torstai 28. marraskuuta 2019

Enter the Dragon - Lohikäärmeen kidassa (1973)

Ohjannut Robert Clouse
Hongkong & USA 1973, 102 min.
Toiminta
Pääosissa: Bruce Lee, John Saxon, Jim Kelly, Kien Shih

You have offended my family and you have offended the Shaolin Temple.
Kung fu -mestari Lee (Lee) lyöttäytyy yksiin brittiagenttien kanssa: missiona on tutkia rikollispomo Hanin (Shih) toimia tarkoin vartioidulla saarella. Lee ujuttautuu saarella järjestettävään kilpailuun, jossa heikoimmat saavat surmansa. Päivisin Lee mittelee voimistaan ja osallistuu ylellisiin juhliin, mutta yön pimeyden turvin sankarimme ratkoo saaren arvoituksia ja valmistautuu kohtaamaan haastavimman vastustajansa.

Olipa viimein korkea aika sivistää itseään tällä filmillä tai Bruce Leen tuotannolla ylipäätään! Ihan jo siksikin, että olen kuitenkin huhkinut lapsuudessani huomattavan monta tuntia Tekkenin äärellä Bruce Leen jalanjäljissä. Sitä samaa läiskettä ja mäiskettä tarjoaa elokuvakin, vaikka toki hieman juonellisemmassa muodossa. Lohikäärmeen kidassa on loistoviihdettä ja -legendaa, joskaan ei ainakaan minulle aivan sitä universumin parhainta hupia, mitä elokuvateollisuudella on tarjota.

Lohikäärmeen kidassa vetosi kuitenkin erinomaisesti aikalaisyleisöihin ja filmi luetaan edelleen kuuluvaksi lajityyppinsä parhaimmistoon. Hong Kongissa on tehtailtu viljalti kung fu -elokuvia, mutta tällä kertaa mukana on myös mausteita Hollywoodista. Länsimaisille yleisöille suunnattu elokuva muistuttaa huvittavan paljon James Bondia ja lisäksi tarinassa on pieniä blaxploitaation sävyjä. Elokuva jäi harmillisesti päätähti Bruce Leen (1940─1973) viimeiseksi, sillä mies menehtyi mystiseen sairaskohtaukseen vain päiviä ennen elokuvan ensi-iltaa.

Pisteytys:
8/10

maanantai 25. marraskuuta 2019

Mean Streets - Sudenpesä (1973)

Ohjannut Martin Scorsese
USA 1973, 112 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Harvey Keitel, Robert De Niro, David Proval, Amy Robinson

It's all bullshit except the pain.
Charlie (Keitel) on mafian juoksupoika, joka haaveilee oman ravintolan avaamisesta. Unelman toteutuminen on lähellä, mutta huonoa mainetta nauttiva ystäväpiiri vaarantaa Charlien tulevaisuuden. Tyttöystävä Teresa (Robinson) ja varsinkin tämän kelvoton serkku Johnny (De Niro) saattavat Charlien pulaan kerta toisensa jälkeen. Teresa vaihtaisi mielellään maisemaa, mutta Charlie ei ole valmis luopumaan haaveistaan ─ tosin ystävien hylkääminen ei ole sen helpompaa.

Siinä missä Francis Ford Coppolan Kummisetä (1972) esitteli loistokkaan mafiaperheen, Sudenpesän kelmit luuhaavat kolkoilla kujilla ja sikailevat nuhjuisissa kuppiloissa. Väkivaltainen elämä kuuluu armottomaan arkeen, eivätkä edes unelmat voi tässä myrkyllisessä ympäristössä kasvaa kovin korkealle. Kun Charlie vielä yrittää sovittaa syntejään ja pitää kiinni haaveistaan, Johnny ei edes yritä punnita tekojensa seurauksia. Kumpi lieneekään lähempänä amerikkalaista unelmaa?

Sudenpesä on Martin Scorsesen läpimurtoelokuva. Jo uransa alkuvaiheilla Scorsese oli mieltynyt kotikulmiinsa eli New Yorkin maisemiin, joista sittemmin on tullut suorastaan ohjaajan tavaramerkki. Scorsesen myöhemmän tuotannon tuntevalle on hauskaa huomata, kuinka ohjaajan tyyli on jo tunnistettavissa. Huvittavat lätinädialogit, osuvat leikkaukset, rikosteema ja tutut näyttelijät toistuvat Scorsesen myöhemmissäkin elokuvissa. Juuri tätä kirjoittaessani on Scorsesen uusin elokuva ensi-iltakierroksellaan ja sattumalta The Irishmanin (2019) myötä sukelletaan jälleen 1970-luvun mafiapiirien pyörteisiin Robert De Niron johdolla.

Pisteytys:
8/10

perjantai 22. marraskuuta 2019

American Graffiti - Svengijengi '62 (1973)

Ohjannut George Lucas
USA 1973, 110 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Richard Dreyfuss, Ron Howard, Paul Le Mat, Charles Martin Smith, Cindy Williams

Is that you in that beautiful car?
George Lucasin ensimmäinen menestyselokuva Svengijengi 62' on nostalgian sävyttämä kasvutarina pikkukaupungin nuorista. Eletään vuotta 1962 ja kesäloman viimeinen ilta hämärtyy hiljalleen. Nuorisojoukko kokoontuu paikallisen drive-in-puljun pihaan täynnä tulevaisuuden toiveita ja pelkoja. Kaverukset Curt (Dreyfuss) ja Steve (Howard) suunnittelevat jättävänsä kotikaupunkinsa taakseen huomispäivänä, mutta kodista ja ystävistä luopumisen tuska on ottaa vallan.

Viidellä Oscar-ehdokkuudella (mm. Paras elokuva) huomioitu Svengijengi 62' jäi ilman palkintoja, joskin pelkkiä ehdokkuuksiakin voi jo pitää voittona. Isot studiopomot eivät uskoneet halvalla tehdyn juonettoman tarinanraakileen menestykseen, mutta niinpä vain konkarit olivat väärässä! Menneisyyden kaipuun ja samaistuttavuuden lisäksi elokuva onnistuu kiehtovan miljöön luomisessa, pikkubudjetista huolimatta. Värikäs maailma imaisee mukanaan ja loistava soundtrack kuljettaa ajatukset vuosikymmenten taakse.

Yksinkertaiseen ideaan perustuvassa elokuvassa on liuta ikimuistoisia kohtauksia, vaikka tapahtumat eivät olekaan sellaisia, joita täsmällisessä juonikuvauksessa viitsisi selittää: yksi alaikäinen kaveri koittaa ostaa viinaa, toinen toveri päätyy tekemään källin paikallisille poliiseille. Elokuvan idea perustuu sen haikeaan tunnelmaan, joka tarjoaa nostalgiaa myös heille, jotka eivät ole olleet Thunderbirdin kyydissä vuonna 1962 tai kokeneet niitä hetkiä, joita radikaali 1960-luku myöhemmin toi tullessaan. Viimeisen kesän viimeisenä iltana kaikki on kuin ennenkin, mutta ilmassa on jo muutoksen villi tuoksu.

Pisteytys:
8/10

tiistai 19. marraskuuta 2019

Super Fly - Alamaailman kuningas (1972)

Ohjannut Gordon Parks Jr.
USA 1972, 91 min.
Toiminta, Rikos
Pääosissa: Ron O'Neal, Carl Lee, Sheila Frazier, Julius Harris

Super cool, super mean...
Kokaiinikaupoilla vaurastunut Youngblood Priest (O'Neal) aikoo tehdä viimeisen ison keikkansa ja kadota sitten kovasta katuelämästä ainiaaksi. Toverinsa Eddien (Lee) kanssa Priest suunnittelee myyvänsä neljän kuukauden aikana miljoonan dollarin edestä kamaa, mutta kytät ovat kaksikon jäljillä eikä huumebisneksestäkään jäädä eläkkeelle noin vain. Onko Youngblood Priest kuitenkin tarpeeksi kova vastus kaikille, jotka astuvat poikkiteloin hänen tielleen?

Blaxploitaatio-klassikko Super Fly kommentoi kansalaisoikeusliikkeen jälkeistä aikaa. Toisaalta toimijuus on elokuvissa mustien käsissä, mutta onko täysivaltaisuus mahdollista vain kaduilla ja ikuisena kakkosluokan kansalaisena? Coolisti svengaavat soul-biisit sanoittavat sen, mitä kovanaamaiset roistot eivät voi lausua ääneen. Curtis Mayfieldin loistavan soundtrackin avauskappale kertoo jo elokuvan alussa hahmojen asetelman: "I got to play in the alleys, ain't got no pride..."

Elokuvan pienehkö budjetti näkyy hieman laadussa, mutta toisaalta tällaista aitoutta tuskin saisi isolla rahalla. Super Fly sijoittuu suurelta osin New Yorkin kaduille ja väistämättä tuntuu, että tällaisia tarinoita on tapahtunut oikeastikin. Ilmestyessään Super Fly otettiin vastaan hieman ristiriitaisesti, mutta leffa menestyi lippuluukuilla erinomaisesti. Tarina jäi elämään ja niinpä päätähti Ron O'Neal ohjasi saman tien filmille jatko-osan Super Fly T.N.T (1973). Viimeisin lisä Priestin tarinaan nähtiin aivan vastikään, kun Super Fly (2018) -uusintafilmatisointi pääsi valkokankaille.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Frenzy - solmiokuristaja (1972)

Ohjannut Alfred Hitchcock
Iso-Britannia 1972, 116 min.
Trilleri, Rikos
Pääosissa: Barry Foster, Barbara Leigh-Hunt, Anna Massey, Jon Finch

You're my type of woman.
Salaperäinen solmiokuristaja piinaa naisväkeä Lontoossa. Poliisilla on vaikeuksia päästä tekijän jäljille, mutta lopulta sopiva syyllinen löytyy. Äkkipikainen Richard Blaney (Foster) kiinnittää sivullisten huomion kiukkuisella käytöksellään ja syyllisyyden painetta lisää sekin, että Blaney tuntee läheisesti kaksi uhria. Ensin surmattuna löytyy ex-vaimo Brenda (Leigh-Hunt) ja hieman myöhemmin solmion kaulaansa saa tyttöystävä Barbara (Massey). Kuinka Blaney todistaa syyttömyytensä?

Frenzy - solmiokuristaja on Alfred Hitchcockin paluu juurilleen Iso-Britannian maaperälle. Elokuva on ohjaajan ensimmäinen brittifilmi lähes pariinkymmeneen vuoteen, ja niinpä tarina käynnistyy näyttävänä laskeutumisena Lontoon kaduille. Murhatapahtumat lipuvat kuvaan aivan tuota pikaa ja jännitysnäytelmä vie mukanaan Hitchcockille tyypillisiin aihioihin. Parhaiten korostuu tietenkin väärän miehen teema, jonka lisäksi mukana kulkee myös ajatus täydellisestä murhasta.

Solmiokuristajan trilleri pitää hyvin otteessaan, mutta tarinassa on pientä haparoinnin tuntua. Päähenkilö ei herätä katsojassa sympatiaa: irrationaalisesti räyhäävä Blaney ei juuri sure läheistensä kuolemaa, vaikka vannookin kostoa oikealle murhaajalle. Asetelma on tyyten erilainen, kun vertaa vaikkapa Hitchcockin aiempaan vastaavaa teemaa käsittelevään leffaan Väärä mies (1956). Ratkaisu ei välttämättä ole huono, vaikkakin se on erikoinen. Suosikkini Frenzyn hahmoista on murhajutun etsivän vaimo, innokas kokki, jonka keittotaidot kuitenkin ovat katastrofaaliset. Pieni huumori keventää oivasti muutoin varsin raakaa tarinaa! Jännittävän elokuvan katselee mielellään, vaikka se ei enää vedäkään vertoja Hitchcockin kultavuosien neronleimauksille.

Pisteytys:
7/10

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

The Bad and the Beautiful - Särkyneiden haaveiden kaupunki (1952)

Ohjannut Vincente Minnelli
USA 1952, 118 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Kirk Douglas, Lana Turner, Barry Sullivan, Dick Powell, Walter Pidgeon

If you dream, dream big.
Elokuvatuottaja Harry Pebbel (Pidgeon) kutsuu koolle kolme Hollywood-tähteä neuvottelemaan uudesta elokuvaideasta. Ohjaaja Fred Amiel (Sullivan), näyttelijä Georgia Lorrison (Turner) ja käsikirjoittaja James Lee Bartlow (Powell) saapuvat kuulemaan Pebbelin ehdotuksen, mutta kieltäytyvät jyrkästi. Varsinaisen yhteistyöpyynnön nimittäin esittää Jonathan Shields (Douglas), jonka kanssa kaikki ovat ajautuneet sotajalalle. Mutta toisaalta, juuri Shieldsin sysäämänä Amiel, Lorrison ja Bartlow ovat ylipäätään nousseet Hollywoodin tähtitaivaalle...

Vincente Minnellin showbisnesdraama Särkyneiden haaveiden kaupunki on yksi 1950-luvun itsekriittisistä Hollywood-leffoista. Elokuva ei ole yhtä hyvä kuin lajinsa klassikko Auringonlaskun katu (1950), mutta kuitenkin viihdyttävä kaikessa melodramaattisuudessaan. Arvattavastikin elokuvan hahmoilla on vastineensa tosielämässä. Päähenkilö Jonathan Shieldsin hahmo on yhdistelmä tunnettuja Hollywood-kasvoja aina tuottaja David O. Selznickistä (tuottaja esim. elokuvassa Tuulen viemää, 1939) monitaituri Orson Wellesiin.

Tarinan ohella myös elokuvan miljöö viehättää. On omalla tavallaan kiehtovaa samanaikaisesti olla kulisseissa ja katsoa niiden taakse: aikansa studiovalot ja lavastustyylin ihanteet kun ovat kliseisen ehtaa 1950-luvun Hollywoodia! Elokuva voitti viisi Oscaria, joista pari siunaantuikin juuri lavasteille ja kuvaukselle. Filmin keräämistä ehdokkuuksista voittoa vaille jäi ainoastaan päätähti Kirk Douglas. Piinkovaa työmyyrää näyttelevän Douglasin suoritus on onnistuneen määrätietoinen, mutta häviää kuitenkin Oscarin ansainneelle Gary Cooperille (Seriffi, 1952).

Pisteytys:
8/10

maanantai 11. marraskuuta 2019

Die bitteren Tränen der Petra von Kant - Petra von Kantin katkerat kyyneleet (1972)

Ohjannut Rainer Werner Fassbinder
Länsi-Saksa 1972, 124 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Margit Carstensen, Hanna Schygulla, Irm Hermann

She just knows how to sell herself.
Muotisuunnittelija Petra von Kant (Carstensen) on katkeroitunut ja pettynyt rakkauden vuoksi, mutta hullaantuu kuitenkin päätä pahkaa nuoreen malliin Kariniin (Schygulla). Asuinkumppani ja kollega Marlene (Hermann) ei saa helliä sanoja osakseen, ja on jatkuvasti Petran henkisen pahoinpitelyn kohteena. Uudet lemmenleikit eivät tuo Petran elämään lohtua, vaan ajavat ihmissuhteiden raunioittaman naisen yhä uuden tuskan äärelle.

Petra von Kantin katkerat kyyneleet (engl. The Bitter Tears of Petra von Kant) perustuu Rainer Werner Fassbinderin (1945─1982) omaan näytelmään, joka on nähty teatterilavoilla Suomessakin. Elokuvasta huomaa, että pohjateksti on nimenomaan teatteriin tehty näytelmä: kertomus pysyy miltei klaustrofobisesti yhdessä huoneessa ja tapahtumat painottuvat dialogiin. Tämä tosin tekee tunnelmasta kiihkeän intensiivisen. Pienessä tilassa tapahtuva draama myös korostaa kiehtovasti näyttelijöiden ja kameran intiimiä yhteistyötä.

Itse kertomus käsittelee Fassbinderin omakohtaisia kokemuksia. Elokuvassa nähtävät romanssit eivät enää tänä päivänä hätkäytä, mutta vielä 1970-luvulla homoseksuaalisuus oli jokseenkin tabu. Sukupuolella tosin ei lopulta ole tarinan kannalta suurta väliä, sillä huomio kiinnittyy ennen kaikkea henkilöiden kipuiluun, kun odotukset kaivatusta ihmissuhteesta eivät täyty.  Kimaltelevissa asuissaan poseeraavien naisten ulkokuoren alta paljastuu kipeä inhimillisyys, peittelemätön kateus, mustasukkaisuus ja itsekkyys. Kuten Petra von Kant itse toteaa, ihmiset tarvitsevat toisiaan, mutta eivät osaa olla toistensa kanssa; niinpä rakkaus on vapaaehtoista alistumista sadismille.

Pisteytys:
8/10

lauantai 9. marraskuuta 2019

The Exorcist - Manaaja (1973)

Ohjannut William Friedkin
USA 1973, 122 min.
Kauhu
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jason Miller, Lee J. Cobb, Linda Blair

You motherfucking worthless cocksucker...
Chris MacNeilin (Burstyn) onnellinen arki ajautuu karikolle, kun demoni Pazuzu riivaa hänen tyttärensä Sharonin (Blair). Syytä Sharonin oudolle käytökselle ei tiedetä, vaikka vastauksia etsitään usean lääkärin avulla. Voimia verottaa myös kumma kuolemantapaus lähipiirissä, ja juuri se saa Chrisin epäilykset heräämään. Täysin riivatuksi muuttuneen esiteinin avuksi on saatava manaaja, jos vain uskossaan skeptinen isä Karras (Miller) suostuu ottamaan tapauksen vastaan.

Manaaja käsittelee teini-iän kuohuja, mutta suosittu elokuva taitaa vedota katsojiin ensisijaisesti karmivan tunnelmansa ansiosta. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä pelkoa kasvattava tusinakauhu, vaan oivasti käsikirjoitettu jännitysnäytelmä. Elokuva voitti käsikirjoituksestaan Oscarin ja myös äänitehosteet palkittiin pystillä. Kaikkinensa Manaaja keräsi peräti 10 ehdokkuutta, mikä kuvaa osuvasti sitä, millainen hitti elokuva aikanaan olikaan. Toki maine on kantanut näihin päiviin saakka: Manaaja on saanut viisi jatko-osaa ja poikinut pari tv-sarjaakin ─ tähän mennessä.

Pelottava ja taatusti herkimpien mielestä myös rienaava elokuva herätti toki kritiikkiäkin, mutta ei saanut osakseen niin tyrmistynyttä vastaanottoa kuin vain pari vuotta aiemmin ilmestynyt brittikauhu Paholaiset (1971) riivattuine nunnineen. Manaaja taisi lopulta raivata tien avoimeksi helvettiin, sillä sen vanavedessä on seurannut liuta muitakin uskontoaiheisia kauhuelokuvia, esimerkiksi Omen (1976) ja The Amityville Horror (1979). Uskontoteeman suosio on pitänyt pintansa ja niinpä tälläkin vuosikymmenellä on saatu nauttia tai tuskastua esimerkiksi Conjuring-elokuvasarjan (2013─) äärellä.

Pisteytys:
8/10

torstai 7. marraskuuta 2019

High Plains Drifter - Ruoska (1973)

Ohjannut Clint Eastwood
USA 1973, 105 min.
Lännenelokuva, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Clint Eastwood, Verna Bloom, Billy Curtis, Mitchell Ryan

I knew you were cruel, but I didn't know how far you could go.
Mystinen mies (Eastwood) saapuu Lagon pikkukaupunkiin. Heti ensi töikseen miekkonen päästää päiviltä kolme öykkäriä ja saa osakseen kaupunkilaisten kiitollisuuden. Tuntematon pelastaja palkataan suojelemaan kaupunkia toiselta uhalta, sillä asukkaat eivät itse ole aseenkäytön mestareita. Ja kuinka ollakaan, pyssysankarilla onkin jo suunnitelma täysin valmiina...

Ruoska oli iso menestys aikanaan ja Suomessakin filmi ylsi ilmestymisvuotensa 8. katsotuimmaksi elokuvaksi. Tunnelmallinen, mutta julma länkkäri on tehty suosittujen spagettiwesternien hengessä. Pyssynpaukuttelun lisäksi tarinassa makustellaan oikein kunnolla päähenkilön salaperäisyydellä: nimettömässä kulkijassa on mysteerin ja asetaitojen mukanaan tuomaa karismaa, mutta onpa mies myös aika niljakas pullistelija, jonka puolelle ei tee mieli asettua.

Jännittävän kostotarinan suosio on säilynyt, vaikka aivan kaikki elementit eivät ole kestäneet aikaa. Muuten hyvän tarinan kauneusvirheenä harmittavat surkeasti käsikirjoitetut naisroolit ja lähes vitsinä esitetty raiskauskohtaus, vaikka toisaalta sen voikin tulkita kuvaavan salaperäisen päähenkilön antisankaruutta, vihaa ja katkeruutta. Sama pahuuden tauti tuntuu riivaavan yhtä jos toistakin elokuvan hahmoa, eikä tästä maailmankolkasta näytä löytyvän yhtäkään sankaria. Kova maailma vaatii silmän silmästä ja hampaan hampaasta, eikä jätä sijaa todellisille hyveille.

Pisteytys:
7/10

tiistai 5. marraskuuta 2019

Le Charme discret de la bourgeoisie - Porvariston hillitty charmi (1972)

Ohjannut Luis Buñuel
Ranska 1972, 102 min.
Komedia
Pääosissa: Fernando Rey, Paul Frankeur, Delphine Seyrig, Bulle Ogier

I'm delighted to meet you.
Joukko yläluokkaisia tuttavia aikoo illallistaa yhdessä, mutta suunnitelmat romuttuvat kerta toisensa jälkeen. Pienestä huumekaupasta ja flirtistä huolimatta ystävysten elämä ei ole kovin tapahtumarikasta, mutta unelmissaan kukin vapautuu kahleistaan ja tekee mitä haluaa. Luis Buñuelin surrealistinen komedia kietoo todellisuuden ja päähenkilöiden unet niin tiiviisti yhteen, ettei lopussa voi olla aivan varma siitä, kummassa maailmassa kulloinkin liikutaan. Ehkäpä kaikki onkin vain unta?

Ilman unien tapahtumarikkautta kertomus olisi tylsä kuin mikä, sillä illallisten peruuntumista lukuunottamatta elokuvan "todellisessa maailmassa" ei oikeastaan tapahdu mitään. Mielenkiinto kohdistuu yläluokkaiseen performanssiin, joka on mahdollista rikkoa kulissien takana ja unimaailmassa. Katsojaakin koijataan antaumuksella, ja mikäpä sen paremmin pitäisi vireystilaa yllä! Liekö nyt kuitenkin kyse katsojan nuupahtaneesta olotilasta, kun yläluokan hulluttelut eivät tällä katselukerralla säväyttäneet aivan ennakko-odotusten mukaisesti.

Porvariston hillitty charmi (engl. The Discreet Charm of the Bourgeoisie) menestyi ilmestyessään mainiosti ja palkittiin mm. parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Buñuelin uran loppuvaiheita edustava elokuva on jäänyt yhdeksi ohjaajan tunnetuimmista teoksista ja se on kiistämättä maineensa ansainnut. Porvariston hillitty charmi kietoo viehättävästi yhteen piirteitä Buñuelin uran eri vaiheilta: absurdi illallinen tuo mieleen draamakomedian Tuhon enkeli (1962) ja erään pariskunnan lemmenleikit vievät ajatukset aikanaan pahennusta herättäneeseen komediaan Kulta-aika (1930).

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Lokakuun elokuvat 2019

Captain Marvel
Ohjannut Anna Boden & Ryan Fleck
USA 2019, 123 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Brie Larson, Samuel L. Jackson, Ben Mendelsohn



Captain Marvelin tai kavereiden kesken Versin (Larson) ensimmäinen nimikkoelokuva sijoittuu 1990-luvulle ja alkaa tähtien takaa. Galaksien välisessä sodassa pahiksia jahtaava päähenkilömme ei muista menneisyyttään, mutta löytää sen tietenkin maasta. Samalla katsojille esitellään nuori ja nokkela Nick Fury (Jackson) ja taustoitetaan hieman Avengers-ohjelman syntyä. Elokuva on mitä tyypillisin Marvel-tarina eli mukavaa ja turvallista kertakäyttöviihdettä. Naisnäkökulmasta plussaa!

Pisteytys: 6/10

Happy Death Day
Ohjannut Christopher Landon
USA 2017, 96 min.
Kauhu, Komedia
Pääosissa: Jessica Rothe, Israel Broussard, Ruby Modine




Happy Death Day yhdistelee parodiamaisesti Päiväni murmelina (1993) -klassikon aikalooppia ja 1990-luvun slasher-teinikauhuja. Päähenkilö Tree (Rothe) on varsinainen bitch, joka elää yhä uudelleen murhapäiväänsä ja yrittää tietenkin parantaa itseään ihmisenä jokaisen saman aamun uudelleen valjetessa. Leffan idea ei varsinaisesti ole mikään menetetty mestariteoksen mahdollisuus, joten elokuvan keskinkertaisuus ei ihme kyllä jää liikaa kaihertamaan.

Pisteytys: 5/10

Ghostbusters - Haamujengi
Ohjannut Ivan Reitman
USA 1984, 105 min.
Komedia, Fantasia
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Sigourney Weaver, Harold Ramis



Parapsykologian ammattilaiset saavat fudut yliopistolta ja perustavat kummitustenkarkoituspalvelun. Kasarikomedian edelliskatselusta on vierähtänyt osaltani reilusti yli vuosikymmen, joten tämän pariin oli kivan nostalgista palata! Ensi vuonna pitäisi tulla ensi-iltaan Ivan Reitmanin pojan Jason Reitmanin ohjaama uusintaversio tai jatko-osa, joka toivottavasti on onnistuneempi kuin vuonna 2016 totaalisesti flopannut Ghostbusters.
 
1001-listan mukainen arvio täällä.

Pisteytys: 8/10

Ghostbusters II
Ohjannut Ivan Reitman
USA 1989, 108 min.
Komedia, Fantasia
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Sigourney Weaver, Harold Ramis



Viisi vuotta on kulunut siitä, kun Haamujengi pelasti New Yorkin tuholta. Uroteot ovat painuneet jo unholaan ja joukkoa piinaa huijareiden maine, mutta maailma kaipaisi taas pelastajiaan. Samalla näyttelijäkaartilla toteutettu Ghostbusters II jatkaa yllättävän kelvollisesti esiosan meininkiä, vaikka ei olekaan läheskään yhtä napakka paketti.

Pisteytys: 6/10