10. luukku: 70 vuotta sitten (Rikhard III, 1955)

Conscience is a word that cowards use.

Elokuvavuoden 1955 suurien hittien joukkoon lukeutuvat riemukkaan värikkäät musikaalit Oklahoma! (1955) sekä Enkeleitä Broadwaylla (1955). Molemmat filmit pohjautuvat Broadway-näytelmään ja sehän sopii, sillä päivän luukusta paljastuu niin ikään näytelmätekstiin perustuva elokuvasovitus. Ennen kuin ratsastamme uljaasti entisajan Englantiin, on syytä muistella myös muutamia muita 70-vuotisjuhlaansa viettäviä elokuvaklassikoita.

 

Syyskuussa 1955 elokuvamaailmaa järisytti uutinen nuoren, lupaavan elokuvatähden surmanajosta. James Dean kuoli vain 24-vuotiaana, hieman ennen klassikoksi muodostuneen Nuori kapinallinen (1955) -draaman ensi-iltaa. Jälkipolvet muistavat vuodesta myös hämmästyttävän taitavan, lajityyppien rajoja rikkovan elokuvan Räsynukke (1955), jota aikalaiset eivät arvostaneet riittävästi. Vuodesta muistetaan myös vaatimaton mutta sympaattinen Oscar-menestyjä Marty (1955) sekä saippuaoopperoiden äiti Kaikki minkä taivas sallii (1955), joka sopii rätisevine takkatulineen oivallisesti joulukuussa katsottavaksi. Näistä tunnelmista suunnatkaamme kohti hovielämän värikkäitä juonitteluita! 

 

 

Richard III - Rikhard III
Ohjannut Laurence Olivier

Iso-Britannia 1955, 161 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Laurence Olivier, Cedric Hardwicke, Nicholas Hannen

 

 

William Shakespearen näytelmä Rikhard III (n. 1591) kertoo tummanpuhuvan tarinan Englannin kuninkaasta, joka eli ja hallitsi 1400-luvun lopulla. Laurence Olivierin elokuvatulkinta on klassinen ja alkutekstille uskollinen, eli se esittää York-suvun viimeisen kuninkaan vallanhimoisena tyrannina ja kieroilijana. Tarina alkaa keskeltä sotaa, kun tuore kuningas Edvard IV on noussut valtaistuimelle. Mutta hänen kyttyräselkäinen veljensä Rikhard (Olivier) on päättänyt saada kruunun itselleen keinoja kaihtamatta: tulkoon vaikka sotaa ja kuolemaa!

Aikansa suurtuotantona toteutettu Rikhard III on komeaa katsottavaa, kuten oheiset kuvatkin varmasti paljastavat. Kokeneet Shakespeare-näyttelijät tekevät takuuvarmaa laatutyötä. Lopputuloksena on puitteiltaan komea, klassinen Shakespeare-elokuva. Tarinassa on muutamia puisevia hetkiä, vaikka se ei pitkäveteinen olekaan. Rikhardin juonitteleva hahmo, vaikka ei aivan todellisuuteen perustukaan, on nimittäin elokuvan arvoinen antisankari! Olivier näyttelee itse pääroolin onnistuneesti suurella tunteella.

Rikhard III on sarjassaan kolmas ja viimeinen Olivierin Shakespeare-elokuvista. Ennen tätä elokuvaa olivat ilmestyneet samaa tyylilajia edustavat Henrik V (1944) ja Hamlet (1948). Elokuvat yhdistävät tyylikkäällä tavalla klassista teatterinäytelmää ja elokuvakerrontaa. Kolmikosta Rikhard III menestyi aikanaan heikoimmin, vaikka elokuvaa kehuttiin ja se voitti muun muassa useita Baftoja. Tähän kuitenkin päättyi Olivierin ura Shakespeare-ohjaajana, eikä jo suunniteltua Macbeth-elokuvaa koskaan ryhdytty tekemään. Sen sijaan Rikhard III:n tarina elää. Näytelmästä on tehty useita elokuvia, joista Laurence Olivierin tulkinnan rinnalla kuuluisin on Ian McKellenin tähdittämä Richard III (1995).

 

Pisteytys: 7/10

My Own Private Idaho ─ Matkalla Idahoon (1991)

Ohjannut Gus Van Sant

USA 1991, 104 min.

Draama

Pääosissa: River Phoenix, Keanu Reeves

 

This road never ends.

 

Matkalla Idahoon kertoo nuorista prostituoiduista Mikestä (Phoenix) ja Scottista (Reeves), jotka lähtevät kohti Idahoa etsimään Miken äitiä. Scottiin rakastunut Mike on herkkä nuorukainen, joka sairastaa stressiperäistä narkolepsiaa. Hyväosainen Scott viettää katuelämää vain huvikseen: ei aikaakaan, kun hän rakastuu ja seikkailut Miken kanssa saavat jäädä.

William Shakespearen Henrik IV-V -näytelmistä (n. 1597─1599) inspiraationsa saanut tarina ei juuri muistuta klassisia Shakespeare-tulkintoja (vrt. Falstaff, 1965). Mutta kuten Shakespearen näytelmissä, myös tässä elokuvassa on kiehtovia henkilökuvia ja hahmojen välisiä jännitteitä. Varsinkin Miken toivoton rakkaus, äidinkaipuu ja elämän vähäiset vaihtoehdot koskettavat. Toisin on Scottin laita, sillä hyvistä lähtökohdista ponnistavaa poikaa odottaa suuri perintö ja heteronormatiivinen tulevaisuus.

Matkalla Idahoon edustaa 1990-luvun alun New Queer Cineman eli queer-elokuvien uutta aaltoa, joka oli merkittävä askel matkalla kohti valtavirtaelokuvien monipuolistumista. Eipä Hollywood-elokuvien massa toki vieläkään ole niin moninaista kuin sen soisi olevan, vaikka kehitystä onkin tapahtunut. Oman aikansa kontekstissa, AIDS-paniikin aikakaudella ja homoihin kohdistuvien ennakkoluulojen yhä vallitessa, Matkalla Idahoon on rohkea elokuva. Välittömästi ja lempeästi hahmojaan käsittelevä filmi on sittemmin muodostunut kulttiklassikoksi eritoten LBGTQ+-yhteisöissä.

Pisteytys: 8/10

Ran (1985)

Ohjannut Akira Kurosawa

Japani & Ranska 1985, 162 min.

Draama, Sota, Toiminta

Pääosissa: Tatsuya Nakadai, Akira Terao, Jinpachi Nezu, Daisuke Ruy

Man is born crying. When he has cried enough, he dies.

Voimakas sotaherra Hidetora Ichimonji (Nakadai) on tullut vanhaksi ja hauraaksi. On aika luopua kruunusta ja jakaa maaomistukset kolmen pojan kesken, mutta veljekset äityvät torailemaan ja nostavat miekkansa toisiaan vastaan. Aikanaan verellä valloitetut maat saavat jälleen värjäytyä punaiseksi ja Hidetora Ichimonji joutuu kohtaamaan menneisyyden tekojensa väkivaltaisen perinnön. Ymmärryksen hetkellä on kuitenkin jo liian myöhäistä ja valtakunta on vajonnut kaaokseen.

Ran vie William Shakespearen Kuningas Learin feodaaliajan Japaniin. Shakespearen ohella tarinaa ovat innoittaneet muinaisen japanilaisen lääninherra Mori Motonarin elämänvaiheet. Lopputuloksena on surumielinen ja verinen kertomus vallanhimosta, ahneudesta ja vanhan miehen jälkeensä jättämästä perinnöstä. Teema on sangen sopiva, sillä Ran jäi Akira Kurosawan viimeiseksi suurteokseksi, jonka ohjaaja lopulta nimesi suosikiksi omasta tuotannostaan.

Tämän katselun puitteissa Ran ei noussut omaksi Kurosawa-suosikikseni, vaikka elokuva onkin kiistaton mestariteos. Komean spektaakkelin näyttävät taistelukohtaukset häikäisevät ja rauhallisemmat hetket kietovat synkkään syleilyynsä. Upea puvustus palkittiin Oscarilla, ja pari muutakin ehdokkuutta elokuvalle tuli. Hetkittäin tarina tuntuu turhankin hitaalta ja nihilistisessä asenteessaan jopa luotaantyöntävältä, mutta kyseessä toki onkin tragedia, joka kuvaa ihmisluonnon raadollisimpia puolia. Sisarteos elokuvalle on hehkuvanvärinen Kagemusha (1980), jossa myös lähestytään yhden aikakauden vääjäämätöntä päätöstä.

Pisteytys: 8/10

Campanadas a medianoche - Falstaff (1965)

Ohjannut Orson Welles
Espanja & Sveitsi 1965, 115 min.
Komedia, Draama, Historia
Pääosissa: Orson Welles, John Gielgud, Keith Baxter, Jeanne Moreau

We have heard the chimes at midnight...

Eletään sotaisia aikoja 1400-luvun alkuvuosien Englannissa. Kuningas Henry IV (Gielgud) tuskailee sotatouhujen ohella poikansa vuoksi, sillä prinssi Hal (Baxter) viettää vapaa-aikansa paikallisessa kapakassa vanhan pulskan ritarin Falstaffin (Welles) turmiollisessa seurassa. William Shakespearen eri kuningasnäytelmiin perustuva Falstaff (engl. Chimes at Midnight) on dramatisoitu alun perin teatterilavalle ja on dialogiaan myöten ehtaa, klassista Shakespearea. Elokuvatulkinta on raikas ja eloisa.

Falstaff nostaa päähenkilökseen useissa Shakespearen näytelmissä sivuhahmona seikkailevan vanhan juopottelijan Falstaffin, sydäntäsärkevän tragikoomisen hahmon, jota ohjaaja Orson Welles itse tulkitsee huikean karismaattisesti. Roolityöstä osuvan tekee Wellesin oma värikäs elämä, josta hän arvatenkin ammensi aineksia Falstaffin monisyisen hahmon ymmärtämiseksi. Pitkään haaveena siintänyt elokuvaprojekti oli sitä paitsi ehtinyt muhia Wellesin mielessä vuosikymmeniä, eivätkä edes tuotantovaiheen töyssyt heikentäneet vahvaa visiota. Ikimuistoisen roolin luovan Wellesin lisäksi myös muut näyttelijät tulkitsevat näytelmätekstiä oivallisesti.

Erityisen eläväksi Shakespearen klassikkonäytelmät hahmoineen ja tapahtumapaikkoineen tulevat hienon kuvauksen ansiosta, joka on lähiotoksineen ja erikoisine kuvakulmineen perin tyypillistä Wellesiä. Varsin ikimuistoinen on erityisesti Shrewsburyn taistelun hallittu kaaos! Ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton saanut elokuva on vuosien saatossa kohonnut Welles-klassikoksi, joka oli myös ohjaajan oma suosikki tuotannostaan. Ensinäkemän perusteella Falstaff tuntuisi olevan niitä elokuvia, jotka kasvavat yhä upeammaksi uusilla katselukerroilla.

Pisteytys:
8/10

West Side Story (1961)

Ohjannut Jerome Robbins & Robert Wise
USA 1961, 153 min.
Musikaali, Romantiikka, Rikos
Pääosissa: Natalie Wood, Richard Beymer, Russ Tamblyn, George Chakiris

Everyone there will give big cheers!

New Yorkin pahamaineisissa slummikortteleissa kaksi nuorisojengiä ottavat toisistaan mittaa. Eurooppalaissiirtolaisten jälkeläisten muodostama Jets tavoittelee katujen ja koriskenttien yksinvaltiutta, mutta Puerto Ricon juuria edustavat Sharksit haluavat myös kulkea kaduilla vapaana. Tanssitaisteluiden ja puukkohippasten taustalla tapahtuu odottamaton romanssi: tuore amerikkalainen Maria (Wood) ja Jets-jengielämän taakseen jättänyt Tony (Beymer) rakastuvat palavasti, mutta joutuvat jengisotien myrskynsilmään.

Musikaaliklassikoksi vakiintuneen West Side Storyn tarinan pohjana on William Shakespearen Romeo ja Julia (n. 1591), jota vauhdikas kerronta hyödyntää juuri sopivan löyhästi ja omintakeisesti. Toki kertomus voisi olla parempikin, eritoten Marian ja Tonyn kliseinen romanssi on hieman turhan imelä. Ikoninen fiftarikuvasto sekä näyttävät laulu- ja tanssinumerot sen sijaan viehättävät väkisinkin paatuneempakin katsojaa, ja elokuvan tunnetuksi tekemää sävelmää mukaillen olo on taatusti parhaimmillaan varsin pretty, witty and gay.

Kymmenellä Oscarilla palkittu West Side Story on etnisten ryhmien kuvaajana aikansa tuotos: nykypäivänä tuntuu jo pöljältä, ettei puertoricolaisten rooleissa nähdä kovin montaa latinonäyttelijää. Ehkäpä tätä epäkohtaa parhaillaan korjataan, sillä Steven Spielbergin uusintaversio West Side Storysta on kirjoitushetkellä casting-vaiheessa. Sitä odotellessa tähänkin ikoniseen klassikkoon on toki syytä tutustua, vaikka sitten matkan varrella ohjaaja Robert Wisen seuraavan hittifilmin Sound of Musicin (1965) viheriöiville niityille.

Pisteytys:

7/10

Throne of Blood - Seittien linna (1957)

Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1957, 110 min.
Historia, Draama, Toiminta
Pääosissa: Toshirō Mifune, Isizu Yamada, Takashi Shimura

Your luck turns slower...

Japanin feodaaliajalla, kenties noin 800 vuotta sitten, kenraali Taketoki Washizu (Mifune) palaa taistelusta voitokkaana. Kotimatkalla hän tapaa noidan, jolta saa kuulla loistavaa tulevaisuutta lupailevan ennustuksen. Tuon kohtalokkaan ennustuksen myötä Washizu ryhtyy suunnittelemaan vallankaappausta, joka tosin jäisi varmasti tekemättä ilman manipuloivia sanoja kuiskailevaa vaimoa Asajia (Yamada).

Mikäli Seittien linnan (Kumonosu-jō) tarina tuntuu tutulta, se johtuu siitä, että kertomus perustuu William Shakespearen Macbethiin (n. 1606). Temaattisesti näytelmä käsittelee vallanhimoa ja kateutta, jotka ovat keskeisessä roolissa myös Akira Kurosawan tulkinnassa. Eritoten Seittien linna tuntuu pureutuvan vallan legitimiteettiin: vallassa oleva nimittäin kärsii alituisesta syrjäyttämisen pelosta, varsinkin, jos valta on hankittu kyseenalaisin keinoin. Kurosawan tuotannosta (ja 1001-listalta) löytyy toinenkin Shakespeare-tulkinta Ran (1985), joka puolestaan pohjautuu Kuningas Learin (n. 1605) tarinaan.

Seittien linna on kiehtova erilaisten perinteiden kudelma sekä lännen ja idän yhteensulautuma. Sen lisäksi, että Shakespeare on siirretty entisaikain Japaniin, eri maailmat kohtaavat myös musiikissa. Erityisen kiehtovalta ja tunnelmalliselta tuntuu elokuvassa hyödynnettävän japanilaisen nō-teatterin mystinen liikekieli ja äänimaisema. Moninaisista vaikutteistaan huolimatta Seittien linna on pohjimmiltaan riisuttu ja yksinkertainen draama, jossa ei ole kerrassan mitään ylimääräistä ─ Kurosawan taito rakentaa elokuvia hätkähdyttää aina.

Pisteytys:
9/10

Forbidden Planet - Kielletty planeetta (1956)

Ohjannut Fred M. Wilcox
USA 1956, 98 min.
Scifi, Seikkailu
Pääosissa: Leslie Nielsen, Walter Pidgeon, Anne Francis

Welcome to Altair IV, gentlemen.

John J. Adamsin (Nielsen) komentama Yhdistyneiden Planeettojen lentävä lautanen C-57D laskeutuu Altair IV-planeetalle, jossa miehistön on määrä etsiä erään kauan sitten kadonneen retkikunnan jäseniä. Kaksi selviytyjää löytyy, ja planeetan esittelyn ohella he kertovat tulokkaille uhkaavasta vaarasta. Kadonneen sivilisaation edistynyt teknologia on auttanut suuresti planeetan yksinäisiä asukkaita, mutta jossain Altairin uumenissa vaanii myös tuntematon, vaarallinen voima.

2200-luvulle sijoittuva Kielletty planeetta on genrensä kehityksen kannalta merkkiteos ja lajityyppinsä uudistaja. Elokuva on toiminut suurena innoittajana monille myöhemmille teoksille, erityisesti vaikutus vuosikymmentä myöhemmin alkaneeseen Star Trek -sarjaan on ilmeinen. Kielletty planeetta on ensimmäinen elokuva, jossa äänimaailma ja musiikki on luotu täysin elektronisesti. Lisäksi erikoisefektit ovat aikaansa nähden hienot, siitä elokuva sai myös Oscar-ehdokkuuden. Sen kisan tosin voitti niin ikään näyttävä Kymmenen käskyä (1956). Futuristisen elokuvan tarina pohjautuu kuitenkin klassikkoon, William Shakespearen Myrskyyn (1610─1611). Shakespearen tiettävästi viimeiseksi jääneessä näytelmässä haaksirikkoudutaan autiolle saarelle ja käytetään taikoja, mutta Kielletty planeetta perehtyy ihmisrodulle mystiseen tieteeseen vieraalla planeetalla. Lopulta vastausta arvoituksiin etsitään ihmismielestä ja alitajunnasta Sigmund Freudin tapaan.

Kielletty planeetta on viehättävä scifiklassikko, mutta tulevaisuuteen kurottavassa elokuvassa on myös vanhentuneet puolensa: 1950-luvun ahdasmielisen ilmapiirin mukaan leffa on täynnä inhottavaa miehistä patsastelua, jossa nainen syyllistyy omaan hyväksikäyttöönsä koska ei pukeudu tarpeeksi pitkään mekkoon. Myös näyttelijät ovat b-luokkaa, tai osittain dramaattisuus saattaa johtua kököstä ohjauksestakin. Kiinnostavinta näyttelijäkaartissa on toki se, että pääroolissa nähdään nuori ja salskea Leslie Nielsen (1926─2010). Nielsenin kasarikomedioiden parissa varttuneelle miekkosen naama aiheuttaa välittömästi kutkuttavan tunteen siitä, että kohta saadaan nauraa. Tämä elokuva kuitenkaan ei ole (ainakaan tietoisesti) komedia. Nielsen vetää silti yllättävän tutulta tuntuvalla kömpelyydellä, mutta huumorin puuttuessa suoritusta ei parane kehua.

Pisteytys:
7/10

The Man from Laramie - Muukalainen Laramiesta (1955)

Ohjannut Anthony Mann
USA 1955, 103 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: James Stewart, Donald Crisp, Arthur Kennedy

You scum!

Will Lockhart (Stewart) on muukalainen Laramiesta, joka saapuu Coronadoon selvittääkseen mystisiä kiväärikauppoja. Lockhart saa kuitenkin huomata, ettei häntä kaivata kaupunkiin nuuskimaan: ensin miehen vankkurit poltetaan ja pian hän istuu itse tulisilla hiilillä kaupunkipahasen tyrmässä, murhasyyte niskassaan.

Upeilla maisemilla ja länkkäreiden klassikkoelementeillä varustettu Muukalainen Laramiesta äityy parhaimmillaan kihelmöivän jännittäväksi ja kitkerän kaunaiseksi kerronnaksi. Kertomusta on jopa verrattu William Shakespearen katkeriin ja kostonhimoisiin draamoihin. Tiettävästi Anthony Mann suunnitteli joskus toteuttavansa Kuningas Learin (n. 1605) western-versiona, mutta ajatus jäi vain idean tasolle. Tässä elokuvassa päästään kuitenkin jo lähelle Learin teemoja. Erityisesti coronadolaisen Alec Waggomanin (Crisp) hahmoa draamaklassikko on taatusti inspiroinut: vanhenevassa miehessä ilmenee sokeuden tematiikka sekä konkreettisena huononäköisyytenä että kykenemättömyytenä ymmärtää jälkikasvuaan.

Muukalainen Laramiesta on hyvin hallittu kokonaisuus eikä siinä oikeastaan ole mitään moitittavaa, mitä nyt loppuratkaisu voisi olla leffan tyylille uskollisempi ja siten dramaattisempi. Lopputulemana on hyvä western, joka ei kuitenkaan säväytä tarpeeksi. Kertaalleen elokuvan kyllä katsoo oikein mielellään ja se houkuttaa myös tutustumaan muihinkin Anthony Mannin ja James Stewartin yhteisprojekteihin ─ niistä Muukalainen Laramiesta jäi viimeiseksi.

Pisteytys:

7/10

Henry V - Henrik V (1944)

Ohjannut Laurence Olivier
Iso-Britannia 1944, 137 min.
Historia, Draama, Biografia
Pääosissa: Laurence Olivier, Leslie Banks, Renee Asherson

O King Henry!

Kaikkien aikojen kehuimpiin Shakespeare-elokuvasovituksiin lukeutuva Henrik V on kauniin värikäs sekä mielenkiintoisella tavalla toteutettu teatterin ja elokuvan muotojen yhteensulautuma. Ajallisesti näytelmä sijoittuu satavuotisen sodan taistoihin eli 1400-luvun alkuun. Englannin kuningas Henrik (Olivier), tuo yksi keskiajan sotapäälliköistä menestyksekkäin, johdattaa joukkonsa Ranskaan ja kunniakkaaseen voittoon kuuluisaksi jääneessä Agincourtin taistelussa.

William Shakespearen näytelmä (1599) edustaa historiallisiin tositapahtumiin pohjaavaa draamaa, joskin näytelmämestarille tuttuun tapaan kertomus on paikoin myös hyvinkin humoristinen - varsinkin, kun käsittelyssä ovat pöyhkeät ranskalaiset! Klassikkonäytelmää kiinnostavammaksi elementiksi nousee kuitenkin erikoinen tapa, jolla elokuva on toteutettu. Se alkaa 1600-luvun Lontoosta, Globen teatterilavalta, ja vähitellen tapahtuu siirtymä elokuvallisempaan ilmaisuun: lavasteet ja aidot maisemat sulautuvat upeasti tarinaa elävöittäväksi näyttämöksi, joskin teatraalinen tyyli säilyy vahvana loppuun saakka.

Shakespearen tuotannosta olen kirjallisessa muodossa tutustunut lähinnä tragedioihin ja komedioihin, ja nämä historialliset kuningasnäytelmät ovat tuttuja vain nimellisesti. Ehkäpä varsinkin tästä syystä elokuvan seuraaminen oli jotenkin vaan tosi tylsää ja raskasta, vaikka onhan omalaatuinen Henrik V kieltämättä upeasti tehty. Elokuvaversiosta saanee enemmän irti, jos ennalta paneutuu näytelmätekstiin, ellei sitten ole kiinnostunut vain Laurence Olivierin mielenkiintoisesta elokuvaa ja teatteria yhdistelevästä visiosta.

Pisteytys:
6/10