Il Casanova di Federico Fellini - Fellinin Casanova (1976)

Ohjannut Federico Fellini

Italia 1976, 155 min. 

Biografia, Historia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Donald Sutherland, Tina Aumont, Cicely Browne

 

I've fallen hopelessly in love with you.

Giancomo Casanovan (1725─1798) kuuluisa elämäkerta on skandaalinkäryinen kertomus seikkailijan naissuhteista ja valloituksista. Teos on sen verran tunnettu, että miehen nimestä on tullut synonyymi hurmurihenkiselle naistenmiehelle. Federico Fellinin visiossa Casanova (Sutherland) kiitää ympäri Eurooppaa ja hyppää romanssista toiseen, kokee suuren rakkauden, luopumisen tuskan ja lopulta löytää täyttymyksen odottamattomasta paikasta, mekaanisen nuken syleilystä.

Fellinin Casanova (engl. Fellini's Casanova) edustaa ohjaajan uneliasta fantasiaosastoa. Tavallaan se on samankaltainen kuin Fellinin Satyricon (1969); molemmat historiaelokuvat tarkastelevat rappiota unenomaisissa kuvissa. Mutta siinä missä Satyricon on värikäs ja räiskyvä, Casanovan vaikutelma jää koleaksi, etäiseksi ja ilmeettömäksi. Tietyllä tapaa kylmyys on osa elokuvan tarinaa: näin epäeroottisia seksikohtauksia ei helpolla löydä! Giacomo Casanovan kyltymättömyyden takana piilee tyhjyyttä, jota sinänsä kuvataan hyvin. Kokonaisuus jää kuitenkin laimeaksi sarjaksi outoja kuvia. Elokuvan pituus tuntuu puuduttavalta.

Satyriconin ohella Casanovaa on usein verrattu Fellinin tunnettuun mestariteokseen 8½ (1963) tai oikeastaan kuvattu sen kääntöpuoleksi. Ohjaaja halveksi Casanovaa ja halusi luoda miehen lemmenseikkailuista inhan kuvan, jossa rakkauden teot tuntuvat tyhjältä kulissilta. Mekaaniseksi suoritukseksi muuttuva rakkaus vertautuu myös 8½:n  luomisen tuskaan ja taiteilijan tyhjiöön. Lopputuloksena on kummallinen elokuva, joka ei voita katsojaa puolelleen. Casanova palkittiin muun muassa parhaan puvustuksen Oscarilla ja Baftalla: ulkoiset puitteet toki ovat komeita, vaikka kulissien maailma jääkin hailakaksi.

Pisteytys: 6/10

Letters from Iwo Jima - Kirjeitä Iwo Jimalta (2006)

Ohjannut Clint Eastwood 

USA 2006, 141 min.

Sota, Historia

Pääosissa: Ken Watanabe, Kazunari Ninomiya, Tsuyoshi Ihara

 

We can die here, or we can continue fighting.

 

Pienellä Iwo Jiman saarella käytiin tuhoisa taistelu helmi-maaliskuussa 1945. Japanin ja Yhdysvaltain joukkojen verisessä kohtaamisessa yli 20 000 sotilasta kuoli ja tuhansia haavoittui. Clint Eastwoodin sotaelokuva seuraa taistelutapahtumia japanilaisten näkökulmasta. Joukossa on isänmaallisia ja kunniantuntoisia miehiä, mutta myös heitä, jotka haluaisivat kotiin perheensä luo harjoittamaan ammattiaan. Kuka muka haluaa kaivaa omaa hautaansa hylätyllä saarella, kun oma elämä odottaa toisaalla? Kosmopoliitin kenraali Kuribayashin (Watanabe) kautta avautuu näkökulma yhdysvaltalaisten ja japanilaisten suhteisiin.
 

Kirjeitä Iwo Jimalta on poikkeava sotakuvaus, koska se pyrkii paikkaamaan sodassa syntyneitä haavoja. Ymmärtävä japanilaisnäkökulma on uutta, sillä Japani ei ole pelkkä vihollinen: asetelma on sodanvastainen ja hahmot inhimillisiä. Kerronta ei ole kuitenkaan erityisen hienovaraista ja oivaltavaa (vrt. Veteen piirretty viiva, 1998), vaan pikemminkin rautalangasta vääntelyä. Ehkäpä sitäkin tarvitaan, jotta sanoma menee perille. Clint Eastwood ohjasi elokuvalle parin, Isiemme liput (2006), joka kertoo samasta taistelusta yhdysvaltalaisten sotilaiden näkökulmasta. Olin aikeissa katsoa senkin, mutta tähtilippujen kohoaminen sotatantereilla tuntuu juuri nyt aiheena uuvuttavalta, oli kyseessä sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas maailmansota.

Eastwoodin sotakaksikko sai positiivisen vastaanoton, joskin tämä japanilaisversio kohosi parivaljakosta hieman kehutummaksi. Ylipäätään molemmat elokuvat noteerattiin monien kriitikoiden top-listoilla, usein nimenomaan yhdessä, toisiaan täydentävinä teoksina. Kirjeitä Iwo Jimalta menestyi erityisen hyvin Japanissa, jossa elokuva sai kiitosta lähestymistavastaan ja autenttisesta toteutuksestaan. Japanilaiset näyttelijät, kieli ja maan oloihin perehtyminen eivät ole vieläkään itsestäänselvyyksiä Hollywood-tuotannoissa.

Pisteytys: 6/10

Szegénylegények - Miehet ilman toivoa (1966)

Ohjannut Miklós Jancsó

Unkari 1966, 90 min.

Draama, Historia

Pääosissa: János Görbe, Zoltán Latinovits, Tibor Molnár

 

The regime is pitiless.

Avaralla unkarilaispustalla seisoo ankara vankila, jonne on tuotu suuri kapinallisten joukko. Vangit ovat sankarillisen Lajos Kossuthin kannattajia, joiden tavoitteena on irroittaa Unkari Itävallan hallinnasta. Vankilassa aatteet pyritään riisumaan ja miehet yritetään kääntää toisiaan vastaan. Elokuva on terävä kuvaus vallasta ja vapauden hinnasta, ja kertomus osuu kiinnostavaan kuohunnan aikaan Euroopan historiassa. Tapahtumat sijoittuvat hullun vuoden 1848 jälkeiseen aikaan, mutta silti vuosiin ennen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian syntyä.

Miehet ilman toivoa (engl. The Round-Up), tai toisinaan Kapinalliset, on unkarilaisohjaaja Miklós Jancsón kansainvälinen läpimurto. Elokuvassa on yhtymäkohtia Jancsón muuhun tuotantoon, kuten Punaiseen psalmiin (1972). Molemmat elokuvat sijoittuvat avoimelle pustalle ja 1800-luvun jälkipuolelle, teematkin ovat samankaltaisia. Tämän elokuvan mieleenpainuvinta antia ovat pitkät otokset avarassa miljöössä. Tarina on vaitonainen ja jättää paljon katsojan ymmärrettäväksi tai tulkittavaksi. Liikaa vaikeaselkoisuutta ei silti tarvitse pelätä.

 

Kriitikoiden arvostama historiadraama oli menestys varsinkin Cannesissa, jossa elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Kaikkiaan Jancsón uralle tuli peräti viisi Kultaisen palmun ehdokkuutta, mutta yhdestäkään ei tullut voittoa. Kultaisen leijonan ehdokkuuksiakin ehti kertyä jopa kolme ja lopulta vuonna 1990 Jancsó sai kunnialeijonan arvostetusta urastaan. Näin runsas ehdokkuuslistakin on jo arvostettava saavutus. Pitkien otosten ja eurooppalaisen elokuvahistorian ystäville Jancsón teokset ovat ehdottomasti tutustumisen väärtejä.

Pisteytys: 7/10

10. luukku: 70 vuotta sitten (Rikhard III, 1955)

Conscience is a word that cowards use.

Elokuvavuoden 1955 suurien hittien joukkoon lukeutuvat riemukkaan värikkäät musikaalit Oklahoma! (1955) sekä Enkeleitä Broadwaylla (1955). Molemmat filmit pohjautuvat Broadway-näytelmään ja sehän sopii, sillä päivän luukusta paljastuu niin ikään näytelmätekstiin perustuva elokuvasovitus. Ennen kuin ratsastamme uljaasti entisajan Englantiin, on syytä muistella myös muutamia muita 70-vuotisjuhlaansa viettäviä elokuvaklassikoita.

 

Syyskuussa 1955 elokuvamaailmaa järisytti uutinen nuoren, lupaavan elokuvatähden surmanajosta. James Dean kuoli vain 24-vuotiaana, hieman ennen klassikoksi muodostuneen Nuori kapinallinen (1955) -draaman ensi-iltaa. Jälkipolvet muistavat vuodesta myös hämmästyttävän taitavan, lajityyppien rajoja rikkovan elokuvan Räsynukke (1955), jota aikalaiset eivät arvostaneet riittävästi. Vuodesta muistetaan myös vaatimaton mutta sympaattinen Oscar-menestyjä Marty (1955) sekä saippuaoopperoiden äiti Kaikki minkä taivas sallii (1955), joka sopii rätisevine takkatulineen oivallisesti joulukuussa katsottavaksi. Näistä tunnelmista suunnatkaamme kohti hovielämän värikkäitä juonitteluita! 

 

 

Richard III - Rikhard III
Ohjannut Laurence Olivier

Iso-Britannia 1955, 161 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Laurence Olivier, Cedric Hardwicke, Nicholas Hannen

 

 

William Shakespearen näytelmä Rikhard III (n. 1591) kertoo tummanpuhuvan tarinan Englannin kuninkaasta, joka eli ja hallitsi 1400-luvun lopulla. Laurence Olivierin elokuvatulkinta on klassinen ja alkutekstille uskollinen, eli se esittää York-suvun viimeisen kuninkaan vallanhimoisena tyrannina ja kieroilijana. Tarina alkaa keskeltä sotaa, kun tuore kuningas Edvard IV on noussut valtaistuimelle. Mutta hänen kyttyräselkäinen veljensä Rikhard (Olivier) on päättänyt saada kruunun itselleen keinoja kaihtamatta: tulkoon vaikka sotaa ja kuolemaa!

Aikansa suurtuotantona toteutettu Rikhard III on komeaa katsottavaa, kuten oheiset kuvatkin varmasti paljastavat. Kokeneet Shakespeare-näyttelijät tekevät takuuvarmaa laatutyötä. Lopputuloksena on puitteiltaan komea, klassinen Shakespeare-elokuva. Tarinassa on muutamia puisevia hetkiä, vaikka se ei pitkäveteinen olekaan. Rikhardin juonitteleva hahmo, vaikka ei aivan todellisuuteen perustukaan, on nimittäin elokuvan arvoinen antisankari! Olivier näyttelee itse pääroolin onnistuneesti suurella tunteella.

Rikhard III on sarjassaan kolmas ja viimeinen Olivierin Shakespeare-elokuvista. Ennen tätä elokuvaa olivat ilmestyneet samaa tyylilajia edustavat Henrik V (1944) ja Hamlet (1948). Elokuvat yhdistävät tyylikkäällä tavalla klassista teatterinäytelmää ja elokuvakerrontaa. Kolmikosta Rikhard III menestyi aikanaan heikoimmin, vaikka elokuvaa kehuttiin ja se voitti muun muassa useita Baftoja. Tähän kuitenkin päättyi Olivierin ura Shakespeare-ohjaajana, eikä jo suunniteltua Macbeth-elokuvaa koskaan ryhdytty tekemään. Sen sijaan Rikhard III:n tarina elää. Näytelmästä on tehty useita elokuvia, joista Laurence Olivierin tulkinnan rinnalla kuuluisin on Ian McKellenin tähdittämä Richard III (1995).

 

Pisteytys: 7/10

5. luukku: 90 vuotta sitten (Les Misérables, 1935)

Right or wrong, the law is the law.

Vuosi on edelleen 1935, jolloin Fred Astairen steppikengät löivät kipinää ja Shirley Templen hymykuopat valloittivat paatuneimmatkin sydämet. Elokuvavuoden hittifilmejä olivat merellinen seikkailufilmi Kapina laivalla (1935) ja romanttisen kepeä Silkkihattu (1935). Tähtihetkiin lukeutuvat myös Marx-veljesten anarkistinen komedia Ilta oopperassa (1935) ja Alfred Hitchcockin brittiajan merkkiteos 39 askelta (1935), joka perustuu samannimiseen klassikkoromaaniin (1915). Päivän elokuvassa uppoudutaan vielä vanhemman kirjallisuusklassikon pariin.
 

 

Les Misérables
Ohjannut Richard Boleslawski

USA 1935, 108 min. 

Draama, Historia 

Pääosissa: Fredric March, Charles Laughton, Rochelle Hudson

 

 

 

Victor Hugon Kurjat (1862) kertoo traagisen tarinan vallankumousajan Ranskasta. Klassikkoromaani on filmatisoitu kymmeniä kertoja, joista nykypäivänä tunnetuin versio on Tom Hooperin näyttävä musikaalisovitus Les Misérables (2012). Tämä Richard Boleslawskin ohjaustyö on Hollywood-tuotannoista nimekkäimpiä. Melko huomattava osa Kurjat-adaptaatioista tosin on tuotettu muualla kuin teoksen kotimaassa Ranskassa tai Yhdysvaltojen unelmatehtaalla: on Bollywood-versioita, egyptiläisiä, japanilaisia ja srilankalaisia tuotantoja. Tarina on ajaton ja universaali!

 

Les Misérablesin pääosassa on kurjan kohtalon kokenut Jean Valjean (March), joka pyrkii hyvillä teoillaan sovittamaan pahoja tekojaan. Niitäkään hän ei ole tehnyt pahuuttaan, vaan ainoastaan pakon edessä. (Resonoivatko köyhyyden ja nälän kokemukset 1930-luvun lama-ajan yleisöissä?) Valjeanin vastinparina ja vihollisena on äärimmäisen oikeudentuntoinen etsivä Emile Javert (Laughton), joka uskoo lakiin, lakiin ja vain lakiin! Mutta mitä on oikeudenmukaisuus? Valtavasta romaanista on täytynyt karsia paljon, mutta olennaiset teemat on säilytetty ja tiivistys on onnistunut.

 

Aikanaan erinomaisesti menestynyt Les Misérables huomioitiin neljällä Oscar-ehdokkuudella (mm. paras elokuva). Frederic March onnistuu pääroolissaan ja samoin valokeilassa paistattelee Charles Laughton, jonka roolisuoritukset ovat aina näkemisen arvoisia. Mikään elokuvaversio tuskin vetää vertoja Victor Hugon massiiviselle romaanille, mutta tässäpä yksi kelpo vaihtoehto, jos filmiadaptaatio tuntuu miellyttävimmältä vaihtoehdolta tutustua tunteikkaaseen suurkertomukseen.

Pisteytys: 7/10

Good Night, and Good Luck (2005)

Ohjannut George Clooney

Iso-Britannia, Ranska, Japani & USA 2005, 93 min. 

Draama, Historia, Biografia

Pääosissa: David Strathairn, Patricia Clarkson, Robert Downey Jr., George Clooney

 

I could use a scotch.

 

Senaattori Joe McCarthy nousi 1950-luvulla Yhdysvaltain kommunistivainojen nokkamieheksi. Kommunismihysterian vuoksi moni menetti työnsä, ystävänsä ja enemmänkin, usein syyttä suotta. Yksi avoimesti McCarthya ja mccarthyismia vastustanut julkisuuden henkilö oli uutistoimittaja Edward R. Murrow (Strathairn), joka ryhtyi ruotimaan perusteettomia kommunistivainoja ajankohtaisohjelmassaan. Uutisstudioihin ja takahuoneisiin keskittyvä historiaelokuva tutkii merkittävää käännettä televisiojournalismin historiassa ja samalla kommentoi ilmaisunvapautta.

 

George Clooneyn toinen ohjaustyö on ulkoasultaan tyylikäs kuin klassinen puku ja vanha jazz. Rytmissä ja näkökulmassa ei ole mitään vikaa, mutta elokuva on silti auttamattoman kuivakka. Studioilma alkaa nopeasti tuntumaan unettavan raskaalta. Kannattaa silti kärvistellä, koska aihe on todella kiinnostava ja tuntuu edelleen suorastaan pelottavan ajankohtaiselta. Hätäisesti sohitut kommunistivainot osuivat harvoin maaliinsa ja nykypäivänäkin mediaa ja viihdettä uhkaavat vallanpitäjien sensuurihalut. Yhdysvalloissa liukastellaan jo todella kaltevalla pinnalla.

 

Good Night, and Good Luck oli arvostelumenestys, jonka tyyliä ja aihepiirin merkittävyyttä kiiteltiin. Elokuva sai muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva) ja Venetsiassa sille myönnettiin parhaan elokuvan FIPRESCI-palkinto. Maine on kantanut ja ajankohtaisuus säilynyt: George Clooneyn ja Grant Heslovin käsikirjoitukseen pohjautuva Broadway-versio sai ensi-iltansa maaliskuussa 2025. Aiheen päivänpolttavuudesta kannattaakin pitää ääntä.

 

Pisteytys: 6/10

Munich - München (2005)

Ohjannut Steven Spielberg

Ranska, Kanada & USA, 164 min. 

Trilleri, Historia

Pääosissa: Eric Bana, Daniel Craig, Ciarán Hinds

 

We can't afford to be that decent anymore.

 

Vuonna 1972 Münchenin kesäolympialaisten yhteydessä tapahtui terrori-isku. Yksitoista Israelin olympiatiimin jäsentä menehtyi ja jäljelle jäi suru sekä syvä kauna iskun suorittaneita palestiinalaisia kohtaan. Tapahtumasarja ei saanut alkuaan tyhjästä, vaan taustalla oli pitkällinen koston kierre. Verenvuodatukselle ei tule loppua, sillä Münchenin tapauksen seurauksena agentti Avner Kaufman (Bana) lähetetään tappoiskun tekijöiden jäljille. Kaufman joutuu punnitsemaan tarkasti tekojensa seurauksia ja sitä, mitä järkeä koko tehtävässä on. Loppuuko kosto kostamalla?

Tarina on kerrottu israelilaisten näkökulmasta, mutta elokuva ei lopulta asetu heidän puolelleen. München pyrkii neutraaliuteen ja tavoitteena on antaa ääni sekä israelilaisille ja palestiinalaisille, vaikka jälkimmäiset jäävät melko kasvottomiksi. Kukaan ei ole sankari tai konna, vaan tarinan henkilöt ovat tavallisia ihmisiä pitkittyneen konfliktin jaloissa ─ tai oikeastaan he vaikuttavat vain ajelehtivan virran mukana. Puolueeton ymmärtäminen on toki arvokasta, mutta voiko elokuva todella olla neutraali? Nykytapahtumien valossa tyyli tuntuu väistämättä melko lattealta. Jos kuitenkin unohdetaan hetkeksi elokuvan konteksti, trillerinä München kyllä toimii: Kaufmanin vainoharhaisuus ja pelko kasvavat tehokkaasti tapahtumien edetessä.

München on vakavinta Spielbergiä sitten Schindlerin listan (1993), aiheessakin on samoja kaikuja. Surumielinen trilleri kiinnosti katsojia ja se nousi monien kriitikoiden top-listoille vuoden 2005 elokuvasadosta. Kaikki kritiikki ei kuitenkaan ole ollut pelkkää ylistystä, vaan puolueetonta lähestymistapaa on myös karsastettu: soraääniä on tullut sekä israelilaisten että palestiinalaisten suunnalta. Tavallaan elokuvan vastaanotto heijastuu Oscar-kisailussa: München tienasi viisi ehdokkuutta (mm. paras elokuva, käsikirjoitus), mutta yhtäkään pystiä sille ei annettu.

Pisteytys: 6/10

The New World (2005)

Ohjannut Terrence Malick

USA & Iso-Britannia 2005, 135 min.

Draama, Historia, Romantiikka

Pääosissa: Colin Farrell, Q'orianka Kilcher, Christian Bale

 

Did you find your Indies, John? You shall.

 

Valkopurjeiset englantilaisalukset saapuvat uuden mantereen rannoille. Vuosi on 1607 ja pian vehreille rannoille nousee Jamestownin siirtokunta. Kapteeni John Smith (Farrell) on joutua hirtetyksi kapina-aikeistaan, mutta säästää henkikultansa ja pääsee tekemään tuttavuutta paikalliseen alkuperäisväestöön. Läheisen heimon nuori prinsessa (Kilcher) vetää Smithin sydäntä puoleensa. Metsien siimeksestä ja naisen syleilystä löytyy aito paratiisi, jonka retkikunta olemassaolollaan myrkyttää yhä pysyvämmin. The New World perustuu Pocahontaksen tuttuun tarinaan, vaikka muuttaakin tapahtumat aikuisten väliseksi rakkaustarinaksi.

Terrence Malickin ura alkoi kolmella harvakseltaan ilmestyneellä mestariteoksella. Tällä vuosituhannella elokuvia on tullut aiempaan verraten nopeaa tahtia, mutta filmien laatua on pidetty heikkona. The New World ja sitä seurannut The Tree of Life (2011) jakoivat vielä mielipiteet: osa puolustaa Malickin filosofista visiota intohimoisesti, toisia verkkainen haahuilu tuskastuttaa. Minun mielestäni The Tree of Life menee jo valtaosin tyhjänpäiväiseksi hourailuksi, eikä tämä elokuva ole kaukana samasta kiusallisen uljaasta lätinästä. Miksi niin? Aloitetaan kuitenkin kehuilla.

The New Worldin pikkutarkka luontokuvaus on Malickille tuttuun tapaan kaunista ja äänisuunnittelu on tehty pieteetillä. Esteettisyys viiltää: tällaisesta maailmastako olemme luopuneet ja yhä luovumme? Ylipäätään elokuva on enemmän tunnetta kuin klassista Hollywood-draamaa ja se on kiistämättä kaunista itsessään. The New World onnistuu rakentamaan tunteisiinvetoavan kuvauksen kolonialismista ja uuden mantereen valloituksesta. Vanhaa maailmaakin onnistutaan lopussa katsomaan uusin silmin. Alkuperäisväestöä kuvataan sinänsä kunnioitukseen pyrkien, mutta silti he jäävät tarinassa oudon romantisoituun osaan. Q'orianka Kilcher tulkitsee kauniisti Pocahontasiin perustuvaa hahmoa, mutta hänen äänensä peittyy. John Smithin valjusta hahmosta ei saa lainkaan otetta ja Colin Farrelin roolisuoritus on onttoa kulmienkurtistelua. Romanssi ainoastaan oudoksuttaa; tarina ei toimi ja ajatusäänet alkavat ärsyttää. Lopputekstien alkaessa mietin: onneksi ei tarvinnut rypeä läpi 150 minuutin mittaista harvinaisversiota. Vai olisivatko hahmot siinä saaneet paremman mahdollisuuden?

Pisteytys: 6/10

Land and Freedom - Maa ja vapaus (1995)

Ohjannut Ken Loach

Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Italia & Espanja 1995, 109 min.

Sota, Draama, Historia

Pääosissa: Ian Hart, Rosana Pastor, Tom Gilroy

 

Join in the battle, wherein no man can fail.

Vuonna 1936 Espanjassa puhkesi verinen sisällissota, joka enteili tulevan suursodan vastakkainasetteluita. Vaaleilla valitun hallituksen joukkoja vastaan taisteli, muiden fasistimaiden tukemana, kenraali Francisco Franco joukkoineen. Työläiselokuvistaan tunnetun Ken Loachin elokuva seuraa brittimiestä, David Carria (Hart), joka liittyy hajanaisten punalippujen rintamaan. Davidin tarina on sinänsä fiktiota, mutta sodassa todella taisteli useita ulkomaalaisia, muutamia suomalaisiakin. Millainen todellisuus oli perillä ja kuinka se matkalaisia muokkasi?

 

Maa ja vapaus onnistuu osoittamaan taisteluiden ja joukkojen tuskallisen hajanaisuuden, tiedonkulun ongelmat ja sodan edetessä kasvavan kaaoksen. Lopputulos tiedetään: kapinakenraali Franco voitti ja teki raunioituneesta Espanjasta diktatuurin. Elokuvassa on kehystarina, jossa Davidin lapsenlapsi tutustuu sotakokemuksiin vanhoja kirjeitä lukemalla. Se tarina jää sopivasti taka-alalle, mutta rytmittää kerrontaa. Loppukohtauksella Loach halunnee osoittaa, ettei sisällissodassa annettuja uhrauksia pitäisi unohtaa. Se on sinänsä tärkeä tavoite, koska taistelu fasismia vastaan näemmä jatkuu edelleen.

Realistiselta tuntuva sotaelokuva on taattua Ken Loachia; aatteellista ja arkista. Rintaman pölyisillä tantereilla käydyt pitkät keskustelut aate-eroista ja kirjeisiin vuodatetut pohdinnat ovat tärkeämmässä osassa kuin taistelut, joita ei käydä megaluokan paukuin. Kerronnassa on jännitteitä mutta myös rauhaa. Maa ja vapaus palkittiin parhaana eurooppalaiselokuvana European Film Awardseissa ja Cannesistakin tuli muutama voitto, vaikka Kultainen palmu jäi saamatta.

Pisteytys: 7/10

Nixon (1995)

Ohjannut Oliver Stone

USA 1995, 192 min.

Biografia, Draama, Historia

Pääosissa: Anthony Hopkins, Joan Allen, Ed Harris, Powers Boothe

 

Always remember: others may hate you.

Yhdysvaltain 37. presidentti Richard Nixon (1913─1994) on jäänyt historiaan eritoten Watergate-skandaalin vuoksi. Presidenttivuodet 1969─1974 osuivat ajanjaksoon, jona tapahtui paljon muutakin merkittävää lähinnä ulkopolitiikan saralla: Nixonin kaudelle osui Vietnamin sodan kitkerä loppupyykki sekä suhteiden rakentaminen Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Presidenttivuosiin keskittyvä biografia käy läpi Nixonin (Hopkins) poliittisen uran ja presidenttiyden keskeiset vaiheet, hakien välillä taustoitusta lapsuuteen asti uppoavista takaumakuvista. Millainen mies Nixon oli?

Nixon on aiheeltaan kiinnostava, toteen ja sen tulkintoihin perustuva henkilökuva. Anthony Hopkinsin tulkitsema Nixon näyttäytyy itsepäisenä, vimmaisena ja loppua kohti melko höperöityvänä hahmona. Kesto on uuvuttavan pitkä kolmetuntinen: tyhjäkäyntiä ei sinänsä ole, mutta tiivistystä kaipaa silti. Pituudestaan huolimatta elokuva ei tuhlaa aikaa selittelyyn ja taustoitukseen, vaan se olettaa katsojan olevan kartalla Nixonin aikakaudesta keskeisine tapahtumineen ja merkkihenkilöineen. Nykykatsojalle siinä voi jo olla haastetta, vaikka tapahtumien tunteminen pääpiirteissään onkin yleissivistystä.

Oliver Stone on kunnostautunut presidenttielokuvien teossa ennen ja jälkeen Nixonin. Tunnetuin ja maineeltaan parhain on Kennedy-filmi JFK (1991), ja kolmikosta heikoiten menestynein puolestaan on Bush-tulkinta W. (2008). Nixon on kunnianhimoinen ja monien tulkintojen värittämä henkilökuva, mutta ei lainkaan yhtä terävä ja mukaansatempaava kuin legendaarisempi JFK. Aikanaan Nixon menestyi kohtalaisesti: katsojia filmi kiinnosti ja se sai myös muutaman Oscar-ehdokkuuden (mm. käsikirjoitus, Hopkinsin rooli). Kriitikkojen mielipiteet ovat jakautuneet ─ onhan käsittelyssä kontroversiaali hahmo ja elokuvan tulkinta herättää herkästi kaikenkirjavia ajatuksia.
 

Pisteytys: 6/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Hotelli Ruanda, 2004)

Why are people so cruel?

Vuoden 2004 elokuvista populaarikulttuurin muistiin on jäänyt eritoten Perikadon (2004) räyhäävä Hitler. Moni muukin kaksikymppinen hittifilmi tunnetaan edelleen: suuria yleisöjä vetivät puoleensa esimerkiksi Pixar-animaatio Ihmeperhe (2004) sekä verinen Jeesus-filmatisointi The Passion of the Christ (2004). Oscar-gaalan suurimmat menestyjät olivat Howard Hughes -biografia Lentäjä (2004) sekä Clint Eastwoodin nyrkkeilydraama Million Dollar Baby (2004). Oma suosikkini vuoden filmeistä lienee viininlipittäjistä kertova draamakomedia Sideways (2004). Päivän filmi lukeutuu vuotensa nimekkäiden menestysteosten joukkoon.

 

 

Hotel Rwanda - Hotelli Ruanda
Ohjannut Terry George

USA, Iso-Britannia & Etelä-Afrikka 2004, 121 min.

Draama, Biografia, Historia

Pääosissa: Don Cheadle, Sophie Okonedo, Joaquin Phoenix

Vuonna 1994 Ruandassa tapahtui verinen kansanmurha, jossa surmansa sai noin 800 000 ihmistä vain muutaman kuukauden aikana. Tositapahtumiin pohjautuva elokuva seuraa hotellipäälikkö Paul Rusesabaginan (Cheadle) pyrkimystä pelastaa ihmishenkiä. Suhteiden, rahojen, lahjusten ja välillä silkan tuurin avulla mies onnistuu majoittamaan tuhatpäisen joukon vainottua väkeä hotelliinsa.

Nyt kun kansanmurha-aihe on valitettavasti Lähi-Idässä ajankohtaistunut, Hotelli Ruanda tuntuu puhuttelevalta. Miten tapahtumia käsitellään mediassa, kuunteleeko maailma? Kiinnostaako ketään? Milloin kansanmurhaa voidaan kutsua kansanmurhaksi? Riittämättömien aputoimien vuoksi Ruandan uhriluvut kasvoivat valtaviksi. On pohjattoman murheellista, että vastaavat tapahtumat toistuvat jälleen, eikä mitään olla opittu. Toki lähtökohdat ovat erilaiset, mutta lopputulos on hyytävän tuttu.

Hotelli Ruanda on aiheeltaan tärkeä ja koskettava elokuva, vaikka tarinana se keskittyy liikaa päähenkilöönsä. Elokuvassa olisi paljon muitakin merkittäviä tarinoita, jotka nyt jäävät sivuun. Käsikirjoitusta toisaalta kehuttiin aikanaan paljon ja se oli ehdolla Oscarin saajaksi. Sinänsä yllätyksetöntä ja samalla tylsää, sillä Hollywood-konventioita noudattava tarina ei tee oikeutta tositapahtumille. Noh, elokuva sentään sai näkyvyyttä ja nostatti kyyneleitä, toisin kuin Ruandan tapahtumat vuosikymmentä aiemmin.

Pisteytys: 6/10

The Look of Silence (2014)

Ohjannut Joshua Oppenheimer

Tanska, Suomi, Ranska, Saksa, Indonesia, Israel, Alankomaat, Norja, Iso-Britannia & USA 2014, 103 min.

Dokumentti, Historia

 

Human blood is salty and sweet.

 

Joshua Oppenheimerin dokumentti käsittelee Indonesian joukkomurhien (1965─1966) raskasta perintöä. Elokuva on temaattista jatkoa Oppenheimerin edellisdokumentille He tappoivat öisin (2012), jossa entiset murhaajat muistelevat surmatöitään ylpeillen. Tässä elokuvassa kuva tarkentuu keski-ikäiseen mieheen, Adi Rukuniin, jonka veli sai joukkolahtauksessa surmansa. Rukun kohtaa murhiin osallistuneita sekä heidän perheitään. Menneisyyden tekojen taakka on raskas kaikille.

The Look of Silence on edeltäjäänsä napakampi ja selkeämpi, ja sen voi katsoa aivan täysin omana teoksenaan. Toki filmi syvenee, jos katsoo teosparin molemmat osat. Dokumentti käsittelee taitavasti lähihistorian vaiettuja tekoja ja vaikeita tunteita, joiden purkautumista on riipaisevaa seurata. Menneisyyden kipeät haavat on kuitenkin paras aukaista, jotta seuraavilla sukupolvilla olisi helpompaa. Monien vuosikymmenten takaiset teot kuitenkin luovat edelleen pelkoa. Siitä kertoo sekin, että molempien Oppenheimerin dokumenttien tekijöissä on monia henkilöitä, jotka eivät ole halunneet nimeään julkisuuteen. Valta on edelleen heillä, jotka katsovat surmatyöt oikeutetuiksi.

Kansainvälisenä yhteistyönä tuotettu elokuva on saanut suosiota maailmanlaajuisesti ja elokuva oli ehdolla muun muassa parhaan dokumentin Oscarin saajaksi. Kansanmurha-aihio on valitettavasti edelleen ajankohtainen teema, samoin menneisyyden hirmutekojen vähättely. Kahden Indonesia-dokumentin jälkeen Joshua Oppenheimerilta ei ole tullut uusia elokuvia, mutta tiettävästi seuraava filmi on aivan toista lajia ─ maailmanloppumusikaali The End saanee ensi-iltansa vuonna 2024. Kenties siinäkin käsitellään kriisien herättämiä vaikeita tunteita ja ylisukupolvisia traumoja.

Pisteytys: 8/10

The Act of Killing - He tappoivat öisin (2012)

Ohjannut Joshua Oppenheimer

Iso-Britannia, Tanska & Norja 2012, 167 min.

Dokumentti, Historia, Biografia

Did the people I tortured feel the way I do here?

 

Seitsemänkymppinen Anwar Congo on arvostettu gangsteri, jonka kontolla on satojen ihmisten väkivaltainen surmaaminen. Silti Congoa ja hänen kaltaisiaan juhlitaan Indonesiassa kansallissankareina, jotka 1960-luvulla nitistivät maassa orastavan kommunismin. Joshua Oppenheimerin (s. 1974) dokumentissa Congo muistelee menneisyyttään ja osallistuu elokuvantekoon, jossa hän näyttelee itseään ja myös entisiä uhrejaan.

 

He tappoivat öisin kuvaa ällistyttävällä tavalla pahuuden arkisuutta. Tavalliset, lupsakan oloiset miehet muistelevat entisiä hirmutekojaan naureskellen kuin mitä tahansa nuoruuden hurvittelua. Surmien dramatisointi kuitenkin vähitellen herättää sielussa uinuvan tuskan, vaikka pidätelty katumus ei pääsekään täysin valloilleen. Samalla filmi sivuaa maassa rehottavaa korruptiota ja menneisyyden raskaita painolasteja. Aihe on kiinnostava, mutta elokuva on turhan hidastempoinen ja jankkaava ─ kenties lyhennetty versio (122 min.) on terävämpi.

Kyseenalaisesta käsittelytavastaan huolimatta He tappoivat öisin on ollut arvostelumenestys. Dokkari-Baftalla palkittu elokuva oli myös ehdolla parhaan dokumentin Oscarin saajaksi. Elokuva on tehty taitavasti, sillä se ei retostele gangstereiden "urotöillä", vaikka antaakin heille valokeilan. Spottivalo kuitenkin tutkii, paljastaa ja lisää ymmärrystä. Elokuva sai pian jatkoa: Indonesian massamurhia eri näkökulmasta tutkiva The Look of Silence (2014) oli niin ikään arvostelumenestys.

Pisteytys: 7/10

13th - 13. lisäys (2016)

Ohjannut Ava DuVernay

USA 2016, 100 min.

Dokumentti, Rikos, Historia

 

So let's look at the statistics...

 

Yhdysvalloissa elää viitisen prosenttia maailman väestöstä, mutta peräti neljännes maailman kaikista vangeista lusii tuomiotaan tuossa vapauden maassa. Erityisen silmiinpistävää on, että vangeista valtava osa on mustia. Black Lives Matter -dokumentti pureutuu väkevästi Yhdysvaltain rasistiseen historiaan vankiloiden kautta. Aseena ovat tiukat faktat, joita dokumentti pudottelee sopivasti annostellen. Vankilat vertautuvat nykyajan orjuuteen, eikä väite tunnu lainkaan tuulesta temmatulta.

13. lisäys on tyyliltään puhuvien päiden dokumentti, mutta se on rytmitetty selkeästi ja kiinnostavasti. Elokuva pohjustaa nykytilannetta Yhdysvaltain rasistisella historialla ja paljastaa, kuinka tämän päivän vankilatodellisuuteen on oikein ajauduttu. Vankiloiden ja niistä hyötyvien yritysten liitto vaikuttaa toivottomalta vyyhdiltä, jonka purkaminen vaatii valtavasti työtä. Dokumentin ensi-illasta on pian vuosikymmen ja tuntuu ahdistavalta, ettei elokuvan aihe ole ehtinyt vanheta yhtään.

Ahdistusta purkaakseen voi toki syventyä tärkeään aihepiiriin syvällisemmin. Tämän dokumentin lisäksi ohjaaja Ava DuVernayn (s. 1972) tuotannossa on muutakin katsomisen arvoista mustaa historiaa: historiadraama Selma (2014) seuraa mustien ihmisoikeustaistelua Martin Luther Kingin johdolla. Sama tematiikka toistuu uusimmassa kehutussa ohjaustyössä Origin (2023), joka sai ensi-iltansa Venetsiassa viime syksynä. Selma oli jo esillä Oscar-gaalassa, tosin vain parhaan kappaleen ansiosta. 13. lisäys sai dokumentti-ehdokkuuden, mutta voiton vei hieman samaa teemaa liippaava O.J.: Made in America (2016) -saaga. Samana vuonna ehdolla oli myös rasismidokumentti I am Not Your Negro (2016), jossa tutkitaan nyky-Yhdysvaltojen rasismia kirjailija James Baldwinin sanoin. Aikanaan tunteita aiheellisestikin kuumentanut #OscarsSoWhite -kohu näkyy ehdokasasettelussa!

Pisteytys: 8/10

Jackie (2016)

Ohjannut Pablo Larraín

USA, Ranska, Chile & Kiina 2016, 100 min.

Biografia, Historia, Draama

Pääosissa: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig

I never wanted fame. I just became a Kennedy.

John F. Kennedyn salamurha (1963) aiheutti suuren mediamylläkän, villitsi salaliittoteorioita ja suisti Yhdysvaltain ulkopolitiikan uuteen suuntaan. Samalla tapahtuma oli suuri henkilökohtainen tragedia Kennedyn lähipiirille, eritoten miehensä murhan todistaneelle Jacqueline Kennedylle (Portman). Ensimmäisen naisen osa jää saman tien taakse: on suunniteltava uutta, muutettava, huolehdittava lapsista, vaadittava tietoa ja ylläpidettävä erilaisia rooleja. Kaiken yllä häilyy surun usva.

 

Jackie on monista aikatasoista yhdistelty intiimi kertomus. Kaikki hetket ovat kuitenkin melko lähellä toisiaan ja kaikissa Jackie saa puhua suunsa puhtaaksi eri tavoin. Kuulijoina ovat pappi, toimittaja, läheinen avustaja ja edesmenneen miehen veli. Itse murhahetki välähtelee nopeina, kipeinä muistoina. Vastapainoa surun eri vaiheille tuovat vuoteen 1962 sijoittuvat kohtaukset, joissa presidentin vaimo esittelee Valkoista taloa televisiolähetyksessä.

 

Venetsiassa ensi-iltansa saanut Jackie miellytti kriitikoita ja filmi kilpaili Kultaisesta leijonasta. Pääpokaali jäi saamatta, mutta onnistunut käsikirjoitus palkittiin. Muihin elokuvan saamiin tunnustuksiin lukeutuvat muun muassa Bafta-pysti ja Oscar-ehdokkuus puvustuksesta; sellaista sieti odottaa, sillä rouva Kennedy muistetaan muotitietoisuudestaan. Aikalaistunnelmaa on muutenkin luotu tyylikkäästi ja se on huomioitu monin tavoin kuvauksessakin. Tarkkuudella rakennettu surudraama on kiinnostava henkilökuva, mutta jokin siinä jättää etäälle.

Pisteytys: 7/10

Bridge of Spies - Vakoojien silta (2015)

Ohjannut Steven Spielberg

USA, Intia & Saksa 2015, 142 min. 

Draama, Historia, Trilleri

Pääosissa: Tom Hanks, Mark Rylance, Alan Alda

You should be careful.

Tositapahtumiin pohjautuva Vakoojien silta sijoittuu kylmän sodan epäluuloisiin vuosiin. Tarina alkaa vuodesta 1957, jolloin Rudolf Abel (Alda) pidätetään New Yorkissa neuvostovakoojana epäiltynä. Hän saa asianajajakseen työhönsä vakavasti suhtautuvan James B. Donovanin (Hanks), joka pelastaa Abelin kuolemantuomiolta. Monikaan ei suhtaudu Donovanin työhön suopeasti, mutta myöhemmin mielipiteet kääntyvät täysin. Abelin säästäminen nimittäin antaa Yhdysvalloille valttikortin, jonka avulla oman maan vakooja voidaan saada palautettua hengissä kotiin.

Coen-veljesten ja Matt Charmanin käsikirjoittama Vakoojien silta on keskinkertaista agenttiviihdettä. Tarina on hyvä, mutta eritoten loppua kohden elokuva väljähtyy melko kiusalliseksi siirapiksi. Kaiken kruunaa arjen sankarin rooleistaan tuttu Tom Hanks, joka ─ sinänsä pätevästi ─ esiintyy jälleen vaatimattomana oikeusvaltion malliesimerkkinä. Coenit olisivat saaneet ohjata filmin Steven Spielbergin sijaan, silloin elokuvassa olisi melko varmasti ollut kiinnostavaa särmää.

 

Tunnetun tekijätiimin luoma Vakoojien silta oli näyttävästi esillä Oscar-gaalassa, josta vain sivuroolia näyttelevä Mark Rylance lähti kotiin palkinto kourassaan. Lavasteet olisivat voineet olla toinen voittomahdollisuus, sillä aikakauden miljöö on tyylikkäästi luotu. Se ei kuitenkaan ole aivan niin loistava kuin toisessa 2010-luvulla ilmestyneessä kylmän sodan agenttitrillerissä Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011). Harkitun estetiikan lisäksi elokuvia yhdistää sekin, ettei kummassakaan pääpaino ole kovassa toiminnassa ja rytinässä, vaikka muutama tarkkaan tähdätty luoti viuhahtaakin.

 

Pisteytys: 6/10

12 Years a Slave (2013)

Ohjannut Steve McQueen

USA & Iso-Britannia 2013, 134 min.

Draama, Biografia, Historia

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o

 

I don't want to survive. I want to live.

 

Solomon Northup (n. 1807─1864) oli newyorkilainen muusikko, joka kidnapattiin orjuuteen vuonna 1841. Ihonväristään huolimatta Northup oli syntynyt vapaana, mutta hänellä ei ollut mahdollisuutta todistaa seikkaa etelän orjakauppiaille. Kukapa plantaasinomistaja mustaa miestä auttaisi? Lopulta Northup pääsi vapauteen ja kirjoitti kokemuksistaan muistelmateoksen 12 Years a Slave (1853), joka on toiminut perustana tälle sielua viiltävälle biografialle.

12 Years a Slave on aiheeltaan synkkä ja sen katsominen tekee pahaa monessa kohdassa. Elokuva ei silti ole ylettömän raskasta tai vastenmielistä seurattavaa, sillä draama on rakennettu taitavasti. Katsojaa sentään huojentaa tieto siitä, että Solomonin (Ejiofor) osalta piina on tuleva päätökseensä ─ mutta entä kaikki muut orjat, joilla ei ole samaa etuoikeutta? Steve McQueenin historiadraama on väkevä muistutus maailmassa edelleen vallitsevasta epätasa-arvosta ja sen juurista.

Erinomaiseen suosioon kohonnut elokuva menestyi näyttävästi teattereissa ja kriitikoiden arvioissa. Parhaan elokuvan Oscarin lisäksi akatemiapysti tuli sekä onnistuneesta käsikirjoituksesta että Lupita Nyong'on tunteikkaasta roolisuorituksesta. Chiwetel Ejiofor puolestaan ansaitsi roolistaan Baftan. Vielä kymmenvuotisjuhlavuonnaan 12 Years a Slave on terävä ja mieleenjäävä teos; ehdottomasti edelleen yksi vuoden 2013 parhaimmista elokuvista.

Pisteytys: 8/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Tom Jones, 1963)

Ah, Tom ─ you wicked dog.

 

Tanssiaskeleet käyvät vuoteen 1963! Rapakon takaa kantautui vuoden mittaan isoja uutisia: Alcatrazin pahamaineinen vankila suljettiin, Martin Luther King lausui kuuluisat sanansa "I have a dream" ja presidentti John F. Kennedy salamurhattiin. Kulttuurin saralla tapahtui, ja paljon muutakin kuin alkavaa Beatlemaniaa. Briteissä esitettiin ensimmäinen jakso Doctor Who -sarjaa ja Ruotsissa päivänvalon näki Astrid Lingrenin rakastettu satukirja Vaahteranmäen Eemeli (1963).

Vauhdikasta vuotta 1963 vie tunnelmoimaan ajankuvaa taitavasti maalaava Ford v Ferrari (2019) tai demokratiaa puolustava rikostrilleri Z ─ hän elää (1969). Kennedyn murhaa ja sen jälkihöyryjä taas puidaan kiintoisasti elokuvissa Report (1967) sekä JFK (1991). Mutta kuusikymppiset tapahtumat sikseen ─ nyt kiidetään kaukaiselle 1700-luvulle, tosin taatulla 60-luvun veikeällä tyylillä.

Tom Jones ─ hulivilihurmuri
Ohjannut Tony Richardson

Iso-Britannia 1963, 129 min.

Komedia, Historia

Pääosissa: Albert Finney, Susannah York, George Devine

 

 

 

 

Henry Fieldingin samannimiseen klassikkokirjaan (1749) perustuva Tom Jones vie 1700-luvun Englantiin. Nimikkohenkilö Tom Jones (Finney) on ottolapsena varttunut nuorukainen, jonka komeat piirteet vetoavat nuoriin neitosiin. Tomppa ottaa avuistaan kaiken ilon irti, ja onnellisen avioliiton solmimisessa on sattuneista syistä jos jonkinmoisia mutkia ja käänteitä!

Melko kokeellisella tyylillä toteutetussa filmissä historiallinen romanssi kohtaa Benny Hill -henkisen komiikan. Pysäytyskuvat, neljännen seinän rikkominen, yllättävä kohellus ja monenlaiset muksahtelut antavat tarinalle omaperäisen sävyn. Lopputulos on kummasti viihdyttävä, vaikka pääasiassa kiusallisen rasittava. Ohjaaja Tony Richardson (1928─1991) harmitteli jälkeen päin olevansa lopputulokseen tyytymätön, vaikka elokuva nousikin välittömään suosioon.

Aikalaisyleisöt todella pitivät elokuvasta ja jopa niin paljon, että Tom Jones kohosi yhdeksi vuotensa suurimmista hittifilmeistä. Menestys ei jäänyt ainoastaan lippuluukuille: kahdeksan Oscar-ehdokkuuden elokuva voitti neljä pystiä, mukaan lukien parhaan elokuvan pokaalin. Kovasta maineestaan huolimatta Tom Jones on aikojen saatossa vaipunut unholaan. Kävi lopulta niin, että Richardson taisi olla oikeassa. Erikoinen tyyli jäi kuriositeetiksi ja kertanauruksi.

Pisteytys: 5/10

5. luukku: 90 vuotta sitten (Henrik VIII:n yksityiselämä, 1933)

Chop my head?

Vuonna 1933 steppikuningas Fred Astaire teki elokuvadebyyttinsä (Suurkaupungin tytär, 1933), Kippari-Kalle-lyhytelokuvien (1933─1957) sarja näki ensi kertaa päivänvalon ja monissa suomalaisissa filmeissä rallatti iki-ihana yleisösuosikki Georg Malmstén. Vielä tuntemattomat tulevat elokuvatähdet Michael Caine, Roman Polanski ja Gene Wilder uinuivat viattomina kehdoissaan, autuaan tietämättöminä valkokankaiden vetovoimasta.

Vuoden 1933 elokuvista muistetaan eritoten näyttävä musikaali 42. katu (1933), Marx-veljesten hupailu Neljä naurettavaa naapuria (1933) sekä jännittävä tehosteklassikko King Kong (1933). Päivän filmissä lähdetään kuninkaallisille jäljille. Kuninkaallisista kertova The Crown -sarja (2016─2023) on kiehtonut viime vuosina, joten miksipä eivät aiemmatkin kruunupäät innostaisi!

 

 

The Private Life of Henry VIII - 

Henrik VIII:n yksityiselämä
Ohjannut Alexander Korda

Iso-Britannia 1933, 97 min.

Biografia, Historia, Draama, Komedia

Pääosissa: Charles Laughton, Robert Donat, Merle Oberon

 

 

 

Englannin kuningas Henrik VIII (1491─1547) muistetaan itsevaltaisena ja sotaisena hallitsijana, joka vaihtoi vaimoja kuin sukkia. Halu päättää ensimmäinen avioliitto sysäsi peräti käyntiin uskonpuhdistuksen, mikä on terävä osoitus hallitsijan mahtavasta vallasta. Tässä biografiassa kaikki historialliset nyanssit eivät ole ihan kohdillaan, mutta vaimonvaihtoon keskittyvä tarina kelpaa kyllä hauskaksi viihteeksi.

Henrik VIII:n yksityiselämä aloittaa tarinansa suoraan Henrik-kuninkaan (Laughton) toisen avioliiton loppuvaiheista. Pari vaimoa menettää päänsä ja yksi kuolee synnytykseen, mutta sentään jokuselle ex-rouvalle riittää elinpäiviä eronkin jälkeen. Hieman kuivakasta nimestään huolimatta elokuvan ote on ennen muuta humoristinen. Sävyä korostavat esimerkiksi hauskat mässäilykohtaukset, joilla on sittemmin ollut suuri vaikutus Henrik VIII:n historiakuvaan ─ tosiasiassa aikansa hovielämä ei ole ollut ihan sellaista porsastelua kuin filmi antaa olettaa.
 

Englantilaishovin seikkailut vetosivat yleisöihin kotimaan ulkopuolellakin, ja niinpä elokuvasta tuli sangen iso hitti maailmalla. Elokuvan ehdoton tähti on pääroolia näyttelevä Charles Laughton, joka palkittiin riemastuttavasta kuningastulkinnastaan Oscarilla. Menestysrooli avasi Laughtonille tien tähtiin: yksi miehen ikonisista roolitöistä syntyi jo parin vuoden päästä, kun hän julmisteli vaikuttavasti HMS Bountyn kapteenina elokuvassa Kapina laivalla (1935).

Pisteytys: 7/10

Lincoln (2012)

Ohjannut Steven Spielberg

USA & Intia 2012, 150 min.

Biografia, Historia, Draama

Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, David Strathairn

 

Are we fitted to the times we're born into?

Yhdysvaltain sisällissodan verisiin vuosiin sijoittuva historiadraama seuraa presidentti Abraham Lincolnin (Day-Lewis) viimeisiä elinkuukausia. Sodan on loputtava, ja se vaatii samalla orjuuskysymyksen ratkaisua. Lincolnin päämääränä on kieltää orjuus lopullisesti, mutta haasteena on saada enemmistö senaattoreista liittymään orjuuden vastaiseen rintamaan.

 

Lincoln on tyyliltään perinteisehkö, hieman pönöttävä suurmieselokuva. Daniel Day-Lewisin sopivan arkinen roolisuoritus keventää pahinta patsastelua, ja muutkin näyttelijät sopivat osiinsa. Sinänsä perustuslakiväännöstä kertova tarina on dramatisoitu hyvin, mutta ehkäpä valkoisten ukkojen kabinettihuutelussa on aina pieni kuivakkuuden riski. Tällä kertaa sitä ei voida väistää.

Lukuisia palkintoehdokkuuksia ja suuria katsojalukuja kerännyt Lincoln oli ilmestyessään näyttävä elokuvatapaus. Menestys oli huomattavaa eritoten Yhdysvalloissa, jossa ikonisen presidentin perintö elää yhä voimakkaana. Kahdestatoista Oscar-ehdokkuudesta Lincoln voitti lopulta vain kaksi: Day-Lewis nappasi pystin varmasta roolityöstään ja toinen palkinto meni ansaitusti elokuvan lavasteille. Upeasti rakennettu, runsas ja savuinen menneen maailman estetiikka onkin elokuvan ehdottomasti parasta antia. Harmi, ettei kerronta nouse miljöön eläväisyyden tasolle.

Pisteytys: 6/10