Pian Julesin kannoilla ovat poliisit ja gangsterit, mutta miksi?

Juoni kuulostaa vielä perinteiseltä rikoselokuvalta, mutta aikansa elokuvaksi Diiva on silti outolintu. Elokuva ei saanut varauksetta kriitikoita puolelleen, vaikka useamman César-palkinnon voittikin. Hiljalleen teoksen arvo kasvoi, ja sittemmin filmi nähtiin airuena uudelle ranskalaiselle tyylille, cinema du lookille. Visuaalisuutta korostavan cinema du lookin kukoistusaikaa olivat 1980─1990-luvut. Diiva kuvastaa oivasti tyylin suhdetta  aikakautensa musiikkivideoestetiikkaan ja toisaalta ranskalaiseen uuteen aaltoon, jonka moderni jälkeläinen teos selvästi on.

Diivan dramaattinen tyyli kumpuaa oopperan maailmasta, jota elokuvassa toki kuullaan jo ääniraidankin ansiosta. Klassiset perinteet yhdistyvät tyylikkään postmodernilla tavalla uuteen maailmaan, sen betonikortteleihin, metrotunneleihin ja kylmiin valoihin. Poptaide kietoutuu yhteen ajattoman oopperan kanssa, kun hypermodernin maailman lapsi Jules suuntaa pakkomielteisen rakkautensa ajattomaan laulajaan. Oopperatähti Hawkins toteaa ihailijalleen Julesille tämän olevan nuori mies, jolla on vanha nimi ─ sehän on niin epäsopivaa, että istuu täydellisesti.

Pisteytys:
8/10