lauantai 30. syyskuuta 2017

Oklahoma! (1955)

Ohjannut Fred Zinnemann
USA 1955, 145 min.
Musikaali, Romantiikka, Lännenelokuva
Pääosissa: Gordon McRae, Shirley Jones, Charlotte Greenwood, Gloria Grahame

I've got a beautiful feeling!
Suosittuun Broadway-musikaaliin pohjautuva Oklahoma! pulppuilee iloisesti kuin pieni kevätpuro halki vihannoivien niittyjen ─ tai tämän tarinan tapauksessa kuin riemukkaasti laulava cowboy halki kukoistavien maissipeltojen. 1800-luvun etelävaltoihin sijoittuva musikaali kertoo viehkoista neidoista ja raavaista uroista, jotka katselevat toisiaan sillä silmällä. Tietenkin ihannekumppaneista syntyy myös kilpailua, eivätkä avioitumisaikeet muutoinkaan aina ota onnistuakseen. Uljas lehmipoika Curly (McRae) yrittää saada heilakseen Laureyn (Jones), joka kuitenkaan ei tahdo antautua alttarille liian helposti.

Oklahoma! on kuin yhteensulautuma elokuvista Seitsemän veljeksen morsiamet (1954) ja Pariisin lumoissa (1951), joskin tämä musikaali on edeltäjiään mahtipontisempi ja teknisesti edistyneempi. Elokuvan näyttävyys tuo mieleen vuosikymmentä nuoremman musikaalin Sound of Music (1965), joka on kuvattu samalla teknologialla kuin Oklahoma!. Itse asiassa Oklahoma! on ensimmäinen 70-milliselle (tai tarkalleen ottaen 65-milliselle) laajakangasfilmille kuvattu elokuva, ja sikäli se toki on elokuvahistoriallisesti merkittävä teos. Samaa huikean kuvaterävyyden teknologiaa käytettiin sittemmin useissa spektaakkelimaisissa tuotannoissa. Formaatti oli käytössä esimerkiksi klassikoissa Ben-Hur (1959) ja 2001: Avaruusseikkailu (1968).

Mahtipontinen Oklahoma! on uhkea myös maisemiensa puolesta. Nimestään huolimatta elokuvan ulkokohtauksia tosin ei olla kuvattu Oklahomassa, vaan Arizonassa. Eipä tuo toki katsojaa haittaa, kun maisemat ovat joka tapauksessa huikeita. Elokuvassa viihdyttävät lisäksi sen Oscar-palkitut musiikit ja pirteät tanssinumerot. Akatemiapalkinnot ovat ainakin sikäli hieno saavutus, että elokuva oli Fred Zinnemannin ohjausuran ainoa musikaali. Palkitut sävellykset tosin olivat jo peräisin alkuperäisestä Broadway-musikaalista. Kuriositeettina mainittakoon, että Oklahoma!:n säveltäjät Richard Rodgers ja Oscar Hammerstein II vastasivat myös jo mainitun Sound of Musicin sulosoinnuista. Estetiikan ja musiikin onnistuneesta yhteispelistä huolimatta Oklahoma! on valitettavasti tarinansa puolesta veltto tuotos. Heppoisen juonen vuoksi kokonaisuus tuntuu auttamattomasti liian pitkältä ja hieman vajavaiselta.

Pisteytys:
7/10

torstai 28. syyskuuta 2017

The Night of the Hunter - Räsynukke (1955)

Ohjannut Charles Laughton
USA 1955, 93 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Robert Mitchum, Shelley Winters, Lillian Gish, Billy Chapin

The right hand, friends, the hand of love...
Keskellä 1930-luvun syvintä lama-aikaa köyhä perheenisä sortuu ryöstämään pankin, eikä kuolonuhreilta säästytä. Ennen väistämätöntä pidätystä mies ehtii piilottaa saaliin lastensa räsynukkeen ja vannottaa näitä pitämään salaisuuden. Kun mies on hirtetty, lankeaa leskeksi jäänyt äiti Willa (Winters) muukalaiseen, kaukaa tulleeseen saarnaajaan Harry Powelliin (Mitchum). Mies ei ole mikään herran enkeli, mutta se selviää vasta liian myöhään.

Robert Mitchum ja Lillian Gish tekevät rooleissaan todella vaikuttavaa työtä. Mitchumin ja Gishin hahmot asettuvat vastakkain kuten saarnaaja-Powellin kädet, joiden avulla hän esittää hypnoottisen kertomuksen hyvän ja pahan kiivaasta kamppailusta. Powellin  kylmän laskelmoiva hahmo aiheuttaa voimatonta ahdistusta, suorastaan lapsenomaista pelkoa, kun taas Gishin näyttelemä, orpolapsia pelastava Rachel Cooper luo ympärilleen lämpöä, turvaa ja järjestystä.

Paremmin näyttelijänä tunnetun Charles Laughtonin (1899─1962) ohjausdebyytti Räsynukke on määritelty ekspressionistiseksi film noiriksi, joskaan sen sullominen genrerajoihin ei ole näinkään yksinkertaista eikä ehkä edes kovin mielekästä. Hetkittäin tarinassa välähtävät ironian ja komedian kepeät sävyt, välillä taas tunnelma on piinaavaa kauhua ja yhtäkkiä suoranaista fantasiaa lasten sadunomaisesta maailmasta. Ehkäpä omalaatuinen ote ja runollinen kerronta olivat syynä siihen, miksi Räsynukke ei ilmestyessään kerännyt kuin häviävän pienen määrän kehuja. Parjattu teos oli totaalinen floppi, ja huonon vastaanoton vuoksi se jäi harmillisesti ohjaajansa ainoaksi teokseksi. Mitä mestariteoksia maailma menettikään!

Pisteytys:
10/10

tiistai 26. syyskuuta 2017

The Man with the Golden Arm - Kultainen käsivarsi (1955)

Ohjannut Otto Preminger
USA 1955, 119 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Frank Sinatra, Eleanor Parker, Kim Novak

Arms made of pure gold.
Entinen korttihai Frankie "Dealer" Machine (Sinatra) kävelee vapaana miehenä Chicagon kaduilla. Turmioon vievistä uhkapeleistä ja huumekoukusta irti pyristellyt Frankie on päättänyt kääntää elämässään uuden lehden ja etsii nyt töitä kunniallisena jazz-rumpalina. Kuitenkin vanhat tuttavat, rahaa kärttävä vaimo ja työnsaannin hankaluus tekevät kaidalla polulla pysyttelemisestä mahdotonta.

Hollywood-tabuja rikkonut elokuva ei enää nykypäivänä tunnu laisinkaan radikaalilta, mutta aikaansa nähden sen teemat ovat rohkeita. Kultainen käsivarsi ei tokikaan ole edes ensimmäisiä huumeidenkäyttöä käsitteleviä elokuvia, mutta laittomien päihdetouhujen avoimuutta pidettiin silti roisina. Vieläpä, kun heroiinihuumassa hikoili viihdemaailman kultapoika Frank Sinatra! Sinatran näyttelemä Frankie on tosin suorastaan rakastettava hahmo, joka itse kärsii pahiten myrkyllisestä ympäristöstään. Draama henkii film noirien väistämätöntä kurjuutta, joka tässä tapauksessa johtuu pitkälti yhteiskunnan rakenteista. Kultainen käsivarsi ei pidä yksilöä tyypillisen amerikkalaiseen tapaan oman onnensa seppänä: Frankie ei voi pelastua onnettomasta tilanteestaan yksin.

Kyseenalaisena pidetystä teemastaan huolimatta Kultainen käsivarsi otettiin vastaan hyvin ja elokuvasta muodostui aikojen kuluessa klassikko, tosin 1001-listalle se lisättiin vasta vuonna 2013. Frankiesta kehkeytyi yksi Sinatran ikimuistoisimmista ja kehutuimmista roolitöistä. Sinatran ohella parasta elokuvassa on Elmer Bernsteinin loistava musiikki, joka toi filmille yhden sen kolmesta Oscar-ehdokkuudesta. Paljosta hyvästä huolimatta Kultainen käsivarsi ei allekirjoittanutta aivan täysin tempaissut mukaansa. Tarina saisi olla tukevampi, jotta kokonaisuus toimisi vielä paremmin. Menevällä jazzilla ryyditetty addikti-draama on toki silti näkemisen arvoinen.

Pisteytys:
7/10

maanantai 25. syyskuuta 2017

Kiss Me Deadly - Kohtalokas tapaaminen (1955)

Ohjannut Robert Aldrich
USA 1955, 106 min.
Rikos, Mysteeri, Scifi
Pääosissa: Ralph Meeker, Albert Dekker, Gaby Rodgers

Va-va-voom! Pretty bow!
Yksityisetsivä Mike Hammer (Meeker) ottaa autonsa kyytiin epätoivoisen, puolialastoman naisen. Kovanaamaisen Miken pakotettu hyvä työ osoittautuu erheeksi, kun pelokas liftari johdattaa hänet mystisten agenttien ja epäilyttävästi hohtavien salaisuuksien maailmaan. Mutta koska Pandoran lipas on jo raollaan, on Miken tietenkin sukellettava sekaan perin kummalliseen tapaukseen.

Kovaksikeitetty Mike Hammer on Mickey Spillanen vuonna 1947 luoma hahmo, joka oli 1950-luvulla varsin suosittu ja tunnettu. Hammer seikkailee kirjojen ohella viidessä omassa filmissään sekä lukuisissa tv-sarjoissa ja -elokuvissa. Kohtalokas tapaaminen perustuu suoraan Spillanen samannimiseen teokseen (1952), vaikka kertomusta onkin muunneltu. Elokuvan tarina yhdistelee mainiosti jokseenkin tavanomaista film noiria scifiin, jälkimmäinen genre tosin vyöryy mukaan vasta kertomuksen loppupuolella. Genreyhdistelmä tuntuu ensi alkuun yllättävältä, mutta kuitenkin mainiosti aikaansa kuvaavalta. Aikakautensa atomipommipelko ja sienipilvien muotoiset painajaiset heijastuvat elokuvasta varsin hyvin.

Kohtalokas tapaaminen oli Robert Aldrichin (1918─1983) viides itsenäisesti ohjaama elokuva, jota edeltäneet teokset olivat jo olleet hittejä. Huonosti ei tämäkään filmi menestynyt, joskin Aldrichin uran huippu odotti häntä vasta seuraavalla vuosikymmenellä (esim. Mitä tapahtuikaan Baby Janelle, 1962). Myös Kohtalokas tapaaminen on eittämättä merkittävä teos aikansa kuvaajana ja muutoinkin menevänä rikosjännärinä. Tyylinsä ja kielensä puolesta filmi heijastelee hauskasti pulp fictionia tai kioskikirjallisuutta, jossa sen juuretkin toki ovat. Eikä muuten suinkaan ole sattuma, että Quentin Tarantinon elokuvassa Pulp Fiction (1994) on eräs varsin tutulla tavalla hohdokas salkku. Juontavatko monien muidenkin elokuvien lukuisat, mystisesti hohtavat salkut, arkut ja rasiat juurensa Kohtalokkaaseen tapaamiseen?

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Night and Fog - Yö ja usva (1955)

Ohjannut Alain Resnais
Ranska 1955, 32 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti, Historia
Pääosissa: Michel Bouquet (kertojaääni)

Are they free? Will life know them again?
Alan Resnais'n lyhytdokumentti Yö ja usva (Nuit et brouillard) kertoo kaunistelematta natsien keskitysleireistä. Kauheuteen tutustutaan pääasiassa mustavalkoisten arkistofilmien avulla, joista erotuksena värilliset kohdat näyttävät, miltä entisten keskitysleirien paikat näyttävät pahimman painajaisen päätyttyä. Yö ja usva ilmestyi noin vuosikymmen toisen maailmansodan loppumisen jälkeen. Euroopan hidas toipuminen oli alkanut, mutta kipeät muistot suursodan kauhuista olivat vielä taatusti tuoreessa muistissa.

Koska olen nähnyt elokuvan aiemminkin, uskaltauduin katsomaan sen tällä kertaa ilman tekstityksiä. Se oli ehkä hienoinen virhe, sillä ranskantaitoni on pahasti kesäterässä ja niinpä aikamoinen siivu puheesta meni täysin yli ymmärryksen. Kuitenkin käsitin, ja muistelin, juonnon pikemminkin kauhistelevan ihmisen pahuutta jopa jokseenkin lakonisen pettyneenä. Elokuvan tarkoituksena ei ole niinkään selostaa yksityiskohtaisesti saati missään nimessä puolueettoman objektiivisesti tapahtumien kulkua. Dokumentin ääni on selkeän pöyristynyt ja järkyttynyt, mutta myös voimattoman ahdistunut.

Vaikka Yö ja usva ottaa vahvasti kantaa tapahtumasarjan karmeuteen, se ei nosta esiin yksittäisiä pahantekijöitä. Valittu näkökulma on hyvä, sillä siten elokuva ei sido pahuuden tematiikkaa vain natsien keskitysleireihin: kaikki tämä kauheus voisi yhä tapahtua, eikä tapahtunut joukkomurha ollut ainutkertainen sattuma täysin uniikissa tilanteessa. Elokuvan merkitys korostuu yhä tärkeänä muistutuksena siitä, millaisiin tekoihin ihminen on kykeneväinen. Holokaustia ei ole syytä unohtaa, ettei se koskaan enää toistuisi.

Pisteytys:
10/10

lauantai 23. syyskuuta 2017

The Mad Masters - Hullut mestarit (1955)

Ohjannut Jean Rouch
Ranska 1955, 36 min.
Lyhytelokuva, Dokumentti
Pääosissa: Jean Rouch (kertojaääni)

Hauka.
Lyhytdokumentti Hullut mestarit (Les maîtres fous) seuraa uskonnollisen Hauka-liikkeen vuotuista rituaalia Accran kaupungin kupeessa nykyisen Ghanan alueella. Noin puolen tunnin kestonsa aikana elokuva ehtii tempaista syvälle mukaansa, vaikka koko Hauka-liikettä saati sitten läntisen Afrikan historiaa tai 1950-luvun todellisuutta ei avata lainkaan. Dokumentti osuu kiinnostavaan ajanjaksoon, jolloin Afrikan dekolonisaatio oli aluillaan. Ghana itsenäistyi ensimmäisten joukossa vuonna 1957 ─ kaksi vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen.

Jean Rouch (1917─2004) oli elokuvantekijä ja antropologi, joka muistetaan Länsi-Afrikkaa tarkastelevista dokumenteistaan. Rouchin kehittelemä genre, jota myös Hullut mestarit edustaa, on niin kutsuttu etnofiktio (ethnofiction). Käsite on varsin lähellä dokufiktiota, eli dokumentaarisia ja fiktiivisiä aineksia yhdistelevää kerrontaa, mutta antropologisin aineksin. Käsitteellä lienee jotain yhtenevyyttä myös visuaaliseen antropologiaan. Kummassakin genressä kiinnostavaa on se, että kuvattavat ovat täysin tietoisia kameran läsnäolosta ja joissain elokuvissa jopa edetään enemmän tai vähemmän käsikirjoituksen mukaan.

Myös Hullut mestarit esittelee eräänlaisen fiktiivisen näytelmän, joka tosin kuuluu haukojen rituaaliin. Outo näytelmä tuntuu olevan täysin omanlaisensa versio sorrettujen teatterista (vrt. Augusto Boalin käsite). Kolonialismin uhrit ja heidän jälkeläisensä käsittelevät kotiseutunsa traumaattista menneisyyttä vaipumalla uskonnolliseen transsiin ja esittämällä samalla sortajiaan. Rituaalin seuraaminen on hämmentävää, jopa vaivaannuttavaa. Yhtäältä katselu ahdistaa eikä rituaalia todella tee mieli seurata yhtään pidempään, mutta kokemus on kuitenkin havahduttava. Hauka-liikettä ei tiettävästi enää ole, mutta kolonialismin jäljet elävät yhä toisenlaisina muistoina ja tekoina.

Pisteytys:
7/10

torstai 21. syyskuuta 2017

Les Diaboliques - Pirulliset (1955)

Ohjannut Henri-Georges Clouzot
Ranska 1955, 117 min.
Rikos, Draama, Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Simone Signoret, Véra Clouzot, Paul Meurisse, Charles Vanel

Watch out, ma'am.
Pariisin laitamilla sijaitsevassa poikakoulussa tyranni-rehtori Michel Delassalle (Meurisse) tekee vaimonsa Christinan (Clouzot) ja jalkavaimonsa Nicolen (Signoret) elämästä piinaa. Christina ja Nicole turvautuvat toisiinsa, ryhtyen suunnittelemaan Michelin murhaa ─ jossa onnistuvatkin. Mutta siitä todellinen jännitys vasta alkaa, eikä tulevia kieroja käänteitä parane paljastaa etukäteen.

Henri-Georges Clouzotin, "Ranskan Hitchcockin", omalaatuisessa murhamysteerissä hyytävintä eivät ole ruumiit, vaan ihmisten tunnekylmyys ja suoranainen sadistisuus. Jännitys puolestaan syntyy odottamattomista käänteistä ja hermojen totaalisesta pettämisestä. Pitäisihän tämä toki arvata, sillä täydellisen murhan käsikirjoitus ei koskaan mene suunnitelmien mukaan. Elokuvan loppuratkaisun on tarkoitus olla kaiken paljastava yllätys, mutta hätäisen oloista toimintaa on myös kritisoitu. Loppu ei ole aivan huono, mutta se voisi olla paremmassakin linjassa koko elokuvan kanssa.

Pirulliset oli ilmestyessään menestys, ja on myös uumoiltu, että se on inspiroinut Alfred Hitchcockin myöhempää menestyselokuvaa Psykoa (1960). Elokuva kieltämättä jo ennakoi Psykon tunnelmaa ja muutoinkin tuntuu hyvin hitchcockmaiselta elokuvalta, ainakin enemmän kuin Clouzotin edellinen jännäri Pelon palkka (1953). Psykon alkuperäisteoksen kirjoittanut Robert Bloch sitä paitsi piti Pirullisia lempielokuvanaan! Varsinkin Hitchcockin elokuvista ja ylipäätään jännityksestä nauttiville Clouzotin klassikot ovat katsomisen arvoisia.

Pisteytys:
9/10

tiistai 19. syyskuuta 2017

A Star is Born - Tähti on syntynyt (1954)

Ohjannut George Cukor
USA 1954, 176 min.
Draama, Romantiikka, Musikaali
Pääosissa: Judy Garland, James Mason

I'll be someone!
Norman Maine (Mason) on alkoholisoitunut filmitähti, jonka ura on jo hieman hiipunut aiemmasta loistostaan. Norman löytää elämäänsä uutta iloa tavatessaan valovoimaisen laulajan Esther Blodgettin (Garland), jolle hän näyttää tien tähtiin. Tuossa tuokiossa Estheristä tehdään Vicky Lester, Hollywoodin uusi ykkösnimi. Vicky ja Norman ovat nyt paitsi kollegoita, myös rakastavaisia, joiden yhteiselämää kuitenkin kolhii Normanin yhä paheneva alkoholismi.

Tähti on syntynyt perustuu elokuvaan Tapahtuipa Hollywoodissa (1937). Menestyselokuva sai uuden remaken vuonna 1976 ja jälleen yksi on tulossa ensi-iltaan vuonna 2018. Aiheen suosiota puoltaa erinomainen tarina, josta kieltämättä on moneksi. Unelmatehtaaseen sijoittuva filmi on kauniita, todeksi käyviä haaveita, mutta toteutuvien unien taustalla odottaa kuitenkin arki ja pakahduttava tragedia. Kiinnostavuutta kertomukseen lisää tässä versiossa myös upean Judy Garlandin tunteikas roolityö, johon kenties löytyi pontta tähden itsensä kokemista vaikeuksista ja pettymyksistä niin rakkaudessa kuin urallaankin. Tähti on syntynyt oli Garlandin suuri comeback, joka palkittiin lämpimällä vastaanotolla ja palkintoehdokkuuksilla.

Liki kolmituntinen elokuva on pitkä, mutta sen kesto ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnu puuduttavalta. Alunperin filmi oli itse asiassa vielä pidempikin, mutta studio epäili pitkän keston rajaavan elokuvan esitysmääriä ja näin tietenkin myös lipputuloja. Pitkin hampain George Cukor suostui leikkaamaan alkuperäisestä 182 minuutin kestosta puolituntisen, eikä itse nauttinut lopputuloksesta lainkaan. Ajan saatossa osa leikepöydälle päätyneistä kohtauksista tietenkin hävisi. 1980-luvulla puuttuvia kohtauksia liitettiin jälleen osaksi elokuvaa, mutta vain elokuvan lomaan niitattuina valokuvina. Olisi mielenkiintoista katsoa myös saksittu versio, mutta ainakaan blu-ray ei sellaista tarjonnut. Karsittunakin Tähti on syntynyt nimittäin otettiin vastaan positiivisesti, ja saipa se muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuutta.

Pisteytys:
8/10

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Rear Window - Takaikkuna (1954)

Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1954, 112 min.
Trilleri, Jännitys
Pääosissa: James Stewart, Grace Kelly, Thelma Ritter, Wendell Corey

What do you need as evidence?
L. B. "Jeff" Jefferies (Stewart) on matkustelevaan elämäntyyliin tottunut valokuvaaja tukalassa tilanteessa. Miehen jalka on tukevassa kipsissä, eikä hän ole päässyt liikkeelle asunnostaan viikkokausiin. Seuraa yksinäiselle pitävät pääasiassa sairaanhoitaja Stella (Ritter), Jeffin vaimoksi haikaileva Lisa (Kelly) ja tuntemattomat naapurit, joiden edesottamuksia Jeff tiirailee ikkunastaan aikansa kuluksi. Tylsyys muuttuu äkkiä piinaavaksi jännitykseksi, kun Jeff uskoo erään naapurin murhanneen vaimonsa.

Takaikkuna on Alfred Hitchcockin ykkösteoksia, jossa jännitys on sakeaa ja elokuvakerronnan hallinta mestarillista. Huomio kiinnittyy erityisesti viehättävään äänimaailmaan ja taitaviin leikkauksiin, mutta myös kerronnan subjektiivisuuteen ─ kaikki Hitchcockille tavanomaisia elementtejä, mutta Takaikkunan tapauksessa timantiksi hiottuja. Keskeistä on Jeffin murhaepäilyn todenperäisyys: Jeffin etsivä-ystävä Doyle (Corey) pitää miestä mökkihöperönä, mutta ainakin Lisan mielestä tarinassa on perää. Myös katsoja on kahden vaiheilla: tapahtuiko murha todella vai lähtikö Jeffin mielikuvitus liian villiin laukkaan? Epäily mahdollistuu, koska kamera pysyttelee tiiviisti Jeffin tuntumassa ja tapahtumat kuvataan uskollisesti ainoastaan hänen kauttaan.

Elokuvan kenties analysoiduin teema lienee voyerismi, onhan Takaikkuna suoranainen tirkistelyklassikko. Päähenkilö tiirailee naapureitaan osin viihteen vuoksi, mutta ei vain siksi. Häntä nimittäin painaa horisontissa siintävän aviovelvollisuuden taakka. Jeff etsii lohtua ja apua ajatuksiinsa katselemalla naapureitaan, peilaten omia tuntojaan toisiin pariskuntiin tai aviomiehiin. Mutta näkeekö hän vain sen, mitä haluaa nähdä? Asetelma on nerokas ja puhutteleva, yhä yli puolen vuosisadan jälkeenkin.


Pisteytys:
10/10

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Johnny Guitar (1954)

Ohjannut Nicholas Ray
USA 1954, 110 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: Joan Crawford, Sterling Hayden, Mercedes McCambridge, Scott Brady

When a fire burns itself out, all you have left is ashes.
Myrskytuulen riepotellessa preeriaa, saapuu muuan yksinäinen kulkija hiljaiseen saluunaan. Saluunan omistaa kylmähermoinen Vienna (Crawford), joka on kutsunut muukalaisen luokseen palkatakseen tämän alaisekseen. Mies on Johnny Guitar (Hayden), aseeton muusikko, jonka Vienna kuitenkin tuntee varsin erilaisista meriiteistä. Yhdessä kaksikko ryhtyy puolustamaan Viennan uhattua asemaa kaupungissa.

Kirkkaana leiskuvissa väreissä kuvattu Johnny Guitar on sikäli erikoinen lännenelokuva, että tapahtumien keskipisteessä ovat itsenäiset, piinkovat naishahmot, joiden vanavedessä jäyhiä miehiä viedään kuin pässiä narussa. Viennan ja tämän ykkösvihollisen Emman (McCambridgen) kaunat saivat kenties lisäpontta siitä, etteivät näiden näyttelijät kerta kaikkiaan tulleet toimeen keskenään. Vahvojen naisten elokuva on kuitenkin monilta osin westernien mehevää peruskauraa: liipaisinsormet syyhyävät, viskipullot lentävät, pankki ryöstetään ja hiekka pöllyää hevosten kavioiden alla. Ja kuten varsin moni muu aikakautensa länkkäri, myös Johnny Guitar on, ainakin jälkeenpäin, tulkittu kuvaukseksi Hollywoodin surullisenkuuluisista kommunistivainoista. Tuskinpa tarina on kuitenkaan näin yksioikoinen. Toinen katselukerta taatusti paljastaisi sellaisia teemoja, joita ensikatselulla ei vielä ehdi tavoittaa.

Vaikka ranskalaiset uuden aallon ohjaajat ylistivät Johnny Guitaria, se ei ollut ilmestyessään mikään Hollywoodin menestystarina. Syy on arvatenkin ollut elokuvan poikkeavissa sukupuolirooleissa tai kenties kiusallisen ilmeisessä vainojen tematiikassa. Myös rehellinen parisuhdekuvaus ja aikaansa nähden estottomat viittaukset päähenkilöiden seksielämään ovat saattaneet olla joillekin kriitikoille liikaa. Suositummaksi nousi yksinomaan Johnny Guitarin tunnussävelmä, joka muuten ehti Suomessakin soida radiossa hyvän aikaa jo ennen elokuvan ensi-iltaa. Reino Helismaan sanoittama, melankolinen Surujen kitara lienee lukuisine versioineen suomalaisille tutumpi kuin itse elokuva.

Pisteytys:
8/10

tiistai 5. syyskuuta 2017

La Strada - Tie (1954)

Ohjannut Federico Fellini
Italia 1954, 108 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Anthony Quinn, Richard Basehart, Aldo Silvani

You want to go with Zampano?
Voimamies Zampano (Quinn) ostaa eräältä köyhältä äidiltä apulaisekseen ujon Gelsominan (Masina). Epäsuhtainen parivaljakko liittyy sirkukseen, mutta pesti jää lyhyeksi. Zampano menettää malttinsa irvailevan akrobaatin (Basehart) vuoksi ja joutuu putkaan. Gelsominalle tarjoutuu tilaisuus paeta julman uhittelijan palveluksesta, mutta hän päättää jäädä.

Gelsomina on ainutlaatuisen sympaattinen ja rakastettava hahmo, omassa lajissaan suorastaan elokuvahistorian mieleenpainuvimpia. Federico Fellinin vaimo Giulietta Masina tekee upean roolityön. Vaikka elokuva on kaikkien keskeisten henkilöidensä kannalta täysi tragedia, se käsittelee nuhjuisia kulkureitaan lempeästi ymmärtäen. Haikeana soiva Nino Rotan musiikki kruunaa kokonaisuuden. Tunnussävelmästä tuli itsessäänkin hitti: Suomessa laulua on levytetty useat kerrat nimellä Tie tai Tie mittaamaton, ensimmäistä kertaa Vieno Kekkosen tunnelmallisena tulkintana (1956). Sivumennen voin paljastaa rakastavani suomalaista jazziskelmää vähintään yhtä paljon kuin Fellinin elokuvia.

Federico Fellini (1920─1993) toimi toisen maailmansodan jälkeen käsikirjoittajana (esim. Rooma - avoin kaupunki, 1954) ja siirtyi ohjaajaksi vuonna 1950. Kansainvälinen läpimurto koitti La Stradan myötä. Fellinin neorealismi vaihtui hiljalleen kohti yhä omaleimaisempaa ilmaisua. Tie osuu vielä ohjausuran alkupuolelle, mutta edustaa silti jo tätä näkemyksellistä käännettä Fellinin tuotannossa: neorealismin elementit yhdistyvät varsin kiinnostavasti sadunomaiseen fantasiaan, maailman ihmeelliseen kauneuteen. Köyhien kurjat kohtalot eivät niinkään vie pohtimaan suuria, rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia, vaan pikemminkin yksilöiden kykyä osoittaa lähimmäisenrakkautta. Kertomuksessa ihmiselon järjettömyys ja järjellisyys kumpuavat molemmat rakkauden epätasapainosta ─ jokaisen täytyisi saada tulla rakastetuksi, ja jokaisen täytyy saada rakastaa.

Pisteytys:
10/10

lauantai 2. syyskuuta 2017

Elokuun elokuvat 2017

Sicario
Ohjannut Denis Villeneuve
USA 2015, 121 min.
Rikos, Toiminta
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio El Toro, Josh Brolin




FBI-agentti Kate Macer (Blunt) iskee joukkoineen huumekartellin taloon ja löytää läjäpäin ruumiita. Epämiellyttävät päivät huumesodan parissa ovat vasta alussa, sillä Maceria pyydetään mukaan salaiseen operaatioon. Työ käy alati tympeämmäksi, sillä uusien työtovereiden menetelmät ovat täysin moraalittomia. Denis Villeneuven eettinen trilleri on kova paketti toimintaa, mutta myös kommentaaria Yhdysvaltojen huumesodan hankalista puolista. Kaikkia taisteluita ei kenties tarvitsisi käydä väkivalloin. Erinomainen Emily Blunt nähtiin toimintaroolissa myös elokuvassa Edge of Tomorrow (2014), jossa hän haastoi alan konkarin Tom Cruisen. Lisääkin Bluntin tähdittämää toimintaa voisi kernaasti katsoa.

Pisteytys: 8/10

Prisoners - Vangitut
Ohjannut Denis Villeneuve
USA 2013, 153 min.
Rikos, Draama, Mysteeri
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Hugh Jackman, Viola Davis



Kaksi tyttöä katoaa kiitospäivän iltana samasta naapurustosta. Etsivä Loki (Gyllenhaal) tarttuu hankalaan tapaukseen, mutta johtolangat vievät vain outoihin umpikujiin. Toisen tyttären isä Keller (Jackman) ottaa turhautuneena oikeuden omiin käsiinsä. Vangitut ei ole Denis Villeneuven paras teos, mutta oikein hyvä trilleri silti ─ ehkä vain hieman liian pitkä. Sicarion (2015) tapaan tässäkin filmissä piisaa aihetta moraalisille pohdinnoille: on esimerkiksi kiinnostavaa, kuinka hermostunut isä Keller ei ehdi herättää katsojassa sympatiaa, vaan pikemminkin ellottaa tarinan edetessä.

Pisteytys: 7/10

Doctor Strange
Ohjannut Scott Derrickson
USA 2016,  117 min.
Toiminta, Fantasia
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Tilda Swinton, Chiwetel Ejiofor



Nerokas mutta ylpeä neurokirurgi Stephen Strange (Cumberbatch) menettää työkykynsä onnettomuuden seurauksena. Apu löytyy Nepalista, Kamar-Tajn mystisestä maailmasta. Kirurgin työt saavat jäädä, kun astraaliulottuvuuksiin perehtynyt Dr. Strange ryhtyy pelastamaan maailmaa pahalta Dormammulta. Doctor Strange on tuttua ja turvallista Marvelia, eli huumorilla höystettyä toimintaa. Eritoten efektiensä puolesta elokuva on katsomisen arvoinen, mutta Tohtori Oudon tarinassa olisi ollut aineksia omaperäisempäänkin käsikirjoitukseen.

Pisteytys: 6/10

The Lobster
Ohjannut Yorgos Lanthimos
Kreikka, Irlanti, Alankomaat, Iso-Britannia & Ranska 2015, 119 min.
Draama, Komedia, Romantiikka
Pääosissa: Colin Farrell, Rachel Weisz, John C. Reilly



Dystopia-komedia The Lobster maalailee valkokankaalle koomisen ja kamalan tulevaisuuskuvan: sinkkuus on rikos, joten yksinäiset etsivät kumppania pariutumiseen tarkoitetusta hotellista. Mikäli sopivaa partneria ei löydy, on kohtalona muuttua eläimeksi. Parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokas on kiistämättä tarinansa puolesta verraton, vaikka elokuvan loppupuolella homma hieman lipeää käsistä. Erikoislaatuinen kertomus naurattaa ja vähän ahdistaa ─ ja sitten taas naurattaa. Tietenkin tarinassa on myös hilpeän karmivia yhtymäkohtia nykypäivän pariutumisriitteihin.

Pisteytys: 7/10

Rock-a-Bye Baby - Jerry sai kolmoset
Ohjannut Frank Tashlin
USA 1958, 103 min.
Komedia, Musikaali, Romantiikka
Pääosissa: Jerry Lewis, Connie Stevens, Marilyn Maxwell




Koomikko Jerry Lewis (1926─2017) teki pitkän uran viihteen parissa ja toilaili tiensä elokuvahistoriaan. Uran huippu oli 1950─1960-luvuilla, ja niinpä myös Jerry sai kolmoset osuu Lewisin suosion kultaisiin aikoihin. Elokuva kertoo pikkukaupungin miehestä Claytonista (Lewis), joka ottaa hoidettavakseen nuoruudenrakkautensa Carlan (Maxwell) kolmoset. Lewisin slapstick-vaikutteisella komiikalla ryyditetty yllättävä perheonni on hassua seurattavaa, vaikka filmi nyt ei olekaan ihan Lewisin ykkösteoksia. Elokuvasta The Miracle of Morgan's Creek (1944) mukautettu tarina on vähän turhan pöhkö, ja aikansa sukupuoliroolit ovat silmiinpistävän voimakkaita, mutta ainakin niitä jo hieman kyseenalaistetaan!

Pisteytys: 6/10

The Imaginarium of Doctor Parnassus
Ohjannut Terry Gilliam
USA 2009, 123 min.
Fantasia, Seikkailu
Pääosissa: Heath Ledger, Christopher Plummer, Andrew Garfield


The Imaginarium of Doctor Parnassus kertoo oudosta teatteriseurueesta, joka vie ihmisiä vielä oudompaan mielikuvitusmaailmaan. Visuaalisesti elokuvan maailma on kiva, mutta tarina on liian arvoituksellinen ollakseen kiinnostava ─ vaikka pohjimmiltaan elokuvassa on kyse kaiketi vain hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta. Lähinnä elokuva muistettaneen siksi, että Heath Ledger menehtyi kesken kuvausten. Hänen puuttuvia roolisuorituksiaan riensivät täydentämään Johnny Depp, Jude Law sekä Colin Farrell. Varmasti antoisaa katsottavaa hc-tason Heath Ledger -faneille, muut voinevat jättää väliin.

Pisteytys: 3/10

Ratatouille - Rottatouille
Ohjannut Brad Bird & Jan Pinkava
USA 2007, 111 min.
Animaatio, Komedia
Pääosissa: Patton Oswalt, Lou Romano, Ian Holm




Pixarin animaatiossa ranskalainen Remy-rotta (Oswalt) toteuttaa haaveensa ja ryhtyy kokiksi. Animaatio on hauskannäköistä ja eläväistä, rohkeudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä kertova tarina puolestaan on peruskivaa Pixar-laatua. Ei liene yllätys, että elokuva voitti parhaan animaation Oscarin.

Pisteytys: 7/10

Mary Shelley's Frankenstein
Ohjannut Kenneth Branagh
USA 1994, 123 min.
Kauhu, Romantiikka
Pääosissa: Kenneth Branagh, Helena Bonham Carter, Robert De Niro


Mary Shelleyn Frankensteiniin (1818) perustuva elokuva on kauhuklassikon haaleaksi jäävä uudelleenlämmitys. Vaivaannuttavasta ylidramaattisesta pullistelusta outoon sekoiluun poukkoileva elokuva ei yllä alkeellisimmallakaan tavalla samaan, mihin vaikkapa Universalin ensimmäinen versio (1931) pystyi. Jopa vuoden 1910 versio on parempi. Leffa jää myös toisen kauhuklassikon uusintafilmatisoinnin, kaksi vuotta aiemmin ilmestyneen Bram Stokerin Draculan (1992) varjoon. Moitittakoon vielä hieman huolimatonta aikakauden kuvausta liian silmiinpistävistä anakronismeista.

Pisteytys: 2/10