Rebel Without a Cause - Nuori kapinallinen (1955)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1955, 111 min.
Draama
Pääosissa: James Dean, Natalie Wood, Sal Mineo, Jim Backus

Stand up!

Legendaarinen nuorisoelokuva kertoo nimensä mukaisesti lakia ja auktoriteetteja vastaan kapinoivista nuorista, jotka etsivät paikkaansa maailmassa. Päähenkilö Jim Stark (Dean) on juuri muuttanut uudelle paikkakunnalle, jossa hän joutuu heti vastakkain paikallisen jengin kanssa. Yhden päivän aikana koetaan välinpitämättömyyden verhoon kietoutuvia suuria tunnemyrskyjä ja äärilaitoja aina tylsyydestä kiihkeään jännitykseen ja suurista menetyksistä rakkaudentunnustusten herkkiin hetkiin.

Kapinoivan nuorison käsittely ja ylipäätään nuorisokulttuurin vyöry tuli elokuvissakin ajankohtaiseksi 1950-luvulla. Nuori kapinallinen on aikakauden nuorisoelokuvista ikonisin, mutta ei ensimmäinen. Samannimisestä kirjasta (1944) innoituksensa saanut elokuva oli itse asiassa määrä filmatisoida jo 1940-luvun puolella ja pääosaan kaavailtiin Marlon Brandoa. Valinta ei varmastikaan olisi ollut huono, mutta James Deanista (1931─1955) tuli suorastaan nuorisokapinan symboli. Sekä elokuvan että Deanin ikonisuuden sinetöi nuoren näyttelijätähden tragedia: kaahailua harrastanut Dean menehtyi auto-onnettomuudessa ennen Nuoren kapinallisen ensi-iltaa. Dean oli juuri tehnyt läpimurtonsa niin ikään nuoruuden epävarmuutta kuvaavassa elokuvassa Edenistä itään (1955). Nuoren kapinallisen jälkeen ensi-iltansa sai vielä Jättiläinen (1956), joka jäi Deanin viimeiseksi elokuvaksi.

Itse nuoruuden kuvaamisen lisäksi Nuori kapinallinen käsittelee tietenkin myös sukupolvien välistä kuilua, vaikka näkökulma jääkin hieman itse nuorisokuvauksen varjoon. Uuden nuorison eriskummallisuus tulee ilmi jo elokuvajulisteessa, jossa todetaan: "And they both came from good families!" Elokuvan nimikin kertoo kyvyttömyydestä ymmärtää teinien mielenmaisemaa; kaikenhan pitäisi olla hyvin! Päähenkilöillä on katto päänsä päällä, vaurautta ja elämä edessä. Silti he tekevät älyttömyyksiä ilman "järkevää" syytä. Nuori kapinallinen ei kuitenkaan asetu äimistelemään nuorison törttöilyä, vaan pyrkii ymmärtämään uuden sukupolven levottomuutta. Kuvaus osuu ytimekkäästi aikakauteensa, mutta se on tehnyt vaikutuksen myöhempiinkin nuorisosukupolviin ─ niihinkin, joiden vanhempina Nuoren kapinallisen kuvaamat teini-ikäiset ovat sittemmin saaneet harmaita hiuksia.

Pisteytys:

9/10

Johnny Guitar (1954)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1954, 110 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Joan Crawford, Sterling Hayden, Mercedes McCambridge, Scott Brady

When a fire burns itself out, all you have left is ashes.

Myrskytuulen riepotellessa preeriaa, saapuu muuan yksinäinen kulkija hiljaiseen saluunaan. Saluunan omistaa kylmähermoinen Vienna (Crawford), joka on kutsunut muukalaisen luokseen palkatakseen tämän alaisekseen. Mies on Johnny Guitar (Hayden), aseeton muusikko, jonka Vienna kuitenkin tuntee varsin erilaisista meriiteistä. Yhdessä kaksikko ryhtyy puolustamaan Viennan uhattua asemaa kaupungissa.

Kirkkaana leiskuvissa väreissä kuvattu Johnny Guitar on sikäli erikoinen lännenelokuva, että tapahtumien keskipisteessä ovat itsenäiset, piinkovat naishahmot, joiden vanavedessä jäyhiä miehiä viedään kuin pässiä narussa. Viennan ja tämän ykkösvihollisen Emman (McCambridgen) kaunat saivat kenties lisäpontta siitä, etteivät näiden näyttelijät kerta kaikkiaan tulleet toimeen keskenään. Vahvojen naisten elokuva on kuitenkin monilta osin westernien mehevää peruskauraa: liipaisinsormet syyhyävät, viskipullot lentävät, pankki ryöstetään ja hiekka pöllyää hevosten kavioiden alla. Ja kuten varsin moni muu aikakautensa länkkäri, myös Johnny Guitar on, ainakin jälkeenpäin, tulkittu kuvaukseksi Hollywoodin surullisenkuuluisista kommunistivainoista. Tuskinpa tarina on kuitenkaan näin yksioikoinen. Toinen katselukerta taatusti paljastaisi sellaisia teemoja, joita ensikatselulla ei vielä ehdi tavoittaa.

Vaikka ranskalaiset uuden aallon ohjaajat ylistivät Johnny Guitaria, se ei ollut ilmestyessään mikään Hollywoodin menestystarina. Syy on arvatenkin ollut elokuvan poikkeavissa sukupuolirooleissa tai kenties kiusallisen ilmeisessä vainojen tematiikassa. Myös rehellinen parisuhdekuvaus ja aikaansa nähden estottomat viittaukset päähenkilöiden seksielämään ovat saattaneet olla joillekin kriitikoille liikaa. Suositummaksi nousi yksinomaan Johnny Guitarin tunnussävelmä, joka muuten ehti Suomessakin soida radiossa hyvän aikaa jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Reino Helismaan sanoittama, melankolinen Surujen kitara lienee lukuisine versioineen suomalaisille tutumpi kuin itse elokuva.

Pisteytys:

8/10

In a Lonely Place - Hermot pinnalla (1950)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1950, 94 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Humphrey Bogart, Gloria Grahame, Frank Lovejoy

You get to a lonely place in the road, and you begin to squeeze...

Dixon Steele (Bogart) ei ole mikään herrasmies, mutta hän vetää silti puoleensa runsaasti ihailijoita. Steele on nimittäin nerokas käsikirjoittaja, ja nerojen tapaan omalaatuinen persoona. Lyhytpinnainen Steele joutuu ärhäkkyytensä ja onnettoman yhteensattuman vuoksi syytetyksi murhasta, jota hän ei sanojensa mukaan kuitenkaan tehnyt. Steele saa alibin naapuriltaan Laurel Graylta (Grahame), jonka kanssa hän aloittaa kiihkeän ja nopeasti etenevän lemmensuhteen. Mutta onko Grayn usko Steelen syyttömyyteen vankkumaton?

Samannimiseen romaaniin (1947) pohjautuvan elokuvan tarina on erinomainen ja synkässä kyynisyydessään se osuu vielä hyvin kuvaamaan sodanjälkeisen ajan tunnelmia. Humphrey Bogart on lähes puistattavan vakuuttava väkivaltaisena hermoilijana, joka tulee parhaiten toimeen ollessaan yksin. Sama erakkomaisuus ja pieni ärhäkkyyskin liitettiin myös Bogartiin itseensä. Kenties omakohtaisuus oli yksi syy sille, että Bogart kiinnostui elokuvasta suuresti. Tuottajakin löytyi Bogartin omasta ja varsin tuoreesta tuotantoyhtiöstä. Humphrey Bogart ei ole kuitenkaan elokuvan ainoa tähti: vastanäyttelijä Gloria Grahamen vähäeleinen tulkinta piirtyy mieleen jokaista eleganttia kulmakarvankohotusta myöten. Kiinnostavan sävynsä elokuvalle antaa Grahamen ja ohjaaja Nicholas Rayn avioliitto, joka kuvausten aikaan oli jo ajautunut kriisiin. Liitto päättyi skandaaliin paria vuotta myöhemmin.

Hermot pinnalla asettuu film noir -genreen, vaikka siinä ei lajityypin tavanomaisen kaavan mukaan erityisemmin seurata rikoksen ratkomista. Pikemminkin elokuva pureutuu Steelen masentuneeseen mielenmaisemaan syytösten keskellä. Oma koukkunsa on myös saada aina protagonistia puolustava katsoja epäileväiseksi: ehkäpä Steele onkin murhaaja? Eikä käy kiistäminen, etteivätkö todisteet voisi viitata siihen suuntaan. Loppukaan ei tarjoa kunnollisia vastauksia, vaan jättää sekä päähenkilön että katsojan tyhjin käsin. Miltei ärsyttävän avoin ja yllättävä loppuratkaisu improvisoitiin elokuvaan viime hetkellä. Ratkaisu istuu kuitenkin elokuvan toivottoman välinpitämättömään tunnelmaan. Dixon Steele on niin elämän murjoma mies, että pelissä voi aivan hyvin olla kaikki ja ei mitään.

Pisteytys:

8/10