Gladiator ─ Gladiaattori (2000)

Ohjannut Ridley Scott

USA 2000, 155 min.

Draama, Toiminta

Pääosissa: Russell Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen

 

Are you not entertained?

 

Roomalaiskenraali Maximus (Crowe) ansioituu taisteluissa ja päätyy keisari Marcus Aureliuksen suosioon. Kun iäkäs hallitsija kupsahtaa, hänen ilkeämielinen poikansa Commodus (Phoenix) päättää sysätä Maximuksen turmioon. Entinen sotilas joutuu gladiaattoriksi ja nousee uudenlaiseen kansansuosioon. Kaksikon viimeinen kohtaaminen on vääjäämätön, eikä sen areenaksi sovi mikään Colosseumia vähäisempi taistelutanner.

Gladiaattori on ylvästelevä paluu Hollywoodin historiaspektaakkelien kulta-aikoihin. Selvin innoittaja on Spartacus (1960), mutta sen ohella mieleen kohoavat Quo Vadis (1951), kostoklassikko Ben-Hur (1959) ja monet muut uljaat historiadraamat. Esikuviensa veroisesti Gladiaattorilla on kestoa ja kokoa, mutta se hylkää oppi-isänsä Technicolorin värien runsaudessa. Vuosituhannen vaihteen synkeän harmaa värimaailma masentaa, vaikka kai se tavallaan tukee jäyhän miehekästä tarinaa. Värimaailma on vain yksi elokuvan anakronismeista. Tahalliset virheet ja muotoseikat eivät haittaisi niin paljoa, jos edes tarina olisi omaperäisempi, eikä tuntuisi halvalta kopiolta.

Vuotensa suurmenestykseksi nousseen Gladiaattorin suosio sinetöitiin viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Elokuvaa kehuttiin komeudestaan ja tarinallisista jännitteistään, joskin minua näkemykset kummastuttavat. Juoni on tyhjänpäiväinen ja sen tosikkomainen vakavuus lähinnä huvittaa. Ettei nyt menisi pelkiksi haukuiksi, on myönnettävä, että joukkokohtaukset ovat komeita. Näyttelijät hoitavat osansa hyvin, vaikka yksiulotteiset roolit eivät vaadi paljoa. Olisipa joku keisari näyttänyt elokuvalle alapeukkua jo tekovaiheessa, niin oltaisiin säästytty edes antiikki-innon tuomilta hännystelijöiltä (esim. Sparta, 2004). Niillekin on silti onneksi löytynyt oma fanikuntansa, joten eivät nämä verilöylyt ole hukkaan menneet. Näiden filmien faneja joko innostanee tai jännittänee tieto siitä, että Gladiaattorille tehdään paraikaa jatko-osaa Ridley Scottin johdolla.

Pisteytys: 4/10

Beau travail (1999)

Ohjannut Claire Denis

Ranska 1999, 92 min.

Draama, Sota

Pääosissa: Denis Lavant, Michel Subor, Grégoire Colin,

 

Something overpowering took hold of my heart.

 

Claire Denisin (1946─) esteettinen kuvaelma sijoittuu jonnekin päin Djiboutia. Elokuva seuraa Ranskan muukalaislegioonan eliittisotilaita, joiden arkea kaukomailla rytmittävät raskaat harjoitukset ja iltahuvit paikallisessa discossa. Tarinaa muistelevaksi kertojaksi paljastuu joukkojaan komentava mies nimeltä Galoup (Lavant). Kateus, rakkaus ja himo toisia sotilaita kohtaan suistavat Galoupin raiteiltaan, eikä mies osaa käsitellä voimakkaita tunteitaan.

 

Maskuliinisuuden ja eroottisuuden teemoilla leikittelevä elokuva on saanut inspiraationsa Herman Melvillen pienoisromaanista Billy Budd (1891, julkaistu postuumisti 1924). Melvillen tarina käsittelee yksilöä sotilaskurin paineessa: tavallaan sama aihio on elokuvassakin, mutta armeijaelämä on silti yksi Galoupin suurista rakkauksista. Denisin visiossa aiheet ovat ajattomia ja tarina ikuinen, mutta silti väkevästi kiinni oman aikansa yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

Beau travail on huumaavaa tanssia. Kauniita maisemia, liikesarjoja ja yksityiskohtia on enemmän kuin dialogia ja tapahtumia, ja niin on hyvä. Maagisen kauniista kuvauksesta vastaa Agnès Godard, jonka työ palkittiin Ranskassa César-pystillä. Muutoinkin elokuvaa ylistettiin mestariteokseksi, vaikka suurimmat palkintogaalat ja pystisaaliit jäivät teokselta saamatta. Maallisista palkinnoista viis, Beau travail jatkaa iätöntä, elämänjanoista tanssiaan suurilla suola-aavikoilla.

Pisteytys: 8/10

Three Kings ─ Kolme kuningasta (1999)

Ohjannut David O. Russell

USA 1999, 114 min.

Sota, Seikkailu, Komedia

Pääosissa: George Clooney, Mark Wahlberg, Ice Cube, Spike Jonze

We three kings be stealin' the gold...

Persianlahden sodan (1990─1991) loppu on käsillä. Amerikkalaissotilaiden leirissä aika käy pitkäksi ja bileitä on enemmän kuin töitä. Kolme sotilasta päättää käyttää luppoajan hyödyksi: Archie Gates (Clooney), Troy Barlow (Wahlberg) ja Chief Elgin (Ice Cube) lähtevät metsästämään valtavaa kulta-aarretta, mutta joutuvatkin kohtaamaan sodan todellisuuden paikallisten asukkaiden silmin.

Kolme kuningasta ei ole varsinaisia todellisia sotatapahtumia välittävä elokuva, vaan huumorin ja ajoittain synkänkin draaman sävyttämä seikkailu. Eri tyylilajit on saatu tasapainoon varsin taidokkaasti. Alun pyllyvitsipöhköilyn jälkeen huumori muuttuu tummemmaksi ja järjettömämmäksi sitä mukaa kun soppa syvenee. Päähenkilöt joutuvat todella ymmärtämään Lähi-idässä elävien ihmisten kärsimystä: entä jos tämä tapahtuisi minulle, minun kotonani? Tämähän on täysin absurdia!

 

Voi jo arvata, että Kolme kuningasta ei näe Persianlahden sotaa järin sankarillisena tapahtumana. Päähenkilöt pakotetaan moraalisten valintojen eteen, eivätkä ne ole helppoja. Valitettavaa, että Kolme kuningasta ajankohtaistui melko pian ilmestymisensä jälkeen, sillä Irakin sota (2003─2011) teki jo tuloaan kovaa vauhtia. Aavikon kirkkaudessa remuavat yhdysvaltalaiset kuninkaalliset eivät edusta aivan tyypillisintä Hollywoodin sotakuvausta, mutta elokuva menestyi silti aivan mukavasti. George Clooney jopa sai siitä uralleen uuden ponnahduslaudan. Hauskaa, että 1990-luvulla Teho-osaston henkilökuntaan vakiintunut miekkonen pääsee tässäkin filmissä hetkeksi tohtorin pallille.

Pisteytys: 7/10

Eyes Wide Shut (1999)

Ohjannut Stanley Kubrick

USA 1999, 159 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Tom Cruise, Nicole Kidman, Sydney Pollack

No dream is ever just a dream.

 

Stanley Kubrickin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Eyes Wide Shut on erikoislaatuinen tutkielma miehen mielestä ja seksuaalimoraalista. Tarinan päähenkilö on lääkäri Bill Hadford (Cruise), jonka elämä järkkyy raiteiltaan, kun hänen vaimonsa Alice (Kidman) kertoo pettämisajatuksistaan. Bill päätyy harhailemaan New Yorkin öisillä kaduilla seksiseikkailusta toiseen ja ajautuu lopulta keskiyön kummiin orgioihin. Yö muuttuu yhä oudommaksi, ja levottomia unia seuraavat piinalliset ajat.

Perfektionistina tunnettu Kubrick työsti teostaan niin suurella hartaudella, että elokuva kantaa edelleen Guinness-ennätystä kaikkien aikojen pisimmistä yhtäjaksoisista kuvauksista. Kubrickin elämäntyö oli ammennettu ja kaikki todellakin annettu, sillä ohjaaja menehtyi pian filmin valmistuttua. Jälkimaine ja keskustelu jäi kuulematta ─ ehkä hyvä niin, sillä arvostetun mestariohjaajan viimeinen työ otettiin vastaan ristiriitaisesti. Ohjaaja itse ehti tiettävästi julistaa Eyes Wide Shutin parhaaksi teoksekseen.

Eyes Wide Shut on ensivilkaisulta tavallinen tarina: stereotyyppiset, jopa täysin mitäänsanomattomat hahmot vaeltelevat verkkaan etenevän tarinan pyörteissä. Kun katsoo tarkemmin, kamera tuntuu luovan tarinaan sen suurimmat jännitteet ja poimivan mukaan vihjailevaa symboliikkaa. Kaikki valinnat elokuvassa ovat tietoisia ja sinänsä nokkelia: Eyes Wide Shut piikittelee osuvasti miesten valtaa ja patriarkaalisia käsityksiä naisen seksuaalisuudesta, mutta ei silti pääse irtaantumaan freudilaisista juuristaan. Elokuvassa on kiehtovia kerronnallisia piirteitä, tietynlaista synteesiä Kubrickin koko urasta, mutta en ole vaikuttunut kokonaisuudesta. Innoton tuomio on langetettu muuallakin: 1001-listalta filmi poistettiin jo 2004.

 

Pisteytys: 6/10

Rosetta (1999)

Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Ranska & Belgia 1999, 95 min.

Draama

Pääosissa: Émilie Dequenne, Fabrizio Rongione

I won't fall in a rut.

Teini-ikäinen Rosetta (Dequenne) tarvitsee töitä. Hän on kyllästynyt elämään asuntovaunussa alkoholisoituneen äitinsä kanssa, mutta kurjista oloista on vaikea ponnistaa. Pysyvää työpaikkaa ei löydy millään, joten epätoivoinen ja impulsiivinen Rosetta on valmis mihin tahansa: kapinoimaan, pettämään ja taistelemaan. Onko pohjalta siltikään mahdollista kivuta ylöspäin?

Rosetta on pienellä budjetilla luotu indie-elokuva, mutta kokoonsa nähden filmi sai paljon näkyvyyttä ja tavoitti haltioituneet kriitikot. Elokuva palkittiin Cannesissa kolminkertaisesti ja menestyksen kruunasi Kultainen palmu. Belgialaisille Dardennen ohjaajaveljeksille voitto oli ensimmäinen, joskaan ei viimeinen. Parivaljakko on kerännyt tähän mennessä jo yhdeksän ehdokkuutta himoittuun palkintoon, joista Rosettan ohella voiton on tuonut niin ikään nuorten elämää kuvaava L'Enfant (2005). 1001-listalla Rosetta ei pysynyt kauaa, sillä se poistettiin jo vuonna 2008.

Aitouteen pyrkivä Rosetta on kuvattu käsivaralta ja kamera seuraa tiiviisti Rosettan punaista nuttua kaikkialle. Nuori Émilie Dequenne näyttelee taitavasti ja hänenkin työnsä palkittiin Cannesissa ansaitusti. Teemoiltaan elokuva on synkkä, eikä missään näy toivon pilkahdustakaan: katsojalle ei tarjota helpotusta huumorista, ei hengähdystä antavista laajakuvista. Silti tarinaa seuraa intensiivisesti nuoren päähenkilön nahkoihin sulautuen. Suomalaisvastineena mieleen nousee Tulitikkutehtaan tyttö (1990), joka kuitenkin käsittelee aihiotaan humoristisemmin.

Pisteytys: 8/10

Sanma no aji ─ Syksyinen iltapäivä (1962)

Ohjannut Yasujirô Ozu

Japani 1962, 113 min.

Draama

Pääosissa: Chishû Ryû, Shima Iwashita, Keiji Sada

In the end, we spend our lives alone.

 

Shūhei Hirayama (Ryû) on leskimies, jonka kolme lasta ovat hyvää vauhtia aloittamassa omaa, vanhemmista irrallista elämäntaivaltaan. Tytär Michiko (Sada) on Shūhein kotiapuna, mutta Shūhei ryhtyy oma-aloitteisesti järjestämään Michikolle avioliittoa ─ tapahtuuhan se ennemmin tai myöhemmin. Pidättyväisen herrasmiehen ympärillä on vanhoja ystäviä ja välittäviä lapsia, mutta yksinäisyyden tunne kalvaa, eikä löydä purkautumistietään.

 

Syksyinen iltapäivä (engl. An Autumn Afternoon) sijoittuu sodanjälkeisen, taisteluista toipuneen nousukauden Japaniin. Sota elää edelleen keski-ikäisten ja vanhojen miesten muistoissa, mutta aika vyöryy eteenpäin ja unohtaa raunioihin jääneet pommitusten uhrit. Elokuvan tunnelma on rauhallinen ja arkinen, ja siten liikuttavan kaunis. Yhtä lailla tavallista ja silti ihmiselämää mullistavaa on se, miten vanhemman on jonain päivänä päästettävä irti lapsistaan ja tehtävä itsensä tarpeettomaksi.
 

Yasujirô Ozun viimeinen teos on samalla tavalla haikea ja lempeästi toivoa luova kuin kuulas syyspäivä. Kuvat ovat täyteläisen kauniisti sommiteltuja, eikä kamera Ozun tyylille uskollisesti heilahda kertaakaan. Syksyinen iltapäivä palaa monella tapaa Ozun nimekkäimpään elokuvaan Ensimmäinen matka (1953). Molemmat ikääntymistä käsittelevät elokuvat ovat suurien tunteiden äärellä, mutta rauhoittavat. Syksyinen iltapäivä kuitenkin löytää tasapainon perinteiden ja nykypäivän välillä, niiden välille on solmittu rauha.

Pisteytys: 10/10

Todo sobre mi madre ─ Kaikki äidistäni (1999)

Ohjannut Pedro Almodóvar

Espanja & Ranska 1999, 101 min.

Draama
Pääosissa: Cecilia Roth, Marisa Paredes, Candela Peña, Penélope Cruz

I have always depended on the kindness of strangers.

Yksinhuoltajaäiti Manuelan (Roth) ainoa poika kuolee liikenneonnettomuudessa. Manuela on surusta suunniltaan, mutta päättää määrätietoisesti toteuttaa poikansa viimeisen toiveen. Haaveestaan huolimatta nuorukainen ei koskaan ehtinyt tuntea isäänsä, joka ei edes tiedä lapsensa olemassaolosta. Manuelan matka entisen elämän sivukaduille johtaa erilaisten suurten kohtaloiden ja valintojen äärelle. Tarinan opetus on, ettei omaa itseään pitäisi koskaan paeta tai hävetä.

Kaikki äidistäni (engl. All About My Mother) on Pedro Almodóvarin polveilevaa saippuaoopperaa parhaimmillaan, sillä monista henkilöistään, sivukujistaan ja käänteistään huolimatta tarinan hahmojen matkassa viihtyy. Teemat ovat suuria ja vaikeita: AIDSia, vähemmistöryhmiä, uskontoa ─ mutta Almodóvarin tyyli on sopivissa kohdissa kepeä. Draaman sävyjä on haettu Hollywoodin klassikoista: näyttävimmät viittaukset kohdistuvat 1950-luvun iki-ihaniin filmeihin Kaikki Eevasta (1950) ja Viettelyksen vaunu (1951). Mustavalkoelokuvien valon ja varjon leikki vaihtuu kuitenkin pirskahtelevaan väri-ilotulitukseen Barcelonan kaduilla.

Kriitikoiden lemmikiksi kohonnut elokuva toimi 1900-luvun viimeisen Cannesin elokuvajuhlan avajaisfilminä. Almodóvar palkittiin parhaan ohjaajan pystillä ja muutakin gaalamenestystä seurasi: Kaikki äidistäni kohosi yhdeksi maailmalla parhaiten menestyneistä espanjalaiselokuvista. Upean teatraalisen teoksen Hollywood-kytkökset miellyttivät Yhdysvaltain elokuva-akatemiaa ja filmi pokasi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Suurmenestys siivitti Almodóvarin kohti menestyksekästä 2000-lukua, jonka aikana ovat syntyneet ohjaajan tunnetuimmat teokset.

Pisteytys: 8/10

American Beauty (1999)

Ohjannut Sam Mendes

USA 1999, 122 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Kevin Spacey, Annette Bening, Thora Birch, Wes Bentley, Mena Suvari

You couldn't be ordinary if you tried.

Viiden Oscarin (mm. paras elokuva) voittaja American Beauty oli ilmestymisvuotensa suurimpia hittejä. Elokuvan kertojana toimii Lester Burnham (Spacey), jonka keski-ikäinen ja keskiluokkainen elämä on niin tylsää, että olisi sama olla kuollut. Yllättävä ihastuminen teinityttären Janen (Birch) koulukaveriin (Suvari) saa Lesterin veren kuumenemaan ja herättää miehen eloon. Väljähtyneestä avioliitosta ja urasta viis, Lester päättää lopultakin elää, vaikka hänen tietämättään kuolema lähestyy pelottavan nopeasti. Siinäpä aihe, joka taatusti puhuttelee arjessaan riutuvia katsojia.

 

Elokuvavuosi 1999 kiteytyy modernia elämää käsitteleviin satiireihin, joiden keskeisiä teemoja ovat materialismin turruttavuus ja minuuden hukkuminen massaan. Samaa teemaa käsittelevät American Beautyn ohella ironian hengessä Fight Club (1999) ja Being John Malcovich (1999), joiden lisäksi aihiota lähestyvät vakavammassa hengessä ainakin Matrix (1999) sekä Magnolia (1999). Vapaudenjanoisissa tarinoissa esiin nousee maskuliinisuuden kriisi, joka kohoaa varsinkin American Beautyn olennaiseksi teemaksi. Tällaisiako vätyksiä ovat aikamme miehet? On aika olla vapaa!

Vielä 2000-luvun alussa nuorena katsojana pidin American Beautya viiltävän osuvana kuvauksena vanhempieni ikäluokan ongelmista ja ehkä siitä, miten elämästä pitäisi suorittamisen sijaan nauttia. Sittemmin teemat ovat avautuneet vielä paremmin ja elokuva on jopa ollut yksi suosikkejani. Tänä päivänä American Beautyn paljastavuus ei kuitenkaan ole enää kaunista vaan niljakasta. Elokuvassa on edelleen mainioita kerronnallisia ratkaisuja, loistavia näyttelijäsuorituksia ja imuunsa vetävä tarina, nostalgiasta puhumattakaan, mutta tirkistelyyn ja hyväksikäyttöön ei voi suhtautua huulenheittona saati vakavasti otettavana miehisen vapauden välikappaleena. Leffan jälkipyykkiä eivät auta Kevin Spaceyn taannoiset hyväksikäyttökohut, jotka sen sijaan taatusti edesauttoivat elokuvan häätöä 1001-listalta vuonna 2020. Uudenlainen vapauden aika on alkanut, ja se on erittäin tervetullut.

 

Pisteytys: 5/10

Being John Malkovich (1999)

Ohjannut Spike Jonze

USA 1999, 113 min.

Komedia, Draama, Fantasia

Pääosissa: John Cusack, Cameron Diaz, Catherine Keener, John Malkovich

Malkovich? Malkovich!

Työtön marionettitaiteilija Craig Schwartz (Cusack) pestautuu helppoon arkistointityöhön. Toimiston uumenista löytyy ovi näyttelijä John Malkovichin tajuntaan: mieleen vievä portti avaa Craigille aivan uudenlaisia mahdollisuuksia niin marionettitaiteen, lemmen kuin varallisuudenhankinnan saralla. Näyttelijän mieleen riittää pyrkijöitä, ja kuumimman taistelun John Malkovichin aivoloisen asemasta käyvät Craig ja hänen vaimonsa Lotte (Diaz), jotka molemmat rakastuvat samaan naiseen (Keener).
 

Erikoisista tarinoistaan tunnetun Charlie Kaufmanin käsikirjoitus on älyvapaa ja järjetön, ja siksi niin riemukkaan nerokas. Elokuvassa voi tapahtua ihan mitä tahansa, ja tapahtuukin! Being John Malkovich on ennen muuta hauska, mutta kerrontaan on taidokkaasti kudottu filosofisia ajatuksia ihmisen minuudesta ja vaikkapa itsensä vertailusta muihin. Surrealistiseksi ilotulitukseksi kasvava tarina heijastaa osaltaan aikakautensa ajatusmaailmaa, joka korostuu muissakin saman vuoden elokuvissa (esim. Fight Club, American Beauty). Uusi vuosituhat tulee, keitä me olemme? 

 

Being John Malkovich ihastutti kriitikot, eikä filmi ollut laisinkaan liian outo edes suurille yleisöille. Vuotensa suurimmista kassamagneeteista elokuva jäi kauas, mutta kulttimaine syttyi. Kolmesta Oscar-ehdokkuudesta ei tullut voittoja, mutta palkinto parhaasta käsikirjoituksesta olisi kyllä ehdottomasti kuulunut Kaufmanin briljantille hupailulle. Näyttelijäsuorituksiakin täytyy kehaista, sillä näin kumma tarina vaatii antaumuksellista otetta. Absurdin huumorin ja luovan elokuvanteon juhlaa!

Pisteytys: 9/10

The Sixth Sense ─ Kuudes aisti (1999)

Ohjannut M. Night Shyamalan

USA 1999, 107 min.

Draama, Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Bruce Willis, Haley Joel Osment, Toni Collette

 

 

I see dead people.

Lastenpsykiatri Malcolm Crowe (Willis) on tehnyt menestyksekästä uraa, kunnes entinen potilas tulee sohimaan häntä aseella. Malcolm on antanut uralleen kaikkensa, mutta nyt usko horjuu ja pian avioliittokin tuntuu rakoilevan. Kaiken lisäksi kuolleita näkevä Cole-poika (Osment) saa tohtorin mielen ymmälle, mutta erikoisen tapauksen ansiosta Malcolmin oman mielen solmut avautuvat.

M. Night Shyamalanin (1970─) psykologinen trilleri nousi aikanaan suursuosioon ja lippukassat kilkattivat.  Kuudella Oscar-ehdokkuudella (mm. paras elokuva) huomioitu filmi nosti Syamalanin uran nousukiitoon, joskaan ohjaajan myöhemmät trillerit eivät ole nousseet aivan Kuudennen aistin veroisiksi arvostelumenestyksiksi. Filmin suosioon vaikuttivat osissaan onnistuvat pääosanäyttelijät: Haley Joel Osmentin eläytymistä on kehuttu ja Bruce Willis istuu jäyhään osaansa. Ennen muuta filmin suosio perustuu silti hyvin rytmitettyyn tarinaan. Elävien ja kuolleiden yliluonnollinen draama alkaa verkkaisesti, kiihdyttää hurjasti ja lopulta onnellinen loppu tuo kaikille rauhan.

Kuudes aisti tunnetaan varsinkin lopun käänteestään, joka pyöräyttää monta seikkaa päälaelleen. Näin filmin ensi kertaa 00-luvun alussa, jolloin ylläri todella säväytti, ja sen ansiosta toisella katselukerralla Kuudes aisti tuntui aivan toiselta filmiltä. Uumoilen, että jos näkisin elokuvan nyt ensi kertaa, lopputwistin vihjeet saattaisi ehkä haistaa jo hetkeä aiemmin. Merkittävää kuitenkin on, että tarina kantaa ilman käänteentekevää hätkähdystäkin;  elokuva ei ole pelkkä yhden tempun filmi. Tarina ei ole täydellinen, mutta kiusallisen köykäisistä kohtauksistakin paahdetaan ohi melko nopeasti. Kummitustarinan jännite pysyy taitavasti yllä, vaikka yllätysmomentin ennakoisikin.

Pisteytys: 7/10

The Matrix (1999)

Ohjannut Lana Wachowski & Lilly Wachowski

USA & Australia 1999, 136 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: Keanu Reeves, Laurence Fishburne, Carrie-Anne Moss, Hugo Weaving

It is not the spoon that bends, it is only yourself.

Totuus koodin takana odottaa löytäjäänsä, ohjelmoija Thomas "Neo" Andersonia (Reeves). Hakkeriryhmän yhteydenotto esittelee Neolle salaperäisen Morpheuksen (Fishburne), joka avaa Neon silmät todelliseen maailmaan: koneiden orjuuttamat ihmiset toimivat energianlähteinä ja tuntemamme maailma on pelkkä virtuaalitodellisuus. Ihmiset täytyy herättää ja juuri Neo on tietoisuudessa elävien ihmisten valittu, ainoa, joka voi lopettaa kaksi vuosisataa kestäneen painajaisen.

Millenniumin ikonisin elokuva on ajankuvaa herkullisimmillaan. Uhkaava virtuaalitodellisuus on heilauttanut ihmiskunnan jo kauas uuden vuosituhannen puolelle, mutta vanha maailma on vielä tallessa Matrixissa. Viittauksia 1900-luvun populaarikulttuuriin ja elokuvatyyleihin vilisee runsaasti, aivan kuin synteesinä kuluneesta vuosisadasta. Estetiikka tuo mieleen aikakauden musavideot ja 00-luvun alun, jolloin The Matrix näkyi näytönsäästäjissä, puhelimissa ja vaatetuksessa.

Miltei turha enää sanoakaan, että The Matrix oli jymymenestys. Elokuvan saamat kolme jatko-osaa (2003, 2003, 2021) ovat niin ikään keränneet hyviä lipputuloja, mutta eivät ole aivan nousseet esiosansa veroiseksi. The Matrix palkittiin aikanaan neljällä tekniikka-Oscarilla, joista varsinkin erikoisefektien pysti tuskin olisi voinut mennä millekään toiselle elokuvalle. Varsinkin elokuvan tekninen puoli on kestänyt aikaa erinomaisesti. The Matrix kärsii hitusen tarpeettomasta romanssista ja filosofoinnissa on huvittavat hetkensä, mutta tarinan kärki on kuitenkin toiminnassa. Sen tontin elokuva hoitaa yhä täysin moitteetta, eikä pienestä nostalgiaripauksestakaan ole haittaa.

Pisteytys: 8/10

Don't Look Now ─ Kauhunkierre (1973)

Ohjannut Nicolas Roeg

Iso-Britannia & Italia 1973, 110 min.

Draama, Trilleri, Kauhu

Pääosissa: Donald Sutherland, Julie Christie

Nothing is what it seems.

John (Sutherland) ja Laura Baxter (Christie) menettävät tyttärensä onnettomuudessa. Pariskunta nousee hiljalleen jaloilleen, vaikka suru on tullut jäädäkseen. Baxterit matkustavat Venetsiaan töiden perässä ja hiljalleen uusi arki parantaa vanhoja haavoja, kunnes kohtaaminen oudon selvännäkijäkaksikon kanssa palauttaa avioparin lähtöruutuun. Ovatko kuolleet sittenkin keskuudessamme?

Kauhunkierre on mestarillinen kertomus kuolleen lapsen tragediasta, joka raahautuu varjona kaikkialle. Trilleriin ujuttautuu ripaus okkultismia ja yliluonnollisia piirteitä: vanhempia piinaa ristiriita todellisuuden hyväksymisen ja kuolemanjälkeisen elämän etsimisen välillä. Kauhunkierre hyödyntää hyytävän hienoja leikkauksia ja kuvakulmia tehokeinoinaan. Kaikuvissa kanaaleissa ja veden heijastuksista syntyy epätodellisuuden tuntu. Mitä Baxterit oikeasti näkevät ja kuulevat? Kolean talvinen ja ikuiselta tuntuva Venetsia antaa kertomukselle erinomaiset raamit.

Aikalaiskriitikoiden arvioissa Kauhunkierre otettiin vastaan positiivisesti, vaikka elokuvan realistinen seksikohtaus aiheuttikin tietyissä tahoissa pahennusta. Nykynäkökulmasta kohtaus on lähinnä tunteikkaan sensuelli, eikä sitä enää voi pitää järin roisina, mutta 1970-luvulla oli vielä toisin. Kauhunkierteen osakseen saama arvostus on vuosien saatossa ainoastaan kasvanut, ja elokuvan hyytävä tunnelma on jättänyt jälkensä moniin kauhuohjaajiin. Se ei ole ihme, sillä Kauhunkierteen katselu jättää piinaavan surumielisen ilmapiirinsä kummittelemaan mielen perukoille pitkäksi aikaa.

Pisteytys: 9/10

Elokuun elokuvat 2022

Doctor Strange in the Multiverse of Madness

Ohjannut Sam Raimi

USA 2022, 126 min.

Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Elizabeth Olsen, Chiwetel Ejiofor

 

 

 

Doctor Strangen (2016) jatko-osassa multiversumit pulppuilevat ja johdattavat tuntemamme tohtori Strangen (Cumberbatch) kohtaamaan eri todellisuuksia. Idea voisi olla kiinnostava, mutta jo alkumetreillä käy ilmi, mistä elokuvassa todella on kyse: hirviöitä möyrii kaduilla, autoja menee ruttuun ja kaikkialla käydään näyttävän värikästä taistelua CGI-efektein ─ taas. Sen kummempaa tarinaa näyttävästä tyhjyydestä ei oikein irtoa. Sam Raimin persoonallinen ote välähtelee harmillisesti vain pienissä hetkissä, mikä menetetty mahdollisuus!

Pisteytys: 4/10

 

No Time to Die
Ohjannut Cary Joji Fukunaga

Iso-Britannia & USA 2021, 163 min.

Toiminta, Seikkailu, Trilleri

Pääosissa: Daniel Craig, Ana de Armas, Rami Malek

James Bond (Craig) luuli jo päässeensä tavallisen elämän makuun, kunnes vanhat rikollisjärjestöt vievät entisen agentin viimeiseen taisteluun. No Time to Die on hyvin alleviivaavasti Daniel Craigin viimeinen Bond-elokuva. Jousisoitinten ryydittämänä rakennettu tunnelataus jää latteaksi, mutta toimintaosuus potkii sinällään ihan mukavasti. Massiivinen kesto on kuitenkin ei-niin-erikoiselle tarinalle vähän liikaa ja pääpahiksessa (Malek) olisi parantamisen varaa. Niin Ristuksen Kiire Notta Ei Kuolla Ehri ajaa silti asiansa pakollisena aikakauden päätösosana. Se on hoidettu pois alta, joten sitten vain maltillisin mielin seuraavaa odottelemaan.

Pisteytys: 6/10

A Girl Walks Home Alone at Night

Ohjannut Ana Lily Amirpour

USA 2014, 101 min.

Draama, Romantiikka, Kauhu

Pääosissa: Sheila Vand, Arash Marandi

Iranilaisen Bad Cityn öisillä kaduilla kulkee narkkareita, rikollisia, prostituoituja ja ainakin yksi skeittaava vampyyri (Vand). Ana Lily Amirpourin yhteiskuntakriittinen elokuva on kuvattu Kaliforniassa, sillä Iranissa sen teko olisi ollut vaikeaa, ellei mahdotontakin. Estetiikaltaan filmi tuo mieleen spagettiwesternit ja amerikkalaiset indie-klassikot, mutta kerronta on silti omanlaistaan. Kuvaus on tunnelmallista ja äänimaisema hyväilee kuulohermoja.

Pisteytys: 7/10

Somewhere

Ohjannut Sofia Coppola

USA, Iso-Britannia, Italia Japani & Ranska 2010, 97 min.

Draama

Pääosissa: Stephen Dorff, Elle Fanning

Menestynyt näyttelijä (Dorff) on uransa huipulla ja arki on makeaa juhlaa, mutta elämä on silti tyhjää täynnä. Vaikka elokuvan teema ei ole uniikki, melankolista vetkuttelua kuvataan persoonallisesti, välillä humoristisestikin. Sofia Coppolan käsikirjoittama ja ohjaama draama sai ilmestyessään ristiriitaisia arvioita, mutta se palkittiin joka tapauksessa Venetsiassa Kultaisella leijonalla.

Pisteytys: 7/10

 

 

The Illusionist - Silmänkääntäjä

Ohjannut Neil Burger

USA & Tsekki 2006, 110 min.

Draama, Romantiikka, Mysteeri

Pääosissa: Edward Norton, Jessica Biel, Rufus Sewell

 

 

 

 

Illuusioita ja ikuista rakkautta Itävalta-Unkarissa. Neil Burgerin draama taitavasta silmänkääntäjästä (Norton) pyrkii yllättämään katsojan, mutta tarina on lopulta melko perinteinen romanssi suurine uhkakuvineen. Elokuvan parasta antia on hämyisenä kuvattu 1800─1900-luvun taitteen kutkuttava tunnelma. Silmänkääntäjä oli ehdolla parhaan kuvauksen Oscariin, mutta voiton vei niin ikään satumaailmoja kurotteleva Pan's Labyrinth (2006).

Pisteytys: 6/10

 

Meng long guo jiang - Lohikäärmeen tie
Ohjannut Bruce Lee

Hong Kong 1972, 90 min.

Toiminta, Komedia

Pääosissa: Bruce Lee, Chuck Norris, Chung-Hsin Huang

 

 

 

 

Lohikäärmeen tie (engl. The Way of the Dragon) tarjoilee aimo annoksen kungfua roomalaisten ravintoloiden takahuoneissa. Bruce Leen ainoa ohjaustyö alkaa kömpelönä komediana, mutta filmi saa puhtia vauhdikkaista tappelukohtauksista. Kuuluisassa Colosseumin lopputaistossa nähdään varsinainen klassikkobattle, Bruce Lee vs. Chuck Norris. Armottoman pöljä, mutta silti sangen viihdyttävä elokuva.

Pisteytys: 6/10

The Trouble with Harry - Mutta... kuka murhasi Harryn?

Ohjannut Alfred Hitchcock

USA 1955, 99 min.

Komedia, Mysteeri

Pääosissa: John Forsythe, Shirley MacLaine, Edmund Gwenn

Alfred Hitchcockin komediaelokuvassa metsästä löytyy kuollut mies ja ällistyttävän monta potentiaalista murhaajaa. Kesäteatterimainen musta komedia pursuilee hauskasti jännitysohjaajan tuttuja kikkoja, vaikka lajityyppi poikkeaakin Hitchcockin tunnetuimmista töistä. Kertomus sijoittuu heleän ruskan kruunaamalle Vermontin maaseudulle, joten värikylläisen tarinan viitsii katsella ihan vain maisemienkin puolesta.

Pisteytys: 6/10