Meet the Parents ─ Perhe on painajainen (2000)

Ohjannut Jay Roach

USA 2000, 108 min.

Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo

Is your name Gaylord Focker, yes or no?

Greg Focker (Stiller) haaveilee kosivansa tyttöystäväänsä Pamia (Polo), mutta tapaaminen tulevien appivanhempien kanssa tekee aviosuunnitelmille hallaa. Pamin isä Jack (De Niro) osoittautuu vävypojan painajaiseksi ja onnettomat sattumukset seuraavat toisiaan. Iloisesta viikonloppuvierailusta muodostuu kärsimysnäytelmä, jonka suurimmaksi aasiksi joutuu nolojen tilanteiden mies Greg.

 

Perhe on painajainen vääntää vitsiä klassikkoaiheesta. Appivanhempien kohtaaminen tarjoaa oivan alustan loputtomille kiusaannuttaville hetkille, ja kierroksia tarinaan tuovat yllättävät exät, kadonneet tavarat ja miellyttämishaluisen Greg Fockerin oma törttöily. Päähenkilön ahdinkoa korostaa yhteiskunnallinen kuilu, sillä hän ei ole samaa kaliiperia kuin Pamin vauraat sukulaiset. Niinpä Greg-polon tielle osuvat kaikki mahdolliset ja mahdottomat vastukset, eikä katsojan auta kuin kärsiä ja nauraa, jos siis tällainen piinahuumori sattuu nauruhermoja hivelemään.

Hittikomediaksi kohonnut Perhe on painajainen menestyi lippuluukuilla siinä määrin näyttävästi, että tarina on saanut jatkoa kahden elokuvan verran (2004, 2010). Jatko-osat ovat olleet niin ikään suuria rahasampoja, mutta kovin mairittelevia kehuja ne eivät ole saaneet osakseen. Mitään kultaista komediaklassikon viittaa on turha tuulettaa tämänkään elokuvan yllä, sillä vitsien laatu vaihtelee kiusallisen paljon. Sentään Robert De Niron karisma kannattelee ja mukana on monia onnistuneitakin hetkiä. Perhe on painajainen on tehty kevyeksi massaviihteeksi, ja sellaisena se täyttää tehtävänsä.

Pisteytys: 6/10

Heat ─ ajojahti (1995)

Ohjannut Michael Mann

USA 1995, 170 min.

Rikos, Toiminta, Draama

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer

So you never wanted a regular type life?

Uralleen omistautunut äreä etsivä Vincent Hanna (Pacino) saa tutkittavakseen rahankuljetusauton ryöstön. Keikka ei ole sujunut aivan tyylipuhtaasti ja niinpä Hanna pääsee operaation jäljille. Rikoksen takana on mestarivaras Neil McCauley (De Niro), joka suunnittelee jo seuraavaa isoa pankkikeikkaa. Ajojahti on alkanut: McCauley tiimeineen on jatkuvasti askeleen edellä, mutta Hannan kiri saa korstojen puntit tutisemaan. Lopulta vain toinen voi voittaa.

Heat on kerännyt mainetta lyömättömänä rikosleffana, joka sinetöi parin vuosikymmenen mittaisen rikoselokuvien aallon. Teoksessa on kaikuja aina Kummisedästä (1972) saakka, jonka jatko-osassa (1974) Al Pacino ja Robert De Niro nähtiin yhdessä edellisen kerran. Heatin ärhäkät yhteenotot ja jännittävät paot tekevät elokuvasta koukuttavaa katsottavaa, mutta myös draamassa on hyviä sävyjä. Päähenkilöiden tarinat peilautuvat ja kietoutuvat toisiinsa: Hanna ei kykene keskittymään perheeseensä vaikka haluaisi, mutta McCauley ei sitoudu mihinkään. Ura menee kaiken edelle, kummallakin.

Komeaan yleisösuosioon ponnahtanut Heat jäi vaille palkintokauden menestystä, mutta maine on kantanut siitä huolimatta. Esimerkiksi Christopher Nolanin Batman-trilogia on elokuvalle paljon velkaa. Aika näyttää, saadaanko Heatille vielä joskus jatkoa valkokankaalla. Michael Mannin kirjoittama jatkoromaani elokuvan tarinalle ilmestynee loppuvuodesta 2022, joskaan sen mahdollisesta filmatisoinnista ei taida vielä olla tietoa.

Pisteytys: 8/10

Casino (1995)

Ohjannut Martin Scorsese

USA & Ranska 1995, 178 min.

Rikos, Draama

Pääosissa: Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci

In Vegas, everybody's gotta watch everybody else.

Vuosi on 1973 ja uhkapeluri Sam "Ace" Rothstein (De Niro) on kiivennyt Vegasin makean elämän huipulle. Ace ottaa johdettavakseen mafiapomojen hankkiman kasinon, jonka takahuoneissa rahasalkut vaihtavat laittomasti omistajaa. Kaiken lisäksi Ace saa taivuteltua vaimokseen kasinolla työskentelevän Ginger McKennan (Stone), jolle raha ei tuo onnea. Vauraus koituu Acen kohtaloksi, sillä uhkapeli-imperiumin romahdus on yhtä vääjäämätön kuin valheellisen avio-onnen loppu.

 

Pukumiesten tyylikkääseen maailmaan sijoittuva Casino ei ole pelkkää pintakiiltoa. Häikäilemättömien mafiapomojen maailmassa kirosanoja viljellään estoitta ja roisia dialogia rytmittää pitelemätön väkivalta. Pesismailat viuhuvat montun reunalla ja laittomia päihteitä kuluu grammakaupalla. Lopulta koittaa puhdistuksen aika ja Acekin saa todeta, ettei Vegas enää ole entisensä. Elokuva tuo hienoisesti mieleen Louis Mallen Atlantic Cityn (1980) rappeutuneen kasinomaailman.

 

Casino hyödyntää Martin Scorsesen menestyksekästä tarinakaavaa, joka on tuttu myös miehen myöhemmistä ohjaustöistä. Huipulla tuulee myös rikoselokuvissa The Wolf of Wall Street (2013) ja The Irishman (2019), aiemmista Scorsese-rainoista teos jatkaa eritoten Mafiaveljien (1990) ideoita. Casino ei noussut aikanaan läheskään yhtä suureen menestykseen kuin supersuosittu Mafiaveljet, mutta myöhemmin tämä Vegas-elokuvakin on pitänyt pintansa ohjaajan suurimpien merkkiteosten joukossa. Casino on miltei liiankin pitkä elokuva, mutta kiitos jännittävän tarinankerronnan ja Thelma Schoonmakerin varmalaatuisen leikkaustyön, pitkä matka ei liiemmin uuvuta.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 18 ─ 30 vuotta sitten (Cape Fear, 1991)

Every man has to go through hell to reach paradise.

Tänä vuonna kolmekymppisiään juhlivat road trip -klassikko Thelma ja Louise, salamurhaspekulaatio JFK sekä vuotensa komein Oscar-menestys Uhrilampaat. Vuoden 1991 suurin yleisöhitti oli kuitenkin menevä Terminator 2, ja katsotuimpien leffojen kärkikymmenikköön ylsi myös päivän luukusta paljastuva trilleri. Aikakauden tunnelmia tavoittaa oivasti Boyz in the Hood -ganstadraamasta. Mikäli vuotta 1991 muistelee kernaimmin lempeässä hengessä, paras valinta lienee Disneyn menestysanimaatio Kaunotar ja hirviö.

Cape Fear

Ohjannut Martin Scorsese

USA 1991, 128 min.

Trilleri, Rikos

Pääosissa: Nick Nolte, Robert De Niro, Jessica Lange

Juristi Sam Bowden (Nolte) elää leveää elämää: kotona odottavat vaimo ja tytär, mutta töissä miekkosta viihdyttää leikkisä salasuhde 16-vuotiaan avustajan kanssa. Onni ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti: vankilasta vapautuva Max Cady (De Niro) on päättänyt kostaa Bowdenille, joka toimitti hänet aikoinaan lusimaan. Kiero juoni toimii ja pala palalta Bowdenin ihanne-elämä murenee tuhkaksi.

Martin Scorsesen menestystrilleri pohjautuu suoraan vuoden 1962 elokuvaan Tuomitun kosto, joka puolestaan perustuu John D. MacDonaldin jännitysromaaniin The Executioners (1957). Molemmat elokuvaversiot ovat taitavia trillereitä omalla tavallaan. Scorsesen filmi on draaman puolesta syvällisempi, vaikka jännitys ei syki aivan yhtä piinallisesti kuin 1960-luvun versiossa. Luottoleikkaaja Thelma Schoonmakerin työ on tasavarmaa ja Scorsese-leffojen vakiokasvo Robert De Niro suoriutuu karmivan niljakkaasta osastaan kunnialla.

Cape Fear menestyi ilmestyessään erinomaisesti ja laukaisi Scorsesen uran jälleen uusiin sfääreihin. Useita palkintoehdokkuuksia keränneestä elokuvasta tuli kriitikoiden lisäksi yleisösuosikki ja lipputulot olivat Scorsesen siihenastisen uran parhaat. Sittemmin moni tämän vuosituhannen teos on kiilannut Cape Fearin tuottojen ohi, ja filmi on muutenkin tainnut jäädä hieman unholaan Scorsesen lukuisien maineikkaiden ohjaustöiden joukossa. Cape Fear ei ole maestron parhaimmistoa, mutta tarjoaa edelleen aivan pätevää piinaa jännäreiden ystäville.

Pisteytys: 7/10

Goodfellas ─ Mafiaveljet (1990)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 1990, 146 min.

Rikos, Draama, Biografia

Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci

 

I always wanted to be a gangster.

 

Gangsteri Henry Hillin elämäkertaan (Nicolas Pileggi: Wiseguy, 1985) perustuva Mafiaveljet on yksi kaikkien aikojen parhaista mafiaelokuvista. Elokuvan päähenkilö Henry Hill (Liotta) on haaveillut gangsteriurasta jo pikkupoikana. Innokas nuorukainen aloittaa hanttihommista ja ottaa hiljalleen paikkansa uudessa perheessään Jimmy Conwayn (De Niro) ja Tommy DeViton (Pesci) rinnalla. Huumekartelli pyörii ja luodit laulavat New Yorkin kujilla, mutta huipulla tuulee aina.

Mafiaveljet on taattua Martin Scorsesen ytimekästä kerrontaa, milteipä Scorsesea parhaimmillaan. Thelma Schoonmakerin leikkausten rytmi antaa elokuvalle täydellisen tempon: kestoa tarinalla on lähes kolme tuntia, mutta aika kuluu kuin siivillä. Soundtrack ja äänimaisema, miljöö sekä näyttelijät ovat niin ikään nappiosumia. Scorsese palasi samankaltaisiin tunnelmiin ja tarinaan The Irishmanin (2020) myötä; onnistuminen sekin, mutta ei aivan vedä vertoja Mafiaveljille.

Erinomaiseen menestykseen kohonnut Mafiaveljet loisti palkintogaaloissa. Oscarin sai vain Joe Pesci hienosta, räjähtävän energisestä ja kylmäävästä sivuroolista ─ osuvaa, että Pescin seuraava ehdokkuus tuli The Irishmanista. Mafiaveljet on parhaimmillaan juuri henkilöhahmojensa ansiosta: Robert De Niron tyylinäyte on tuttua laatutavaraa ja tuoreempi kasvo Ray Liotta pärjää konkareiden rinnalla mainiosti. Sääli, ettei Liottan ura menestyksestä huolimatta lähtenyt erityiseen nousukiitoon. Hahmot ovat aitoja, arvaamattomia ja inhimillisiä, mutta he elävät elokuvatähtien elämää. Mafiaveljien lopussa väläytetään tavallisen tallaajan arkea, Henry Hillin toista elämää, josta elokuvamainen gangsteritodellisuus on kaukana. Hetken elämä olikin kuin elokuvaa!

Pisteytys: 9/10

The Untouchables ─ Lahjomattomat (1987)

Ohjannut Brian De Palma

USA 1987, 119 min.

Rikos, Trilleri, Draama, Biografia

Pääosissa: Kevin Costner, Sean Connery, Charles Martin Smith, Andy Garcia, Robert De Niro

Never stop fighting till the fight is done.

Kieltolain vuodet käyvät kuumana ja salaviinabisnes kukoistaa. Chicagon alamaailmaa pyörittää pahamaineinen Al Capone (De Niro), jonka vallan verkostot ulottuvat aina viranomaisiin saakka. Poliisivoimat saavat vahvistuksekseen Eliot Nessin (Costner), joka on päättänyt toimittaa Caponen vankilaan. Määrätietoinen Ness kokoaa ympärilleen lahjomattomien joukon, jota ei vaienneta rahalla. Caponella on kuitenkin muita keinoja käytössään ─ kumpi miekkosista lopulta on nokkelampi?

Lahjomattomat on mukaansatempaavaa gangsteriviihdettä. Erilaisten, toisiaan täydentävien hahmojen kavalkadi on hitusen turhan tyypitelty, mutta näyttelijät tekevät hyvää työtä. Pienet kompuroinnit ovat makuasioita ja joka tapauksessa ne unohtaa nopeasti, sillä menevä tarina pitää otteessaan. Jännityksen ohella ansiokasta on sekin, että vaikka verta, suolenpätkiä ja luoteja ei säästellä, Chicagon alamaailmajahti ei typisty pelkäksi väkivaltaroiskeeksi.

Tositapahtumia mukaileva Lahjomattomat perustuu samannimiseen kirjaan (1957) ja tv-sarjaan (1959─1963). Virkavallan, gangstereiden ja salaviinan lumo tenhosi yleisöihin jälleen, ja niinpä Lahjomattomat takoi kovia lipputuloja. Elokuvaa kiiteltiin eritoten toimintakohtauksistaan ja miljööstään, ja myös Ennio Morriconen score sai useita palkintoehdokkuuksia ja pari voittoakin. Oscar-kisailussa neljästä ehdokkuudesta ainoan palkinnon sai Sean Connery taitavasta sivuroolistaan. Pysti jäi veteraaninäyttelijän ainoaksi Oscariksi.

Pisteytys: 7/10

Brazil - tämän hetken tuolla puolen (1985)

Ohjannut Terry Gilliam

Iso-Britannia & USA 1985, 131 min. / 143 min.

Scifi, Draama, Komedia

Pääosissa: Jonathan Pryce, Katherine Helmond, Ian Holm, Robert De Niro

Happiness: we're all in it together.

Lähitulevaisuuden maailma on muuttunut loputtoman byrokraattiseksi, totalitaristiseksi paperinpyörittelyn valtakunnaksi, jossa kuluttaminen on ylin uskonto. Saasteisiin, putkistoihin ja harmauteen hukkuvassa kaupungissa elää muuan pikkuvirkamies Sam Lowry (Pryce), joka tylsän arkensa vastapainoksi haaveilee olevansa siivekäs supersankari. Unelmissa kohdattu ahdinkoon joutunut neito (Helmond) muuttuu yllättäen todeksi ja Sam saa elämälleen uuden suunnan.

Terry Gilliamin nerokas dystopia nauraa kulutusyhteiskunnalle ja liiallisuuksiin menevälle byrokratialle. George Orwellin klassikon Vuonna 1984 (1949) hengessä luotu Brazil on Orwellia hauskempi, mutta silti aivan yhtä kylmäävä ja teemoiltaan pelottavan lähellä maailmaamme. Pikkuvitsejä on joka käänteessä ja monet niistä huomaa vain sivusilmällä. Yksi elokuvan kestovitseistä on se, että tapahtumat sijoittuvat joulun alle. Tekopirteät muovikoristeet muistuttavat tulevasta kulutusjuhlasta, joka sentään tuo onnea muutoin masentavalta näyttävään maailmaan. Tuttua?

Tyyliltään Brazil tuo hienoisesti mieleen Monty Pythonit (esim. Terry Gilliamin ohjaama Holy Grail, 1975) ja kuivakanmustan brittikomiikan. Toisaalta mukana on aimo annos Hollywoodiakin, eikä elokuvaa voi olla määrittelemättä myös sekopäiseksi neo-noiriksi. Jotta herkullinen soppa olisi täydellinen, miljöössä ja tunnelmassa on hienoisia sävyjä Fritz Langin futuristisesta Metropoliksesta (1927). Mielikuvituksellinen visio oli Hollywoodin studiopomoille liikaa: elokuvan loppu saksittiin julmasti. Liekö sitten leikkelyn syytä, ettei Brazil ilmestyessään menestynyt lippuluukuilla, vaikka teos saikin pari Baftaa ja Oscar-ehdokkuutta. Kulttimaine on onneksi sittemmin kasvanut kohisten.

Pisteytys: 8/10

Once Upon a Time in America - Suuri gangsterisota (1984)

Ohjannut Sergio Leone

Italia & USA 1984, 229 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Robert De Niro, James Woods, Elizabeth McGovern

I like the stink of the streets.

Kolmella eri vuosikymmenellä liikkuva Suuri gangsterisota kertoo amerikanjuutalaisesta katujen kasvatista David "Noodles" Aaronsonista (De Niro). Ura pikkurikollisina ja sittemmin kieltolain ajan gangsterina toi Noodlesille hyviä ystäviä, mutta myös murhetta ja kuolemaa. Erään epäonnisen keikan jälkeen New Yorkin kadut jäävät lopulta taakse, kunnes 1960-luvulla jokin kaiku menneestä saa entisaikaa paenneen Noodlesin palaamaan tutuille kulmille.

Sergio Leonen hulppean eeppinen testamentti on elokuvakerronnan juhlaa. Miljöö tuntuu niin autenttiselta, että kadut voi lähes haistaa. Mutta mikä lopulta on totta ja mikä kuvitelmaa? Häkellyttävän upeasti toteutetut siirtymät eri aikatasojen ja todellisuuksien välillä ovat teoksen parasta antia. Muistojen teemaa käsitellään suorastaan runollisesti, ja tietenkin ajatuksemme menneestä ovat aina jollain tapaa värittyneitä ja toisinaan nostalgian sävyttämiä. Kerronnassa kiehtovaa on sekin, että tapahtumat voi tulkita joko todellisina tai Noodlesin muistojen, haaveiden ja kuvitelmien tuotteena.

 

Suuri gangsterisota sai ilmestyttyään ristiriitaisen vastaanoton ja siitä on syyttäminen teatterilevitykseen päätynyttä, parituntiseksi saksittua tynkäversiota. Tunnetusti maine on sittemmin kasvanut, eritoten Leonen kuoleman jälkeen. Minulle elokuva on ihan omanlaisensa legenda, sillä teoksen ensikatselu toi aikanaan suoranaisen elokuvakerronnallisen valaistumisen ja elokuvat todella muuttuivat kiinnostavaksi taiteenlajiksi. Aiemmin täyden kympin elokuvasta on viime katseluilla löytynyt kauneusvirhe filmin naiskuvasta ja raiskauskohtauksista ─ niille on sinänsä tarinassa peruste, mutta tapahtumien jälkipyykki on kuvattu ällöttävän toksisen maskuliinisuuden linssien läpi, asian olisi voinut aivan hyvin esittää toisinkin. Paitsi onko siinäkin todellisuuden sijaan kyse Noodlesin muistosta, kuvitelmasta? Vai haluanko vain itse selittää asian parhain päin?

Pisteytys: 9/10

The King of Comedy - Koomikkojen kuningas (1982)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 1982, 109 min.

Draama, Rikos, Komedia

Pääosissa: Robert De Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard

 

Better to be king for a night than schmuck for a lifetime.

 

Koomikon urasta haaveileva Rupert Pupkin (De Niro) päättää ryhtyä elämään unelmaansa, ja tunkeutuu väkisin idolinsa Jerry Langfordin (Lewis) tietoisuuteen. Pitkän uran tehnyt Langford sivuuttaa Pupkinin jälleen yhtenä rasittavan määrätietoisena fanina, mutta tästä miehestä ei pääsekään eroon noin vain. Sairaalloisen intohimoisen Jerry-fanin Rita Keanen (Bernhard) avulla Pupkin kidnappaa Langfordin kiristääkseen itselleen tähtiesiintyjän paikan tämän tv-ohjelmassa.

Jos tarina kuulostaa tutulta, se johtunee siitä, että tuoreehko hittileffa Jokeri (2019) kopioi tarinansa muun muassa tästä filmistä. Koomikkojen kuningas ei tuuppaa aihettaan esille yhtä alleviivaavasti kuin Jokeri, mutta vähäeleisyys säväyttääkin usein paremmin. Rupert Pupkinin itsevarman showmiehen elkeet muuttuvat piinaavan ahdistaviksi ja epäusko jäytää katsojaa. Mikä kaikki on kuvitelmaa, mikä totta? Tarina ei onneksi päästä liian helpolla, vaan pakottaa ajattelemaan. Hilpeän mustan komedian ja melko riipaisevankin draaman yhdistelmä toimii erinomaisesti.

Koomikkojen kuningas käsittelee nokkelasti julkisuuskuvien luomaa harhaa. Koomikko Jerry Lewis onnistuu pelottavan vakavassa roolissaan ja Robert De Niro loistaa karmivan hyvätapaisena koomikontekeleenä. Koomikkojen kuningas on näyttelijöidensä show, eikä esimerkiksi De Niron suoritus häviä lainkaan Taksikuskin (1976) erinomaiselle roolityölle. Elokuva ei ilmestyessään juuri menestynyt, eikä se vieläkään ole Martin Scorsesen tunnetuimpien teosten joukossa. Sääli, sillä Koomikkojen kuningas on monella tapaa onnistunut ja yhä ajankohtainen elokuva.

Pisteytys:
8/10

Raging Bull - Kuin raivo härkä (1980)

Ohjannut Martin Scorsese
USA 1980, 129 min.
Draama, Biografia
Pääosissa: Robert De Niro, Joe Pesci, Cathy Moriarty

I remember those cheers, they still ring in my ears.

Nyrkkeilijä Jake LaMottan (De Niro) menestyksen salaisuus on kiivas temperamentti, jonka avulla mies mukiloi itsensä lajin huipulle. Raivo ei sammu edes kehän ulkopuolella, jossa ärhäkkyys kuitenkin johtaa vain tappioon toisensa jälkeen. Elämä mustasukkaisen ja jääräpäisen nyrkkeilyammattilaisen kanssa koituu kohtalokkaaksi eritoten Jaken vaimolle Vickielle (Moriarty), ja lopulta jopa uskollisen pikkuveljen Joeyn (Pesci) mitta on ääriään myöten täynnä.

Todellisen nyrkkeilijän Jake LaMottan elämään perustuva elokuva on verraton draama urheilusta ja miehuullisuuden kitkeristä rooleista. Päähenkilö on epämiellyttävä pullistelija, hieman pelottavakin kiivailija, jolle ei katsojalta sympatiaa irtoa. Lopulta LaMotta huomaa menneisyyden voittojen katoavan kuin tuhka tuuleen ─ vasta sitten mies tyytyy omaan itseensä puutteineen ja virheineen. Epätäydellistä ja juuri siksi niin inhimillistä antisankaria näyttelee taitavasti Robert De Niro, jonka fyysisestikin vaativa roolisuoritus palkittiin syystäkin Oscarilla.

Kuin raivo härkä on jälkeenpäin arvioitu yhdeksi 1980-luvun parhaimmista elokuvista, vaikka vielä ilmestyessään filmi ei räjäyttänyt pankkia. Kehujakin kyllä tuli: Robert De Niron roolisuorituksen lisäksi elokuvan leikkaus palkittiin Oscarilla ja aivan syystä, sillä Thelma Schoonmaker on todella tehnyt ällistyttävää työtä. Kerronnan rytmi on timanttinen ja tarina etenee juuri oikeanlaisella kiihkolla. Kuin raivo härkä teki Schoonmakerista Martin Scorsesen luottoleikkaajan, ja kauniin yhteistyön helmiä on myöhemminkin jännitetty sekä palkittu Oscar-kisoissa.

Pisteytys:

9/10

The Deer Hunter - Kauriinmetsästäjä (1978)

Ohjannut Michael Cimino
USA 1978, 184 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Robert De Niro, John Savage, Christopher Walken, John Cazale, Meryl Streep

We gotta play with more bullets.

Pennsylvanialaisessa tehdaskaupungissa kolme ystävystä valmistautuu lähtemään Vietnamin sotaan. Ennen lähtöä paketoidaan viimeinen työpäivä, juhlitaan yhden toverin häitä railakkaasti ja käydään vielä viimeisen kerran metsästysreissulla. Sotaan lähdetään soitellen, mutta realiteetit ymmärtäen ─ silti totuus on karmeampi kuin kukaan asesankari osasi kuvitellakaan. Sotatraumat jättävät syvät haavat jokaiseen mieheen, eikä kaiholla taakse jätetty koti enää houkuttelekaan puoleensa, ja perheenjäsenten kohtaaminen pelottaa. Turha sotaretki on tappanut unelmat.

Vietnamin sodan jälkipyykkinä syntynyt elokuva käsittelee kiinnostavasti yhteiskunnassa tapahtunutta muutosta. On aika ennen sotaa, ja on aika sodan jälkeen. Tämä toki on yleispätevä totuus, joka koskee kaikkia sotia ja kriisejä. Tässä tapauksessa Vietnamista tulee vedenjakaja kahden erilaisen todellisuuden välillä: Kauriinmetsästäjä jakautuu temaattisesti kolmeen osioon, joista keskimmäinen on kaiken muuttava sota. Sodanjälkeinen rauhaan palaamisen kriisi näkyy kiinnostavasti yhdysvaltalaisissa elokuvissa 1970-luvun lopulla, vaikka Vietnamista vetäydyttiin jo vuosikymmenen alussa. Sotareissu oli niin järjetön, ettei ole ihmekään, miten hitaasti haavat umpeutuivat. Jos ne nyt ovat vieläkään täysin parantuneet.

Kauriinmetsästäjä herätti ilmestyttyään paljon keskustelua ja arvatenkin vetosi tunteisiin. Elokuvan väkivaltaa kritisoitiin, mutta pääasiassa vastaanotto oli myötämielinen: kotimaassaan teos oli vuoden katsotuimpien elokuvien joukossa ja se palkittiin viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Sivumennen mainittakoon, että akatemiajuhlien tähtenä sittemmin kunnostautunut Meryl Streep sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa hienosta roolistaan kotirintaman naisena. Henkilöhahmot ja hyvät roolisuoritukset ovat muutenkin teoksessa vahvoilla, sillä Kauriinmetsästäjä keskittyy nimenomaan yksilöiden sotakokemuksiin ja tarkastelee myös sitä, miten sota vaikuttaa yhteisöön. Sotakuvaus ei ehkä ole täyttä realismia, mutta traumatisoituneelle yhteisölle symbolinen arvo on merkittävämpi.

Pisteytys:

9/10

Novecento - 1900 (1976)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1976,  317 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Robert De Niro, Gérard Depardieu, Dominique Sanda, Donald Sutherland

If you don't use it, it gets rusty.

Italialaisella maaseudulla syntyy vuonna 1900 kaksi poikaa. Alfredoksi (De Niro) kastettu lapsi on vauraan maanomistajaperheen vesa, kun taas Olmo (Depardieu) syntyy vähäosaiselle työläisäidille. Eroistaan huolimatta Alfredo ja Olmo ystävystyvät, mutta vuosisadan mullistukset pyrkivät viemään tovereita vastakkaisiin suuntiin. Olmo varttuu kiihkeäksi kommunistiksi ja työläisten oikeuksien puolustajaksi, mutta Alfredo katsoo läpi sormien, kun fasistit valtaavat maan. Palaako vanha ystävyys, kun sodat on sodittu ja tilinteon aika lopulta koittaa?

Bernardo Bertoluccin viisituntinen spektaakkeli on punasävyinen ja tulenkatkuinen kuvaelma 1900-luvun ensimmäisestä puolikkaasta. Yhteiskunnan epäkohdat nousevat voimakkaasti esille, vaikka toisinaan hienovaraisempikin kerronta olisi riittänyt. Fasismin nousun kuvaamisessa ei niin ikään säästellä katsojan tunteita, vaan pääpahis Attila (Sutherland) suorittaa toinen toistaan karkeampia rikoksia. Kunnon katharsis on tietenkin luvassa ja väläys siitä nähdään jo elokuvan alussa.

1900 on parhaimmillaan eeppinen ja tyylikäs historiadraama kuohuvista vuosikymmenistä, mutta elokuvan järjetön pituus puuduttaa. Samaa mieltä taisivat olla myös studiopomot, jotka pakottivat ohjaajan palaamaan leikkauspöydän ääreen. Bertolucci oli tarkoittanut elokuvansa katsottavaksi kahdessa osassa, mutta levitykseen päätyikin erimittaisia versioita. Alkuperäisen elokuvan ongelmaksi nousee juuri pituus: toisinaan kerronta jumittuu paatokseen tai sortuu ylilyönteihin alleviivatessaan sanomaansa, eivätkä kaikki tarinan poimut siksi aivan perustele paikkaansa. Epätasaisuus kiusaa, vaikka katselukokemus jääkin lopulta plussan puolelle.

Pisteytys:

7/10

Taxi Driver - Taksikuski (1976)

Ohjannut Martin Scorsese
USA 1976, 114 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Harvey Keitel

You talkin' to me?

Travis Brickle (De Niro) työskentelee taksikuskina New Yorkin yössä ja viettää vapaahetkensä katsellen pornoleffoja. Ympärillä vellova rikollisuus ja katujen likainen elämäntapa ahdistavat kaiken kokenutta miestä, joka kyseenalaistaa jopa oman elämänsä mielekkyyden. Kaivattua kauneutta arkeen tuo romanssi valloittavaan Betsyyn (Shepherd). Kun rakkaussuhdekin menee puihin, elämän sisällöksi jää vain maaninen yritys pelastaa edes yksi nuori tyttö (Foster) katujen kurjuudelta.

Kultaisella palmulla palkittu Taksikuski oli aikanaan sekä kriitikoiden että yleisöiden suosikki, ja sen terävä yhteiskuntakriittisyys puree yhä edelleen. Syrjäytyneiden miesten kohtalo ja ongelmien patoutuminen puhuttavat aika ajoin, eivätkä rikoksetkaan ole kadonneet suurkaupunkien kaduilta. Nerokkaan ja yhä ajankohtaisen käsikirjoituksen ohella elokuvan hiovat loistavaksi timanttiset näyttelijät. Näin jälkeen päin arvioiden tuntuu yllättävältä, ettei klassikoksi kasvanut mestariteos voittanut yhtäkään neljästä Oscar-ehdokkuudestaan.

Temaattisesti Taksikuski jatkaa Martin Scorsesen läpimurtoelokuvan Sudenpesän (1973) tiellä. Myös tämä elokuva tarkastelee realistisella otteella New Yorkin öisiä katuja ja haastaa katsojan pohtimaan yhteiskunnan suhdetta väkivallan arkipäiväistymiseen. Taksikuskin keskeisin kysymys korostuu vasta viimeisessä kohtauksessa, joka on usein tulkittu vain Travisin oudoksi fantasiaksi. Kohtaus toimii kuitenkin paremmin, jos sen tulkitsee täytenä totena. Ihannoiko amerikkalainen yhteiskunta todella väkivaltaa näin paljon? Onko saastaan vastattava lialla, aseiden uhkaan uusilla aseilla?

Pisteytys:

10/10

The Godfather: Part II - Kummisetä osa II (1974)

Ohjannut Francis Ford Coppola
USA 1974, 202 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Al Pacino, Robert Duvall, Diane Keaton, Robert De Niro

My father's name was Antonio Andolini...

New Yorkin mafiasta kertova Kummisetä (1972) sai osakseen niin suuren suosion, että elokuvalle kiirehdittiin tuota pikaa tekemään jatko-osa. Kummisetä osa II jatkaa Corleonen perheen tarinaa siitä, mihin edellinen osa päättyi. Perheen nuorin poika Michael (Pacino) on perinyt edesmenneen isänsä aseman ja pyrkii laajentamaan perheen bisneksiä Las Vegasiin ja Kuubaan. Tulevaisuuteen tähyävän tarinan lisäksi elokuvassa seurataan nuoren Vito Corleonen (De Niro) nousua ryysyistä rikkauksiin 1910-luvun New Yorkin nuhjuisissa kortteleissa.

Jatko-osien tekeminen on riskipeliä, mutta toisinaan kaikki menee nappiin suurista paineista huolimatta. Näin kävi myös Kummisetä-elokuvien tapauksessa, joskaan sarjan kolmatta osaa ei pidetä kahden ensimmäisen veroisena. Sarjan kakkososa keräsi vähintään yhtä suuret aplodit kuin edeltäjänsäkin, mutta menestyi palkintogaaloissa vielä paremmin. Kuudesta Oscar-palkinnosta yksi oli tietenkin parhaan elokuvan pysti, jota ei oltu koskaan aiemmin myönnetty jatko-osalle. Samaan saavutukseen on sittemmin yltänyt vain LOTR-sarjan päätös Kuninkaan paluu (2003).

Kummisetä osa II on hyvän maineensa ansainnut. Edellisosan tapaan miljöö on upea, näyttelijät valtavan lahjakkaita ja tarina kulkee eteenpäin intensiivisesti. Kahden aikatason yhdistäminen on toteutettu tyylikkäästi, eikä liian alleviivaavasti. Isän ja pojan suhde on vain yksi elokuvan teemoista, mutta ehdottomasti yksi aiheista keskeisimpiä. Tarinaa ei ole tarpeen vääntää rautalangasta, sillä kaiken keskipisteenä on inhimillisyys: raa'asta väkivallasta ja helposti sujuvista rikoksista huolimatta tekojen takana ovat tuntevat ihmiset, virheineen ja vajavaisuuksineen. Saman inhimillisyyden kautta päähenkilöiden kokemaan menettämisen tuskaan on helppo samaistua. Mestariteos!

Pisteytys:

10/10

LUUKKU 24 - Elokuvavuosi 2019, osa 2 (Joker & The Lighthouse)

Put on a happy face.

Viimeisessä luukussa suunnataan katse vuoden uutuuksiin ja ehkä hieman tulevaisuuteenkin. Tietenkään mikään elokuva ei synny tyhjiössä, vaan aiemman pohjalta: Joker vie ajatukset 1970-luvun väkivaltaelokuviin ja The Lighthouse muistuttaa mykkäelokuvien ajasta. Kumpikin filmi on omalla tavallaan pelottava, mutta toivottavasti joulu on itse kullakin säädyllä päivän elokuvien tarjoamaa tunnelmaa iloisempi ja rauhallisempi!

Vuoden 2019 parhaiten tuottanut elokuva taitaa tähän mennessä olla Avengers: Endgame (2019), mutta myös Joker lähentelee katsotuimpien kärkeä. Elokuva tosin on väkivaltaisuutensa vuoksi kenties vuoden paheksutuin teos, vaikka veren ja suolenpätkien määrässä mitattuna elokuva ei ole likimainkaan pahimmasta päästä. On silti ymmärrettävää, että terrorismin, koulusurmien ja pahoinvointiyhteiskunnan aikakaudella filmi tuntuu tavallista pelottavammalta ja sen kerronnan tapaan kiinnitetään tavallista enemmän huomiota. Toisenlaista kauhua tarjoaa The Lighthouse, joka oikeastaan taipuu enemmän komedian ja niin kutsutun oudon aallon suuntaan.

Joker

Ohjannut Todd Phillips

USA & Kanada 2019, 122 min.

Trilleri, Draama, Rikos

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro

Gotham Cityn kadut täyttyvät roskista ja rotista, sosiaalipalveluista leikataan ja rikollisuus on kasvussa. Tämän maailman keskellä elää Arthur Fleck (Phoenix), mielenterveysongelmista kärsivä köyhä ja yksinäinen mies, jota kukaan ei tunnu ymmärtävän. Vaikka elämä on murheen laakso, Arthur haaveilee silti stand-up-koomikon urasta ja tähteydestä Murray Franklinin (De Niro) suositussa tv-ohjelmassa. Joker on elokuva mielen murenemisesta ja turvaverkon läpi putoamisesta, tai oikeastaan siitä, että mitään turvaverkkoa ei koskaan ollutkaan.

Jokerin idea on kiinnostava, mutta sen käsikirjoitus on epätasainen. Loistavia, henkeäsalpaavan jännittäviä hetkiä piisaa, mutta saman verran on myös lähes naurettavan kliseisiä murheenkryynejä. Lisäksi harmittaa sanoman hukkuminen turhaan meteliin. Päähenkilön tuska täyttää ruudun jokaisen sentin ja itkuksi muuttuva nauru kaikuu katsojan pääkopassa vielä elokuvan päätyttyäkin. Voimakas ahdistus toki välittyy oikein hyvin, mutta kerronta olisi ansiokkaampaa, jos tarina ei olisi näin yksiulotteinen. Nyansseja saisi helpoiten esiin, jos katsojalle annettaisiin mahdollisuus hengähtää tai tarkastella kertomusta ilman ylenpalttista rautalangasta vääntämistä. Idea havainnollistuisi kyllä vähemmälläkin alleviivaamisella, ja silloin tarinakin saisi tilaa kasvaa muottiaan suuremmaksi.

Sarjakuvaan pohjautuvaksi elokuvaksi Joker on rohkea ja ennennäkemättömän synkkä. Muuta erityistä leffassa ei juuri olekaan, sillä tarinan elementit ovat pääosin lainaa. Joker muistuttaa kovasti Martin Scorsesen katuklassikkoa Taksikuski (1976) ja draamakomediaa Koomikkojen kuningas (1982). Molempien elokuvien tähti Robert De Niro on vieläpä merkittävässä sivuroolissa Arthurin idolina Murrayna. Kuitenkin siinä missä vaikkapa Taksikuskin päähenkilön napsahtaminen jättää rohkeasti tilaa katsojan omille ajatuksille, Joker tuntuu hieman aliarvioivan katsojan kykyä ymmärtää elokuvan päähenkilön tuskaa. Joker on kerronnaltaan hyvien ja keskinkertaisten hetkien vuoristorataa, mutta yksi asia elokuvassa on kohdillaan kautta linjan: Joaquin Phoenixin roolisuoritus on fyysisyydessään onnistunut. Voi kuitenkin käydä niin, että elokuvan aiheuttaman väkivaltakohun vuoksi mahdollinen Oscar-ehdokkuus ei vieläkään tuo Phoenixille voittoa.

Pisteytys: 6/10

The Lighthouse
Ohjannut Robert Eggers
Kanada, USA & Brasilia 2019, 109 min.
Draama, Komedia, Mysteeri, Fantasia
Pääosissa: Willem Dafoe, Robert Pattinson




Kaksi miestä, Thomas (Dafoe) ja Ephraim (Pattinson), saapuu karulle majakkasaarelle. Majakanvartijoiden kuukauden mittainen vuoro on alkamassa. Yksinäisellä saarella aika kuluu askareita toimittaen, ryypäten ja legendoita kertoen. Toisen seura on kaikki kaikessa, mutta aiheuttaa myös kateutta, raivoa ja harhaisia ajatuksia. Ja pian nousee myrsky...

Onnistuneen The Vvitchin (2015) jälkeen Robert Eggersin huhuttiin ryhtyvän Nosferatun (1922) uudelleenfilmatisointiin. Projekti on tainnut ainakin toistaiseksi jäädä sikseen, mutta hyvin mies on kuitenkin Murnaunsa opiskellut, sillä The Lighthouse on selkeästi legendaarisen ohjaajan jäljissä tehty teos. Filmi on ikään kuin mykkäelokuva hyvin valituilla äänillä, mutta hieman vähemmällekin jorinan olisi voinut jättää ─ tosin Willem Dafoen rouheat monologit ovat loistavia.

Henkeäsalpaavan upea tunnelman maalailu on ehdottomasti elokuvan tärkein anti, mutta myös tarina on kiehtova. Taustalla vaikuttaa antiikin ajoilta tuttu Prometeus-myytti, jota tulkiten toinen majakkasaaren miehistä on jumala, toinen titaani. Poseidonin valtakunta kuplii ympärillä ja kätkee salaisuuksia. On kerta kaikkiaan kiehtova seurata majakanvartijoiden estotonta sekoilua, vimmaisaa rellestämistä ja lopullista järjen valon himmenemistä. The Lighthouse on hauskaa leikkiä elokuvan muodoilla ja mahdollisuuksilla: tarinassa vaihtelee sekä tempo että genre, ja mikäpä sen hauskempaa, kun sen onnistuneesti toteuttaa!

(1001-listan mukainen uusi arvio täällä.)

Pisteytys: 9/10

LUUKKU 23 - Elokuvavuosi 2019 osa 1 (Kärsimys ja kunnia & The Irishman)

A man who paints houses.

Olen jakanut elokuvavuoden 2019 kahteen luukkuun: uuteen ja vanhaan. Kaikki toki ovat vuoden ensi-iltoja, mutta tämän päivän elokuvat ovat pitkän linjan elokuvantekijöiden teoksia. Huomenna suuntana on tulevaisuus ja uusi elokuvantekijöiden sukupolvi. Elokuvien katsomisen tapa on muuttunut huimasti kuluneen vuosikymmenen aikana ja se näkyy jo näissä veteraanienkin filmeissä! Suurin muutos on suoratoistopalveluiden asema: fyysiset elokuvavuokraamot katoavat ja uutuuselokuviakin julkaistaan muuallakin kuin elokuvateattereissa. Päivän elokuvista toinen, The Irishman, on sekin Netflix-tuotantoa.

Dolor y gloria - Kärsimys ja kunnia
Ohjannut Pedro Almodóvar
Espanja & Ranska 2019, 113 min.
Draama
Pääosissa: Antonio Banderas, Asier Etxeandia, Leonardo Sbaraglia



Ikääntynyt ohjaaja Salvador Mallo (Banderas) kärsii ruumiinvaivoista ja ajatustukoksista. Lääkkeinä Salvador kokeilee heroiinia, pillereitä ja unohdusta, mutta yksikään ei helpota tyhjyyden piinaa. Lopulta Salvador sukeltaa rohkeasti muistoihinsa, köyhään lapsuuteen pienessä kylässä ja villiin nuoruuteen Madridissa. Menneisyyden käsittely auttaa lopulta hyväksymään myös tulevaisuuden.

Pedro Almodóvar tunnetaan salaperäisistä elokuvistaan, jotka avautuvat herkullisesti kerros kerrokselta. Sama mystinen rakenne on mukana tässäkin teoksessa ja tuttuja teemoja sekä ideoita piisaa muitakin, aina homoseksuaalisuudesta huumaavan räikeisiin väreihin. Almodóvarilla on kuitenkin useimmiten taito käsitellä samojakin ilmiöitä raikkaalla ja niin mukaansatempaavalla otteella, ettei pieni toisteisuus lainkaan haittaa. Myös näyttelijät ovat Almodóvarin luottokasvoja, ja varsinkin pääosassa tuskaileva Antonio Banderas tekee upean roolityön.

Kärsimys ja kunnia  (engl. Pain and Glory) tuntuu erityisen omakohtaiselta, suorastaan autobiografiselta teokselta. Tänä vuonna seitsemänkymppisiään viettäneen Almodóvarin tapaan myös elokuvan päähenkilö Salvador Mallo on elämänsä ehtoopuolelle siirtynyt ohjaajasuuruus. Ohjaajansa tuotannon lisäksi Kärsimys ja kunnia tuo mieleen Federico Fellinin mestariteoksen 8½ (1963). Aivan samaan sarjaan elokuva ei sentään pääse, mutta siltikin Kärsimys ja kunnia tuntuu lähes helpottavan erinomaiselta varsinkin parin epätasaisemman Almodóvar-teoksen jälkeen (Matkarakastajat, 2013 ja Julieta, 2016).

Pisteytys: 8/10

The Irishman
Ohjannut Martin Scorsese
USA 2019, 209 min.
Biografia, Rikos, Draama
Pääosissa: Robert De Niro, Al Pacino, Joe Pesci

Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa ikämies Frank "The Irishman" Sheeran (De Niro) muistelee nousujohteista mafiauraansa. Muistot vievät kaiken alkuun, aina 1950-luvulle saakka, jolloin vielä salskeahko nuorukainen tapasi vaikutusvaltaisen Russell Bufalinon (Pesci). Myöhemmin töiden vaativuus ja verisyys lisääntyy, ja tie johtaa lopulta aina ay-pomo Jimmy Hoffan (Pacino) luottomieheksi saakka.

Kolme päätähteä ovat kukin tuttuun tapaansa loistavia ja Scorsesen tarina kulkee kuin rasvattu. Tuotanto on ollut massiivinen, taatusti ohjaajan suurimpia projekteja, ja varmaan siksi elokuvan pituudessakaan ei olla turhaan säästelty. Kolme ja puoli tuntia on kuitenkin auttamattomasti hieman liikaa, vaikka tyylikäs tarina viihdyttääkin hyvin. Kuriositeettina mainittakoon erikoistehosteet, joiden avulla pääosakolmikkoa on nuorennettu ja vanhennettu vuosikymmeniä. Lisärypyt eivät haittaa, mutta nuorennettuina nämä oikeasti seitsemänkymppiset ukot näyttävät väkisinkin oudon kömpelöiltä. Ehkäpä tämäkin teknologia ajan myötä kehittyy.

Jos yllä arvioitu Kärsimys ja kunnia oli Pedro Almodóvarin uran tuttuja elementtejä toistava autobiografia, niin myös The Irishman tuntuu monin tavoin olevan synteesi Martin Scorsesen urasta teemoineen ja kamera-ajoineen. Varmalla taidolla, kokemuksella ja myös isolla rahalla sekä vaikutusvallalla tehty elokuva on tietenkin erinomainen, mutta ei Scorsesen paras. Suuressa koneistossa kiillotetusta kultakimpaleesta puuttuu se sama särmä ja kerronnallisesti uutta luova rohkeus, joka (ehkä ymmärrettävästikin) on jäänyt Scorsesen uran alkuvaiheille, nuoruuden luovuutta pursuaviin vuosiin. The Irishmanissa muistellaan, mitä on tullut tehtyä.

Pisteytys: 8/10

Mean Streets - Sudenpesä (1973)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 1973, 112 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Harvey Keitel, Robert De Niro, David Proval, Amy Robinson

It's all bullshit except the pain.

Charlie (Keitel) on mafian juoksupoika, joka haaveilee oman ravintolan avaamisesta. Unelman toteutuminen on lähellä, mutta huonoa mainetta nauttiva ystäväpiiri vaarantaa Charlien tulevaisuuden. Tyttöystävä Teresa (Robinson) ja varsinkin tämän kelvoton serkku Johnny (De Niro) saattavat Charlien pulaan kerta toisensa jälkeen. Teresa vaihtaisi mielellään maisemaa, mutta Charlie ei ole valmis luopumaan haaveistaan ─ tosin ystävien hylkääminen ei ole sen helpompaa.

Siinä missä Francis Ford Coppolan Kummisetä (1972) esitteli loistokkaan mafiaperheen, Sudenpesän kelmit luuhaavat kolkoilla kujilla ja sikailevat nuhjuisissa kuppiloissa. Väkivaltainen elämä kuuluu armottomaan arkeen, eivätkä edes unelmat voi tässä myrkyllisessä ympäristössä kasvaa kovin korkealle. Kun Charlie vielä yrittää sovittaa syntejään ja pitää kiinni haaveistaan, Johnny ei edes yritä punnita tekojensa seurauksia. Kumpi lieneekään lähempänä amerikkalaista unelmaa?

Sudenpesä on Martin Scorsesen läpimurtoelokuva. Jo uransa alkuvaiheilla Scorsese oli mieltynyt kotikulmiinsa eli New Yorkin maisemiin, joista sittemmin on tullut suorastaan ohjaajan tavaramerkki. Scorsesen myöhemmän tuotannon tuntevalle on hauskaa huomata, kuinka ohjaajan tyyli on jo tunnistettavissa. Huvittavat lätinädialogit, osuvat leikkaukset, rikosteema ja tutut näyttelijät toistuvat Scorsesen myöhemmissäkin elokuvissa. Juuri tätä kirjoittaessani on Scorsesen uusin elokuva ensi-iltakierroksellaan ja sattumalta The Irishmanin (2019) myötä sukelletaan jälleen 1970-luvun mafiapiirien pyörteisiin Robert De Niron johdolla.

Pisteytys:

8/10