Nocturnal Animals - Yön eläimet (2016)

Ohjannut Tom Ford

USA 2016, 116 min.

Draama, Trilleri

Pääosissa: Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Michael Shannon

 

We all eventually turn into our mothers.

 

Menestynyt taidegalleristi Susan Morrow (Adams) on tyytymätön elämäänsä. Vauraus ei tuo rakkautta, ja niinpä yllättävä kirjalähetys entiseltä heilalta Edwardilta (Gyllenhaal) saa Susanin mietteliääksi. Edwardin romaanikäsikirjoitus kertoo ahdistavasta kaappaustapauksesta Texasin syrjäseudulla, mutta tarinan allegoria palauttaa Susanin mieleen hänen aiemmat valintansa.
 

Yön eläimet yhdistää taitavasti eri aikatasoja ja todellisuuksia, jotka limittyvät vaivattomasti toisiinsa. Elokuvan tunnelma on kylmä ja yksinäinen, miltei piinaavan lohduton. Susan pohtii valintojensa seurauksia samaan tapaan kuin Edwardin romaanin päähenkilökin: kumpikin on menettänyt paljon. Miehiltä odotetaan sankaritekoja, jotka joko jäävät lunastamatta tai ovat kyseenalaisia. Naisilta taas odotetaan... niin, mitä? Ovatko he vain olosuhteiden uhreja, ajelehtijoita? Harmi, että lupaava teema jää lopulta liian avoimeksi.

 

Valtaosin positiivisen vastaanoton saanut Yön eläimet on vasta toinen Tom Fordin (s. 1961) ohjaustyö. Muotisuunnittelijana tunnettu Ford taitaa piiruntarkasti suunnitellun estetiikan, joka tässä elokuvassa on pehmeää, miltei vastinparina ankealle tunnelmalle. Ohjaustyön lisäksi Ford on käsikirjoittanut ja tuottanut omat elokuvansa. Seuraava teos on Anne Ricen samannimiseen romaaniin (1982) perustuva Cry to Heaven, joka näillä näkymin saa ensi-iltansa vuonna 2027.

Pisteytys: 7/10

Die Abenteuer des Prinzen Achmed - Prinssi Ahmedin seikkailut (1926)

Ohjannut Lotte Reiniger

Saksa 1926, 66 min. 

Mykkäelokuva, Animaatio, Seikkailu, Fantasia

 

On the neighboring island in the Magic Sea...

 

Urhea prinssi Ahmed joutuu taianomaiseen seikkailuun, kun pahan velhon loitsima hevonen kiidättää hänet kaukaiseen Wak-Wakin maahan. Prinssin on löydettävä tiensä kotiin, mutta edessä on monia esteitä ja hurjia hirviöitä, eikä paha velhokaan jätä Ahmedia rauhaan. Matkan varrella on roimasti seikkailua ja jännitystä, mutta myös rakkautta ja taikaa.

 

Prinssi Ahmedin seikkailut (engl. The Adventures of Prince Achmed) on vanhin säilynyt kokopitkä animaatioelokuva. Siluettitekniikalla toteutettu teos on ihastuttavan kaunis ja sen runsaat yksityiskohdat hämmästyttävät. Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroitunut elokuva on tarinaltaan tasapainoinen ja viihdyttävä, mutta suurin ansio piilee juuri maagisessa tekniikassa, joka vaati paitsi paljon saksimista, myös aivan uuden kameratekniikan kehittelyn. Elokuvan tekoon meni kolme vuotta. Riivatun tekoälyn aikakautena käsin tekeminen ja hidas luovuus saavat entistäkin syvemmän merkityksen.

 

Siluettitaiteilija Lotte Reinigerin (1899─1981) ura animaatioelokuvien parissa jatkui miltei hänen kuolemaansa saakka. Vaikka tämä elokuva on ainakin klassikkoharrastajien keskuudessa nimekäs, Reiningerin uran ja tuotannon soisi olevan laajemminkin tunnettua. Prinssi Ahmedin hurmaava tarina on edelleen vetovoimainen seikkailu, vaikka onhan siinä väistämättä pientä ajan patinaa. Itämaiseen taikamaailmaan sijoittuva tarina on ymmärrettävästi aikansa tuote ja se sisältää tiettyjä stereotypioita. Elokuvataiteen taika on silti ajatonta!

Pisteytys: 8/10

A Prairie Home Companion - Robert Altmanin huonot vitsit (2006)

Ohjannut Robert Altman

USA 2006, 105 min.

Draama, Komedia, Musikaali

Pääosissa: Garrison Keillor, Meryl Streep, Lily Tomlin, Lindsay Lohan, John C. Reilly, Woody Harrelson

 

This isn't really going to be your last show, is it?

 

A Prairie Home Companion oli varietee-tyylin radio-ohjelma, jota lähetettiin livelähetyksinä vuosina 1974─2016. Robert Altmanin elokuvassa ollaan ohjelman kuvitteellisessa viimeisessä lähetyksessä, jossa rutiineista pidetään kiinni. Tähtiensemblen kaarti tuo lavalle takuuvarmaa nostalgiaviihdettä ikivihreiltä radioaalloilta, mutta kulisseissa tapahtuu kummia. Mystiset hahmot lipuvat esityksen laitamilla ja heilläkin on sanansa sanottavanaan.

Robert Altmanin (1925─2006) viimeiseksi jäänyt ohjaustyö on ehtaa americanaa. Nostalgian lämmöstä huolimatta filmi jättää hieman etäälle. Film noirista karanneen etsivän sivurooli jää kiinnittymättömäksi sivujuonteeksi, lavasteissa hortoileva enkeli taas pääsee paremmin juoneen mukaan. Sekavuus ei kiusaa liikaa, kun ymmärtää, että monet paikalla haahuilevat ja omiaan lörpöttelevät hahmot kuuluvat Altmanin tyyliin. Miltei jokaisella on jokin huono vitsi kerrottavanaan, mutta se ei olisi sentään oikeuttanut ihan näin karseaan nimisuomennokseen.

Robert Altmanin huonot vitsit sai kotimaassaan lempeän vastaanoton, vaikka suureksi hitiksi omalaatuisesta filmistä ei ollutkaan. Täällä Pohjolan perukoilla kriitikot pikemminkin ähisivät tuskasta, eikä jokainen jenkkikään ymmärtänyt radiohönöilyn viihdearvoa. Hajanaisena huojuvasta tarinasta huolimatta elokuvassa on sympaattinen tunnelma, joka auttaa sietämään outoakin hortoilua. Ainakin nostalgisessa draamakomediassa on takuuvarma livelähetyksen tuntu.

Pisteytys: 6/10

Olet mennyt minun vereeni (1956)

Ohjannut Teuvo Tulio

Suomi 1956, 102 min.

Draama

Pääosissa: Regina Linnanheimo, Ami Runnas, Åke Lindman

 

Makeata... hyvää!

Alkoholismin kanssa kamppaileva Rea (Linnanheimo) muistelee elämänsä kohtalonhetkiä. Nuoruudessaan hänellä oli kaksi rakkautta, juhliva säveltäjä Tauno (Runnas) ja vakaa merikapteeni Erkki (Lindman). Vaikka Rea saa elämänsä vakiintumaan, viinapiru kuiskii ja viettelee toisinaan vastustamattomalla tavalla. Seuraukset ovat lopulta traagiset ja vievät Realta kaiken.

Olet mennyt minun vereeni on surullinen melodraama naisen syöksykierteestä. Elokuvan rahoittajana toimi Oy Alkoholiliike Ab (nyk. Alko), mikä näkyy filmin varoittavassa teemassa. Viinan kirot tuovat häpeää, johtavat köyhyyteen ja turmioon! Valistussanoma puskee läpi, mutta ihme kyllä sävy ei silti tunnu liian paasaavalta. Aikalaisyleisöt teilasivat elokuvan vanhanaikaisena, eikä katsojia juuri riittänyt. Naisen rappion, esiaviollisen seksin ja vapaan nautinnon kuvana filmi tuntuu paikoin rohkealtakin, mutta sellainen synti ei näemmä katsojia puhutellut.

 

Regina Linnanheimon roolityö Reana on elokuvan valovoimaisinta antia. Rooli on moninainen, eri aikatasoissa ja tunnelmissa liikkuva, eikä lainkaan helppo. Elokuvan käsikirjoittajana toiminut Linnanheimo kirjoitti roolin itselleen. Olet mennyt minun vereeni jäi Teuvo Tulion ja Regina Linnanheimon viimeiseksi yhteistyöksi, ja samalla elokuva oli molempien uran hiipuva päätös. Linnanheimo ei enää palannut valkokankaalle, ja Tulio ohjasi enää pari elokuvaa. Parivaljakon aiemmista yhteistöistä näkemisen väärti on eritoten kohtalokas Levoton veri (1946).

 

Pisteytys: 6/10

This is England (2006)

Ohjannut Shane Meadows

Iso-Britannia 2006, 101 min. 

Draama 

Pääosissa: Thomas Turgoose, Stephen Graham, Joe Gilgun

 

Honestly mate, you look sterling.

On vuosi 1983 ja 12-vuotias Shaun Fields (Turgoose) sisuuntuu. Koulukiusattu poika pääsee mukaan skinien hyväntahtoiseen jengiin, mutta hiljalleen meno alkaa muuttua. Vanha jengiläinen Combo (Graham) palaa vankilasta, pää täynnä äärioikeistolaisia asenteita. Shaunin isä on kuollut Falklandin sodassa, joten Combosta tulee hänelle isähahmo. Jengi kuitenkin jakaantuu Combon mielipiteiden vuoksi, ja lopulta myös Shaun joutuu pohtimaan, mikä todella on oikein.

Shane Meadowsin (s. 1972) käsikirjoittama ja ohjaama elokuva tuntuu huokuvan aidosti kohdattuja tilanteita 1980-luvun brittiläisestä pikkukaupungista. Margaret Tacherin aikakauden ilmapiiriin johdatellaan heti elokuvan alussa: ajat olivat kovat ja johtivat monenlaiseen kurjuuteen. Combon hahmon taustaltakin paljastuu kipeitä kokemuksia, jotka ovat suistaneet hänet raiteilta. Surullisia ihmiskohtaloita riittää ja katselu tekee kipeää, vaikka kuvataan filmissä lämpimiä ystävyyksiäkin.

This is England menestyi ilmestyessään erinomaisesti, vaikka sille lyötiinkin kotimaassaan tarpeettoman kova ikäraja. Maine poiki peräti kolme suosittua minisarjaa (2010─2015), joissa nähdään samaa näyttelijäkaartia ja jatketaan tarinaa aina 1990-luvulle saakka.  Ideaa 2000-luvulle sijoittuvasta sarjasta tai elokuvasta on palloteltu, mutta toistaiseksi on ollut hiljaista. Sympaattisen ja samalla surullisen jengin edesottamuksia jää kyllä elokuvan päättyessä kaipaamaan.

Pisteytys: 7/10

Krylja - Siivet (1966)

Ohjannut Larisa Sepitko

Neuvostoliitto 1966, 85 min.

Draama

Pääosissa: Maya Bulgakova, Zhanna Bolotova, Leonid Djatschkof

 

The steel bird will fly...

 

Toisen maailmansodan vuodet ovat jääneet taakse, mutta niiden muisto elää. Nadezhda Petrukhina (Bulgakova) on entinen taistelulentäjä, joka on sittemmin päätynyt opettajaksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Arki on täynnä pieniä tavallisia murheita, ja uusi sukupolvi tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Enää ei ole sotaa ja kuolemaa, mutta oliko kaikki ennen paremmin? Mitä kaikkea sota Nadezhalta vei? Ainakin rakkauden, vapauden ja taivaan.

Ukrainalaissyntyinen Larisa Sepitko käsitteli elokuvissaan sotaa eri näkökulmista. Teoksissa yhdistyvät realismi ja symbolismi: Nadezhdan harmaan arjen murheet katkeavat hetkittäin pilven untuvan peittämiin haaveisiin. Onko loppukohtaus totta vai haavetta? Sepitkon ainutlaatuinen tuotanto jäi lyhyeksi, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa vain 41-vuotiaana. Uran suurin kansainvälinen menestys oli viimeiseksi teokseksi jäänyt sotadraama Nousu (1977).

Siivet (engl. Wings) oli vasta toinen Sepitkon ohjaustyö, ja se koetteli hivenen sensuurisäädöksiä, mutta ura sai jatkua. Myöhemmin kriitikot ovat ylistäneet teosta, jonka maine lähentelee Nousun osakseen saamaa huomiota. Siivet on kiehtova tutkielma paitsi Nadezhasta, keski-ikäisestä naisesta, myös sukupolvieroista ja ajan kulumisesta. Samalla teos on merkittävä ja melko harvinainenkin kuvaus naistoimijuudesta sotavuosina. Toivonpa katsovani joskus loputkin Sepitkon ohjaamat elokuvat, sillä uran alun ja lopun perusteella niiden laatu on erinomainen.

Pisteytys: 8/10

Manon des sources - Rakkauden lähde (1986)

Ohjannut Claude Berri

Ranska, Italia & Sveitsi 1986, 113 min. 

Draama

Pääosissa: Daniel Auteuil, Yves Montand, Emmanuelle Béart

 

An orphan's prayer soars to heaven like a lark.

Marcel Pagnolin romaaniin perustuva elokuvaduologia vie helteiseen Ranskaan. Katkeruuden lähde (1986) päättyi ristiriitaiseen tilanteeseen, joka oli yksien onni ja toisten suuri epäonni. Tämä elokuva jatkaa tarinaa noin vuosikymmentä myöhemmin. Juonta ei parane avata liikaa, jos mielii säilyttää ensimmäisen elokuvan jännitteet. Mainittakoot kuitenkin, että vuosikymmenen rauhallisen elon jälkeen kylän elämässä tapahtuu järisyttävä mullistus, kun arvokas lähde ehtyy.

Rakkauden lähde (engl. Manon of the Spring) on samanlaista kaunista periodidraamaa kuin edellisosakin. Elokuvista huomaa, että ne on tehty samaan aikaan, ja laatu pysyy tasaisena. Rutikuivalla maaseudulla vesi on lähes pyhää, joten pulppuavan lähdeveden ympärille rakentuu kieroutta ja kurjuutta. Jos edellisfilmiä määrittivät ahneuden ja ystävyyden taisto, tässä elokuvassa tuikkivat rakkaus, kostonhimo ja katumus. Loppu on moninkertaisen traaginen, hetkittäin kauniskin.

Kotimaassaan suureen menestykseen kohonnut elokuvapari ei ole tarinan ensimmäinen filmiadaptaatio. Claude Berrin ohjaustyöt perustuvat Pagnolin romaaniin (1962), jonka hän itse laati oman elokuvansa pohjalta. Alkuperäinen Manon des sources (1952) kertoo vielä hieman erilaisen tarinan, jossa ei ole mukana kaikkia hahmoja ja tarinan eri vaiheita. Tämä vuoden 1986 elokuvakaksikko taitaa olla Pagnolin tarinointien tunnetuin adaptaatio, joka tarjoaa edelleen hiostavia hetkiä aikaan kadonneella kauniilla maaseudulla.

Pisteytys: 8/10