Bring Me the Head of Alfredo Garcia - Tuokaa Alfredo Garcian pää (1974)

Ohjannut Sam Peckinpah
Meksiko & USA 1974, 112 min.
Toiminta, Rikos
Pääosissa: Warren Oates, Isela Vega

You guys are definitely on my shit list!

Yhdysvaltain armeijasta eläköitynyt Bennie (Oates) elättää itsensä niukin naukin baarimikkona Meksikossa. Pääsylippu pois nuhjuisesta kuppilasta tarjoutuu, kun Bennie saa tietää äveriään rikospomon El Jefen asettamasta etsintäkuulutuksesta. El Jefe tarjoaa miljoonan sille, joka tuo hänelle Alfredo Garcian pään, sillä miespolo on saattanut hänen tyttärensä raskaaksi. Bennie tarttuu tilaisuuteen ─ näin alkaa pölyinen, verinen ja janoinen matka halki Meksikon.

Väkivaltaelokuvat olivat 1970-luvulla muodissa, mutta Tuokaa Alfredo Garcian pää ei siltikään menestynyt vaan floppasi täysin. Hollywoodiin kyllästynyt Sam Peckinpah pääsi elokuvaa tehdessään irroittelemaan toden teolla ja näyttämään peittelemättömät visionsa, mutta aikalaiskatsojia teos ei miellyttänyt. Tämän voi kyllä hyvin ymmärtää: yhtäältä filmi on täynnä silmitöntä ja järjetöntä väkivaltaa, mutta toisaalta veri ei lennä ja eri henkilöiden toiminta ei tunnu muutenkaan noudattavan aivan tavallista rikosrainan kaavaa. Mikä tämä elokuva oikeastaan on?

Tuokaa Alfredo Garcian pää on pintapuolisesti halpaa, yksinkertaista ja siten aivan hauskan viihdyttävää toimintaa, mutta ulkokuoren alla piilee paljon muutakin. Elokuvalle leimallinen rosoisuus on vain kova kuori, jonka takaa löytyy ihmisiä unelmineen, toiveineen ja rakkaudenkohteineen. Päähenkilö Benniekin on kovakourainen antisankari, joka kuitenkin osoittaa haavoittuvaisuutta juuri rakkauden edessä. On aika sympaattista, miten karskit äijät ryyppäävät, kaahaavat ja ammuskelevat toisiaan hengiltä, mutta jokainen kai taitaa lopulta vain kaivata hieman hellyyttä.

Pisteytys:

8/10

Badlands - Julma maa (1973)

Ohjannut Terrence Malick
USA 1973, 83 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Martin Sheen, Sissy Spacek, Warren Oates

I can't deny we've had fun though.

Hiekka pöllyää autiomaassa, kun teini-ikäinen Holly (Spacek) ja hänen vanhempi poikaystävänsä Kit (Sheen) pakenevat virkavaltaa. Hollyn isä (Oates) ei hyväksynyt kaksikon lemmenleikkejä, joten Kit päätti tarttua aseeseen ja oppi nopeasti käyttämään sitä turhan huolettomasti. Etelä-Dakotan karuissa maisemissa nuori pari leikkii kotia, jonne tunkeutuvat ulkopuoliset saavat kuulan kalloonsa.

Hollyn ja Kitin tarina sijoittuu 1950-luvulle ja pohjautuu löyhästi tositapahtumiin. Inspiraatiota on varmastikin ammennettu myös 1970-luvulla ajankohtaisista Zodiac-murhista. Rötöskaksikko tuo idealtaan mieleen rikosdraaman Bonnie ja Clyde (1967), mutta tämä teos on samalla sekä julmempi että kauniimpi. Runolliset kuvat ja naiivi kertojanääni pehmentävät tarinaa, joka muutoin voisi olla tukahduttavan synkkä. Pehmeä sävy kaivaa päähenkilöistä esiin herkkyyttä ja haavoittuvuutta, vaikka teot ovatkin täysin häikäilemättömiä. Näin päästään tärkeimmän äärelle: miksi Kit tarttuu aseeseen? Onko syynä tylsyys vai yhteiskunnasta vieraantuminen?

Terrence Malickin (1943─) neo-noir Julma maa on taatusti yksi kaikkien aikojen hienoimpia ohjausdebyyttejä. Syy tähän on tarinan uskomattomassa rikkaudessa, jos toki kaikki elementit pysyvät ihmeellisesti täysin tasapainossa. Julma maa kertoo yhtä aikaa sekä 1950-luvusta että 1970-luvusta, mutta toisaalta vielä 50 vuotta myöhemminkin teos tuntuu ajattomalta. Filmiä on kehuttu myös amerikkalaisuuden tarkkanäköisestä taltioinnista. Ulkopuolisenkin silmin tuo henki on aistittavissa, vaikka sitä ei aivan täysin ehkä osaakaan ymmärtää. Mutta jos Julma maa on ajaton, on se myös niin inhimillinen, ettei elokuvaa ole syytä tulkita yksinomaan amerikkalaisen mielenlaadun kuvauksena. Yksilökeskeisyys, hedonismi ja moraalin rajojen himmeneminen puhuttelevat kyllä taatusti jokaisessa maailmankolkassa.

Pisteytys:

9/10

Two-Lane Blacktop (1971)

Ohjannut Monte Hellman

USA 1971, 102 min.

Draama
Pääosissa: James Taylor, Warren Oates, Laurie Bird, Dennis Wilson

You can never go fast enough.

Kaksi nuorukaista (Taylor & Wilson) ja liftarityttö (Bird) ajelehtivat vanhalla Chevroletillaan pitkin maanteitä. Päämäärättömän ajelun katkaisevat toisinaan kiivaat vauhtiajot, joihin haastetaan tyylikkään auton omistajia. Vaitonaisia hurjapäitä kiinnostaa vain nopeus, mutta eräs vastaantulija (Oates) kiilaa suulaudellaan särön hiljaisten ratsastajien arkeen. Liekö upouudella Pontiacillaan suhailevasta miehestä vastusta teiden valtiaille?

Easy Riderin (1969) jälkeisessä road-movie-huumassa syntynyt Two-Lane Blacktop on autoleffojen klassikko. Minimalistinen elokuva on pinnallisesta aiheestaan huolimatta syvällinen ja suorastaan eksistentialistinen teos. Vaikka vauhtia riittää ja hiekkatiet pölisevät, saavuttaa elokuvaa katsellessaan jopa meditatiivisen tunnelman. Two-Lane Blacktopin lakoniseen mielenmaisemaan ja vauhdin huumaan on mukavan helppoa upota, vaikka ei ymmärtäisi autoista tuon taivaallista.

Two-Lane Blacktop toteutettiin maltillisella budjetilla ja pääosiin haalittiin, Warren Oatesia lukuunottamatta, varsin tuntemattomia kasvoja. Chevyä ajelevat miehetkin olivat muusikoita, jotka sittemmin ovat jatkaneet uraansa elokuvien ja tv-sarjojen sävellysten parissa. Kotikutoisuuden vaikutelma antaa elokuvalle mukavaa särmää, jota Oatesin hahmo keltaisessa kaarassaan oivasti haastaa. Merkittävä osa elokuvan tunnelmasta johtuu myös hahmojen täydestä päämäärättömyydestä ja vieraudesta. Esikuvansa Easy Riderin tapaan myös tämä filmi kyseenalaistaa amerikkalaisen unelman mielekkyyden: jos ajelee vapauden huumassa loputtomasti, muuttuu kaikki ennen pitkää täysin yhdentekeväksi.

Pisteytys:

8/10

The Hired Hand - mies ja ase (1971)

Ohjannut Peter Fonda
USA 1971, 90 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Peter Fonda, Warren Oates, Verna Bloom

If it gets, you know, the way it can out there... you just turn around.

Kiertolaiselämää viettäneet ystävykset Harry Collings (Fonda) ja Arch Harris (Oates) ovat elättäneet itsensä vuosikaudet erilaisilla hanttihommilla. Harry saa lopulta ajelehtimisesta tarpeekseen ja päättää palata vaimonsa Hannahin (Bloom) luokse. Epäluuloinen Hannah suostuu ottamaan miehensä takaisin vain palkattuna apulaisena, mutta hiljalleen vanhat tunteet palaavat. Vanhoista siteistä luopuminen on Harrylle vaikeaa, varsinkin, kun vanha toveri Arch saattaa olla vaarassa.

The Hired Hand - mies ja ase on näyttelijä Peter Fondan esikoisohjaus. Lännenelokuvaksi filmi on tunnelmaltaan jopa meditatiivinen, eikä nimisuomennoksen "mies ja ase" oikein istu tarinaan, vaikka toki elokuvassa nähdään pari pyssyäkin. Rauhallisuus korostuu pitkien ja kauniiden montaasiotosten äärellä, joissa lännen komeat maisemat pääsevät esille runollisella tavalla. Ne korostavat haikeaa kertomusta, joka käsittelee ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta, mutta myös eroa ja luopumisen tuskaa. Kokonaisuus on kaunis ja tarina on yksinkertaisuudessaan toimiva, vaikka voisi se kenties olla hieman oivaltavampikin.

Ilmestyessään The Hired Handin salat eivät avautuneet yleisöille saati kriitikoille kovin hyvin, ehkäpä 1970-luku ei ollut otollista aikaa joko liian perinteiseltä tai kummallisen eksistentialistiselta tuntuneelle lännenelokuvalle. Filmin tyylille löytyi paremmin vastakaikua 2000-luvulla, jolloin The Hired Hand nostettiin jalustalle ja sen taannoinen ajankohtaisuus valkeni uudella tavalla. Aikansa henki on helpointa havaita, kun vertaa elokuvaa Peter Fondan tähdittämään Easy Rideriin (1969). Näennäisesti filmit sijoittuvat täysin eri aikakauteen ja käsittelevätkin hieman eri aiheita, mutta kumpikin edustaa kiinnostavalla tavalla aikansa nuorisosukupolven tapaa tarkastella maailmaa.

Pisteytys:

7/10

The Wild Bunch - Hurja joukko (1969)

Ohjannut Sam Peckinpah
USA 1969, 144 min.
Lännenelokuva, Toiminta, Seikkailu
Pääosissa: William Holden, Ernest Borgnine, Robert Ryan, Edmond O'Brian, Warren Oates

Give 'em hell!

Uusi aika ja suursodan kaiut vyöryvät 1910-luvun Teksasiin, eikä villi länsi ole enää entisensä. Ikääntyneiden lainsuojattomien joukko ottaa kaiken irti viimeisistä vapauden hetkistä ja suuntaa kohti viimeistä suurta keikkaansa. Onni ei ole myötä, ja vaihtoehtona on vain vauhdikas pakomatka Meksikoon. Lopun aika lähestyy vääjäämättömästi ja palkkionmetsästäjät kirivät joukon kannoilla...

Muutoksen tuulet puhalsivat voimakkaina myös 1960-luvun Hollywoodissa. Studio-otokset ja sensuuri olivat jo jääneet menneisyyteen, ja niinpä Sam Peckinpah ei suotta joutunut pidättelemään itseään väkivaltakuvauksia kehitellessään ja ammentaessaan ideoita italowesterneistä. Nykypäivän mittapuulla Hurja joukko ei ole erityisen groteski tai poikkeavan verinen, mutta hävytön räiskintä säväyttää edelleen: edes siviilit eivät säästy antisankareiden luodeilta.

 

Elokuvassa nähdyt viattomien kuolemat tuovat mieleen 1960-luvun lopulla ajankohtaiset Vietnamin sodan kauhut. Yhtäläisyyksiä aikansa ilmapiiriin on muitakin. Esimerkiksi päähenkilöiden yleinen antisankarius, vastuuttomuus ja moraalittomuus tuntuvat resonoivan voimakkaasti yleisen sodanvastaisen mielipiteen rinnalla. Hurjan joukon rikollisten elostelu huomioitiin kahdella Oscar-ehdokkuudella ja vuosien saatossa filmistä on kasvanut uuden ajan lännenklassikko, jossa westernien idealistiset moraalitarinat sortuvat rytinällä.

Pisteytys:

8/10

In the Heat of the Night - Yön kuumuudessa (1967)

Ohjannut Norman Jewison
USA 1967, 110 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Sidney Poitier, Rod Steiger, Warren Oates

Just once in my life, I'm gonna own my temper.

Missisippin osavaltiossa eletään vuoden kuuminta aikaa, ja tukahduttava lämpötila kiristää rasismin ja köyhyyden kyllästämää ilmapiiriä entisestään. Eräänä yönä muuan pikkukaupungin poliisi Sam Wood (Oates) löytää kujalta murhatun pohatan ja pidättää läheiseltä rautatieasemalta löytämänsä epäilyttävän mustan miehen, Virgil Tibbsin (Poitier). Lopulta selviää, ettei Tibbs suinkaan ole rikollinen vaan murhatutkija Philadelphiasta. Paikallisten poliisivoimien kyvyttömyyden paljastuessa Tibbs joutuu osallistumaan murhan selvittämiseen, eikä hän saa kaupunkilaisten sympatioita puolelleen.

Yön kuumuudessa on intensiivinen rikosdraama, mutta tunnelman tiheys ei niinkään johdu tapahtuneesta murhasta, vaikka toki senkin selvittelyyn liittyy oma jännityksensä. Painostavan ilmapiirin syynä on ennen kaikkea junttilassa kukoistava rasismi ja rotuerottelun aiheuttamat jännitteet. Asetelmaa korostetaan kuvaamalla Tibbs perin täsmällisenä, siistinä ja alansa huippuna, kun taas paikalliset kytät ovat pelkkiä ylimielisiä toheloita. Asetelman on tarkoitus murskata ennakkoluuloja ja toki myös yllättää: vuonna 1967 hahmojen suhteet olivat vielä elokuvissa ennenkuulumattomia, varsinkin, kun Poitierin hahmo pistää tolloille terävästi kampoihin.

Vaikka Yön kuumuudessa onkin perin onnistunut antirasistinen draama ja hyvä rikoselokuva, sen Oscar-menestys tuli hienoisena yllätyksenä. Elokuva kahmi viisi pystiä, mukaan luettuna parhaan elokuvan palkinnon ─ rannalle jäivät soittelemaan ennakkosuosikit Bonnie ja Clyde (1967) ja Miehuuskoe (1967). Vuoden nimekkäimmät Hollywood-filmit kuvaavat kukin aikaansa omasta kulmastaan. Yön kuumuudessa asettuu kansalaisoikeusliikkeen taisteluiden puolelle, ja pyrkii selittämään rasismia luutuneilla asenteilla ja tietämättömyydellä. Hieman kehitystä on tapahtunut sitten Sidney Poitierin tähdittämän Kahleen (1958), mutta valitettavasti Yön kuumuudessa on ajankohtainen edelleenkin. Tällä vuosikymmenellä ongelma on ollut taas näkyvästi esillä, ja eriarvoisuudesta kertovat niin dokumentti 13. lisäys (2016) kuin myös tunnelman vakavaksi vetävät komediat Get Out (2017) ja BlacKkKlansman (2018).

Pisteytys:
8/10