Planet of the Apes - Apinoiden planeetta (1968)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
USA 1968, 112 min.
Scifi, Seikkailu
Pääosissa: Charlton Heston, Kim Hunter, Maurice Evans, Roddy McDowall

A planet where apes evolved from men?

Avaruusalus tekee pakkolaskun tuntemattomalle, mutta elinkelpoiselle planeetalle. Aluksen miehistö suuntaa tutkimaan vierasta maailmaa, mutta joutuu tuota pikaa hyökkäyksen kohteeksi. Miehistön ainoa selviytyjä Taylor (Heston) päätyy hämmästyksekseen apinoiden vangiksi ja saa häkissään villieläimen kohtelun. Vieras planeetta vaikuttaa olevan käänteinen versio maapallon elämästä: puhekyvyttömät ihmiset käyttäytyvät eläinten tavoin ja kultturellit apinat puolestaan toimivat ylivertaisuutensa sokaisemina, aivan kuten Taylorin tuntema ihmisrotukin.

Pierre Boullen samannimiseen romaaniin (1963) pohjautuva Apinoiden planeetta on menestynyt scifiklassikko, jonka ajatuksia kutkuttelevaa tunnelmaa eivät latista edes hitusen vanhanaikaiset efektit tai kuvaustekniikka. Pieni ajan patina ei kuitenkaan haittaa, sillä tarina on riittävän mielenkiintoinen, jännittävä ja herättää pohtimaan perustavanlaatuisia moraalikysymyksiä. Keskeisin näistä pohdinnoista on tietenkin ihmisen osa luomakunnan kruununa. Päähenkilö Taylor haaveilee löytävänsä maailmankaikkeudesta jotain ihmisrotua kehittyneempää ja parempaa, mutta löytääkin vain uudenlaisen julmuuden filosofian.

Apinoiden planeetta oli ilmestyessään siinä määrin menestys, että filmi sai 4 jatko-osaa (1970─1973) ja sen idea poiki vielä kaksi tv-sarjaakin (1974, 1975). Apinoiden kansoittama planeetta heräteltiin taas henkiin Tim Burtonin sieluttoman uusintaversion (2001) myötä ja prequel-sarjansa kertomus sai tällä vuosikymmenellä: Apinoiden planeetan synty (2011) ja sitä seuranneet jatko-osat (2014, 2017) taustoittavat apinavallan alkuaikaa ja nostavat taas tutut moraalikysymykset tapetille. Mikäli apinaelokuvien maailma ei ole millään muotoa tuttu, on tietenkin aloitettava tästä ensimmäisestä elokuvasta. Tayloria odottava kohtalo todennäköisesti hiipii katsojan mieleen jo ennen sitä kuuluisaa loppukohtausta, mutta totuuden valkeneminen ja toivon sammuminen säväyttävät silti joka kerta.

Pisteytys:

8/10

Ben-Hur (1959)

Ohjannut William Wyler
USA 1959, 212 min.
Draama, Seikkailu, Historia
Pääosissa: Charlton Heston, Haya Harareet, Stephen Boyd

I crown their god.

Huikea spektaakkeli Ben-Hur on lähes nelituntinen eepos, joka sijoittuu ajanlaskumme alun tienoille. Juuda Ben-Hur (Heston) on Juudaan maassa elävä yläluokkainen juutalainen, joka kuitenkin joutuu kaleeriorjaksi roomalaisystävänsä Messalan (Boyd) petollisuuden vuoksi. Koston sokaisema Juuda taistelee tiensä takaisin kotikonnuilleen ja lähes entiseen asemaansa, näyttääkseen Messalalle ja toki myös pelastaaksensa syyttöminä vankeuteen tuomitun sisarensa ja äitinsä. Juuda Ben-Hurin polut risteävät tämän tästä erään nasaretilaisen nuoren miehen kanssa, jonka kohtalo vaikuttaa merkittävästi myös Juudan tulevaisuuteen.

Tunteikas draama käsittelee päähenkilönsä mielenmaisemaa ja tunteista suurimpia mukaansatempaavasti, vaikka hetkittäin jättiläistarinassa on hienoista koon mukanaan tuomaa jähmeyttä. Parhaimmillaan elokuva on näyttävissä spektaakkeleissa, kuten henkeäsalpaavan jännittävissä kilpa-ajoissa. Visuaalisuus häikäisee ─ etenkin kun tietää, ettei tätä kertomusta ole tehty tietokoneilla. Satoihin ja tuhansiin pukuihin, avustajiin ja massiivisiin lavasteisiin upposi valtava summa rahaa, enemmän kuin yhteenkään elokuvaan aikaisemmin. Panostus kannatti, sillä Ben-Hur oli jättimenestys ja jäi historiaan uskomattomalla 11 Oscarin voittopotillaan. Ainakin toistaiseksi samaan lukuun ovat yltäneet ainoastaan Titanic (1997) ja Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003).

Lewis Wallacen romaaniin Ben-Hur (1880) perustuva elokuva ei ole lajissaan ainoa, vaikka se onkin kirjan tunnetuin filmatisointi. Kehuja on kerännyt myös vuoden 1925 Ben-Hur, joka sekin oli aikanaan järisyttävän kallis tuotanto. William Wylerin ohjaama kokonaisuus ei ole vain Ben-Hur-filmien kuningas, vaan myös 1950-luvun eeppisten suurelokuvien ykkönen. Samaan suurtuotantojen sarjaan lukeutuvat muun muassa Jättiläinen (1956), Kwai-joen silta (1957) sekä Ben-Huriin parhaiten vertautuva Kymmenen käskyä (1956). Samaan kaartiin luettakoon vielä ainakin seuraavana vuonna ilmestynyt Spartacus (1960), vaikka Hollywoodissa ja studioilla puhalsivatkin jo pian uudet tuulet.

Pisteytys: 

8/10

Touch of Evil - Pahan kosketus (1958)

Ohjannut Orson Welles
USA 1958, 95 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Charlton Heston, Orson Welles, Janet Leigh

A real sweet setup.

Autopommi räjähtää Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla Los Roblesin pikkukaupungissa. Tilanteen sattuu todistamaan meksikolainen huumepoliisi Ramon Miguel Vargas (Heston), mutta hän ei saa selvittää tapausta yksin. Pian paikalle nimittäin vaappuu kaidalta polulta poikennut poliisipamppu Hank Quinlan (Welles), joka ei kaihda keinoja saadakseen tapauksen käsiteltyä haluamallaan tavalla. Perin pohjin korruptoituneen Quilanin jokainen teko kuitenkin johtaa hänet askel askeleelta kohti vääjäämätöntä loppua rappion kyllästämässä kaupunkipahasessa.

Kuvauksellisten ja ylipäätään tyylillisten ansioidensa puolesta Pahan kosketus yltää lähes Citizen Kanen (1941) tasolle, ja tarinassakin on hieman vastaavia jännitteitä. Studiopomoja Wellesin omaperäinen visio ei tietenkään miellyttänyt, joten elokuva kävi läpi melkoisen myllyn ennen sen lopullista julkaisua. 1990-luvulla Pahan kosketus sai viimein arvoisensa kohtelun ja se pyrittiin restauroimaan alkuperäiseen asuunsa Wellesin muistiinpanojen pohjalta. Projektia luotsasi arvostettu leikkaaja ja äänisuunnittelija Walter Murch (mm. Ilmestyskirja. Nyt, 1979).

 

Elokuvan pahan kytän Hank Quilanin sinetöity kohtalo edustaa yhden aikakauden päätöstä, ja myös Pahan kosketuksen on katsottu edustavan film noirien klassisen kauden loppua. Elokuva jäi vieläpä Orson Wellesin (1915─1985) viimeiseksi kokopitkäksi Hollywood-ohjaukseksi, ehkäpä se myös on Wellesin viimeinen suuri mestariteos. 1960─1970-luvuilla Welles ohjasi vielä muutaman elokuvan Euroopassa sekä näytteli ja toimi kertojaäänenä kymmenissä teoksissa. Kuten vain suurelle taiteilijalle sopii, Wellesin elämä oli täynnä draamaa ja myyttisen ihmelapsen kohtalona oli tulla väärinymmärretyksi kerta toisensa jälkeen. Onneksi "edellä aikaansa" olevat taiteelliset ansiot ehdittiin tunnustaa vielä Wellesin elinaikana, vaikka Pahan kosketus huomioitiinkin kunnolla vasta maestron kuoltua.

Pisteytys:
10/10

The Ten Commandments - Kymmenen käskyä (1956)

Ohjannut Cecil B. DeMille
USA 1956, 220 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Charlton Heston, Yul Brynner, Anne Baxter, Edward G. Robinson

Hear his word!

Kristittyjen pyhään kirjaan Raamattuun pohjautuva Kymmenen käskyä kertoo Mooseksen elämästä ja teoista. Tarina alkaa Niilin varrelta, jossa myöhemmin Moosekseksi nimetty vauva lipuu korissa Egyptin prinsessan kaipaaville käsivarsille. Jaloksi prinssiksi varttunut Mooses (Heston) päätyy vapauttamaan juutalaiset Egyptin orjuudesta. Urotekonsa jälkeen Mooses vastaanottaa Jumalalta kymmenen käskyä kivitauluihin kaiverrettuna.

Rehellisyyden nimissä todettakoon, että harva elokuva on ennakkoon kirvoittanut allekirjoittaneesta yhtä raskaita huokauksia kuin tämä. Raamatun tarinoiden ja ylipäätään kristinuskon tuntemus on tärkeää, onhan niillä melkoinen vaikutus koko länsimaiseen kulttuuriin. Tästä huolimatta koko teos on minulle etäinen eikä sen sisältö ole jostain syystä koskaan kiinnostanut hölkäsen pöläystä. Liki nelituntinen Raamattuun pohjautuva spektaakkeli tuntui siis jotakuinkin via dolorosalta. 1001-listaan on silti tässä vaiheessa projektia jo sen verran luottaminen, että kaikki elokuvat ovat kuitenkin lopulta näkemisen arvoisia ja lähes poikkeuksetta myös positiivisia elämyksiä. Koettelemus Kymmenen käskyn parissa oli kieltämättä hivenen raskas, mutta lopputulemana kokemus oli kuitenkin hyvä. Kertakatselu kuitenkin piisannee.

Mielenkiintoisinta elokuvassa on sen osuvuus 1950-luvun Hollywoodiin, eikä niinkään itse tarina. Hurjan pitkä ja tyyliltään teatraalinen Kymmenen käskyä edustaa erinomaisesti aikakautensa massiivisia elokuvatuotantoja, joista tunnetuin esimerkki lienee Ben Hur (1959). Paatoksellisesta kerronnasta tulee mieleen esimerkiksi Griffithin Suvaitsemattomuus (1916) ja se onkin ollut esimerkkinä De Millelle jo vuonna 1923, kun hän teki ensimmäisen elokuvaversionsa tästä tismalleen samasta aiheesta. Vuoden 1923 Kymmenen käskyä saavutti suuren suosion, mutta se ei kunnianhimoista ohjaajaa tyydyttänyt! Myös tämä modernimpi Kymmenen käskyä oli niin ikään aikanaan menestys ja ansioitui kuudella akatemiaehdokkuudella. Elokuva voitti lopulta Oscarin vain parhaista erikoistehosteista, ja aikaansa nähden tehosteet ovat totta vie huikeita. Sivumennen sanoen elokuva tarjoaa myös varteenotettavia näköaloja heille, jotka haluavat katsella öljyttyjä miesvartaloita, niitä nimittäin piisaa.

Pisteytys:
6/10