The Departed (2006)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 2006, 151 min.

Rikos, Draama, Trilleri

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Matt Damon, Jack Nicholson, Martin Sheen

I look at you and I think "what could I use you for?"

Bostonin alamaailman kiemurat kietoutuvat gangsteri Frank Costellon (Nicholson) bisneksiin. Costellon kukoistuksen aika on käsillä, sillä ovela mies ujuttaa oman heppunsa Colin Sullivanin (Damon) kaupungin poliisivoimien erikoisyksikköön. Kytillä on oma valttikorttinsa: tuore poliisi William Costigan (DiCaprio) soluttautuu vakoojaksi Costellon ympyröihin. Rottia siellä ja rottia täällä!

The Departedissa Martin Scorsese on jälleen mafia-aihion äärellä. Mutkikkaan tarinan asetelma on herkullinen ja se toimii viihdyttävästi, vaikkei elokuva temaattisesti ole kaikkein vavahduttavinta Scorsesea. Tähtinäyttelijöiden kaarti hoitaa osansa varmuudella, ja Leonardo DiCaprion ärhentelevä soluttautujakyttä on joukosta selvästi onnistunein. Thelma Schoonmakerin leikkaustaito puolestaan ällistyttää jälleen. Pitkälti sen ansiosta kolmituntinen elokuva etenee ihmeen saumattomalla rytmillä.

Neljällä Oscarilla (mm. paras elokuva, leikkaus) palkittu The Departed on kovan maineensa puolesta luettavissa Scorsesen menestysfilmien joukkoon. Näyttävät lipputulot ja kriitikoiden positiivinen vastaanotto ovat kantaneet pitkälle. IMDb:n Top-listalla elokuva on kirjoitushetkellä sijalla 36. eli vahvassa kärkijoukkiossa; Scorsesen elokuvista The Departedin edellä on vain Mafiaveljet (1990). The Departedista ei välttämättä löydy kovin kaksisia klassikon aineksia, mutta eipä toisaalta tarvitsekaan. Elokuva on silti varmaa ja tyylikästä rikosviihdettä, joka puree varmasti Scorsesen filmien ystäviin.

Pisteytys: 8/10

Batman (1989)

Ohjannut Tim Burton

USA & Iso-Britannia 1989, 126 min.

Toiminta, Seikkailu

Pääosissa: Michael Keaton, Jack Nicholson, Kim Basinger

You ever dance with the devil in the pale moonlight?

Bob Kanen luoma sarjakuvahahmo Batman on seikkaillut valkokankaalla useiden eri sovitusten voimin. Camp-henkisten sydämiä lämmittää taatusti tv-sarjan pohjalta syntynyt trikoosankarikomedia Batman (1966). Jos kuitenkin kaipaa sarjakuvista tuttua vakavampaa tunnelmaa, on Tim Burtonin versio sovituksista onnistunein ja tasapainoisin. Batman taltioi taitavasti sarjakuvakerronnan tyylin ja tunnelman, Gotham Cityn ekspressionistisen synkkyyden ja viittasankarin traagisen mystisyyden.

Batman kertoo tutun tarinan miljonääri Bruce Waynesta (Keaton), joka taistelee öisin rikollisuutta vastaan lepakkomieheksi pukeutuneena. Töitä riittää, sillä Gotham Cityn rikollisuus on karannut käsistä ja uusi superrikollinen Jokeri (Nicholson) pistää ranttaliksi oikein kunnolla. Kaksoiselämään haastetta tuo romanssi kuvajournalisti Vicki Valen (Basinger) kanssa.

 

Valtavaan menestykseen noussut Batman oli vuoden 1989 katsotuimpia elokuvia. Synkkä viihdeleffa ei ole onnistunut vain hienon miljöönsä vuoksi, vaan myös tarina on toimivan napakka. Danny Elfmanin Grammy-palkittu score jää mieleen ja jylhää musiikkia täydentävät Princen loistavat lepakkotanssit. Koska Batman oli suuri menestys, jatko-osia osattiin odottaa. Michael Keatonin tähdittämä Batman ─ paluu (1992) sijoittuu vielä Tim Burtonin taikamaailmaan, mutta sitä seuranneet, uusien tekijätiimien Batman Forever (1995) ja Batman ja Robin (1997) olisivat monien mielestä saaneet jäädä tekemättä.

 

Pisteytys: 8/10

Prizzi's Honor - Prizzin kunnia (1985)

Ohjannut John Huston

USA 1985, 130 min.

Rikos, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Jack Nicholson, Kathleen Turner, Anjelica Huston, Robert Loggia

Do I ice her? Do I marry her?

Charley Partanna (Nicholson) on Prizzin mafiaperheen luotettu palkkamurhaaja, jonka elämä saa uuden suunnan salamarakastumisen myötä. Harmi vaan, että Charlien lemmen kohde Irene Walker (Turner) on samalla alalla kuin Charlie ja lemmenparin pitäisi oikeastaan surmata toisensa. Charley joutuu valitsemaan mafiaperheensä kunnian ja romanssin väliltä, ellei Irene sitten tee ratkaisua ensin.

Prizzin kunnia on kutkuttava gangsterikomedia, mutta ei mikään Hei, me lennetään! (1980) -tyylinen slapstick-kohellus. Komedia on hienovaraisempaa ja kätkeytyy mustana huumorina taitavasti tarinan pitkiin linjoihin. Prizzin kunnia tosin parodisoi melko avoimesti Kummisetä-elokuvia ja tekee sen taiten, pieniä ilmiselviä vitsejä pudotellen. Elokuvan kerronta on ihailtavan ilmavaa ja kevyttä, vaikka juoni sinänsä voisi olla todella traagisestikin kuvattu riipaiseva kertomus. Valittu linja toimii, joskin tarinaa olisi hetkittäin voinut vielä hieman terävöittääkin.

John Hustonin toiseksi viimeiseksi jäänyt elokuva heijastelee ohjaajan pitkän uran vaiheita. Rikostarinassa häivähtää kaukainen film noirin varjo, vaikka esikoisteos Maltan haukka (1941) onkin tunnelmaltaan kaukana. Vahvemmin mieleen tulee muutamaa vuosikymmentä vanhempi erikoinen parodiakokeilu Afrikan aarre (1953), joka kyllä häviää Prizzin kunnialle. Koominen romanssi puri aikalaisyleisöihin ja elokuva sai jopa kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Näistä pystin tosin sai ainoastaan ohjaajan tytär Anjelica Huston juonivasta sivuroolistaan Charley Partannan piirittäjänä.

Pisteytys: 7/10

Terms of Endearment - Hellyyden ehdoilla (1983)

Ohjannut James L. Brooks

USA 1983, 132 min.

Draama, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Shirley MacLaine, Debra Winger, Jack Nicholson, Jeff Daniels

 

Grown women are prepared for life's little emergencies.

 

Aurora Greenway (MacLaine) elää kahdestaan tyttärensä Emman kanssa (Winger). Kaksikon elämä muuttuu, kun Emma ilmoittaa menevänsä naimisiin ja Aurora jää asumaan yksin. Äidin ja tyttären sangen omalaatuinen suhde säilyy silti läheisenä halki vuosikymmenten. Emman uusi elämä perheenäitinä ei aina ole tanssia ruusuilla, mutta Aurora sen sijaan aloittaa villin screwball-romanssin naapurin entisen playboy-astronautin Garrett Breedloven (Nicholson) kanssa.

Hellyyden ehdoilla on sympaattinen draamakomedia lapsen ja vanhemman ikuisesta suhteesta, joka tässä elokuvassa kasvaa melko tasaveroiseksi ystävyydeksi. Emma ja Aurora ovat eri elämänvaiheissa, mutta naisten erilaisia romantiikkaseikkailuja peilataan silti osuvasti toisiinsa: molemmat kokevat vuorollaan sydänsuruja, mutta myös ihastumista ja arjen onnea. Ja jos miehistä saadaan joskus tarpeeksi, onpa räväkästi sanailevalla kaksikolla aina toisensa. Tarina loppuu yllättävään tragediaan, mutta sitäkin käsitellään varsin lämminhenkisesti.

Palkintoehdokkuuksia ja pystejä kahminut elokuva palkittiin muun muassa viidellä Oscarilla (mm. paras elokuva). Kyyneleitä ja nauruja tiristämään pyrkivä tarina on ihan kelpo, vaikka joiltain teemoiltaan toki hieman vanhentuneen tuntuinen. Parhainta elokuvassa ovat ehdottomasti rooleissaan loistavat näyttelijät ─ etenkin Shirley MacLaine onnistuu hienovaraisesti paljastamaan hahmostaan uusia puolia tarinan edetessä. Menestyselokuvalle tehtiin sittemmin Auroran ja Garrettin tarinaa syvemmin tutkiva jatko-osa Iltatähti (1996), joka kuitenkin floppasi täydellisesti.

Pisteytys:

7/10

Reds - Punaiset (1981)

Ohjannut Warren Beatty

USA 1981, 195 min.

Biografia, Historia, Draama

Pääosissa: Warren Beatty, Diane Keaton, Jack Nicholson

 

You don't get to rewrite what I write.

 

Eletään suursodan vuosien aikoja Yhdysvalloissa, kun toimittaja Louise Bryant (Keaton) jättää entisen elämänsä ja pistää hynttyyt yhteen radikaalin John Reedin (Beatty) kanssa. Kahden tulisieluisen ihmisen suhde ei ole pelkkää auvoa, sillä vallankumouksen teko ei jätä aikaa yhdessäololle. Venäjän tapahtumista innostunut kaksikko suuntaa Pietariin, jossa lokakuun vallankumousta päästään seuraamaan aitiopaikoilta. Aatteen tuominen Yhdysvaltoihin osoittautuu kuitenkin ylittämättömäksi haasteeksi.

Warren Beattyn spektaakkeli sijoittuu 1910-luvun myllerryksiin, mutta ainakin näin jälkikäteen kertoo kiinnostavammin kylmän sodan ajan elokuvanteosta. Tultaessa 1980-luvulle olivat mustien listojen päivät jo Hollywoodissa takana päin, mutta jenkkiläisillä kuvausryhmillä ei silti ollut mitään asiaa Leningradin kaduille. Siispä Venäjä-kohtauksia kuvattiin esimerkiksi Suomessa, ja näistä filmeistä Punaiset taitaa olla se tunnetuin esimerkki: vallankumousta myllerretään kotoisasti Senaatintorilla! Suomenlinnassakin ollaan, sillä John Reed oli siellä todellisuudessakin vankeudessa.

Vaikka Punaiset on eritoten suomalaisnäkökulmasta kiinnostavaa seurattavaa kuvauspaikkojensa osalta, ei elokuva itsessään ole järin ikimuistoinen. Sinällään draama on intensiivistä ja näyttelijät tekevät osansa hyvin, mutta elokuvan järkälemäinen kesto tuntuu pahasti liioitellulta. Kestoa lisäävät dokumentaariset, John Reedin ja Louise Bryantin aikalaisten muistelmat, mutta toisaalta ne ovat mielenkiintoinen lisä tarinaan. Itse fiktiota tiivistämällä filmi olisi ytimekkäämpi. Aikanaan Punaiset keräsi kiitosta ja sille kasautui peräti 12 Oscar-ehdokkuutta, joista kolmesta tuli voitto.

Pisteytys:

6/10

The Shining - Hohto (1980)

Ohjannut Stanley Kubrick
Iso-Britannia & USA 1980, 119 / 144 min.
Kauhu
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers

Here's Johnny!

Kirjailijantekele Jack Torrance (Nicholson) suuntaa pienen perheensä kanssa syrjäiseen Overlook-hotelliin, jonne Jack on pestattu rakennuksen talvihoitajaksi. Toiveissa olisi saada samalla kirjoitettua, jos vain vaimo ja lapsi ymmärtäisivät pysyä pois jaloista. Viisivuotias Danny-poika (Lloyd) aistii jo hyvissä ajoin, ettei kaikki ole Overlookissa kohdallaan. Varoitukset käyvät todeksi, kun autioituvan rakennuksen verinen historia luikertelee äkkiarvaamatta Jackin luihin ja ytimiin.

Hohto perustuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin (1977), mutta toisin kuin Kingin ylipitkä kirja, elokuvaversio on tiivis mutta monitulkintainen. King itse inhosi Stanley Kubrickin visiota. Pidän muuten enemmän Kubrickin tulkinnasta, mutta yhdestä asiasta olen ehdottomasti samaa mieltä Kingin kanssa: Kubrickin naiskuva tuntuu karmealta, varsinkin, kun kulissien hirveä työilmapiiri on jo yleisessä tiedossa. Shelley Duvallin hahmo on käsikirjoitettu heikosti, ja Duvall itse sai osakseen kohtuutonta kiusantekoa. Ihan mitä tahansa ei voi oikeuttaa edes taiteen vuoksi.

Jos King suhtautui Kubrickin teokseen nuivasti, ei aikalaisvastaanotto ollut muutenkaan pelkkää ylistystä. Hohto ei ole sellaista nopeatempoista puukkohippaa, joihin 1980-luvulle tultaessa oltiin jo kauhun saralla totuttu, vaan lopulta melko hidastempoinen kertomus vääjäämättä etenevästä sekoamisesta. Vuosien saatossa Hohdon maine on kuitenkin kasvanut järkälemäisiin mittoihin, eikä elokuva ole välttynyt salaliittoteorioiltakaan. Nerokkaasta filmistä huomaa joka katselukerralla jotain uutta: satiirisen sävyn, viittauksen toiseen kauhuelokuvaan (esim. Psyko, 1960) tai vaikka vain otosten välillä kääntyneen tuolin. Overlookin kummituksilla on yhä tarinoita kerrottavanaan.

Pisteytys:

8/10

One Flew Over the Cuckoo's Nest - Yksi lensi yli käenpesän (1975)

Ohjannut Milos Forman
USA 1975, 133 min.
Draama
Pääosissa: Jack Nicholson, Louise Fletcher, Will Sampson, Brad Dourif

Which one of you nuts has got any guts?

Randle Patrick McMurphy (Nicholson) toimitetaan mielisairaalaan suoraan vankilasta. Viranomaiset haluavat selvittää, onko miehen päässä vikaa vai kapinoiko hän yhteiskuntajärjestystä vastaan pelkkää laiskuuttaan. Kaltereiden takana McMurphy ystävystyy toisiin potilaisiin ja yllyttää heidät nousemaan mielisairaalan tympeitä metodeita vastaan. Lopulta vapauden kutsu käy liian voimakkaaksi, ja sairaalan seinien sisällä suunnitellaan yhtä jos toistakin pakoreissua.

Dale Wassermanin samannimiseen romaaniin (1962) perustuva kertomus nähtiin jo Broadway-näytelmänä vuonna 1963. Teatterilavalla McMurphyn roolissa oli Kirk Douglas, joka yritti pitkään saada tarinan myös valkokankaalle. Lopulta elokuvaversion ohjasi yhteiskunnallisia teemoja aiemminkin käsitellyt Milos Forman. Valtaa sekä ihmismielen mysteereitä tarkasteleva elokuva on ennen kaikkea draama, mutta hetkittäin mielisairaalan meininki häivähtää komedian suuntaan. Nämä surun ja huumorin rajapinnat tuovat mieleen Formanin menestysteoksen Palaa, palaa! (1967).

Yksi lensi yli käenpesän on sittemmin muodostunut Milos Formanin arvostetuimmaksi elokuvaksi. Teos menestyi jo ilmestyessään vallan erinomaisesti ja palkittiin muun muassa parhaan elokuvan Oscarilla. Elokuvan suosion salaisuus perustuu sen käsinkosketeltavaan aitouteen ja hahmojen väliseen kemiaan. Jack Nicholson tekee yhden ikimuistoisimmista roolitöistään McMurphyna, ja hyytävä vihanpito hirmuhoitaja Ratchedin (Fletcher) kanssa väreilee ilmassa jatkuvasti. Mielisairaalan epäoikeudenmukainen maailma imaisee mukaansa ja vankeuden teema jää mietityttämään vielä elokuvan päätyttyäkin. Mitä oikeastaan on vapaus?

Pisteytys:
8/10

Chinatown (1974)

Ohjannut Roman Polanski
USA 1974, 130 min.
Draama, Rikos, Mysteeri
Pääosissa: Jack Nicholson, Faye Dunaway, John Huston

- Are you alone? - Isn't everybody?

Yksityisetsivä J.J. Gittes (Nicholson) saa asiakkaakseen rouva Mulwrayn, joka epäilee miestään pettämisestä. Gittes tarttuu juttuun ja kuvittelee tapauksen ratkenneen nopeasti ─ vaan eipä aikaakaan, kun oikea rouva Evelyn Mulwray (Dunaway) saapuu Gittesin pakeille. Häkellyttävä tapaus saa pian uuden käänteen, kun herra Mulwray löytyy hukkuneena. Etsivä Gittes uppoaa salaperäiseen tapaukseen kuin juoksuhiekkaan, ja huomaa vähitellen olevansa ansassa.

Roman Polanskin neo-noir herättää henkiin klassisten film noirien maailman upeissa väreissä, mutta lisää tuttuun yksityisetsivätarinaan roiman annoksen epätoivoa ja politiikkaa. Yksityisetsivä Gittes vaikuttaa aluksi pätevältä ammattilaiselta, jolle Mulwrayn murhamysteeri on kuitenkin lopulta miltei liikaa. Henki on vaarassa ja jutun taustalta vähitellen paljastuvasta korruptiosta on vaikea saada otetta. J.J. Gittes tuo mieleen vuotta aiemmin ilmestyneen neo-noirin Pitkät jäähyväiset (1973) Philip Marlowen, joka myös painii liian kovassa liigassa.

Chinatown on paitsi tyylikäs, myös onnistuneesti käsikirjoitettu rikosmysteeri. Gittesin ratkoman jutun lonkerot tuntuvat ulottuvan joka sopukkaan, ja ainakin ensinäkemällä tapauksen loppu sävähdytti. Näin toisellakin katselukerralla kertomus teki vaikutuksen, vaikka ei omalla listallani nousekaan Roman Polanskin parhaiden tarinoiden joukkoon. Chinatown menestyi aikanaan mainiosti ja aivan ansaitusti palkittiin Oscarilla käsikirjoituksensa ansioista. Jack Nicholson ohjasi sittemmin elokuvalle jatko-osan Chinatown II (1990), joka ei ole yltänyt likimainkaan alkuperäisteoksen maineen tasolle.

Pisteytys:

8/10

Five Easy Pieces - Rajut kuviot (1970)

Ohjannut Bob Rafelson
USA 1970, 98 min.
Draama
Pääosissa: Jack Nicholson, Karen Black, Lois Smith, Susan Anspach

I move around a lot because things tend to get bad when I stay.

Entinen konserttipianisti Robert "Bobby" Dubea (Nicholson) on vaihtanut yläluokan joutilaisuuden duunarin elämään. Bobby purkaa turhautumistaan öljykentillä hikoillen ja kiivastelemalla tarjoilija-heilalleen Rayette Dipestolle (Black). Uusi elämä ei ota onnistuakseen, mutta vanhaankaan ei voi palata. Bobby lähtee kuitenkin jättämään jäähyväiset kuolemaa tekevälle isälleen ja joutuu ottamaan Rayetten matkatoverikseen. Kahden maailman kohtaaminen johtaa ahdistavaan umpikujaan.

Rajut kuviot käsittelee vieraantumista ja juurettomuuden tunnetta. Elämäänsä tyytymätön Bobby on ihmisten ympäröimä, mutta jää silti ajelehtimaan yksin vihansa ja pettymyksensä kanssa. Teemoiltaan Rajut kuviot käsittelee samoja aihioita kuin moni muukin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yhdysvaltalainen uuden aallon filmi (vrt. esim. Lannistumaton Luke, 1967). Elokuvan tematiikka puhuttelee nykypäivänäkin, mutta kuvaa erityisen osuvasti oman aikansa yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Neljällä Oscar-ehdokkuudella huomioitu Rajut kuviot oli aikanaan arvostelumenestys. Varsinkin Jack Nicholsonin räiskähtelevä roolisuoritus kirvoittaa kehuja edelleen ja filmi lukeutuu yhdeksi Nicholsonin parhaista vedoista kautta aikain. Erityisen mieleenpainuva kohtaus on Bobbyn yritys tilata paahtoleipää ja epäonnistua tehtävässään surkeasti. Bobbyn maaninen ja ärhäkkä antisankarihahmo muodostui Nicholsonille käänteentekeväksi rooliksi ja myöhemmissä elokuvissaan hänet nähdään varsin samankaltaisissa osissa.

Pisteytys:

8/10

Easy Rider - matkalla (1969)

Ohjannut Dennis Hopper
USA 1969, 95 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Dennis Hopper, Peter Fonda, Jack Nicholson

Born to be wild!

Easy Rider - matkalla on huumeiden, seksin ja rockin sävyttämä road movie, jossa Captain Americaksi kutsuttu Wyatt (Fonda) ja hänen toverinsa Billy (Hopper) matkaavat Yhdysvaltojen halki Harley-Davidsoneillaan. Los Angelesin ja New Orleansin välille mahtuu erikoisia ihmiskohtaamisia, mutta kapinallisia ei oteta kaikkialla vastaan avosylin. Matkan lopullisena päämääränä ovat loppuelämän rikkaudet, Mardi Gras -karnevaali ja autuas teiden vapaus, mutta amerikkalaisen unelman saavuttaminen jättääkin jälkeensä vain tyhjyyden.

Billy ja Wyatt viittaavat tietenkin lännenlegendoihin Billy the Kidiin ja Wyatt Earpiin. Tämän elokuvan vapaamieliset sankarit eivät kuitenkaan siemaile viskiä saluunassa vaan pössyttelevät pilveä hippikommuunissa. Aseina yksinäisillä ratsastajilla ovat korkeintaan leikkipyssyt, mutta luoteja säästelemättömiä vihollisia piisaa. Easy Rider kuvaakin osuvasti 1960-luvun lopun Yhdysvaltoja, jossa pitkillä leteillään inhoa herättävä hippiliike oli vielä täysissä voimissaan, mutta ehkä jo vähitellen muuttumassa joksikin muuksi.

Easy Riderin menestyksen avaimena olivat 1960─1970-lukujen taitteen nuoret aikuiset eli suurten ikäluokkien radikaali sukupolvi. Oman ikäpolvensa ääntä edustava Easy Rider toi rockin Hollywoodiin ja levitti samaa uuden aallon raikkautta, jolle tietä oli jo raivannut esimerkiksi nuoruuden energiaa pursuava Miehuuskoe (1967). Dennis Hopperin esikoisohjaus Easy Rider iski aikansa levottomaan todellisuuteen niin osuvasti, että elokuvasta muodostui välittömästi iso hitti ja huomattavia palkintoehdokkuuksia riitti. Vuosien varrella Easy Rider on vakiinnuttanut asemansa ikonisena Amerikka-kuvauksena, jossa horisonttiin asti jatkuva kuuma asfaltti tuo mukanaan ainakin hetkellisen vapauden illuusion.

Pisteytys:

8/10