9. luukku: 70 vuotta sitten (Varkaitten paratiisi, 1955)

The man I want doesn't have a price.

 

Vuonna 1955 elettiin kylmän sodan ja nuoren rock'n'rollin aikaa. Suomessa ei vielä juuri rokattu, mutta iskelmälaulaja Annikki Tähti tunnelmoi entisaikain Viipurin kauneutta laulussa Muistatko Monrepos'n, josta tuli Suomen ensimmäinen kultalevytys. Vaikka edellisen vuosikymmenen haikeus heilimöi, oli edessä jo uusia tuulia: Neuvostoliitto palautti miehittämänsä Porkkalan ja Suomi liittyi YK:n jäseneksi. Valtameren toisella puolen kuhisi kiivas keskustelu rotuerottelusta ja joulukuussa muuan bussimatkustaja Rosa Parks nousi koko kansalaisoikeusliikkeen symboliksi.

 

Päivän elokuva tulee Yhdysvalloista, mutta pitäytyy tiukasti vanhan, ylellisen Euroopan kamaralla. Siihen sopii vielä yksi muistelo: 70-vuotisjuhlaansa viettää tänä vuonna Euroopan lippu, joka otettiin käyttöön ensi kerran 8.12.1955. Oodi ilolle kajahtakoon sille ja muille juhlavuottaan viettäville!

 

 

To Catch a Thief - Varkaitten paratiisi
Ohjannut Alfred Hitchcock 

USA 1955, 106 min.

Mysteeri, Trilleri, Romantiikka 

Pääosissa: Cary Grant, Grace Kelly

 

 

 

Entinen timanttivaras John "Kissa" Robie (Grant) elää leveää elämää Ranskan Rivieralla. Rikokset lopettaneen miehen riesaksi tulee timanttiroisto, joka jäljittelee hänen tuttuja tekniikoitaan. Robien täytyy saada kriminaali pian kiinni, jotta hän voi puhdistaa oman maineensa ja karistaa timanttivarkauksista kiinnostuneet poliisit kintereiltään.

Alfred Hitchcockin kultakaudelle sijoittuva rikoselokuva tarkastelee ohjaajalle tuttua "väärän miehen" teemaa. Cary Grant tuo kevyehköön tarinaan hienostunutta huumoria ja muutenkin elokuva on leppoisaa huvittelua vauraiden luksuselämän pyörteissä. Varkaitten paratiisi huokuu suorastaan lomatunnelmaa, sillä upeissa väreissä kuvattu Riviera on henkeäsalpaavan kaunis. Toki jännitystäkin on mukana: erityismaininnan saa huima autoilukohtaus mutkittelevilla teillä!

Varkaitten paratiisi voitti Oscarin näyttävästä värikuvauksestaan ja elokuva oli myös ehdolla pariin muuhun esteettisiä ansioita huomioivaan pystiin. Vaikka filmi on näyttävä, jännityksen puute harmitti muutamia aikalaiskriitikoita, olihan Hitchcockilta totuttu jo odottamaan melko piinallisiakin rikostrillereitä (esim. Muukalaisia junassa, 1951 ja Takaikkuna, 1954). Varkaitten paratiisi ei kenties ole Hitchcockin ykkösteoksia, mutta sangen viihdyttävä mysteeri. Nimekkäät päätähdet Cary Grant ja Grace Kelly tuovat Rivieralle ripauksen Hollywoodin tähtipölyä ja timanttien säihkettä!

Pisteytys: 7/10

9. luukku: 70 vuotta sitten (Mies, jonka minulle annoit, 1954)

Does your wife really want you to play this part?

 

Elokuva-aikakone saapuu 70 vuoden taa, jolloin rapakon takana räjähtivät uuden aikakauden hittisävelet. Rockin räjähtävä voima oli kuplinut pinnan alla hyvän tovin, mutta viimein vuoden 1954 kevään  korvalla Bill Haley & His Comets täräyttivät rock-ajan alkaneeksi hitillään Rock Around Clock ja kesällä tahteja seurasi Elvis That's All Right -coverillaan.

Suomessa rock ei vielä ollut rajaton riemu. Sota-ajan varjot olivat pitkiä, mutta sentään vuonna 1954 säännöstely loppui ja kahvikin virtasi taas vapaana. Sen sijaan "kirjallinen jatkosota" oli vasta alkamassa, kun Väinö Linnan Tuntematon sotilas julkaistiin marraskuussa ja Helsingin Sanomien joulukuinen kritiikki "Purnaajan sota" aloitti kiivaan keskustelun sotatodellisuuden kuvaamisesta. Kulttuurin parissa jatketaan, sillä päivän elokuva vie teatterimaailmaan!

 

 

The Country Girl - Mies, jonka minulle annoit
Ohjannut George Seaton

USA 1954, 104 min.

Draama

Pääosissa: Bing Crosby, Grace Kelly, William Holden

 

 

 

 

Näyttelijä Frank Elgin (Crosby) raivaa tietään takaisin teatterilavalle, mutta paha alkoholismi ja menneisyyden traumat ovat onnen tiellä. Frankin Georgie-vaimo (Kelly) haluaa auttaa miestään, mutta uskooko hän enää viinanhuuruisen miehensä kykyihin? Karille ajautunut avioliitto joutuu kovaan koitokseen, kun Frankille viimein avautuu tilaisuus päästä Broadwayn parrasvaloihin.

Mies, jonka minulle annoit on teemoiltaan hieman samankaltainen kuin saman vuoden Tähti on syntynyt (1954) ─ molempien näyttämökulisseissa kukoistavat kilvan alkoholismi ja rakkaussuhteet. Tämä elokuva ei kuitenkaan keskity tähteyteen, vaan painavaan ihmissuhdedraamaan. Elokuvan näyttelijät, aikansa suuret tähdet, tulkitsevat väkevästi kertomuksen synkkiä teemoja.

Elokuvan aikalaismenestys oli erinomaista: filmi oli yksi vuotensa katsotuimpia ja se palkittiin lisäksi kahdella Oscarilla (käsikirjoitus & Grace Kellyn pääosa). Sittemmin elokuvan maine on jatkunut. Mies, jonka minulle annoit on listattuna esimerkiksi New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla. Elokuva on pätevästi näyteltyä, vakuuttavaa draamaa, mutta ei lajinsa ikimuistoisin. Sinänsä elokuva ansaitsi Oscarinsa mutta kilpailijat ällistyttävät: kuinka ihmeessä Judy Garlandin suuri paluurooli hävisi Grace Kellylle ja miten niin tämä käsikirjoitus voitti Takaikkunan (1954)? Vaan sellaista on akatemiapystien maailmassa ja Hollywoodin kulisseissa!

Pisteytys: 7/10

Rear Window - Takaikkuna (1954)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1954, 112 min.
Trilleri, Jännitys
Pääosissa: James Stewart, Grace Kelly, Thelma Ritter, Wendell Corey

What do you need as evidence?

L. B. "Jeff" Jefferies (Stewart) on matkustelevaan elämäntyyliin tottunut valokuvaaja tukalassa tilanteessa. Miehen jalka on tukevassa kipsissä, eikä hän ole päässyt liikkeelle asunnostaan viikkokausiin. Seuraa yksinäiselle pitävät pääasiassa sairaanhoitaja Stella (Ritter), Jeffin vaimoksi haikaileva Lisa (Kelly) ja tuntemattomat naapurit, joiden edesottamuksia Jeff tiirailee ikkunastaan aikansa kuluksi. Tylsyys muuttuu äkkiä piinaavaksi jännitykseksi, kun Jeff uskoo erään naapurin murhanneen vaimonsa.

Takaikkuna on Alfred Hitchcockin ykkösteoksia, jossa jännitys on sakeaa ja elokuvakerronnan hallinta mestarillista. Huomio kiinnittyy erityisesti viehättävään äänimaailmaan ja taitaviin leikkauksiin, mutta myös kerronnan subjektiivisuuteen ─ kaikki Hitchcockille tavanomaisia elementtejä, mutta Takaikkunan tapauksessa timantiksi hiottuja. Keskeistä on Jeffin murhaepäilyn todenperäisyys: Jeffin etsivä-ystävä Doyle (Corey) pitää miestä mökkihöperönä, mutta ainakin Lisan mielestä tarinassa on perää. Myös katsoja on kahden vaiheilla: tapahtuiko murha todella vai lähtikö Jeffin mielikuvitus liian villiin laukkaan? Epäily mahdollistuu, koska kamera pysyttelee tiiviisti Jeffin tuntumassa ja tapahtumat kuvataan uskollisesti ainoastaan hänen kauttaan.

Elokuvan kenties analysoiduin teema lienee voyerismi, onhan Takaikkuna suoranainen tirkistelyklassikko. Päähenkilö tiirailee naapureitaan osin viihteen vuoksi, mutta ei vain siksi. Häntä nimittäin painaa horisontissa siintävän aviovelvollisuuden taakka. Jeff etsii lohtua ja apua ajatuksiinsa katselemalla naapureitaan, peilaten omia tuntojaan toisiin pariskuntiin tai aviomiehiin. Mutta näkeekö hän vain sen, mitä haluaa nähdä? Asetelma on nerokas ja puhutteleva, yhä yli puolen vuosisadan jälkeenkin.

Pisteytys:

10/10

High Noon - Seriffi (1952)

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1952, 85 min.
Lännenelokuva, Trilleri, Draama
Pääosissa: Gary Cooper, Lloyd Bridges, Grace Kelly

I think I ought to stay.

Vastavihitty seriffi Will Kane (Cooper) on valmis aloittamaan rauhallisen avioelämän ja juuri ripustamaisillaan virkatähtensä narikkaan, kun kaupunkiin saapuu vanha tuttu rikollisjoukko kostoretki mielessään. Kanea kehoitetaan pakenemaan, mutta siihen miehen moraali ja ylpeys eivät taivu. Yksi kerrallaan niin vaimo, virkaveljet kuin ystävätkin jättävät seriffin omilleen odottamaan lopullista taistelua ja vääjäämätöntä kohtaloaan. Kello käy, eikä apua näy...

Seriffi nähtiin heti ilmestymisaikanaan monin tavoin allegorisena elokuvana. Yhtäältä tarina tuntui olevan kommentaari Korean sotaan ja Yhdysvaltain rooliin maailmanpoliisina, tai vieläkin enemmän piikittelevä vertaus Hollywoodin kommunistivainoista. Syynä oli ensinnäkin yhteisön hajoamista kuvaava juoni, mutta myös mustalle listalle päätyneiden näyttelijöiden (esim. Lloyd Bridges) palkkaaminen vieläpä varsin isoihin sivurooleihin. John Wayne parjasi elokuvaa epäamerikkalaisimmaksi filmiksi mitä oli kuunaan nähnyt. Myöskään ohjaaja Howard Hawks ei lämmennyt Seriffille. Tuohtumus konkretisoitui joitakin vuosia myöhemmin elokuvassa Rio Bravo (1959), joka sanomaltaan asettuu lähes Seriffin vastakohdaksi.

Saamistaan haukuista huolimatta Seriffi oli suurmenestys ja lukeutuu nykyisin suurimpien lännenklassikoiden kunniakkaaseen joukkoon. Monitulkintaisuus lisää elokuvaan oman kiinnostavan aspektinsa, mutta elokuva toimii myös ajattomana tarinana oikeudentunnosta, vaikka ystävät kääntäisivät selkänsä. Myös teknisesti Seriffi on loistavasti kerrottu ja tunnelmaltaan täydellisen intensiivinen draama. Elokuvan menestyksestä kertoo sekin, että se oli peräti seitsemän Oscarin ehdokas ja neljän voittaja (pysti tuli mm. erinomaisesta musiikista). Elokuvan päätähti Gary Cooper palkittiin myös miespääosasta aivan ansaitusti. Lännenfilmien sankarina tunnetuksi tullut Cooper muistetaan muuten myös siitä, että hän kieltäytyi Rhett Butlerin roolista elokuvassa Tuulen viemää (1939), koska ei uskonut elokuvan menestyvän. Onneksi hän pääsi kuitenkin tekemään oman klassikkoroolinsa Seriffin myötä!

Pisteytys:
10/10