Die Abenteuer des Prinzen Achmed - Prinssi Ahmedin seikkailut (1926)

Ohjannut Lotte Reiniger

Saksa 1926, 66 min. 

Mykkäelokuva, Animaatio, Seikkailu, Fantasia

 

On the neighboring island in the Magic Sea...

 

Urhea prinssi Ahmed joutuu taianomaiseen seikkailuun, kun pahan velhon loitsima hevonen kiidättää hänet kaukaiseen Wak-Wakin maahan. Prinssin on löydettävä tiensä kotiin, mutta edessä on monia esteitä ja hurjia hirviöitä, eikä paha velhokaan jätä Ahmedia rauhaan. Matkan varrella on roimasti seikkailua ja jännitystä, mutta myös rakkautta ja taikaa.

 

Prinssi Ahmedin seikkailut (engl. The Adventures of Prince Achmed) on vanhin säilynyt kokopitkä animaatioelokuva. Siluettitekniikalla toteutettu teos on ihastuttavan kaunis ja sen runsaat yksityiskohdat hämmästyttävät. Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroitunut elokuva on tarinaltaan tasapainoinen ja viihdyttävä, mutta suurin ansio piilee juuri maagisessa tekniikassa, joka vaati paitsi paljon saksimista, myös aivan uuden kameratekniikan kehittelyn. Elokuvan tekoon meni kolme vuotta. Riivatun tekoälyn aikakautena käsin tekeminen ja hidas luovuus saavat entistäkin syvemmän merkityksen.

 

Siluettitaiteilija Lotte Reinigerin (1899─1981) ura animaatioelokuvien parissa jatkui miltei hänen kuolemaansa saakka. Vaikka tämä elokuva on ainakin klassikkoharrastajien keskuudessa nimekäs, Reiningerin uran ja tuotannon soisi olevan laajemminkin tunnettua. Prinssi Ahmedin hurmaava tarina on edelleen vetovoimainen seikkailu, vaikka onhan siinä väistämättä pientä ajan patinaa. Itämaiseen taikamaailmaan sijoittuva tarina on ymmärrettävästi aikansa tuote ja se sisältää tiettyjä stereotypioita. Elokuvataiteen taika on silti ajatonta!

Pisteytys: 8/10

Krylja - Siivet (1966)

Ohjannut Larisa Sepitko

Neuvostoliitto 1966, 85 min.

Draama

Pääosissa: Maya Bulgakova, Zhanna Bolotova, Leonid Djatschkof

 

The steel bird will fly...

 

Toisen maailmansodan vuodet ovat jääneet taakse, mutta niiden muisto elää. Nadezhda Petrukhina (Bulgakova) on entinen taistelulentäjä, joka on sittemmin päätynyt opettajaksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Arki on täynnä pieniä tavallisia murheita, ja uusi sukupolvi tuntuu vieraalta ja kaukaiselta. Enää ei ole sotaa ja kuolemaa, mutta oliko kaikki ennen paremmin? Mitä kaikkea sota Nadezhalta vei? Ainakin rakkauden, vapauden ja taivaan.

Ukrainalaissyntyinen Larisa Sepitko käsitteli elokuvissaan sotaa eri näkökulmista. Teoksissa yhdistyvät realismi ja symbolismi: Nadezhdan harmaan arjen murheet katkeavat hetkittäin pilven untuvan peittämiin haaveisiin. Onko loppukohtaus totta vai haavetta? Sepitkon ainutlaatuinen tuotanto jäi lyhyeksi, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa vain 41-vuotiaana. Uran suurin kansainvälinen menestys oli viimeiseksi teokseksi jäänyt sotadraama Nousu (1977).

Siivet (engl. Wings) oli vasta toinen Sepitkon ohjaustyö, ja se koetteli hivenen sensuurisäädöksiä, mutta ura sai jatkua. Myöhemmin kriitikot ovat ylistäneet teosta, jonka maine lähentelee Nousun osakseen saamaa huomiota. Siivet on kiehtova tutkielma paitsi Nadezhasta, keski-ikäisestä naisesta, myös sukupolvieroista ja ajan kulumisesta. Samalla teos on merkittävä ja melko harvinainenkin kuvaus naistoimijuudesta sotavuosina. Toivonpa katsovani joskus loputkin Sepitkon ohjaamat elokuvat, sillä uran alun ja lopun perusteella niiden laatu on erinomainen.

Pisteytys: 8/10

Manon des sources - Rakkauden lähde (1986)

Ohjannut Claude Berri

Ranska, Italia & Sveitsi 1986, 113 min. 

Draama

Pääosissa: Daniel Auteuil, Yves Montand, Emmanuelle Béart

 

An orphan's prayer soars to heaven like a lark.

Marcel Pagnolin romaaniin perustuva elokuvaduologia vie helteiseen Ranskaan. Katkeruuden lähde (1986) päättyi ristiriitaiseen tilanteeseen, joka oli yksien onni ja toisten suuri epäonni. Tämä elokuva jatkaa tarinaa noin vuosikymmentä myöhemmin. Juonta ei parane avata liikaa, jos mielii säilyttää ensimmäisen elokuvan jännitteet. Mainittakoot kuitenkin, että vuosikymmenen rauhallisen elon jälkeen kylän elämässä tapahtuu järisyttävä mullistus, kun arvokas lähde ehtyy.

Rakkauden lähde (engl. Manon of the Spring) on samanlaista kaunista periodidraamaa kuin edellisosakin. Elokuvista huomaa, että ne on tehty samaan aikaan, ja laatu pysyy tasaisena. Rutikuivalla maaseudulla vesi on lähes pyhää, joten pulppuavan lähdeveden ympärille rakentuu kieroutta ja kurjuutta. Jos edellisfilmiä määrittivät ahneuden ja ystävyyden taisto, tässä elokuvassa tuikkivat rakkaus, kostonhimo ja katumus. Loppu on moninkertaisen traaginen, hetkittäin kauniskin.

Kotimaassaan suureen menestykseen kohonnut elokuvapari ei ole tarinan ensimmäinen filmiadaptaatio. Claude Berrin ohjaustyöt perustuvat Pagnolin romaaniin (1962), jonka hän itse laati oman elokuvansa pohjalta. Alkuperäinen Manon des sources (1952) kertoo vielä hieman erilaisen tarinan, jossa ei ole mukana kaikkia hahmoja ja tarinan eri vaiheita. Tämä vuoden 1986 elokuvakaksikko taitaa olla Pagnolin tarinointien tunnetuin adaptaatio, joka tarjoaa edelleen hiostavia hetkiä aikaan kadonneella kauniilla maaseudulla.

Pisteytys: 8/10

Local Hero - Kylän sankari (1983)

Ohjannut Bill Forsyth

Iso-Britannia 1983, 111 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Peter Riegert, Peter Capaldi, Burt Lancaster

 

I could grow to love this place.

 

Raha-haaveet mullistavat skotlantilaisen kylän elämänmenon. Yhdysvaltalainen öljy-yhtiö havittelee kylän maita hyvään hintaan, ja paikallisilla kiiluvat pian dollarinkuvat silmissä. Yhtiön edustaja Mac (Riegert) saapuu paikalle hieromaan kauppoja, mutta liikeneuvottelut muuttuvatkin odottamattomaan suuntaan. Vauraus voi muuttaa ihmistä, vaan entäpä rahasta luopuminen? Merkityksellisemmät asiat ja todellinen elämänlaatu löytyvätkin aivan muualta kuin pankkiholvista.

 

Kylän sankari on upeiden maisemien elokuva. Skotlantilaisen merenrantakylän elämänmeno on rauhallista ja lupsakkaa, ja huumoria lisää suuren öljy-yhtiön koomisenvakava touhotus ja tuhlailu. Firman omalaatuisella pomolla (Lancaster) on pätäkkää, mutta hänkin haikailee todellisuudessa tähtitaivaita ja pehmeitä arvoja. Kontrastit rakentavat huumoria, jota löytyy hieman joka käänteestä. Elokuva ei kirvoita röhönauruja, vaan tavoittelee ennemminkin alituista hymyilyä.

 

Kriitikoiden rakastama Kylän sankari keräsi ison kasan Bafta-ehdokkuuksia, joista vain ohjaus-pysti kääntyi lopulta voitoksi. Ohjaaja Bill Forsythin uralle (s. 1946) on mahtunut vain yhdeksän ohjaustyötä, joista Kylän sankari lienee tunnetuin. Sen lisäksi menestystä on saanut varhaisempi draamakomedia Gregory's Girl (1980), jonka katselua odotan jo mielenkiinnolla. Jospa sekin olisi Kylän sankarin kaltainen herttainen brittiklassikko, joka valaa luottamusta kanssaihmisiin. Näihin maisemiin ja tunnelmiin tekee mieli jäädä siemailemaan hyvää vanhaa viskiä.

Pisteytys: 8/10

Marathon Man - Maratoonari (1976)

Ohjannut John Schlesinger

USA 1976, 125 min.

Trilleri, Rikos 

Pääosissa: Dustin Hoffman, Laurence Olivier, Roy Scheider, Marthe Keller

 

Is it safe?

 

Thomas "Babe" Levy (Hoffman) treenaa maratonia varten, valmistelee väitöskirjaa ja pohtii edesmenneen isänsä keskenjäänyttä elämää. Suht huoleton arki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä, kun Henry-veli (Scheider) saapuu Baben kynnykselle vertavuotavana ja heittää henkensä. Pian Baben kannoilla ovat isot pahat rikolliset ─ mihin velipoika on oikein sekaantunut? Epäluulon sankka sumu laskeutuu, ja se paljastaa ainoastaan piileskeleviä natsirikollisia, kätkettyjä timantteja ja armottomia murhia.

Maratoonari on hiostava trilleri, joka perustuu William Goldmanin samannimiseen menestysromaaniin (1974). Yllätyksiä odottaa joka mutkassa, eikä päähenkilö tiedä, keneen luottaa. Paranoiaa kasvattava jännäri tarjoaa tuskallisia hetkiä eritoten heille, jotka potevat hammaslääkäripelkoa. Tyyliltään Maratoonari on rauhallisempi ja hiljaisempi kuin moni nykyaikainen trilleri, mutta se ei silti tarkoita jännityksen laimenemista. Kolea hiljaisuus vain korostaa tarinan armottomuutta ja Baben yksinäisyyttä karmeiden tapahtumien polttopisteessä.

 

Hyvään yleisömenestykseen kohonnut Maratoonari tunnetaan hyytävien kohtaustensa ohella pätevistä roolisuorituksista. Näyttelijälegenda Laurence Olivier on pakoileva rikollinen, tohtori Christian Szell, jonka julmuus on saanut innoituksensa natsilääkäri Josef Mengelestä. Olivier palkittiin osastaan Golden Globella ja Oscar-ehdokkuuskin tuli. Hieno saavutus, varsinkin, kun Olivier oli kuvausten aikaan vakavasti sairas. Elokuvan kulisseista tunnetaan tapaus, jossa Olivier ja nuoremman polven näyttelijä Dustin Hoffman sanailivat työtapojensa erilaisuudesta. Metodinäyttelemiseen luottava Hoffman tekee niin ikään hyvää työtä yksinäisenä nuorena miehenä, jonka maratonjuoksulle ei näy päätepistettä.

Pisteytys: 8/10

Paterson (2016)

Ohjannut Jim Jarmusch

USA, Ranska & Saksa 2016, 118 min.

Draama
Pääosissa: Adam Driver, Golshifteh Farahani

 

Sometimes an empty page presents more possibilities.

 

Bussikuski Patersonin (Driver) elo on arjen poetiikkaa. Runoilijamiehen viikko koostuu työpäivistä, luovista taukohetkistä, rakastavista hetkistä vaimon (Farahani) kanssa sekä iltaretkistä lähipubiin. Arki on tasaista, samankaltaista, ajoittain rosoista ja rahatonta, mutta jatkuvasti kaunista ja riittävän inspiroivaa, oikeastaan aika ihmeellistä. Viikonpäivät ovat rutiineja ja jatkuvaa toistoa, vaikka yksikään päivä ei ole tismalleen samanlainen kuin edeltäjänsä.

Paterson kehystää arkisen puurtamisen kauniiksi ja arvokkaaksi. Työläiselämä ei ole pelkkää kitsasta raatamista, katkeruutta ja tasapaksua selviytymistä, vaan kaunista itsessään. Amerikkalaista unelmaa ei täydy tavoitella. Elokuvan tyyli on toiveikas ja lämmin, hentoja hymyjä kirvoittava. Vastoinkäymisetkin johtavat aina jollekin uudelle reitille, joka on vielä kulkematta. Taiteen keskeneräisyys ja hetkessä syntyminen kurkistavat jokaisen nurkan takaa! Ainoa hivenen vaivaannuttava asia Patersonin maailmassa on perinteinen asetelma, jossa nainen hoitaa kotia ja mies hoitaa palkkatyön, olkoonkin, että Laura-vaimolla on omatkin bisneksensä.

 

Kriitikoiden ylistämä arkidraama sai ensi-iltansa Cannesissa. Elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, mutta voitto tulikin toisaalta. Perheen Marvin-koiraa näyttelevä Nellie-bulldoggi sai Cannesin koirapalkinnon, ja aivan ansaitusti, sillä isäntäänsä inhoavan ja emäntäänsä rakastavan hauvan nuiva ylpeys on vertaansa vailla. Oivasti pärjäävät ihmisnäyttelijätkin. Kaunis elokuva kaikille arkeenpalaajille, elämän kauneuden etsijöille ja pöytälaatikkorunoilijoille.

Pisteytys: 8/10 

Jean de Florette - Katkeruuden lähde (1986)

Ohjannut Claude Berri

Ranska, Italia & Sveitsi 1986, 120 min. 

Draama

Pääosissa: Daniel Auteuil, Yves Montand, Gérard Depardieu

 

Ugly exteriors often conceal the purest souls.

 

Etelä-Ranskan maaseudulla eletään kukkeaa mutta rutikuivaa kesää. Suursodan taistelut ovat takanapäin ja maanviljelijät voivat taas keskittyä maansa antimiin, kun vain sataisi välillä vettä! Nelikanviljelystä haaveileva César (Auteuil) ja hänen setänsä Ugolin (Montand) yrittävät viekkain keinoin keplotella haltuunsa naapurin tiluksilla sijaitsevaa salaista lähdettä, mutta tehtävä vaatii kaiken mahdollisen oveluuden. Tilan uusi omistaja on kaupunkilainen Jean (Depardieu), joka on päättänyt ystävystyä Césarin kanssa.

 

Katkeruuden lähde päättyy avoimeksi jäävään jännitteiseen hetkeen. Elokuva onkin osa duologiaa, joten tarinaa jatkaa samaan aikaan kuvattu Rakkauden lähde (1986). Molemmat perustuvat kirjailija ja elokuvaohjaaja Marcel Pagnolin romaaniin L'eau des collines (1962). Elokuvakaksikko oli aikanaan suurtuotanto ja sen menestys oli ison ponnistuksen mukainen. Erityisen suuri yleisöhitti elokuva oli odotetusti kotimaassaan Ranskassa, mutta draama menestyi hyvin muuallakin.

 

Tähtinäyttelijöiden kaarti, upeat maalaismaisemat ja toki myös Pagnolin juonikas käsikirjoitus tekevät Katkeruuden lähteestä viehättävän elokuvan. Elämystä voisi kuvailla periranskalaiseksi, lähes kliseiseksi maalaiselämän kuvaksi. Se oli tavoitteenakin, sillä 1980-luvulla Ranskassa tuettiin voimakkaasti vanhan kunnon ranskalaisuuden positiivista kuvaamista. Tosin paahteisen maaseudun köyhdyttämistä ihmisistä löytyy katkeruutta, itsekkyyttä ja ulkopuolisiin kohdistuvaa epäluuloa. Se ei turisteja ole haitannut, sillä filmi lisäsi voimallisesti Provencen seudun matkailuviehätystä.

 

 Pisteytys: 8/10

Efter brylluppet - Häiden jälkeen (2006)

Ohjannut Susanne Bier

Tanska, Ruotsi, Iso-Britannia & Norja 2006, 120 min.

Draama 

Pääosissa: Mads Mikkelsen, Rolf Lassgård, Sidse Babett Knudsen, Stine Fischer Christensen

 

Dare I offer a glass of wine?

Intialaisessa orpokodissa työskentelevä Jacob (Mikkelsen) joutuu palaamaan kotimaahansa Tanskaan. Vastentahtoisen käynnin oli määrä olla nopea työmatka, mutta yhdet yllätyshäät avaavat menneisyyden padot. Entinen rakastettu (Knudsen), koko entinen elämä ja vaietut perhesalaisuudet saavat itseään pakenevan miehen pysähtymään. Miten elämä jatkuu häiden jälkeen, miten menneisyys kohdataan?

 

Susanne Bierin taitava draama olisi voinut toisissa käsissä jäädä laimeaksi saippuaoopperaksi. Nyt rytmi on hallittu, ihmeellisistä sattumuksistaan huolimatta arkinen ja todentuntuinen melodraama. Ristiriitaiset ja tunteitaan patoavat hahmot ovat aitoja murtuessaan. Näyttelijäntyö on vuoroin hienovaraista ja voimakasta. Tarina itsessään on jossain määrin ennalta-arvattava, mutta yllätyksettömyys ei oikeastaan haittaa. Hahmojen reaktiot ja selviäminen kiinnostavat silti.

Häiden jälkeen (engl. After the Wedding) oli ehdolla vieraskielisen Oscarin saajaksi ja kohosi useille vuoden 2006 top-listoille. Elokuvasta on jopa tehty samanniminen Hollywood-remake (2019), joka menestyi selvästi heikommin. Myös Susanne Bierin menestyksekäs ura jatkui sittemmin Hollywoodiin (esim. Bird Box, 2018), mutta ei ole syytä unohtaa ohjaajan tanskalaiselokuviakaan. Tämän filmin jälkeen syntynyt Kosto (2010) liikkuu sekin kahdessa erilaisessa maassa ja tutkii ihmisten välisiä konflikteja. Molempia voi suositella hyvän henkilödraaman ystäville.

Pisteytys: 8/10

Sparrows - Turvattomat (1926)

Ohjannut William Beaudine & Tom McNamara

USA 1926, 109 min. 

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: Mary Pickford, Gustav von Seyffertitz, Roy Stewart

 

Oh, Lord! This is us again!

 

Kurjan rämeen keskellä on ilkeän herra Grimesin (von Seyffertitz) tila, joka kätkee sisäänsä paheksuttuja salaisuuksia. Grimesin tilaa hoitavat kaltoinkohdellut ja kidnapatut lapset, joista surkeimmat paiskataan armotta suohon. Lapsikatraan vanhin on Molly (Pickford), joka toimii äitihahmona nuoremmille. Lasten pakoyritykset tyssäävät kerta toisensa jälkeen, mutta lopulta heidän on pakko uhmata rämeen alligaattoreita ja upottavia suonsilmiä.

Turvattomat on traaginen tarina, joka kasvaa hiljalleen piinaavan jännittäväksi. Vauhdikas elokuva pelaa yksinkertaisilla elementeillä, jotka toimivat tunteisiin vetoavalla tavalla. Kontrastit ovat vahvoja: vastakkain ovat sadistinen pääpahis ja enkelparvea muistuttava lapsikatras. Aikansa supertähti Mary Pickford tekee hienon, ilmeikkään roolityön, jossa näkyy komediennen taituruus. Kuitenkin Pickford yritti elokuvalla uutta aluevaltausta vakavampien draamaelokuvien parissa, siinäkin puolessa monipuolinen näyttelijä onnistuu oikein hyvin.

 

Aikalaisille Turvattomat oli ajankohtainen, sillä lasten kidnappaukset nousivat tämän tästä uutisaiheiksi. Herra Grimesin "baby farm" eli lapsifarmi ei ollut täysin tuulesta temmattu juttu, sillä vastaavia oli olemassa oikeastikin. Elokuvasta ei tullut Pickfordin uran suurinta hittiä, vaikka se menestyikin oikein mukavasti ja kokonaisuudessaan kuuluu näyttelijän uran tunnetuimpiin teoksiin. Arvostettu mykkäklassikko järkyttää, jännittää ja viihdyttää edelleen!

Pisteytys: 8/10

Django - kostaja (1966)

Ohjannut Sergio Corbucci

Italia & Espanja 1966, 91 min.

Lännenelokuva, Toiminta 

Pääosissa: Franco Nero, José Bódalo, Loredana Nusciak

 

Don't touch my coffin.

 

Palkkionmetsästäjä Django (Nero) vaeltaa kaksin ruumisarkun kanssa Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla. Eräässä ajan hylkäämässä pikkukaupungissa Django päätyy keskelle taistelutannerta, jossa meksikolaiset bandiitit ja yhdysvaltalaiset punapaidat janoavat verta, valtaa ja kultaa. Kuolemaa versovassa maaperässä ruumisarkuille tulee käyttöä, mutta Djangolla on omassa kirstussaan tappava muisto menneisyydestä.

 

Sergio Corbuccin spaghettiwestern aloitti kokonaisen Djangojen legendan. Elokuvalle on tehty kymmenittäin epävirallisia jatko-osia ja muutamia tv-sarjoja, joiden lisäksi Django on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä. Tunnetuin Djangon uusiokäyttäjä lienee Quantin Tarantino, jonka Djangossa (2012) alkuperäinen Djangon näyttelijä Franco Nero välähtää sivuroolissa. Edes Tarantino ei lyö laudalta tätä originaalia teosta, jonka omaperäinen aloitus tempaa heti mukaansa. Iskevä italoiskelmä, salaperäinen ruumisarkkua vetävä kovanaama... Ja tätä näkyä seuraa synkän verinen, rytmikäs kertomus, joka pitää otteessaan loppuun ja viimeiseen horisonttiin saakka.

 

Vaikka Djangosta on tullut legenda, elokuva sai aikanaan osakseen rajua kritiikkiä. Syynä oli elokuvan väkivaltaisuus, joka johti esimerkiksi Suomessa esityskieltoon. Ruumiita tulee niin paljon ettei laskuissa pysy mukana ja moni kohtaus on kivuliasta kärsimystä. Django maistuu mudalle, pölylle ja raudalle, eikä elokuvassa ole yhtäkään todellista sankaria. Kunnia on mennyttä ja aiemmat sodat ovat jättäneet jälkeensä vain tappotaitoisia, tunteettomia miehiä. Vanhan kunnon italowesternin ystäville Djangon lohduton ja räiskyvä taival maittaa takuulla.

 

Pisteytys: 8/10

Levoton veri (1946)

Ohjannut Teuvo Tulio

Suomi 1946, 91 min.

Draama, Romantiikka
Pääosissa: Regina Linnanheimo, Eino Katajavuori, Toini Vartiainen

 

Rakastanko minä, tai edes rakastinko?

Kaksi sisarta, Sylvi (Linnanheimo) ja Outi (Vartiainen), rakastuvat samaan mieheen. Vanhempi lääkäri Valter (Katajavuori) jakaa rakkauttaan molemmille nuorille naisille, mutta astuu lopulta avioon Sylvin kanssa. Kun pariskunnan elämässä tapahtuu traaginen käänne, Valter muistaa vanhan suolan ja Outi vastaa lemmenkutsuun. Mutta sokeutunut Sylvi aavistaa, että jotain on tekeillä...

Kohtalokkaan dramaattinen Levoton veri kuohuu ja aaltoilee! Tarina kulkee uusiin käänteisiin juonitellen ja tunteita äärimmilleen kasvattaen. Valojen ja varjojen syvät kontrastit korostavat hahmojen moraalivalintoja, joihin he syöksyvät puhtaasti tunne edellä. Tarinassa pyhät perhearvot ovat koetuksella ja vääryydet ajavat hahmoja järjettömyyksiin. Arkitodellisuudesta erottuva elokuva on suorastaan saippuaoopperamainen, mutta ei kuitenkaan muutu ylilyönneiksi.

 

Teuvo Tulio (1912─2000) tunnetaan rohkeasta ohjaustyylistään. Tässäkin elokuvassa on roimasti paheellisia suhteita ja suoranaista erotiikkaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että aikalaiskriitikot olisivat kääntäneet elokuvalle selkänsä. Regina Linnanheimo antautuu ilmeikkääseen rooliinsa piinattuna vaimona, ja Linnanheimo palkittiin osastaan Jussi-pystillä. Jälkimaineeltaan filmi lukeutuu Tulion arvostetuimpiin töihin, josta ohjaaja itse oli syystäkin ylpeä.

Pisteytys: 8/10

Le mystère Picasso ─ Picasso - arvoitus (1956)

Ohjannut Henri-Georges Clouzot

Ranska 1956, 78 min.

Dokumentti 

 

I do not look for, I find!

Kuinka mestari työskentelee? Henri-Georges Clouzot'n oivaltavassa dokumentissa seurataan herkeämättä Pablo Picasson luovaa prosessia. Katsoja saa nauttia lähes keskeytymättömästä kuvien virrasta, joka tuottaa yllätyksiä ja oivalluksia. Kuvavirtaa rytmittää musiikki, joka sopii valittuihin aiheisiin ja väriskaaloihin. Välillä maalaustyö taukoaa, kun kaksi maestroa, ohjaaja ja taidemaalari, keskustelevat urakan jatkumisesta. Hetken taika on läsnä, sillä näiden teosten oli määrä tallettua ainoastaan filminauhalle ja elokuvakatsojien ihmetykseksi. 

 

Picasso - arvoitus (eng. The Mystery of Picasso) on toteutettu kekseliäällä tekniikalla. Picasso maalasi läpinäkyvälle kankaalle, joten teokset ilmestyvät kuvaan taianomaisella tavalla. Todellista maalausprosessia on nopeutettu huomattavasti, ja hyvä niin, vaikka aiheeseen syvästi vihkiytynyt taiteenharrastaja saattaisi jaksaa katsoa tätä tuntikausia. Reilun tunnin mittainen dokumentti on juuri sopivan mittainen ja ajantaju jopa hieman katoaa. Mitä tästä teoksesta muodostuukaan? Minkä uuden suunnan maalaus yllättäen saakaan? Kuinka monta teosta yhdelle kankaalle voi rakentua? Ehkäpä olisi sittenkin jaksanut katsoa vielä yhden teoksen syntymän ja katoamisen...

 

Cannesissa ensi-iltansa saanut dokumentti vastaanotettiin ihastuneena. Elokuva voitti arvostetun Prix du Juryn, nykyisen "Cannes-kolmosen", mutta vielä tuolloin tuomaristopalkinto oli arvokkaampi kakkossija Kultaisen palmun kisassa. Erikoista kyllä, varsinainen pääpalkinto meni niin ikään dokumentille, Jacques Cousteaun syvänmerensukellukselle Hiljainen maailma (1956). Kelpo voittaja olisi tullut varmasti tästä taiteilijatarinastakin, aavistuksen unohtuneesta luomisen ihmeestä.

 

Pisteytys: 8/10

Mat - Äiti (1926)

Ohjannut Vsevolod Pudovkin

Neuvostoliitto 1926, 89 min.

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa Vera Baranovskaja, Nikolai Batalov, Aleksandr Chistjakov

 

The mother.

 

Varhaiset neuvostoelokuvat olivat jylhää propagandaa mutta myös häikäisevää luovuutta. Ajan tunnetuin ohjaaja on Sergei Eisenstein, jonka ohella suuriin merkkinimiin lukeutuu myös Vsevolod Pudovkin (1893─1953). Eisensteinin tapaan Pudovkin kehitti voimakkaasti elokuvien rytmiä ja leikkauksia, jotka tässä filmissä ovat todella säväyttäviä. Sen sijaan Eisensteinistä Pudovkinin erottaa se, että hän tapasi keskittyä massojen sijaan yksilöihin. Niinpä Äiti kertoo yhden köyhän perheen tarinan tsaarinajan loppuvuosien kuohuissa, vallankumousvuonna 1905. Tarinan pohjalla on Maksim Gorkin samanniminen romaani (1907).

Vanha äiti (Baranovskaja) riutuu juoppomiehen (Chistjakov) ikeessä. Lohtua tuo nuorukaiseksi varttunut poika, joka kuitenkin tempautuu vallankumoustoimintaan. Isän ja pojan välille kasvava konflikti riipii äitiä, joka lopulta löytää voimansa poikansa kannattamasta työläisliikkeestä. Yhden työläisperheen kautta kuvataan kontrasteja ja erilaisia valintoja, joista selvästi alleviivataan tuhoontuomitut ja sankarilliset ratkaisut. Äidin rooli kodin sydämenä ja perheen yhdistäjänä on kaikkein keskeisin: hän on miesten maailmassa sivuroolissa ja avainasemassa.

 

Äiti aloittaa Pudovkinin vallankumoustrilogian, jota jatkaa kaksi niin ikään arvostettua elokuvaa. Pietarin viimeiset päivät (1927) kuvaa lakkomielialoja ensimmäisen maailmansodan alla ja Myrsky yli Aasian (1928) kertoo kapitalismin huijaamasta mongolimiehestä, joka liittyy neuvostopartisaaneihin. Liittykää työläisten rintamaan, tuntuvat kaikki teokset katsojiaan vimmaisesti neuvovan. Äiti on kerännyt mainetta innovatiivisista teknisistä ratkaisuistaan ja tunteikkaista näyttelijöistään. Kokonaisuus on todella hieno, propagandasta huolimatta ─ eikä sitä olisi aikakauden neuvostoelokuvissa voinut millään tapaa välttääkään.

Pisteytys 8/10

Lust for Life - Hän rakasti elämää (1956)

Ohjannut Vincente Minnelli & George Cukor 

USA 1956, 122 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Kirk Douglas, James Donald, Anthony Quinn

 

I'm not afraid of emotion.

Vimmainen biografia kertoo taidemaalari Vincent van Goghin (Douglas) aikuiselämästä. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Vincent elää kiihkeää uskonnollista vaihettaan ja lähtee saarnaajaksi noenmustaan kaivosyhteisöön. Taiteilijuus kuitenkin vie voiton: tavallisen työläisen kuvaukset vaihtuvat pian värikkäinä väräjäviin maisemiin, mutta samalla murenee taiteilijan mieli.

Pääosaa näyttelevän Kirk Douglasin kiihkeä ja fyysisesti taipuisa roolityö säväyttää. Taiteilijasta piirtyy kuva suurten tunteiden miehenä, joka näki värit kirkkaampina ja väreilevämpinä kuin moni muu. Roolista tuli Oscar-ehdokkuus ja voittokin olisi ollut ansaittu. Itse biografia perustuu Irving Stonen samannimiseen romaaniin (1934), joka on tosipohjaista fiktiota. En ole van Gogh -asiantuntija, mutta elokuva vaikuttaa pääpiirteissään realistiselta tulkinnalta taiteilijan vaiheista. Kaikkea elokuva ei halua tai ehdi käsitellä: esimerkiksi van Goghin myöhempi uskonnonvastaisuus ei tule esille. Muitakin vastaavia nyansseja riittänee, mutta kaikkea elokuvaan ei toki mahdukaan.

Hän rakasti elämää sai ilmestyessään pääasiassa ylistäviä arvioita kriitikoilta. Neljästä Oscar-ehdokkuudesta voitto tuli Anthony Quinnille sivuosasta Paul Gauguinina, van Goghin kiivaana taiteilijakollegana. Sittemmin filmi on noteerattu esimerkiksi The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla. Vincent van Goghin värikäs ja traaginen elämä on innoittanut muitakin elokuvantekijöitä. Taidemaalarin vaiheista kertovat muun muassa upea animaatio Loving Vincent (2017) ja Willem Dafoen taitavas taiteilijatulkinta Van Gogh - ikuisuuden porteilla (2018).

Pisteytys: 8/10

La noire de... - Black Girl (1966)

Ohjannut Ousmane Sembène

Senegal & Ranska 1966, 65 min. 

Draama 

Pääosissa: Mbisine Thérèse Diop, Anne-Marie Jelinek, Robert Fontaine

 

She wanted to keep me here as her slave.

 

Senegalilainen Ousmane Sembène tunnetaan paitsi kirjailijana, myös afrikkalaisen elokuvan merkittävänä kehittäjänä. Senegaliin ja Ranskaan sijoittuva Black Girl on Sembènen ensimmäinen kokopitkä elokuva, joka lisäksi perustuu hänen omaan novelliinsa. Elokuva kertoo nuoresta senegalilaisesta Diouanasta (Diop), joka lähtee suurten toiveiden täyttämänä kotiapulaiseksi Ranskaan. Perillä todellisuus on kaukana kuvitelmista ja epätoivo valtaa Diouanan. Lopulta nuori nainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ainoalla keinolla, joka käytettävissä on. Hän ei ole orja!

Black Girl käsittelee suoraviivaisesti kolonialismin perintöä. Diouanaan kohdistuu pöyristyttäviä ennakkoluuloja, eikä hänen asemaansa osata asettua lainkaan. Musta nainen on vain työvoimaa, eksotiikkaa ja sivistämisen kohde, jotain mitä voidaan ostaa rahalla; eikä tästä ajatusmallista olla vieläkään päästy täysin eroon. Tarina on yksinkertainen mutta väkevä. Mukana kulkee symbolien taso: Diouanan yksinäinen naamio ranskalaiskodin seinällä on voimakas kerronnallinen elementti. Naamiossa on voimaa myös aivan tarinan lopussa, kun tilanne on jo toinen.
 

Elokuvan aikalaismenestys jäi maltilliseksi ja monen kriitikon vastaanotto oli suorastaan penseä, onhan tyyli toki aika kaukana Hollywoodista. Sittemmin Black Girl on nostettu esiin afrikkalaisklassikkona, vaikka voisipa elokuva olla vielä tunnetumpikin. Ylipäätään Ousmane Sembène lienee edelleen parhaiten tunnettuja afrikkalaisohjaajia, jonka filmeistä mainetta on niittänyt esimerkiksi Ceddo (1977). Afrikkalaiselokuvien saatavuus ei ole parasta laatua, mutta kirjoitushetkellä Black Girl löytyy katsottavaksi ainakin kirjastoiden ilmaisesta Cineast-palvelusta.

Pisteytys: 8/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (Broken Flowers, 2005)

Hello, beautiful.

 

Joulukalenteri saapuu kotoisan tutulle 2000-luvulle! Vuonna 2005 kauhisteltiin Muhammed-pilapiirroksia, Lontoon terrori-iskuja ja monia luonnonmullistuksia: vuoden alussa mieliä painoi edellisjoulun tsunamituho ja syksyllä puhutti hurrikaani Katrinan aiheuttama kriisi. Sen sijaan harva oli vielä kuullut helmikuussa perustetusta Youtube-videopalvelusta, jonka suuri läpimurto koitti vasta lähitulevaisuudessa. Muita kaksikymppisiä ajanvietepaikkoja ovat muun muassa Kampin kauppakeskus ja Pallas-Yllästunturin kansallispuisto. Onnenruusut kaikille juhlakaluille!

 

 

Broken Flowers
Ohjannut Jim Jarmusch 

Ranska & USA 2005, 106 min. 

Draama, Komedia

Pääosissa: Bill Murray, Jessica Lange, Sharon Stone

 

 

 

 

Don Johnston (Murray) on mies, jonka rakkauselämässä on tapahtunut paljon. Kun viimeisin heila jättää Donin kuin nallin kalliolle, tuo posti mukanaan salaperäisen kirjeen. Selviää, että jossain on aikuinen poika, joka kenties etsii Donia paraikaa. On aika aloittaa kipeä matka, jonka tavoitteena on kohdata menneisyys ja avoinna oleva tulevaisuus.

Jim Jarmuschin traaginen ja silti hienovaraisen koominen draama käsittelee menettämistä. Elämä monine hetkineen on lipunut naistenmiehenä tunnetun Don Johnstonin sormien välistä, eikä hän lopulta saa otetta oikein mistään. Vaaleanpunaisissa väreissä hempeilevä filmi lämmittää sydäntä, eikä tyyliä pintapuolisesti uskoisi Jarmuschin elokuvaksi. Elokuvassa on kepeyttä ja jopa valtavirtaisuutta, mutta pohjavireessä on ohjaajan tyylille uskollista vinoutta.

Vähäeleinen Broken Flowers tekee vaikutuksen. Avoimeksi jäävän tarinan ja ruusuisen estetiikan lisäksi mieleen painuvat etiopialaisen jazzmuusikko Mulatu Astatken hienot sävellykset, jotka luovat hauskan eläväistä kontrastia Bill Murrayn lakoniseen perusluonteeseen. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva kilpaili Kultaisesta palmusta ja palkittiin lopulta Grand Prixillä.

Pisteytys: 8/10

16. luukku: 40 vuotta sitten (Elää ja kuolla LA:ssa, 1985)

You're beautiful.

 

Kuluvana vuonna 2025 on vietetty Sodankylän elokuvajuhlien 40-vuotisjuhlaa. Vuoden 1985 muita juhlakaluja ovat muun muassa Keira Knightley, Rooney Mara ja Carey Mulligan. Eläköön elokuva ja sen tekijät! Mutta millaiseen valkokangasmaailmaan nämä tähdet ja filmijuhlat syntyivät? Vuoden 1985 suurimpia elokuvahittejä olivat muun muassa vauhdikas aikamatkustustarina Paluu tulevaisuuteen (1985) ja romaanifilmatisointi Häivähdys purppuraa (1985). Palkintoehdokkuuksia ja pystejä kahmivat romanttinen biografia Minun Afrikkani (1985) ja rikosraina Prizzin kunnia (1985).

 

Oma suosikkini vuoden sadosta on koskettava sotatarina Tule ja katso (1985), joka puhuttelee jälleen näinä maailmanaikoina. Kunniamainintoja voisi jakaa useita, mutta mainittakoon tällä kertaa hieman tuntemattomampi elokuva: kontroversiaalin japanilaiskirjailijan unenomainen biografia Mishima - elämän neljä lukua (1985). Mainio on myös päivän elokuva, joka vie kasarin vauraisiin tunnelmiin ja Los Angelesin setelisateisiin. Filmi ei ole vuotensa megahittien kastia, mutta se edustaa erinomaisesti aikakautensa tyypillistä rikoselokuvaa.

 

 

To Live and Die in L.A. - Elää ja kuolla L.A.:ssa
Ohjannut William Friedkin

USA 1985, 116 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri 

Pääosissa: William Petersen, Willem Dafoe, John Pankow

 

 

 

 

Salaisen palvelun agentti Richard Chance (Petersen) on nokkelan rahanväärentäjän jäljillä. Chancen pari saa surmansa läpimurron hetkellä: panokset kasvavat ja aseet ladataan valmiiksi. Uuden parinsa John Vukovichin (Pankow) kanssa Chance käyttää kaikki keinonsa saadakseen nalkkiin leveää taiteilijaelämää viettävän Rick Mastersin (Dafoe), joka on koko sotkun takana. Laittomiin keinoihin sortuva Chance on pian monessa liemessä, mutta hän ei aio luovuttaa.

Elää ja kuolla L.A.:ssa huokuu tiheää tunnelmaa. Elokuva on kyyninen ja jännittävä toimintatrilleri, jossa nähdään enemmän nuhjuisia takahuoneita kuin väärällä rahalla hankittua luksuselämää: vauhdikkaan juppiajan rappio lähestyy vääjäämättä. Tarinaan uppoutuu nopeasti, sillä juoni on suoraviivainen, miljöö tyylillä toteutettu ja toimintakohtauksissa on todellista vauhtia. Taustalla väreilee kertomus rahan vallasta, ahneudesta ja moraalin kuolemasta. New wave -yhtye Wang Chungin kasariestetiikkaa sykkivät musiikit kruunaavat kokonaisuuden.
 

Jälkimaineeltaan elokuva on arvostettu kasarijännärin malliesimerkki: tyyli ja tunnelma huokuvat aikaansa kliseisesti mutta silti omaperäisesti. Vaikka 1980-luvulla vastaavat rikosrainat olivat valtavirtaa, tämän elokuvan saama aikalaisvastaanotto oli melko maltillinen. Muutamat kriitikot ylistivät, toiset lyttäsivät ja lippuluukuilla tulos jäi vaatimattomaksi. Ehkäpä elokuvan sähäkkyys ja tarinallinen arvo on helpompaa nähdä vasta näin vuosien etäisyyden päästä.

Pisteytys: 8/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Punaparta, 1965)

It's the smell of the poor.

 

Joulukalenterin aikakone asettuu vuoteen 1965, Kekkosen ja Katri Helenan Suomeen, heräävän irwinismin aikakauteen. Maailmalla kuohui Vietnamin sota ja Yhdysvaltain kiihkeät kansalaisoikeustaistelut. Samalla avaruuskilvassa kirittiin ja fiktiossakin ajatukset olivat kaukaisilla planeetoilla: Frank Herbertin Dyyni (1965) ilmestyi ja sai heti innostuneen vastaanoton.

 

Vuoden kuohuttaviin tapahtumiin voi matkata elokuvien avulla: Selma (2014) vie Alabamaan, jossa marssittiin rotuerottelun lopettamisen puolesta. Hyvää huomenta, Vietnam (1987) puolestaan sijoittuu vuoden 1965 Saigoniin, keskelle Vietnamin sodan kiihtyvää rytinää. Päivän elokuvassa saamme kuitenkin unhoittaa villin 1960-luvun ja siirtyä 1800-luvun Japaniin!

 

 

Akahige - Punaparta
Ohjannut Akira Kurosawa 

Japani 1965, 185 min.

Draama 

Pääosissa: Toshirô Mifune, Yûzô Kayama, Reiko Dan

 

 

 

 

Lääkärikokelas Noboru Yasumoto (Kayama) sijoitetaan nuhjuiseen maalaissairaalaan. Sairaalaa johtaa lempeällä jämäkkyydellä mies, joka tunnetaan nimeltä Punaparta (Mifune). Yasumoto kyseenalaistaa työtehtävänsä köyhien ja hankalien potilaiden keskellä: eikö hän ansaitsisi arvokkaampaa tehtävää? Ajan kuluessa Yasumoton ylimielisyys lientyy ja tilalle kasvaa ymmärrys.

Punaparta on ihmeellinen kertomus hyvyydestä. Vaikka Toshirô Mifunen taitavasti näyttelemä lääkäri on äreä ukko, hän on sisimmältään lempeä ja huomioonottava. Elokuvan maailmassa on paljon kurjuutta ja kovia kohtaloita, mutta lääkkeeksi tarjotaan inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Punaparta oikeastaan sopii sanomaltaan kauniisti jouluelokuvaksi: tarina tulvii pyyteettömyyttä ja yhteisöllisyyttä, ja lopulta kaiken ylle sataa puhdasta valkeaa lunta.

Akira Kurosawan viimeinen mustavalkoelokuva on suuri draama, joka on kuitenkin jäänyt ohjaajan tunnetumpien samuraitarinoiden varjoon. Ehkäpä tyylilajinsa vuoksi elokuvan vastaanotto oli, Japania lukuunottamatta, huomattavasti toiminnantäyteisiä filmejä maltillisempi. Punaparran jälkeen Kurosawalta tuli uusia elokuvia aiempaa harvemmin ja menestyksen vuodet tuntuivat jääneen taakse. Lopulta valmistui komea erämaakuvaus Dersu Uzala (1975), jossa on samankaltaista rauhallista tunnelmaa kuin Punaparrassa. Dersua seurasivat vielä uran viimeiset mestariteokset, värikylläiset historiadraamat Kagemusha (1980) ja Ran (1985).

Pisteytys: 8/10

3. luukku: 100 vuotta sitten (Varietee, 1925)

Die drei Artinellis!

Satavuotiaissa elokuvaklassikoissa on sekä syvää draamaa että kuplivan kepeää huumoria. Vuoden suosituin elokuva oli aikansa lähihistoriaa ja tuoreita traumoja käsittelevä sotadraama Suuri paraati (1925), joka vie ensimmäisen maailmansodan surullisiin muistoihin. Hyvin menestyivät myös legendaarisen Rudolph Valentinon tähdittämä viihteellinen romanssi Kotka (1925) ja Harold Lloydin hupsu opiskelukomedia Keltanokka (1925). 

Jälkiviisaan arvion mukaan elokuvavuoden 1925 suurin merkkiteos lienee Charlie Chaplinin mestarillinen Kultakuume (1925), joka keinuu taidokkaasti synkistä alhoista kuplivaan iloon. Toinen nimekäs klassikko on Sergei Eisensteinin vimmainen Panssarilaiva Potemkin (1925), joka järisytti elokuvien rytmiä ja muotoa. Klondiken kylmyys ja Odessan satamakaupungin kaaos jäävät kuitenkin nyt taakse, sillä päivän elokuvassa suunnataan Saksaan ja tartutaan trapetsiin!

 

 

Varieté - Varietee
Ohjannut Ewald André Dupont

Saksa 1925, 104 min.

Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka, Rikos

Pääosissa: Emil Jannings, Lya De Putti, Maly Delschaft

 

 

 

 

Wintergartenin kuuluisa varietee-teatteri oli Berliinin tunnetuimpia hurvittelupaikkoja. Vuonna 1887 avattu varietee viihdytti yleisöjä aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin se tuhoutui pommituksissa. Uusi teatteri aloitti toimintansa vuonna 1992. Tämän elokuvan teatteri kuitenkin vie iloisen 1920-luvun tunnelmiin: räväkkään, riemuitsevaan ja jännittävään urbaaniin humuun! Mutta kulisseissa kuohuu muukin kuin samppanja...

Varietee (engl. Variety) kertoo kohtalokkaasta draamasta, joka kätkeytyy hulppeiden näytösten ilonpidon taakse. Teatterin johtaja Huller (Jennings) haluaa palkata uuden tanssijan (De Putti), jonka kanssa hän aloittaa salasuhteen. Draama on tasapainoilua trapetsilla: aluksi temput onnistuvat, mutta vähitellen jännitys sakenee ja tragedia johtaa suureen onnettomuuteen.

Vauhdikkaita trapetsinumeroita ja jännittäviä rakkausdraamoja kuvaava Varietee tunnetaan eritoten Karl Freundin (1890─1969) taidonnäytteistä kameran takana. Freundin tunnetuihin varhaistöihin lukeutuvat myös muun muassa ekspressionistinen kauhuelokuva Golem (1920) sekä legendaarinen scifidystopia Metropolis (1927), kaikki innovatiivisia taidonnäytteitä lennokkaasta kamerankäytöstä. Kuvauksen lisäksi Varietee on draamana onnistunut ja jännittävä. Emil Jannings tekee takuvarman roolityön hahmona, jonka persoona ja elämänhistoria avautuvat tarinan edetessä vähitellen. Taidokas ja kuvakerronnaltaan kekseliäs mykkäklassikko!

Pisteytys: 8/10

2. luukku: 100 vuotta sitten (Lady Windermere's Fan, 1925)

I presume you came to see my husband.

Vuosi 1925 alkoi reippaalla fasismilla, kun Italiassa Mussolini julisti itsensä diktaattoriksi jo aivan tammikuun alkupäivinä. Eipä päästy kuin helmikuulle, kun Saksassa laittomaksi julistettu natsipuolue perustettiin uudelleen. Suomessa presidentti sentään tuli valtaan valitsijamiesvaaleilla, ja niin Maalaisliiton Lauri Relander aloitti valtakautensa kevättalven korvalla.

Vaan politiikka sikseen! Vuosi 1925 jätti jälkeensä arvostettuja kulttuurituotteita, joiden joukkoon lukeutuvat klassikkoromaanit Fitzgeraldin Kultahattu (1925), Kafkan Oikeusjuttu (1925) ja Woolfin Mrs. Dalloway (1925). Suomalaisena merkkiteoksena mainittakoot Edith Södergranin runokokoelma Maa jota ei ole (1925). Päivän elokuva perustuu vielä hieman vanhempaan tekstiin, mutta sekin on lähtöisin legendaarisen kirjailijan kynästä.
 

 

Lady Windermere's Fan
Ohjannut Ernst Lubitsch 

USA 1925, 120 min.

Mykkäelokuva, Draama

Pääosissa: May McAvoy, Bert Lytell, Ronald Colman

 

 

 

 

Oscar Wilden näytelmään (1892) perustuva draama sijoittuu Lontoon hienostopiireihin. Juoni on loistelias ihmissuhdesoppa, jossa on Ernst Lubitschille ominaista kepeyttä ja hienovaraista satiiria. Pääosassa on nimikkohenkilö Lady Margaret Windermere (McAvoy), jonka aviomiehen (Lytell) kummallinen käytös herättää epäilyksiä salasuhteesta. Mutta mitä miehen mielessä todella liikkuu?

Lady Windermere's Fan on tyylikäs avioliittodraama, jossa on suuria tunteita ja sopivasti tunnelmaa keventävää huumoria. Vanhan mantereen sofistikoituneet kaiut kuuluivat Lubitschin 1920-luvun tuotannossa. Arvostettu saksalaisohjaaja oli muuttanut Yhdysvaltoihin vuonna 1922 ja aloitti Hollywood-uransa fiineillä draamakomedioilla. Niiden menestys jäi toivottua pienemmäksi, mutta sittemmin mainetta tuli toisenlaisilla kevyillä tuotannoilla.

Vaikka Lady Windermere's Fan ei yltänyt likimainkaan vuotensa menestyneimpien elokuvien kastiin, ei filmi jäänyt täysin tappiollekaan. Viimeistään satavuotisjuhlavuonnaan elokuva ansaitsisi näkyvyyttä: se on tasapainoinen ja tyylikäs, tunteikas ja kepeä mutta ei liioitellulla tavalla. Pieniä suhdesotkuja ja juoruja kaipaaville Windermeren juhlat ovat hurmaava illanviettokohde!

Pisteytys: 8/10