Les invasions barbares ─ Barbaarien invaasio (2003)

Ohjannut Denys Arcand

Kanada & Ranska 2003, 99 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Rémy Girard, Stéphane Rousseau, Marie-Josée Croze

 

It's not the present you cling on, it's your past life.

 

Menestynyt bisneshai Sébastien (Rousseau) saa tietää Rémy-isänsä (Girard) tekevän kuolemaa. Isän ja pojan välit ovat tulehtuneet, mutta ei auta: on yritettävä paikata mitä paikattavissa on, ja tehdä isäpapan olosta mahdollisimman tuskaton. Ystävät ja perhe saapuvat Rémyn ympärille ja koittavat tehdä viime hetkistä niin onnellisia kuin suinkin osaavat. Keskeneräiset elämät, menneisyyden muistot ja tulevaisuuden toteutumattomat haaveet sulautuvat toisiinsa.

Barbaarien invaasio (engl. The Barbarian Invasions) käsittelee koskettavasti elämän ehtoota. Väistämättömän surullinen loppu jättää janoamaan kauneutta ja aistinautintoja, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista! Filmi ei kuitenkaan ole pelkkää pakahduttavaa kyynelehdintää, vaan sopivissa määrin komedia. Rémyn elämän muistelu ja kuoleman odottelu on samanaikaisesti hauskaa ja haikeaa, varsin uskottavaa ja ennen kaikkea rehellistä draamaa.

Elokuva on jatko-osa Denys Arcandin (s. 1941) läpimurtoteokselle Amerikan imperiumin rappio (1986), jossa samainen kaveriporukka jauhaa seksielämästään: nyt samat jutut jatkuvat, mutta suuremmalla elämänkokemuksella. Barbaarien invaasio toimii silti aivan täysin omana teoksenaan, eikä vaadi edellisosan katselua. Sarjaa jatkaa vielä vähemmän tunnettu The Age of Ignorance (2007). Edeltäjänsä tapaan Barbaarien invaasio oli arvostelumenestys. Suosiota tuli niin Cannesissa kuin Baftoissa, ja palkintopotin täydensi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar.

Pisteytys: 7/10

Elephant (2003)

Ohjannut Gus Van Sant

USA 2003, 81 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: John Robinson, Eric Deulen, Elias McConnell, Alex Frost

So foul and fair a day I have not seen.

Columbinen koulusurma (1996) kauhistutti maailmaa. Järkytys ei muuttanut maailmaa paremmaksi, sillä Yhdysvalloissa tapaukset ovat vain yleistyneet turruttavuuteen asti. Gus Van Santin Elephant on osin fiktiivinen kertomus Columbinen kohtalokkaasta päivästä. Elokuva keskittyy muutamaan tuntiin juuri ennen ammuskelua. Sama tapahtumasarja käydään läpi eri oppilaiden näkökulmasta, lopulta myös murhaajien kautta. Eikö kukaan huomaa elefanttia huoneessa, nuorten sisälle kertynyttä vihaa?
 

Taidokkaasti toteutettu elokuva vaatii rauhoittumista ja pohtivaa katselua. Ehkäpä siksi filmistä ei tullut valtaisaa megahittiä, vaikka vastaanotto olikin positiivinen. Meriittejäkin sentään tuli, sillä Cannesissa Elephant palkittiin Kultaisella palmulla. Elokuva on saanut kehuja kerronnastaan ja eritoten oivaltavasta kuvauksestaan. Dokumentaarisen rekonstruktion tapaan tismalleen sama hetki kuvataan useasti eri henkilöiden kautta. Kohtaukset limittyvät toisiinsa ja kuvaus tuntuu välillä taikatempulta.

Elephantin kerrontatyyli on arkinen ja vähäeleinen, mikä tekee elokuvasta varsin samaistuttavan. Jopa lievä lakonisuus on oiva keino korostaa surmatöiden järkyttävyyttä, eikä kaikkea roisketta ja rälläystä ole tarpeen näyttää. Yhtäkkiä tarina loppuu kesken, kuten monet elämätkin. Aitoutta korostaa lisäksi se, että näyttelijät ovat tavallisia nuoria, jotka esiintyvät omilla etunimillään. Käsikirjoitus on syntynyt osittain improvisoimalla. Jopa tylsän arkisista tapahtumista tulee henkilökohtaisia ja todellisen tuntuisia. Toisaalta hahmot jäävät sopivan etäälle, aivan kuten ne sadat rinnakkaisluokkien koulutoverit, joista ei vuosikymmenten päästä muista juuri sitä nimeäkään. Monella heistä oli taatusti oma elefanttinsa, jota kukaan aikuinen ei nähnyt.

 

Pisteytys: 8/10

Bowling for Columbine (2002)

Ohjannut Michael Moore

USA, Kanada & Saksa 2002, 120 min.

Dokumentti

 

Thank you for not shooting me.

 

Dokumentaristi Michael Mooren (s. 1954) elokuva Yhdysvaltain asehulluudesta ravistelee. Bowling for Columbine on saanut nimensä ja innoituksensa Columbinen verilöylystä (1996) eli Columbinen high schoolissa tapahtuneesta joukkomurhasta. Koulusurmien ohella elokuva ei unohda median yllyttävää roolia saati pistooli tyynynsä alla nukkuvia kunnon kansalaisia. Moore käy läpi Yhdysvaltain veristä historiaa ja pohtii syitä sille, miksi missään toisessa maassa tilanne ei ole näin järkyttävä.

Parhaan dokumentin Oscarilla palkittu Bowling for Columbine oli ajankohtainen aikanaan ja on sitä edelleen. Kylmää tosin ajatellakin, kuinka paljon murhaluvut ovat kasvaneet kahdessa vuosikymmenessä. Kouluammuskeluista on tullut lähes rutiinia, poliisiväkivalta on noussut tapetille ja lääke ammuskelupelkoon on ainoastaan aseiden määrän lisääminen. Mooren mukaan uutisten väkivaltajuttujen määrä on noussut kohisemalla silloinkin, kun murhatilastot ovat laskeneet. Mikä lie Yhdysvaltalaisen median tila nykypäivänä? En rohkene olla kovin positiivisella mielellä.

Bowling for Columbine yhdistää nopeita leikkauksia, huumoria ja Mooren provosoivaa tyyliä. Elokuva on viihdyttävä, välillä jopa totuuden ja syvällisen pohdiskelun kustannuksella. Sopivissa hetkissä tarina kuitenkin vetää vakavaksi ja jättää rutkasti ajattelemisen aihetta. Dokumentin kärkkäyden vuoksi asehulluuden lopulliset syyt jäävät turhan avoimiksi. Moore piikittelee silti onnistuneesti väärään suuntaan katsovia ihmisiä, jotka syyttävät väkivallasta musiikkia, videopelejä ja milloin mitäkin viihdeteollisuuden lajia. Tähän Moore vastaa osuvasti: Columbinen koulusurmaajat kävivät keilaamassa juuri ennen surmatöitään, miksei kukaan halua kieltää keilailua?

Pisteytys: 7/10

Good Bye Lenin! (2003)

Ohjannut Wolfgang Becker

Saksa 2003, 121 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Daniel Brühl, Katrin Sass, Chulpan Khamatova

The future lay in our hands. Uncertain, yet promising.

Eletään 1980-luvun loppua Itä-Berliinissä. Nuorukaiseksi varttuneen Alex Kernerin (Brühl) arjen mullistaa ensin äidin (Sass) vakava sairastuminen ja sitten Berliinin muurin murtuminen. Koomaan vaipunut sosialistirouva herää täysin muuttuneeseen maailmaan, mutta lääkärin määräyksestä häntä on suojeltava kaikilta järkytyksiltä. Alex saa ponnistella tosissaan, jotta saa varjeltua äitinsä hermoja muuttuneelta todellisuudelta ja pidettyä lännen ulkona perheen asunnosta.

Sympaattinen draamakomedia kietoutuu taidokkaasti Berliinin vivahteikkaaseen lähihistoriaan. Kaupunki on yksi elokuvan keskeisiä elementtejä, ja siellä vierailleelle filmin maisemat tuovat erityistä iloa. Itse tarina on oivaltava allegoria neuvostojärjestelmän romahduksesta: kulissit pysyvät pystyssä pisimpään, vaikka maailma kuohuu muutosta. Satiiri muistuttaa hieman tsekkoslovakialaista neuvostoparodiaa Palaa, palaa! (1967), joskin Good Bye Lenin ei ole sävyltään aivan niin kitkerä. Kun ajallista etäisyyttä tulee väliin, muistelusta voi jo löytää paksun siivun DDR-arjen "ostalgiaa".

Good Bye Lenin menestyi oivasti kotimaassaan ja kärkkyi jopa Berliinin Kultaista karhua. Elokuva lähetettiin Saksan ehdokkaana Oscareihin, mutta itse kisaan filmi ei päässyt. Silti kriitikoilta tuli kiitosta maailmanlaajuisesti. Erityisen onnistunut elokuvassa on sen käsikirjoitus, joka tasapainoilee tyylikkäästi draaman ja absurdin komedian välillä. Vaikka Yann Tiersenin haikeiden pianosävelten soidessa ostalgia-aatokset heräävät, systeemin toimimattomuutta ei peitellä. Toisaalta muurin murtuminenkaan ei tuo onnea, vaan uudenlaisia hankauksia. Kumpikaan vaihtoehto ei lopulta ole hyvä tai paha, eikä maailma koskaan ole mustavalkoinen paikka.

Pisteytys: 8/10

Oldeuboi ─ Oldboy (2003)

Ohjannut Park Chan-wook

Etelä-Korea 2003, 120 min.

Toiminta, Mysteeri, Draama

Pääosissa: Choi Min-sik, Yoo Ji-tae, Kang Hye-jeong

Revenge is good for your health, put pain will find you again.

 

Liikemies Oh Dae-su (Min-sik) joutuu putkaan kostean illan päätteeksi. Vankila tosin vaikuttaa perin oudolta, ja hiljalleen selviää, ettei pidätys ollutkaan yhden yön reissu. Dae-sun vankeus venyy viidentoista vuoden mittaiseksi, kunnes hän yhtäkkiä vapautuu. Kostonhimo, tietämättömyys ja suoranainen seinähulluus ovat muokanneet miehestä ärhäkän kostokoneen, joka aikoo etsiä tuntemattoman vangitsijan käsiinsä hinnalla millä hyvänsä.

 

Oldboy on osa Park Chan-wookin (s. 1963) temaattista kostotrilogiaa. Sarjan aloittaa Sympatiaa herra kostajalle (2002) ja päättää Lady Vengeance (2005), jotka eivät kuitenkaan ole nousseet aivan yhtä kovaan maineeseen kuin tämä sarjan keskimmäinen teos. Trilogian elokuvat käsittelevät kostoa eri aspekteista. Oldboy tutkii nokkelasti koston motiivia: onko siinä lopultakaan mitään mieltä? Oikeuttaako mikään kostoon? Kostonhimo on kyllä motivoitu hyvin ja samaistuttavasti, sillä mitäpä muutakaan perheensä ja elämänsä menettäneellä miehellä enää on jäljellä.

 

Oidipus-myyttiä ja mustaa huumoria yhdistelevä Oldboy on vetävää toimintaa. Paikoitellen väkivalta on aika graafista, mutta silti tyylikästä. Äärimmäisetkin ratkaisut tukevat kertomuksen ydintä, koston järjettömyyttä. Kriitikoilta erinomaisen vastaanoton saanut elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi, jonka sijaan Park Chan-wook sai Cannesista kotiinviemisiksi parhaan ohjaajan palkinnon. Kutkuttava tarina herätti kiinnostusta Hollywoodissa, jossa remaken lopulta teki Spike Lee (Oldboy, 2013). Uusinta ei pärjännyt suosiossa alkuperäisversiolle, jonka yllätyksellisyyttä on vaikea toistaa.

Pisteytys: 8/10

The Great White Silence (1924)

Ohjannut Herbert G. Ponting

Iso-Britannia 1924, 80 min.

Dokumentti

The uttermost end of the earth ─ the South Pole.

Vuonna 1910 brittiläinen retkikunta lähti vaaralliselle matkalle maailman viimeiselle valloittamattomalle mantereelle ja sen ytimeen, Etelänavalle. Britit hävisivät kilpajuoksun paremmin varustautuneille norjalaisille, mutta se ei vähennä retkestä syntyneen elokuvan dokumentaarista arvoa. Verrattoman rohkea seikkailu henkii mielenkiintoisesti aikansa kansallismielistä tutkimuksentekoa. Kolmivuotisen matkan aikana nähdään alueen komeita maisemia ja eksoottisia eläimiä, miehistön hilpeää vapaa-aikaa ja lopulta suuren vaelluksen traagiset kohtalonhetket. Luonto näyttää mahtinsa.

 

Hyvin rytmitetty kerronta on usein humoristista, varsinkin eläimiä tarkkailtaessa ─ kuvailun tyyli ei ole nykymittapuulla tieteellinen tai sikäli modernia luontodokumenttia muistuttava. Nykykatsoja saa hieman pöyristyä: että tutkimusretkeläiset kehtaavatkin mennä silittämään pesivää pingviiniä ja hätyyttelevät eläinparkoja huvikseen! Ällistyttävintä dokumentissa on kuitenkin innostuksen, seikkailun ja vaaran tuntu. Kevyiden hetkien vastapainoksi armoton luonto asettaa retkikunnalle sellaiset olosuhteet, jotka saavat katsojan ihmettelemään maapallon ääriolosuhteita ja niitä ihmismieliä, jotka puskeutuvat kuolemanvaaraan vapaaehtoisesti ja silminnähtävällä seikkailunhalulla.

 

The Great White Silencen kuvasi Herbert G. Ponting (1870─1935), joka oli aiemmin kuvausurallaan taltoinut filmille maisemia ja tapahtumia Aasiasta. Etelämantereen tapahtumat vaikuttivat Pontingiin syvästi, ja matkan aikana syntyneestä kuvamateriaalista syntyi ensin tämä elokuva ja sittemmin vielä toinen dokumentaari Ninety Degrees South (1933). The Great White Silence restauroitiin vuonna 2011, jolloin se sai uuden, tyylikkään ääniraidan. Se on ollut arvokas työ, sillä dokumentti on ihmeellinen taltiointi menneestä maailmasta ja ihmisen ikiaikaisesta uteliaisuudesta. Naparetkeä katsoessa tuntee yhteyttä kauan sitten kuolleisiin retkikunnan jäseniin; kuin kurottaisi ajan halki.

Pisteytys: 8/10

Kill Bill: Volume 1 (2003)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 2003, 111 min.

Toiminta

Pääosissa: Uma Thurman, Lucy Liu, Daryl Hannah

So I suppose it's a little late for an apology, huh?

Kuulan kalloonsa saanut nainen (Thurman) herää pitkästä koomasta. Mustamambana ja morsiamena tunnettu salaperäinen tappaja vetreyttää voimansa, päivittää asearsenaalinsa ja laatii listan: on aika kostaa. Quentin Tarantinon Kill Bill on ihastuttavaa populaarikulttuurilainaa ja viihteellistä verisuihkua. Jatko-osa Kill Bill: Vol. 2 (2004) rauhoittaa esiosan taisteluhurmaa, syventää tarinaa ja vie yhden naisen sodan lempeään päätökseensä.
 

Tarantinolle uskollisella tyylillä Kill Bill lainaa innostuneesti mitä erilaisemmista viihde-elokuvan lajityypeistä. Spagettiwestern ja samuraitarinat sulautuvat toisiinsa saumattomasti: yhdistelmä ei ole mitenkään satunnainen, sillä eritoten Akira Kurosawan legendaariset teokset ovat ennenkin innoittaneet Hollywoodin länkkäri-ohjaajia. Kill Billissä on lisäksi monia pieniä viitteitä tuttuihin klassikoihin, joiden bongailu on oma hupinsa. Oheisessa kuvassakin näkyvä Bruce Lee -asu on sittemmin muokkautunut pikemminkin ikoniseksi Kill Bill -asuksi.

Kill Bill on kerännyt ansaittuja kehuja tyylistään, joka on filmin valttikortti musiikkeja myöten. Rytmikäs kerrontakin toimii, ja varsinkin päähenkilön kaikkivoipaisuus on toteutettu uskottavasti. Kill Bill ei tarinaltaan nouse aivan Pulp Fictionin (1994) terävyyden tasolle, mutta ei sille paljoa häviäkään. Kokonaisuus kasvaa täyteen mittaansa vasta kakkososan katsomisen myötä: siksi onkin vaillinaista, että 1001-listalla on käväissyt ainoastaan tämä avausteos (ja sekin on poistettu vuonna 2005). Olisiko lopputulos mestarillisin, jos molemmat filmit olisi saatu editoitua yhdeksi napakaksi kokonaisuudeksi? Se jää arvoitukseksi, mutta tuplaratkaisukin toimii.

Pisteytys: 8/10

Russkiy kovcheg ─ Venäjän arkki (2002)

Ohjannut Aleksandr Sokurov

Venäjä 2002, 99 min.

Fantasia, Historia, Draama

Pääosissa: Aleksandr Sokurov, Sergey Dreyden

 

We are destined to sail forever, to live forever.

Venäjän arkki (engl. Russian Ark) alkaa saapumalla uneen. Kertoja (Sokurov), jonka silmin elokuvaa katsotaan, on tupsahtanut keskelle Pietarin loistokasta Eremitaasia. Hän tapaa toisen ajassa ja salassa kulkevan matkaajan, "Eurooppalaisen" eli markiisi de Custinen (Dreyden), joka on todellisuudessakin elänyt ja jäänyt historiaan Venäjä-moitteistaan. Yhdessä parivaljakko vaeltaa läpi Eremitaasin loiston ja sen 300-vuotisen historian. Yhdestä huoneesta kulkijat tapaavat moderneja museovieraita, toisesta Katariina Suuren tai henkeäsalpaavan upeat tanssiaiset. Taide yhdistää halki aikojen, ja lopulta katsojasta tuntuu kuin eläisi iäti maalauksen sisällä.

Aleksandr Sokurov tutkii elokuvassaan kotimaansa suuruutta ja suuntaa, muttei kritiikittä. Filmi ei ole nostalgiapakoa loiston vuosiin, vaan pakotettua liikettä ajan virrassa: menneeseen on katsottava, jotta ymmärrämme nykyaikaa. Elokuvan päähenkilöt ovat tarkkailijoita, joista varsinkin eurooppalaisdiplomaatti kyseenalaistaa: miksi Venäjä lainaa Euroopalta, virheitä myöten? Onko Venäjä menettänyt mahdollisuutensa todelliseen suuruuteen? Venäjä on yksi suuri teatteri! Venäjän arkki on tietysti kiinni omassa tekoajassaan, eikä se voi nähdä, millaista hallaa Putinin valtakausi on tehnyt Venäjälle. Tulevaisuus on avoin. Sokurov on nauttinut suurta arvostusta kotimaassaan, vaikka viime vuoden sisällä hän on myös kritisoinut Kremliä ja hyökkäyssotaa Ukrainaan.

Filosofisen pohdiskelunsa ja unenomaisen kerrontansa ohella Venäjän arkki on loistelias estetiikassaan. Kuvavirran ansiosta elokuvassa on uskomaton imu ja vetovoima. Asut ja lavasteet ovat häikäiseviä ja lisäävät ihmeiden illuusiota. Hämmästyttävintä on, että elokuva on kuvattu ainoastaan yhdellä otolla Eremitaasin sokkeloissa, ylellisen kauneuden keskellä. Suurista väkijoukoista tulevat mieleen Sergei Eisensteinin montaasit. Lumoava mestariteos on taatusti yksi kaikkien aikojen parhaita venäläiselokuvia, vaikka lipputuloissa saati palkinnoissa mitaten se ei olekaan mikään maailmanluokan suurteos. Cannesissa ensi-iltansa saanut Venäjän arkki oli ehdolla Kultaiseen palmuun, mutta voitto meni turvallisemmin Pianistille (2002).

Pisteytys: 10/10

The Lord of the Rings: The Return of the King ─ Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2003, 201 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Andy Serkis

Destroy it!

 

Fantasiatarun näyttävä loppuhuipennus liikkuu Tuomiovuoren liepeillä ja loppu lähestyy vääjäämättä. Sormussaattueen rippeet ovat mahdottoman edessä: Mordorin porteilla örkkien mahtavat armeijakunnat ovat liikekannalla, mutta Keski-maa on valmis sotimaan viimeiseen mieheen ja kääpiöön. Kaikkien ainoa toivo lepää yhden riutuneen hobitin harteilla.

Sormustrilogian kruunaava Kuninkaan paluu on loistelias lopetus tyylikkäälle kokonaisuudelle. Elokuvassa piisaa jännitystä, tunnetta ja hieman toimintaakin ─ kunnollista, perinteistä fantasiaa henkeäsalpaavine maisemineen ja outoine olioineen! Maratoonasin koko trilogian tällä kertaa extended-versioina (208 min., 223 min., 254 min.), mikä toki kysyi istumalihasten kestävyyttä. Pidennetyt  versiot ovat kestostaan huolimatta sangen onnistuneita ja lisäävät tarinaan mukavia tunnelmapalasia. Ensikatseluun hieman rytmikkäämmät teatteriversiot lienevät silti paras valinta.

Kuninkaan paluu oli elokuvavuoden 2003 ehdoton ykkösmenestys, jolle on vaikea löytää haastajaa niin menestyksessä kuin jälkimaineessa. Miljardiluokan lipputuloihin kohonnut elokuva voitti jokaisen 11 Oscar-ehdokkuudestaan (mm. paras elokuva): häikäisevä saavutus, johon harva filmi on koskaan yltänyt. Samassa sarjassa ovat toistaiseksi seurana vain Ben-Hur (1959) ja Titanic (1997). Erinomaisen elokuvasarjan menestyksen innoittamana syntyi sittemmin Hobitti-trilogia (2012─2014) ja viimeisimpänä sarja The Rings of Power (2022─). Suuren suosion aika on jatkunut, vaikka aivan LOTR-filmien ansaitsemaa ylistystä uudet tulokkaat eivät ole saaneet osakseen. Peter Jacksonin sormustrilogian ansioita on vaikea ylittää.

 

Pisteytys: 9/10

The Lord of the Rings: The Two Towers ─ Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2002)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2002, 179 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Christopher Lee, Andy Serkis

The battle for Middle-earth is about to begin.

Sormustrilogian keskimmäisessä osassa saattueen tiet erkanevat toisistaan. Yhtäällä hobitti- ja enttijoukko lähestyy Sarumanin (Lee) Rautapihaa ja toisaalla kääpiöt, haltiat ja ihmiset valmistautuvat taistelemaan örkkiarmeijaa vastaan. Sauronin tulenpalavan, kaikennäkevän silmän seuratessa sotatapahtumia, sormus kulkee salaisia reittejä kohti Mordorin hehkuvaa pätsiä.

 

Kaksi tornia noukkii taidokkaasti keskeiset osat kirjan polveilevista tapahtumista. Keskiosa on haastava kirja filmatisoida, sillä tarina äityy välillä puuduttavaksi, ilmassa on odottelun tuntua ja kaiken lisäksi  kertomus hajautuu eri paikkoihin. Filmiin on kuitenkin saatu oivaa rytmiä, ja parhainta antia ovat hetket maagisten enttien ja lieromaisen Klonkun (Serkis) kanssa. Hoveissa kiertely tuottaa suvantokohtia, joiden vastapainoksi kuitenkin tulee rymisevää taistelua ja miekankalinaa.

Monista onnistumisistaan huolimatta Kaksi tornia on hienoinen notkahdus kahden erinomaisen osan välissä. Se ei silti ole varsinainen moite, sillä elokuva on kaikesta huolimatta erittäin hyvä. Menestystäkin tuli: Sormuksen ritarit (2001) oli nostanut odotuksia siinä määrin, että Kaksi tornia kohosi komeasti vuoden 2002 tuottoisimmaksi elokuvaksi. Kuudesta Oscar-ehdokkuudesta tuli voitot äänistä ja erikoistehosteista, eikä filmi jäänyt rannalle muissakaan gaaloissa. Varsinkin erikoistehosteiden kehuminen on ansaittua, sillä elokuva suurine örkkiarmeijoineen on edelleen todella komean näköinen. Upeat entit ja Klonkun sietää mainita toistamiseen!

Pisteytys: 8/10

The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring ─ Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (2001)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2001, 178 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Sean Bean, Viggo Mortensen

I wish the ring had never come to me.

J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta (1954─1955) on fantasiakirjallisuuden kuningasteos. Kirjasta on tehty jokusia filmiadaptaatioita ja vielä sitäkin enemmän suunnitelmia, mutta ainoa suureen maineeseen ja kunniaan noussut on Peter Jacksonin (s. 1961) komea sormustrilogia. Sarjan avausosa Sormuksen ritarit mukailee ensimmäisen kirjan tärkeimpiä käänteitä: se kertoo valtasormuksen löytymisestä ja urheista hobiteista, jotka suostuvat toimittamaan kovan onnen helyn tuhottavaksi Mordorin uumeniin.

Sormuksen ritarit on loistava fantasiaelokuva. Tarinan kiehtova rytmi, komeat maisemat ja tekninen toteutus hämmästyttävät edelleen. Kirjaan verrattuna mukana on enemmän toimintaa kuin tunnelmointia, mutta filmi ei silti sorru liikaan koheltamiseen. Extended-versiot tarjoavat lisää Keski-Maahan upottavaa taikaa. Suren hieman hilpeän Tom Bombadilin poissaoloa, vaikka ymmärrän hyvin tehdyn rajauksen. Jacksonin mukaan Bombadilin tarinapätkä olisi ollut liian pitkä ja kokonaisuuden kannalta irrallinen. Tolkien-tulkinta on tehty huolellisesti ja harkiten.

 

Vuotensa jättimenestykseksi kohonnut Sormuksen ritarit sai kriitikot ja yleisömassat puolelleen. Elokuvan kolmestatoista Oscar-ehdokkuudesta tuli lopulta neljä pystiä (kuvaus, maskeeraus, sävellys & erikoistehosteet). Varsinainen jättipotti jäi lopulta trilogian päätösosaan (2003), joka kiistämättä kruunaa kokonaisuuden. Oma suosikkini on aina ollut tämä avausosa, niin elokuvana kuin kirjana. Kenties syynä on Konnun iloinen tunnelma, ensikohtaaminen sormussaattueen jäsenten kanssa ja ennen muuta edessä olevan seikkailun kutkuttava tuoksu.

Pisteytys: 10/10

La pianiste ─ Pianonopettaja (2001)

Ohjannut Michael Haneke

Ranska, Itävalta & Saksa 2001, 131 min.

Draama

Pääosissa: Isabelle Huppert, Benoît Magimel, Annie Girardot

After all, love is built on banal things.

Erika Kohut (Huppert) on menestynyt pianisti, joka opettaa soittoa konservatorion lahjakkaimmille oppilaille. Opettajana ja pianistina Erika on ankara ja säälimätön, mutta kotona hän alistuu äitinsä (Girardot) voimakkaaseen tahtoon. Pako ja vapaus löytyy väkivallasta ja alistusfantasioista, joita Erika pyrkii toteuttamaan nuoren oppilaansa Walterin (Magimel) haparoivalla avustuksella.

Pianonopettaja (engl. The Piano Teacher) käsittelee vääristyneitä valtasuhteita. Pidättyväisyys aiheuttaa seksuaalisia patoumia ja Erikan ymmärrys rakkaudesta on kliinisen viileää. Teema on hyvä, mutta jättää katsojan etäälle. Turhautuminen on elokuvan avainsana ja sitä välitetään onnistuneesti, sillä katsojakaan ei saa täyttymystä rakkaudesta, onnesta, päätepisteestä. Sinänsä tarina taitaa päästä tavoitteeseensa aika taidokkaasti, vaikka katselu jättää koleaan tunnelmaan.

Kontrasteja korostava elokuva luo kiinnostavan vastinparin korkeakulttuurin ja pornon välille. Tässäkin suhteessa yhteys jää keskeneräiseksi, eivätkä maailmat kohtaa, vaikka Erika elää jatkuvasti molemmissa. Lopun romahdus jättää haavat auki. Kuten todettua, katselu on aika epämiellyttävää tirkistelyä, mutta Pianonopettajan tarkoitus ei olekaan tyydyttää vaan korostaa Erikan kokemaa tuskaa ja epävarmuutta, ja siinä filmi onnistuu taitavasti. Pianonopettaja palkittiin Cannesissa Grand Prixillä sekä näyttelijäpysteillä. Kultainen palmu ei jäänyt kauas, mutta ehkäpä se olisi ollut liiallista hurjastelua: voittoon nousi turvallisempi ja tunteikkaampi valinta Pojan huone (2001)

Pisteytys: 7/10

Tammikuun elokuvat 2023

Quo Vadis, Aida?
Ohjannut Jasmila Zbanic

Bosnia ja Hertzegovina 2020, 101 min.

Sota, Historia, Draama

Pääosissa: Jasna Djuricic, Izudin Bajrovic, Raymond Thiry

Mitä mieleesi tulee vuodesta 1995? Srebrenican kansanmurha ei täällä onnellisessa pohjolassa ole monien ensiaatos, mutta se on kylmäävän ajankohtaista eurooppalaista lähihistoriaa. Sotatapahtumiin kytkeytyvä draama seuraa Aidaa (Djuricic), äitiä, opettajaa ja YK:n tulkkia, joka yrittää epätoivoisesti pelastaa perheensä sodan jaloista. Elokuva palkittiin ansaitusti vuotensa parhaana eurooppalaisena elokuvana. Katsoessa tunteet kuohahtavat pintaan voimallisesti!

Pisteytys: 9/10

Atomic Blonde

Ohjannut David Leitch

USA, Saksa, Ruotsi & Unkari 2017, 115 min.

Toiminta, Rikos

Pääosissa: Charlize Theron, James McAvoy, John Goodman

Superagentti Lorraine Broughton (Theron) tappelee ja kiskoo vodkaa 1980-luvun lopun Berliinissä. Vakoojatarina on tusinakamaa, mutta ainakin elokuvassa piisaa tyyliä! Neonvärit huumaavat ja soundtrack sykkii kasaritunnelmaa. Sarjakuvaan The Coldest City (2012) pohjautuva filmatisointi kelpaa siten kertaviihdykkeeksi, vaikka potentiaalia olisi parempaankin. Menestystä kuitenkin tuli sen verran, että filmille on jo tekeillä jatko-osa.

Pisteytys: 6/10

The Italian Job

Ohjannut F. Gary Gray

USA 2003, 111 min.

Rikos, Toiminta

Pääosissa: Mark Wahlberg, Charlize Theron, Edward Norton

Veijarimaisessa ryöstöleffassa pöllitään kultaharkkoja ja painetaan kaasua. Sopivan vauhdikkaasti etenevä tarina viihdyttää joten kuten, jos sietää kökköä huumoria ja seksistisiä sutkautuksia. Elokuva on uusintaversio suositusta brittitoiminnasta The Italian Job (1969). Saman kaliiperin legendaksi F. Gary Grayn elokuva tuskin nousee, vaikka filmi keräsikin aikanaan mukavasti katsojia.

Pisteytys: 4/10

Mansfield Park - Kasvattitytön tarina

Ohjannut Patricia Rozema

Iso-Britannia 1999, 112 min.

Draama, Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Frances O'Connor, Jonny Lee Miller, Alessandro Nivola

 

 

 

Jane Austenin samannimiseen romaaniin (1814) perustuva filmatisointi seuraa nuoren Fanny Pricen (O'Connor) vaiheita lemmenhuolien ristiaallokossa. Arvostan filmatisoinnin omaäänisyyttä kirjaan nähden, vaikka tarina ei aivan nousekaan omillensa. Siksi filmi tuntuu vain eriskummalliselta Austen-tulkinnalta, vaikka eihän elokuvan ole mikään pakko olla lähtöteokselleen tyyten uskollinen. Esimerkiksi orjuutta ja rasismia käsittelevä sivujuonne on sinänsä hyvä ajatus, mutta jää kokonaisuuteen nähden irralliseksi taustaksi.

Pisteytys: 6/10

Pourquoi pas moi? - Minä myös!

Ohjannut Stéphane Giusti

Espanja, Ranska & Sveitsi 1999, 96 min.

Draama, Komedia, Romantiikka

Pääosissa: Amira Casar, Julie Gayet, Bruno Putzulu

Queer-elokuvassa parikymppiset ystävykset kaipaavat rakkautta ja kamppailevat ulos kaapista. Tarina ja kerronnalliset ratkaisut ovat kömpelöitä, mutta siitä huolimatta filmi on kivan tunnelmallinen ja hyväntuulinen. Elokuvassa on osuvaa ajankuvaa homoudesta ja sen salaamisen tarpeesta, eikä tarina siltä sisällöltään valitettavasti ole ihan täysin vanhentunutkaan.

Pisteytys: 6/10

A Farewell to Arms - Jäähyväiset aseille

Ohjannut Frank Borzage

USA 1932, 80 min.

Romantiikka, Draama, Sota

Pääosissa: Gary Cooper, Helen Hayes

Ernest Hemingwayn samannimiseen romaaniin (1929) perustuva romanssi vie ensimmäisen maailmansodan pyörteisiin. Tarina on kauniin tunnelmallinen ja kirjaa huomattavasti lemmekkäämpi, joskaan filmi ei tavoita Frank Borzagen parhaita sävyjä. Elokuvassa nähdään EGOT-palkittu Helen Hayes yhdessä tunnetuimmista rooleistaan. Jäähyväiset aseille palkittiin kahdella Oscarilla (kuvaus, ääni) ja katsojaluvuissa mitaten filmi oli yksi vuotensa menestyneimpiä teoksia.

Pisteytys: 7/10