Trois couleurs: Rouge ─ Kolme väriä: Punainen (1994)

Ohjannut Krzysztof Kieslowski

Ranska, Puola & Sveitsi 1994, 99 min.

Draama

Pääosissa: Irène Jacob, Jean-Louis Trintignant

I feel something important is happening around me.

 

Mallina työskentelevä Valentine (Jacob) tutustuu sattuman kaupalla eläköityneeseen tuomariin (Trintignant). Välinpitämätön ensikohtaaminen johtaa kuitenkin syvempään tuttavuuteen, sillä naapureitaan vakoileva tuomari ryhtyy avautumaan Valentinelle elämästään. Ystävyys voi löytyä yllättävistä paikoista ─ väritrilogian päätösosa valaa uskoa ihmisyyteen ja kanssakulkijoihin.

 

Kolme väriä: Punainen (engl. Three Colours: Red) jäi Krzysztof Kieslowskin viimeiseksi varsinaiseksi elokuvaohjaukseksi. Ohjaaja on kaiketi käsikirjoittanut itseään tuomarin hahmoon, jonka viimeiset tunnustukset ja opetukset elokuvassa kuullaan. Trikolori-sarja alkoi edellisvuonna teoksella Sininen (1993), jonka melankolisesta sävystä on Punaisessakin jäljellä kaikuja. Elokuvan kauniina teemana on veljeys eli yhteys toisiin ihmisiin. Toiveikas tarina on toteutettu kauniisti, vaikka jokin Punaisen (ja ylipäätään Kieslowskin) naiskuvassa minua hiertää.

 

Erinomaisesti menestyneen ja suitsutetun väritrilogian on usein katsottu huipentuvan Punaiseen, joka kiistämättä solmii kolmen elokuvan langat taitavasti yhteen. Jokainen elokuvista toimii myös itsenäisenä teoksenaan, eikä elokuva siten vaadi aiempien osien katsomista. Kokonaisuus on kuitenkin hienompi kuin mikään yksittäinen sarjan osa. Punainen oli ehdolla palkintogaaloissa, niin Oscareissa, Baftoissa kuin Cannesissakin, mutta suurimmat pystit jäivät saamatta. Maine on siitä huolimatta kantanut elokuvan ja koko trilogian pitkälle.

 

Pisteytys: 7/10

Trois couleurs: Bleu ─ Kolme väriä: Sininen (1993)

Ohjannut Krzysztof Kieslowski

Ranska, Puola & Sveitsi 1993, 94 min.

Draama

Pääosissa: Juliette Binoche, Zbigniew Zamachowski, Julie Delpy

 

 

Now I have only one thing left to do: nothing.

Auto-onnettomuus jättää Julien (Binoche) yllättäen leskeksi. Miehen ja lapsen menehdyttyä jäljelle jäävät pelkät muistot, joiden kohtaaminen on liian tuskallista. Elämän on jatkuttava ja kivun väistyttävä, joten Julie tuhoaa kaiken vanhan, jopa entisen itsensä. Lopulta hän huomaa, ettei menneisyyttä voi paeta eikä surusta voi vapautua unohtamalla.

Krzysztof Kieslowskin väritrilogian avausosa edustaa Ranskan trikolorin ensimmäistä väriä ja vallankumousihannetta, sinistä ja vapautta. Seuraava osa Valkoinen (1994) käsittelee tasa-arvoa ja viimeinen teos Punainen (1994) ottaa teemakseen veljeyden. Koko trilogia on on saanut osakseen arvostusta, mutta keskimmäinen osa on jäänyt pois 1001-listalta. Trikolori-tematiikan lisäksi elokuvia yhdistävät samankaltaiset kohtaukset ja päähenkilön suhde omaan menneisyyteensä.

 

Kolme väriä: Sininen  (engl. Three Colours: Blue) lähestyy teemaansa pohtimalla vapauden olemusta. Voiko menneisyydestä tai muista ihmisistä irroittautuminen vapauttaa ─ onko se mahdollistakaan? Vapauttaako unohdus, olemmeko menneisyytemme vankeja jopa kaiken kadottaneina? Filosofinen elokuva on tunnelmaltaan melankolinen ja hieman liiankin viileän eteerinen. Surullisuudestaan huolimatta Sininen on kaunis teos ja eritoten sävellykset ovat upeita.

Pisteytys: 7/10

Neco z Alenky ─ Liisa Ihmemaassa (1988)

Ohjannut Jan Svankmajer

Tsekkoslovakia, Sveitsi, Iso-Britannia & Länsi-Saksa 1988, 82 min.

Fantasia, Seikkailu, Animaatio

Pääosissa: Kristýna Kohoutová

A film made for children... perhaps.

Lewis Carrollin lastenkirjaan Liisa Ihmemaassa (1865) pohjautuva elokuva on surrealistinen lapsen uni. Yksinäinen Alenky-tyttö (Kohoutová) lojuu pitkästyneenä huoneessaan, kun täytetty kani herää yhtäkkiä henkiin. Kanin perässä Alenky vaeltaa oudosta tapahtumasta toiseen, ja tutut arkiset esineet johtavat kumman mielikuvituksellisiin seikkailuihin.

Liisa Ihmemaassa (engl. Alice) kuvaa osuvasti lapsen mielikuvitusta ja aikuisten maailman tutkimista leikin keinoin ─ joskus seikkailu äityy aika julmaksikin. Lipastot, hakaneulat, hillopurkit ja sukat saavat uusia merkityksiä, ja mikä tahansa sattuma johtaa uuteen järjettömyyteen kuin lapsuuden todentuntuisessa unessa. Pääosin stop motion -animaationa toteutettu elokuva herättää esineet eloon hieman groteskillakin tavalla, joka soveltuu parhaiten aikuisten silmille.
 

Ohjaaja Jan Svankmajer (1934─) oli aiemmin ohjannut kokeellisia lyhytelokuvia, ja Liisa Ihmemaassa oli hänen ensimmäinen kokopitkä teoksensa. Esikoista voi pitää varsin onnistuneena: animointi on luovaa ja erikoinen tarina tavoittaa poikkeuksellisen hienosti alkuperäisteoksen synkähkön hengen, joka loistaa poissaolollaan paremmin tunnetuista lastenanimaatioista. Surrealistinen elokuva käsittelee häkellyttävän taitavasti aikuiseksi varttumista lapsen silmin. Tarinasta on luettavissa myös ripaus poliittista kommentaaria romahdusta lähestyvästä Tsekkoslovakiasta, vaikka aivan hyvin filmiä voi katsoa vain ällistyttävänä esimerkkinä mielikuvituksen voimasta. Valloittava teos!

Pisteytys: 8/10

Campanadas a medianoche - Falstaff (1965)

Ohjannut Orson Welles
Espanja & Sveitsi 1965, 115 min.
Komedia, Draama, Historia
Pääosissa: Orson Welles, John Gielgud, Keith Baxter, Jeanne Moreau

We have heard the chimes at midnight...

Eletään sotaisia aikoja 1400-luvun alkuvuosien Englannissa. Kuningas Henry IV (Gielgud) tuskailee sotatouhujen ohella poikansa vuoksi, sillä prinssi Hal (Baxter) viettää vapaa-aikansa paikallisessa kapakassa vanhan pulskan ritarin Falstaffin (Welles) turmiollisessa seurassa. William Shakespearen eri kuningasnäytelmiin perustuva Falstaff (engl. Chimes at Midnight) on dramatisoitu alun perin teatterilavalle ja on dialogiaan myöten ehtaa, klassista Shakespearea. Elokuvatulkinta on raikas ja eloisa.

Falstaff nostaa päähenkilökseen useissa Shakespearen näytelmissä sivuhahmona seikkailevan vanhan juopottelijan Falstaffin, sydäntäsärkevän tragikoomisen hahmon, jota ohjaaja Orson Welles itse tulkitsee huikean karismaattisesti. Roolityöstä osuvan tekee Wellesin oma värikäs elämä, josta hän arvatenkin ammensi aineksia Falstaffin monisyisen hahmon ymmärtämiseksi. Pitkään haaveena siintänyt elokuvaprojekti oli sitä paitsi ehtinyt muhia Wellesin mielessä vuosikymmeniä, eivätkä edes tuotantovaiheen töyssyt heikentäneet vahvaa visiota. Ikimuistoisen roolin luovan Wellesin lisäksi myös muut näyttelijät tulkitsevat näytelmätekstiä oivallisesti.

Erityisen eläväksi Shakespearen klassikkonäytelmät hahmoineen ja tapahtumapaikkoineen tulevat hienon kuvauksen ansiosta, joka on lähiotoksineen ja erikoisine kuvakulmineen perin tyypillistä Wellesiä. Varsin ikimuistoinen on erityisesti Shrewsburyn taistelun hallittu kaaos! Ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton saanut elokuva on vuosien saatossa kohonnut Welles-klassikoksi, joka oli myös ohjaajan oma suosikki tuotannostaan. Ensinäkemän perusteella Falstaff tuntuisi olevan niitä elokuvia, jotka kasvavat yhä upeammaksi uusilla katselukerroilla.

Pisteytys:
8/10