Le bonheur - Onnen hetket (1965)

Ohjannut Agnès Varda

Ranska 1965, 80 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Claude Drouot, Claire Drouot, Marie-France Boyer

Love me.

François Chevalier (Drouot) on onnellinen mies. Hänellä on ihana vaimo Thérèse (Drouot), kaksi lasta, hyvä työpaikka, eikä elämästä puutu mitään. Onni ainoastaan kasvaa, kun François sattumalta tapaa hurmaavan Émilien (Boyer) ja aloittaa uuden lemmensuhteen. Théresè järkyttyy syvästi miehensä loputtoman onnen määrästä, mutta François saa jatkaa rakkaudentäyteistä elämäänsä.
 

Onnen hetket (engl. Happiness) hehkuu kukkean vuodenajan heleää onnea. Mikään ei murra paratiisia, ei lopulta edes aviorikos, vaikka tietty särö saa idyllisen tunnelman vapisemaan ja auringonpaiste muuttuu pahaenteiseksi. Ruusun piikit pysyvät piilossa ja sokerin alla on kitkerä maku. Elokuva ei silti liikoja moralisoi, vaan se on pikemminkin satumuotoon puettu realistinen toteamus. Tarinan hurmioitunut sävy korostaa taidokkaasti sukupuolieroja: miehille kaikki on mahdollista ja he voivat saada kaiken, mutta naisen osa on toinen. Eipä ole aihe paljoa vanhentunut.

Agnès Varda teki läpimurtonsa huumaavan hienolla elokuvallaan Cléo viidestä seitsemään (1962), joka etenee kiinnostavalla tavalla reaaliajassa. Muutamaa vuotta myöhemmin syntynyt Onnen hetket on omalla tavallaan kokeellinen: räiskyvän värikäs ja kerrontatavoiltaan mieleenjäävän omaperäinen. Erikoinen kolmiodraama palkittiin aikanaan Berliinin hopeakarhulla. Sittemmin filmi on saanut arvostusta vuosikymmenestä toiseen, mutta jäänyt silti hieman tuntemattomaksi helmeksi.

Pisteytys: 8/10

Lola (1961)

Ohjannut Jacques Demy

Ranska & Italia 1961, 90 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Anouk Aimée, Marc Michel, Alan Scott

You only love once.

 

Nantesin satamakaupungissa elää ja haaveilee viehättävä kabaree-tanssija Lola (Aimée). Lolaa piirittää merimies Frankie (Scott), joka saa kilpakosijan Lolan nuoruuden tuttavasta Rolandista (Michel). Frankiella odottaa jo heila ja tulevaisuus kotisatamassa, mutta Roland harhailee päämäärättömästi ─ nuoruuden ihastus muodostuu elämän uudeksi kiintopisteeksi. Lola ei vastaa kummankaan miehen lempeen, sillä hän haikailee kauan sitten maailmalle kadonneen ensirakkautensa ja lapsensa isän perään.

Lola on sodanjälkeisen maailman kaunis haavekuva, jossa muistellaan entisajan kadonnutta onnea ja katsotaan toiveikkaasti tulevaan. Realistinen Roland tuntuu tietävän, että elokuvat ovat elokuvia, eikä todellisessa maailmassa tapahdu valkokankaiden ihmeitä. Lola on toista maata, eikä hän luovu toivonkipinästä. Tämän elokuvan realismia parhaimmillaan on kuvaus siitä, miten hellät tunteet toisinaan menevät ristiin. Hahmoja kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa.

Jacques Demyn esikoisohjaus Lola kantaa mukanaan häivähdyksen musikaalien rytmikästä tarinankerrontaa, vaikka ei sinällään musikaali olekaan. Temaattisesti elokuva yhdistyy Demyn myöhempiin teoksiin. Menetetyn ensirakkauden teemassa on paljon samaa kuin muutamaa vuotta myöhemmin ensi-iltansa saaneessa menestysfilmissä Cherbourgin sateenvarjot (1964), jossa Marc Michelin esittämä, rakkautta etsivä Roland niin ikään esiintyy. Molemmissa filmeissä nuoruuden lempi tulee vastaan yllättävänä häivähdyksenä, miltei epätodellisena unena, joka on vielä katoava.

Pisteytys: 8/10

Pierrot le Fou ─ Hullu Pierrot (1965)

Ohjannut Jean-Luc Godard

Ranska & Italia 1965, 110 min.

Rikos, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Paul Belmondo, Anna Karina

Life may be sad, but it's always beautiful.

Jean-Luc Godardin road moviessa rötöstellään ja rakastetaan. Villisti kurvailevan elokuvan vauhdissa on vaikea pysyä, mutta tarina käsittelee pääpiirteissään arkiseen elämänmenoonsa kyllästyneen miehen irtiottoa. Päähenkilö Ferdinand tai Pierrot (Belmonto) jättää tylsän avioelämänsä ja lähtee perheen lastenhoitajan Mariannen (Karina) kanssa riehakkaalle pakomatkalle. Elämä muuttuu elokuvaksi, toiminnaksi ja tunteeksi, mutta tuoko sekään tyydytystä?

Hullu Pierrot (engl. Crazy Pete) on uuden aallon sähäkkää tunnetta, villiä kokeellisuutta ja räiskyviä värejä. Näennäisesti simppeli juoni, jossa keskeisessä osassa on Godardin tapaan "tyttö ja ase", on mainio alusta kokeilla mitä erilaisempia elokuvakerronnan keinoja. Neljäs seinä kaatuu, genret vaihtuvat ja katsojan huomio kiinnitetään tyhjänpäiväiseen lörpöttelyyn. Monet keinot ja hahmot ovat tuttuja jo Godardin aiemmista elokuvista, mutta silti aivan omanlaisiaan.

 

Auteur-ohjaajan arvostetussa teoksessa piisaisi analysoitavaa ja ihmeteltävää monen katselukerran ratoksi. Runsaan ja rönsyävän elokuvan leikkisyys on inspiroinut myöhempiä elokuvantekijöitä. Muutamaa vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai yhdysvaltalaiseen uuteen aaltoon lukeutuva Bonnie ja Clyde (1967), joka ammentaa ideoita Hullun Pierrotin räjähtävästä tunnelmasta. Jos jatketaan matkaa hieman eteenpäin, kaikuja kantaa myös Terrence Malickin Julma maa (1973).

Pisteytys: 8/10

Ma nuit chez Maud - Yöni Maudin luona (1969)

Ohjannut Éric Rohmer

Ranska 1969, 105 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Françoise Fabian, Antoine Vitez

Do you really want my life story?

Eräänä joulupäivänä Jean-Louis (Trintignant) päätyy viettämään iltaa vanhan toverinsa (Vitez) ja tämän ystävän Maudin (Fabian) kanssa. Syttyy polveileva keskustelu, jossa käsitellään uskontoa, moraalia, rakkautta ja todennäköisyyksiä. Maudin ja Jean-Louisin yö venyy pitkälle, ja lyhyessä ajassa koetaan älyllisesti kiihkeä suhde. Todellinen rakkaus odottaa kuitenkin toisaalla.

Yöni Maudin kanssa (engl. My Nights at Maud's) on neljäs osa Éric Rohmerin (1920─2010) kuusiosaisessa moraalielokuvien sarjassa. Päähenkilö Jean-Louis on Rohmerin tapaan uskoltaan katolinen ja moraalia arvostava mies, mutta suo itselleen myönnytyksiä tiukasta kurista ja nuhteesta. Maude puolestaan on vapaa-ajattelija, uskonnoton ja eronnut nainen. Kohtelias, avoimen kiinnostunut ja toista kunnioittava kohtaaminen liikuttaa jotain molempien osapuolien sisällä.

 

Tyylikäs uuden aallon teos on Rohmerin tunnetuimpia, ja se oli ehdokkaana Kultaisen palmun ja kahden Oscarinkin saajaksi. Kriitikoiden myötä-äänien lisäksi teos valloitti yleisöt, vaikka rauhallinen tarina on sangen kaukana tyypillisestä Hollywood-henkisestä hittifilmistä. Verkkaisesti etenevässä teoksessa avainasemassa ovat polveilevat keskustelut ja niiden takana syttyvät ajatukset, eivät niinkään tapahtumat ja teot. Dramaturginen rakenne on silti kiinnostava ja tunnelma on kohdillaan: tuntuu, kuin istuisi itsekin iltaa Jean-Louisin seurassa. Keskustelu voi rönsytä minne tahansa, savukkeet syttyvät ja lasit täyttyvät, eikä mihinkään ole kiire. Yöksikin voisi jäädä.

Pisteytys:

8/10

8 x Halloween: osa II (Valerie and Her Week of Wonders, 1970)

Is all this but a dream?

Vuonna 1970 kauhuelokuvissa suosittuja aiheita olivat vampyyrikuvaukset, mutta aivan kaikki näistä teoksista eivät noudattele kovin perinteistä Dracula-linjaa. Tsekkiläinen Valerie and Her Week of Wonders päästää vanhan verenimijän irti oudon tunnelman sävyttämänä. Nykyelokuvista mieleen tulee varsin voimakkaasti Midsommar (2019), jonka yhtenä innoittajana Valerie on hyvinkin saattanut toimia. Jos etsii lisää erikoista kauhutunnelmaa tasan viidenkymmenen vuoden takaa, katsottavaksi sopii italialaisen giallo-mestarin Dario Argenton verevä klassikko Kuoleman lintu (1970).

 

Valerie a týden divu - Valerie and Her Week of Wonders
Ohjannut Jaromil Jires

Tsekkoslovakia 1970, 77 min.

Kauhu, Fantasia

Pääosissa: Jaroslava Schallerová, Helena Anýzová, Jirí Prýmek

Nuori tyttö Valerie (Schallerová) asuu kahdestaan isoäitinsä (Anýzová) kanssa. Eräänä päivänä Valerie havahtuu etsimään kadonneita korvakorujaan, jotka häneltä varastettiin kesken makeimpien unien. Koruja etsiessään Valerie kohtaa ahnaita vampyyreita, todistaa mitä erikoisempia näkyjä läheisistä ihmisistä ja kokee nuorta lempeä. Mikä Valerien maailmassa on unta, mikä totta?

Valerie and Her Week of Wonders edustaa Tsekkoslovakian uutta aaltoa. Valtavan kauniisti kuvattu, kutkuttava kauhu-uni on vuosien saatossa saanut syystäkin kehuvia arvioita kriitikoilta, onhan goottitunnelmaa, satuja ja symboliikkaa taitavasti yhdistävä teos aivan ainulaatuista fantasiaa. Maailma on väritykseltään lempeä ja valoisa, mutta oudon hirviön uhka ja yhteisössä vellovat noitavainot varjostavat kauniita päiviä ─ viattomuuden aika on pian päättyvä. Surrealistista tunnelmaa korostaa erikoisen mieleenpainuva musiikki. 

 

Temaattisesti Valerie käsittelee naiseksi varttumista ja kuukautisten alkamisen tuomaa muutosta. Valerien kotikylässä naisen hedelmällisyys ja seksuaalisuus nähdään pahuutena, mutta viaton nuori ei vielä ymmärrä hävetä kehonsa luonnollisia muutoksia. Kauhun aiheeksi kohoavatkin aikuisten ahnaat perversiot ja kieroutuneet ajatusmallit. Tematiikan käsittely ei ymmärrettävästi ole aivan helppoa. Muutamassa kohtauksessa tuntuu kylmäävältä, että päähenkilöä esittävä Jaroslava Schallerová todella on hädin tuskin 14-vuotias. Pehmopornoksi elokuvasta ei silti (onneksi) ole eikä se ole kaiketi ollut tavoitteenakaan. Niin ihastuttavan kauniita ja outoja kohtauksia kuin Valeriessa onkin, muutamat hetket nuoren tytön seksualisoinnin kuvastossa jäävät kaihertamaan.

 

Pisteytys: 7/10

Mad Max (1979)

Ohjannut George Miller
Australia 1979, 88 min.
Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: Mel Gibson, Joanne Samuel, Hugh Keays-Byrne

How fast you wanna go?

Max Rockatansky (Gibson) on takaa-ajoihin erikoistunut huimapäinen poliisi. Asfalttiteiden elämä on raaistavaa ja vaarallista, eikä se ainakaan sovi yhteen perhe-elämän kanssa. Kun läheinen kollega kuolee rikollisten kynsissä, Max tekee päätöksen jättää kyttähommat sikseen. Kostoa hautovat rikolliset eivät kuitenkaan ole valmiita jättämään entistä lain kouraa rauhaan.

Apokalypsin partaalle sijoittuvaa Mad Maxia on osuvasti kuvattu lähitulevaisuuden westerniksi. Villi elämä rehottaa Australian valtateillä, pikkukylissä ja rannoilla, kun polttoainevarkaat raiskaavat ja rötöstelevät minkä kerkeävät. Väkivaltaan vastataan ainoastaan väkivallalla, ja siksi myös Maxin omatunto kolkuttaa. Mikä hänet enää erottaa teiden muista murhamiehistä? Mad Maxin yhteiskunnallinen pohdinta yhdistyy sulavasti menevään toimintaan, ja näillä kaduilla vauhtia sekä vaaroja kyllä riittää!

George Millerin (1945─) kostotarina syntyi pienellä budjetilla ja vaatimattomista lähtökohdista käsin. Lopputulos on tätä nykyä ikoninen, vaikka elokuva onkin jakanut mielipiteitä puolin ja toisin. Joka tapauksessa Mad Max on pienen tuotannon elokuvaksi poikkeuksellisen menestynyt ja taatusti myös nimekkäin australialaisen uuden aallon tai ozploitaation edustaja (ks. esim. Kova loma, 1971). Sittemmin Miller on vienyt kostotarinansa ydinsodan jälkeiseen miljööseen, jossa seurataan Maxin myöhempiä vaiheita. Toistaiseksi jatko-osia on kolme (1981, 1985 ja 2015), mutta tiettävästi jatkoakin on vielä luvassa.

Pisteytys:

8/10

À bout de souffle - Viimeiseen hengenvetoon (1960)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska 1960, 90 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Jean-Paul Belmondo, Jean Seberg

Shall we steal a Cadillac?

Viimeiseen hengenvetoon (engl. Breathless) on ranskalaisen uuden aallon big bang -klassikko. Elokuva sysäsi lopullisesti vanhat traditiot raiteiltaan, vaikka muutoksen tuulet olivat jo voimakkaasti mukana edellisvuonna syntyneissä elokuvissa 400 kepposta (1959) ja Hiroshima, rakastettuni (1959). Jean-Luc Godardin tavoitteena oli uudistaa elokuvakerronta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Erikoinen sävy syntyy esimerkiksi hyppyleikkauksista, jalkautumisesta Pariisin kaduille ja vapaamielisestä suhtautumisesta niin käsikirjoitukseen kuin ohjaamiseenkin.

François Truffaut'n käsikirjoittama tarina kertoo pariisilaisista vetelehtijöistä. Päähenkilö Michael  tai Lazlo (Belmondo) yrittää elää yhtä coolisti ja välinpitämättömästi kuin elokuvien Humphrey Bogart. Mies varastaa auton, ampuu poliisin ja pakenee. Tavoitteena on häipyä lopulta Italiaan, mutta ennen suurta karkumatkaa on kuitenkin vietettävä aikaa amerikkalaisen heilan Patrician (Seberg) kanssa. Michaelin elämäntapa johtaa vääjäämättömästi kohti viimeistä hengenvetoa, mutta ehkä juuri siksi tarina sykkii elämää ja on yhtä levoton kuin nuoruus itse.

Mullistava elokuva sai aikanaan hyvän vastaanoton ja teos menestyi esimerkiksi Berliinin elokuvajuhlilla. Toisaalta taas Suomen sensuuriviranomaiset pistivät röyhkeän elokuvan aluksi pannaan, mutta elokuvan ensi-ilta sentään koitti jo vuonna 1964. Viimeiseen hengenvetoon on säilyttänyt raikkautensa näihin päiviin asti, vaikka sen keksimiä elementtejä onkin sittemmin käytetty toistamiseen ja kehitelty edelleen. Silti elokuvan nokkelat pienet teot pakottavat ajattelemaan ja analysoimaan kerrontaa uudella tavalla. Elokuvanautintoa parhaimmillaan!

Pisteytys:

10/10

Cléo de 5 à 7 - Cleo viidestä seitsemään (1962)

Ohjannut Agnès Varda
Ranska & Italia 1962,  90 min.
Draama
Pääosissa: Corinne Marchand, Dominique Davray, Michel Legrand, Antoine Bourseiller

Everybody spoils me. Nobody loves me.

Suosittu laulaja Cleo (Marchand) pelkää sairastuneensa vakavasti. Lääkärin tuomiota odottaessaan Cleo yrittää piristää itseään shoppailemalla ja yrittää nähdä tulevaisuuteen ennustajan avulla, mutta mikään ei vie ajatuksia pois sairauden pelosta. Lopulta lohtua tarjoaa toinen kuolemanpelon kanssa painiva kohtalotoveri, Algerian sotaan lähdössä oleva sotilas Antoine (Bourseiller).

Cleo viidestä seitsemään (engl. Cleo from 5 to 7) on Agnès Vardan (1928─2019) läpimurtoteos. Elokuva luetaan osaksi ranskalaista uutta aaltoa, vaikka Varda varsinaisesti ei kuulunutkaan suuntauksen ydinryhmään. Auteur-elokuva vaeltelee uudelle aallolle tyypillisellä tavalla kaupungin kaduilla ja tuntuu siten jopa aikamatkalta 1960-luvun Pariisiin. Elokuvassa, kuten muissakin Vardan teoksissa, näkyy myös ohjaajan aiempi ura valokuvaajana. Esteettiset sommitelmat on huomioitu viehättävän tarkkasilmäisesti.

Visuaalisesti tyylikäs elokuva huokuu aikakautensa tunnelmaa myös musiikin osalta. Cleon luottosäveltäjä Bobia näyttelee Michel Legrand (1932─2019), joka hieman myöhemmin tuli tunnetuksi maailmalla Cherbourgin sateenvarjojen (1964) säveltäjänä ─ tuon musikaaliklassikon muuten ohjasi Vardan puoliso Jacques Demy. Cleo viidestä seitsemään on paitsi hurmaava aikamatka, myös kiehtova tutkielma ajan kulumisesta, naiseudesta ja itsensä etsimisestä. Lopuksi mainittakoon myös valloittava lyhytelokuva, joka nähdään kesken varsinaisen filmin: pienen mykkäkomedian pääosissa nähdään silloinen aviopari Jean-Luc Godard ja Anna Karina!

Pisteytys:

10/10

Picnic at Hanging Rock - Huviretki hirttopaikalle (1975)

Ohjannut Peter Weir
Australia 1975, 115 min.
Mysteeri, Draama
Pääosissa: Rachel Roberts, Helen Morse, Dominic Guard

All that we see or seem is but a dream within a dream.

Valentinuksen päivä koittaa vuonna 1900. Erään tyttökoulun nuoret neidot lähtevät viettämään iloista juhlapäivää luonnon helmaan ja idyllisessä retkipaikassa aika tuntuu pysähtyvän aloilleen. Lopulta auvoisinkin päivä hämärtyy ja iloinen huviretki päättyy järkytykseen: kolme oppilasta ja yksi opettaja ovat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lähikylän asukkaat ja poliisivoimat etsivät kadonneita kaikkialta, mutta jälkeäkään ei löydy. Ainoat johtolangat syventävät mysteeriä entisestään.

Huviretki hirttopaikalle perustuu Joan Lindsayn suosittuun samannimiseen romaaniin (1967). Mystisessä kertomuksessa britti-imperiumin lapset kohtaavat alkuperäiskansojen pyhät paikat. Unenomainen tunnelma nyrjäyttää viktoriaanisen ajan kurin ja järjestyksen sijoiltaan, ja säädynmukaisuus murenee epävarmuuden kasvaessa. Sama tunne valtaa katsojankin: katoaminen jää todelliseksi mysteeriksi, eikä edes elokuvan loppu paljasta mitään. Avoimet loput voivat toisinaan olla ärsyttäviä, mutta tässä tapauksessa selittely pilaisi koko elokuvan idean.

Peter Weirin (1944─) läpimurtoteos Huviretki hirttopaikalle edustaa Australian uutta aaltoa ja oli aikanaan myös maan ensimmäisiä kansainvälisiä hittielokuvia. Kiintoisa vertailukohta elokuvalle on Weirin myöhempi menestysfilmi Kuolleiden runoilijoiden seura (1989), joka sekin sijoittuu sisäoppilaitokseen ─ tosin 1950-luvulle ja tällä kertaa poikakouluun. Molemmat elokuvat käsittelevät nuoruutta, tukahdutettua seksuaalisuutta sekä luonnon ja tapakulttuurin suhdetta. Huviretki hirttopaikalle tosin on ainutlaatuisen tunnelmansa ansiosta kaksikosta onnistuneempi.

Pisteytys:

10/10

Alphaville ─ Lemmy Caution - piru mieheksi (1965)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1965, 99 min.
Draama, Scifi, Rikos
Pääosissa: Eddie Constantine, Anna Karina, Akim Tamiroff

Away, away, says hate; closer, closer, says love.

Alphaville on futuristinen kaupunki toisella planeetalla. Kaukainen maailma muistuttaa omaamme, mutta Alphavillessa epäloogisuus ja tunteet ovat laittomia ja kaikkea valvovat mekaaniset aivot. Salainen agentti Lemmy Caution (Constantine) saapuu Alphavilleen toimittajaksi naamioituneena etsimään Alphavillen luonutta professoria, mutta rakastuukin tämän tyttäreen Natachaan (Karina).

Jean-Luc Godardin uuden aallon klassikko on omaperäinen yhdistelmä dystopiascifiä ja film noireja. Päähenkilö marssii tulevaisuuden maisemaan hohtavan valkoisessa trenssitakissaan, kuin suoraan 1950-luvun amerikkalaisista rikosleffoista! Dystopian luomisessa puolestaan on hyödynnetty ideoita George Orwellin romaanista 1984 (1949). Alphaville on kuvattu vaatimattomasti tammikuisessa Pariisissa, mutta Godardin mielikuvitusleikkiin vieraalla planeetalla on silti helppo lähteä mukaan.

Symbolinen ja hieman unenomainenkin elokuva kertoo kaunopuheisesti maailmasta, jossa runouden korvaavat kaavat ja numerot. Maailma on tuskallisen pimeä kuin ikuinen kaamos, eivätkä luonnottomat valot tuo kylmille kaduille lämmön häivähdystäkään. Alphaville on viileä ja hirvittävä elokuva, joka kuitenkin onneksi päättyy toivoon. Vaikka tarina on runollinen, Alphaville saattaa silti olla Godardin hollywoodmaisin elokuva. Ainakin Hollywoodin elementtejä kierrätetään ahkerasti, joskin tarkkanäköisesti ja hivenen ironisestikin. Elokuva oli aikanaan arvostelumenestys ja palkittiin ansaitusti Berliinin kultaisella karhulla.

Pisteytys:
8/10

Walkabout - Erämaan vangit (1971)

Ohjannut Nicolas Roeg
Iso-Britannia & Australia 1971, 100 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Jenny Agutter, Luc Roeg, David Gulpilil

Well, where are we now?

Teinityttö (Agutter) ja hänen pikkuveljensä (Roeg) jäävät yksin Australian karulle aavikolle. Päiväkausia harhailtuaan kaksikko törmää onnekseen aboriginaalinuorukaiseen (Gulpilil), joka on suorittamassa "walkaboutiaan", nuoruuden riittiä, jonka aikana miehenalun on määrä vaeltaa yksin luonnon armoilla kuukausikaupalla. Satunnainen kohtaaminen johtaa idylliseen yhteiseloon, joka ei kuitenkaan voi jatkua ikuisesti.

Erämaan vangit on Nicolas Roegin (1928─2018) kulttiteos, joka muistetaan ainutlaatuisesta tunnelmastaan. Unenomainen seikkailu on samanaikaisesti sekä symbolinen kertomus että arkinen tapahtumasarja, joskaan ei tavanomainen arkipäivän kuvaus. Käsitteleekö elokuva nuorta lempeä ja aikuistumista, vaiko sittenkin villin ja sivistyksen kohtaamista, yhteyden löytymistä ilman yhteistä kieltä? Perimmäinen sanoma jää mysteeriksi, eikä sitä välttämättä tarvitse tällä matkalla löytääkään. Juuri tämän onnistuneen epävarmuuden vuoksi teos kuitenkin on kiehtova.

Upeasti kuvattu ja kauniilla soundtrackilla viimeistelty Erämaan vangit on tietynlaista eskapismia, jota harjoitettiin myös Roegin elokuvassa Performance (1970). Kummassakin elokuvassa päähenkilöt liikkuvat fyysisestikin kauas arkitodellisuudesta, mutta matkan päämäärä ei välttämättä tuo autuutta. Kummankin elokuvan matka sitä paitsi tehdään pakon edessä: kyse on kaiketi lopulta siitä, että virran vietävänä räpiköidessään saisi pidettyä päänsä pinnalla. Filosofinen Erämaan vangit ei ilmestyttyään juuri menestynyt Australiassa, mutta vastaanotto oli parempi Euroopassa, uuden aallon juurilla. Roegin visiot noteerattiin Cannesissa ja elokuva pääsi jopa ehdolle Kultaisen palmun saajaksi.

Pisteytys:
8/10

Wake in Fright - Kova loma (1971)

Ohjannut Ted Kotcheff
Iso-Britannia, Australia & USA 1971, 109 min.
Draama, Trilleri
Pääosissa: Gary Bond, Donald Pleasence, Chips Rafferty

Have a drink, mate?

Erään australialaisen pikkukylän opettaja John Grant (Bond) päästää luokkansa joululomalle ja vaihtaa itsekin vapaalle. Lomaa on odotettu, mutta vähitellen käy selväksi, ettei opettajan työ ole miehelle varsinainen unelma-ammatti. Vapaa-ajan vietto yltyy älyttömäksi ryyppäysreissuksi uusien tuttavien kesken, jotka tapaavat viettää lomiaan rankasti rellestäen.

Kova loma sopisi katsottavaksi loman alkuun, mutta tämän katselussa on toki puolensa ensimmäisellä työviikollakin. Tosin vaikka elokuvan alussa varsin viattomasti nautitaan pari rentouttavaa olutta, pian arjen inho syvenee ällistyttäviin mittasuhteisiin. Mieleen tulee nopeasti, minkä vuoksi eurooppalaisia taannoin Australiaan rahdattiin: hiekan keskellä sinnittelevät pikkukaupungit ovat vankiloita, joissa selviää vain raskain ja osin laittomin huvein. Juopottelijat eivät ole mitään laitapuolen kulkijoita, vaan samassa ryyppyremmissä hulluttelevat opettajan lisäksi poliisi ja lääkäri.

Vastenmieliseksi kasvava rellestyselokuva on puistattavuudessaan onnistunut kuvaus siitä, kuinka painajaismaista arkea paetaan vielä ahdistavampaan lomatodellisuuteen. Kova loma onnistuu kuvaamaan alkoholismia, krapulamorkkista ja myös uhkapelien tuomaa hetken huumaa raa'an rehellisesti, eikä hoopoilijoiden törttöilyn seuraamisessa ole mitään hauskaa. Elokuvan rankka tyyli edustaa niin kutsuttua ozploitaatiota eli australialaista eksploitaatiota, tunnetuin tyylin edustaja lienee Mad Max (1979) jatko-osineen. Uuden aallon vanavedessä syntynyt filmi kuvasi todellisuutta niin villistä perspektiivistä, etteivät australialaisyleisöt heti ottaneet elokuvaa omakseen. Cannesissa Kova loma kuitenkin menestyi ja parin vuosikymmenen päästä filmi nousi kulttimaineeseen Australiassakin.

Pisteytys:
7/10

Five Easy Pieces - Rajut kuviot (1970)

Ohjannut Bob Rafelson
USA 1970, 98 min.
Draama
Pääosissa: Jack Nicholson, Karen Black, Lois Smith, Susan Anspach

I move around a lot because things tend to get bad when I stay.

Entinen konserttipianisti Robert "Bobby" Dubea (Nicholson) on vaihtanut yläluokan joutilaisuuden duunarin elämään. Bobby purkaa turhautumistaan öljykentillä hikoillen ja kiivastelemalla tarjoilija-heilalleen Rayette Dipestolle (Black). Uusi elämä ei ota onnistuakseen, mutta vanhaankaan ei voi palata. Bobby lähtee kuitenkin jättämään jäähyväiset kuolemaa tekevälle isälleen ja joutuu ottamaan Rayetten matkatoverikseen. Kahden maailman kohtaaminen johtaa ahdistavaan umpikujaan.

Rajut kuviot käsittelee vieraantumista ja juurettomuuden tunnetta. Elämäänsä tyytymätön Bobby on ihmisten ympäröimä, mutta jää silti ajelehtimaan yksin vihansa ja pettymyksensä kanssa. Teemoiltaan Rajut kuviot käsittelee samoja aihioita kuin moni muukin 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yhdysvaltalainen uuden aallon filmi (vrt. esim. Lannistumaton Luke, 1967). Elokuvan tematiikka puhuttelee nykypäivänäkin, mutta kuvaa erityisen osuvasti oman aikansa yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Neljällä Oscar-ehdokkuudella huomioitu Rajut kuviot oli aikanaan arvostelumenestys. Varsinkin Jack Nicholsonin räiskähtelevä roolisuoritus kirvoittaa kehuja edelleen ja filmi lukeutuu yhdeksi Nicholsonin parhaista vedoista kautta aikain. Erityisen mieleenpainuva kohtaus on Bobbyn yritys tilata paahtoleipää ja epäonnistua tehtävässään surkeasti. Bobbyn maaninen ja ärhäkkä antisankarihahmo muodostui Nicholsonille käänteentekeväksi rooliksi ja myöhemmissä elokuvissaan hänet nähdään varsin samankaltaisissa osissa.

Pisteytys:

8/10

Easy Rider - matkalla (1969)

Ohjannut Dennis Hopper
USA 1969, 95 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Dennis Hopper, Peter Fonda, Jack Nicholson

Born to be wild!

Easy Rider - matkalla on huumeiden, seksin ja rockin sävyttämä road movie, jossa Captain Americaksi kutsuttu Wyatt (Fonda) ja hänen toverinsa Billy (Hopper) matkaavat Yhdysvaltojen halki Harley-Davidsoneillaan. Los Angelesin ja New Orleansin välille mahtuu erikoisia ihmiskohtaamisia, mutta kapinallisia ei oteta kaikkialla vastaan avosylin. Matkan lopullisena päämääränä ovat loppuelämän rikkaudet, Mardi Gras -karnevaali ja autuas teiden vapaus, mutta amerikkalaisen unelman saavuttaminen jättääkin jälkeensä vain tyhjyyden.

Billy ja Wyatt viittaavat tietenkin lännenlegendoihin Billy the Kidiin ja Wyatt Earpiin. Tämän elokuvan vapaamieliset sankarit eivät kuitenkaan siemaile viskiä saluunassa vaan pössyttelevät pilveä hippikommuunissa. Aseina yksinäisillä ratsastajilla ovat korkeintaan leikkipyssyt, mutta luoteja säästelemättömiä vihollisia piisaa. Easy Rider kuvaakin osuvasti 1960-luvun lopun Yhdysvaltoja, jossa pitkillä leteillään inhoa herättävä hippiliike oli vielä täysissä voimissaan, mutta ehkä jo vähitellen muuttumassa joksikin muuksi.

Easy Riderin menestyksen avaimena olivat 1960─1970-lukujen taitteen nuoret aikuiset eli suurten ikäluokkien radikaali sukupolvi. Oman ikäpolvensa ääntä edustava Easy Rider toi rockin Hollywoodiin ja levitti samaa uuden aallon raikkautta, jolle tietä oli jo raivannut esimerkiksi nuoruuden energiaa pursuava Miehuuskoe (1967). Dennis Hopperin esikoisohjaus Easy Rider iski aikansa levottomaan todellisuuteen niin osuvasti, että elokuvasta muodostui välittömästi iso hitti ja huomattavia palkintoehdokkuuksia riitti. Vuosien varrella Easy Rider on vakiinnuttanut asemansa ikonisena Amerikka-kuvauksena, jossa horisonttiin asti jatkuva kuuma asfaltti tuo mukanaan ainakin hetkellisen vapauden illuusion.

Pisteytys:

8/10

Terra em Transe - Valta ja kumous (1967)

Ohjannut Glauber Rocha
Brasilia 1967, 111 min.
Draama
Pääosissa: Jardel Filho, Paulo Autran, José Lewgoy

The streets belong to the people, like the sky belongs to the condors.

Kylmän sodan aika Latinalaisessa Amerikassa tarkoitti ankaria sotilasdiktatuureja ja näitä vastaan taistelevia sissiliikkeitä. Brasilialaiseen uuteen aaltoon eli cinema novoon lukeutuva teos Valta ja kumous (engl. Entranced Earth) sijoittuu kuvitteelliseen Eldoradon valtioon, jossa toimittaja ja runoilija Paolo Martins (Filho) käy henkistä kamppailua yrittäessään valita kahden naisen ja kahden korruptoituneen poliitikon väliltä.
 

Glauber Rochan vaikutteet elokuvantekoon tulevat ranskalaisen uuden aallon lisäksi Hollywoodista ja kaiken nivoo yhteen brasilialainen yhteiskunta ja kulttuuri. Tässä elokuvassa osa tunnelmasta tuntuu myös löytyneen Italiasta, eritoten Michelangelo Antonionin synkästä maailmasta. Elokuva on aikansa kuva tyylillisesti, mutta myös sanomansa puolesta. Nyt 1960-luvun mellakoiden pöly on laskeutunut, mutta uusia kapinoita tulee ja huonojen poliitikkojen teema taitaa olla aina ajankohtainen.

Valta ja kumous muistuttaa yhteiskuntakritiikkinsä osalta Rochan edellistä kokopitää elokuvaa Musta jumala, valkea paholainen (1964). Molempien teosten suurin rasite on liiallinen hidastempoisuus, joka tekee katselusta hieman turhan raskasta. Erojakin teosten välillä toki on: Valta ja kumous sijoittuu kaupunkeihin ja selkeämmin elokuvan ilmestymisajan nykyhetkeen, kun taas Musta jumala, valkoinen paholainen on ajattomampi maaseutukuvaus. Juuri tämän vuoksi Valta ja kumous tuntuu olevan hitusen pisteliäämpi kritiikissään, eikä kitkeriä sanoja juuri yritetä peitellä. Hämmästyttävää, että näin tiukkasävyinen filmi onnistuttiin ylipäätään tekemään sotilasdiktatuurin vuosina!

Pisteytys:
7/10

Week-end - Viikonloppu (1967)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1967, 105 min.
Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Mireille Darc, Jean Yanne

Are you in a film or in reality?

Aviopari (Darc & Yanne) lähtee roadtripille vaimon vanhempien luokse perintöä himoiten. Rattoisan viikonloppuajelun sijaan matka ottaa rajun suunnan jo heti alussa, eikä ahne päämäärä ole sen parempi. Metsän siimeksestä tosin löytyy porvarillista menoa kyseenalaistava elämäntapa, jonka pyörteissä pariskunnan retki saa uuden suunnan. Itse tarina vyöryy kovalla vauhdilla yhä surrealistisempaan suuntaan, eikä katsoja lopulta hätkähdä kovin vähäisestä. Mitäpä olisikaan pieni kannibalismi uusien ystävien kesken!

Kaupungin kuhinasta pois suuntaava elokuva heijastaa ihmisen paluuta luontoon. Idea havainnollistuu jo kuvattaessa autojensa kanssa nollasta sataan kiihtyviä itsekkäitä kuskeja. Jokaisen lelu on hienoin, arvokkain ja tärkein, mutta käytöstavoista ei voi sanoa samaa. Myös päähenkilöt ovat näennäisen elitistisiä ja muodinmukaisia, mutta kulttuurin kahleet romuttuvat maantieraivon tai ahneuden vallatessa mielen. Räväkän esitystyylin taustalla piilee osuvia huomioita niistä ihmisluonnon puolista, joita yritämme parhaamme mukaan peitellä ja häivyttää.

Viikonloppu on tätä nykyä Jean-Luc Godardin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, joskaan vielä ilmestyessään elokuva ei saavuttanut kovin kummoista mainetta. Groteski painajainen on kiistämättä hieman hankalasti sulateltava kokonaisuus, joka tuskin aukeaa yhdellä katselukerralla. Kiinnostavan teemansa ja yhteiskuntakritiikkinsä ohella Viikonloppu herättää myös ajatuksia elokuvakerronnasta: levottomat välitekstit ja leikkaukset, paikoitaiset toistot ja tyylilajeilla leikittelyt aktivoivat katsojaa lukemaan elokuvaa. Vai lukeeko elokuva katsojaa?

Pisteytys:

8/10

Horí, má panenko! - Palaa, palaa! (1967)

Ohjannut Milos Forman
Tsekkoslovakia & Italia 1967, 73 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Jan Vostrcil, Josef Sebánek

Happy, happy, one, two...

Paloasemalla järjestellään suurta juhlaa palopäällikön eläkkeelle siirtymisen kunniaksi. Suunnitelmissa on tarjota yleisölle ikimuistoisia elämyksiä kauneuskilpailun ja jännittävän arvonnan myötä, mutta kaikki vaikuttaa menevän pieleen vaikka juhla ei ole vielä edes päässyt alkamaan. Juhlat kompuroivat silti urheasti eteenpäin, vaikka arpajaispalkinnot katoavat mystisesti, kauneuskilpailuun ei millään saada osallistujia ja lopulta tietenkin syttyy tulipalo!

Milos Formanin (1932─2018) nolojen tilanteiden komedia irvailee avoimesti itäblokin arjelle ja neuvostovallan onnettomuudelle. Palokunnan johtoporras on täysiä tunareita, joiden arvovalta tuntuu ilmenevän ainoastaan yhtenäisissä univormuissa. Satiiri on niin ilmiselvää, että tietenkin Tsekkoslovakian valtionjohto tuohtui ja hävyttömän elokuvan esittäminen kiellettiin. Uuden aallon radikalismia henkivä Palaa, palaa! (engl. The Firemen's Ball) sai ensi-iltansa juuri Prahan kevään alla ja edustaa vielä sitä hetkellistä vapauden aikaa, jonka Varsovan liitto lopulta nitisti vuoden 1968 jälkipuolella.

Vaikka Palaa, palaa! oli kotimaassaan aivan liian röyhkeä teos, maailmalla elokuva menestyi hyvin ja pääsi Oscar-ehdokkaaksikin. Formanin ura sai jatkua Yhdysvalloissa, ja seuraava elokuva Otetaan hatkat (1971) käsitteli sukupolvieroja. Molempien elokuvien huumorissa on samaa hellyyttävää kömpelyyttä ja arjen tuntua, mutta hulvattoman komedian takaa pilkahtaa hetkittäin myös melko surullisia hetkiä. Palaa, palaa! on hauskimmillaan ja surullisimmillaan yhtä aikaa: tulipalossa palonsa menettänyt vanhus saa jalona lahjana kaikki juhlien arpajaisliput, mutta palkinnot ovat jo kadonneet pitkäkyntisten matkaan ─ jäljellä on vain kasa arvotonta paperia, jonka lahjoittamisesta saadaan silti aikaiseksi komea näytös.

Pisteytys:

8/10

The Graduate - Miehuuskoe (1967)

Ohjannut Mike Nichols
USA 1967, 106 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Dustin Hoffman, Anne Bancroft, Katharine Ross

Mrs. Robinson, you're trying to seduce me!

Miehuuskoe kertoo Benistä (Hoffman), vastavalmistuneesta nuorukaisesta, joka ei tiedä mitä elämällään tekisi. Tulevaisuudesta ahdistuneelle Benille sataa neuvoja ja apua, mutta erikoisin kaikista kädenojennuksista on tuttavaperheen rouva Robinsonin tarjoama mahdollisuus seksisuhteeseen. Vaivaannuttava ja hieman surumielinenkin huumori kuvaa loistavasti hukassa olevan Benin kautta sukupolvien välistä kuilua sekä aikakaudelle tyypillistä vieraantumista. Samaten ajalleen vielä radikaali seksuaalisuuden kuvaus kertoo, että häpeilyn aika on vähitellen ohitse.

Euroopassa kuohahtaneiden uusien aaltojen rantautuminen kaupalliseen Hollywoodiin otti oman aikansa. Niin kutsutun uuden Hollywoodin voidaan katsoa alkaneen viimeistään vuonna 1967, jolloin ensi-iltansa saivat Bonnie ja Clyde sekä Miehuuskoe ─ molemmat uutta aaltoa esteettisesti ja sisällöllisesti henkiviä auteur-elokuvia. Ulkoisten vaikutteiden lisäksi uuden Hollywoodin synty oli reaktio Haysin sensurointiohjeistukselle, jota hädin tuskin noudatettiin enää 1950-luvun lopullakaan. Muutoksen aika oli tullut, ja uusi ikärajoihin perustuva järjestelmä astui voimaan vuonna 1968.

Uuden Hollywoodin läpimurron lisäksi Miehuuskoe oli merkittävä virstanpylväs uraansa aloittelevalle Dustin Hoffmanille, jonka roolityö eksyneenä nuorukaisena on loistava. Puhtia uralleen sai myös folkduo Simon & Garfunkel. Edelleen ikivihreänä 1960-luvun hittinä muistettava Mrs. Robinson on sävelletty Miehuuskoetta varten, ja monia muitakin menestyssävelmiä kuullaan elokuvassa jo alkuteksteistä lähtien. Miehuuskoe on toiminut ponnahduslautana ja aikansa peilinä, mutta filmin teemoilla on merkitystä nykypäivänäkin. Oman sukupolveni harhailu ei tunnu olevan kovin kaukana Benin apatiasta. Teini-ikäiselle itsellenikin elokuva olisi saattanut olla hieno oivallus: ei ollut helppoa vanhempienikaan sukupolvella.

Pisteytys:

10/10

Bonnie and Clyde - Bonnie ja Clyde (1967)

Ohjannut Arthur Penn
USA 1967, 111 min.
Rikos, Biografia, Draama
Pääosissa: Warren Beatty, Faye Dunaway, Michael J. Pollard, Gene Hackman, Estelle Parsons

We rob banks!

Rikospari Bonnie ja Clyde kohosivat kuuluisuuteen 1930-luvun Yhdysvalloissa sanomalehtiotsikoiden ansiosta. Kaksikon ura huoltoasemien ja muiden pikkuliikkeiden ryöstäjinä katkesi lopulta väijytykseen ja kuolemaan, mutta legenda oli jo syntynyt. Bonnie ja Clyde aloittaa tarinan siitä, kun pikkurikollinen Clyde (Beatty) on juuri vapautunut vankilasta ja lyöttäytyy yhteen jännitystä etsivän Bonnien (Dunaway) kanssa. Totuutta paranteleva kertomus on romantisoitu menneen kuva: vaikka elokuva onkin 1960-luvun rikosleffaksi raaka, todellisuus oli karumpaa ja verisempää.

Bonnie ja Clyde on rikosseikkailu, mutta käsittelee myös traumaattisen vuosikymmenen kohtaloita. Millaisia toiveita ja mahdollisuuksia köyhillä oli tulevaisuutensa suhteen? Parhaiten tilinteko menneen kanssa kirkastuu sumean unenomaisessa kohtauksessa, jossa Bonnie vierailee perheensä luona. Suursotien välisen aikakauden ja laman runteleman Yhdysvaltain miljöö ja tunnelma on taltioitu niin kiehtovasti, että katsoja lähes hämääntyy; onko kyseessä pyrkimys piiruntarkkaan ajankuvaan vai tietoisesti paksulla nostalgialla väritetty muisto?

Ranskalaisesta uudesta aallosta vaikutteita ottanut filmi on Hollywood-elokuvaksi poikkeavan häpeilemätön. Väkivaltaa ja seksiä ei säästellä, jos toki molempien määrä Hollywoodissa onkin sittemmin lisääntynyt tasaista tahtia. Bonnie ja Clyde muodostaa omanlaisensa virstanpylvään amerikkalaisviihteen kehityksessä, sillä tällaista ei taatusti oltu tehty aiemmin, eikä paluuta entiseen ollut. Uusien tuulien elokuva oli aikanaan menestys, joskin kymmenestä Oscar-ehdokkuudesta haaviin tarttui lopulta vain kaksi pystiä.

Pisteytys:
8/10

Sedmikrásky - Tuhatkaunokit (1966)

Ohjannut Vera Chytilová
Tsekkoslovakia 1966, 74 min.
Komedia
Pääosissa: Ivana Karbanová, Jitka Cerhová

How do you know you exist?

Vera Chytilován (1929─2014) Tuhatkaunokit (engl. Daisies) päästää irti kaksi miesten maailmassa turhautunutta nuorta naista. Marie-nimiset naiset (Karbanová & Cerhová) päättävät lyödä kaiken läskiksi, ahmia kiellettyjä hedelmiä, juopua väärässä paikassa, aiheuttaa paheksuntaa ja tulla hemmotelluiksi. Tsekkoslovakialaista uutta aaltoa edustava Tuhatkaunokit kritisoi yhteiskunnallista piittaamattomuutta, räjäyttää liudan tabuja ja antaa 1960-lukulaisen feminismin kukoistaa valtoimenaan.

Surrealismilla ja dadalla sävytetty anarkistinen komedia viehättää räväkkyydellään, joka ilmenee upeiden hahmojensa ohella muissa napakoissa kerrontakeinoissa kuten erivärisinä räpsyvissä filttereissä. Tyyli on yhtäältä korostetusti oman aikansa kuva, mutta samalla elokuva tuntuu hämmästyttävän tuoreelta ja viisikymppisenäkin aivan täysin uudelta. Vaikutelma syntyy siksi, ettei aivan vastaavaa teosta taida olla olemassakaan. Rajoja rikkovia naiselokuvia toki on muitakin: tunnettuna, jos toki tyyliltään kovin erilaisena esimerkkinä mieleen nousee ensimmäisenä Thelma ja Louise (1991).

Arvata saattaa, ettei Tsekkoslovakian valtionjohdolla mieli keittänyt mettä Tuhatkaunokkien ansiosta. Yleisöjä miellyttänyttä filmiä ei silti saatu lakaistua maton alle, oli ainoastaan tyytyminen Chytilován uran hankaloittamiseen. Ohjaaja päätyi epäviralliselle mutta tiukasti kontrolloidulle mustalle listalle vuosikymmeneksi, eikä Chytilován työskentelyä tehty turhan helpoksi senkään jälkeen. Se on sääli, vaikka uusiakin teoksia vielä syntyi. Kuitenkin olisi ollut kiehtovaa, jos Chytilová olisi päässyt luomaan lisää nokkelia aikalaiskommentaareja juuri 1960-luvun kiihkeään todellisuuteen. Onneksi Tuhatkaunokit sentään tarjoavat makeaa mahan täydeltä.

Pisteytys:

10/10