Kauhukuu IV ─ Veren vangit (1994)

There's life in these old hands still.

Ysärikauhujen aika koittaa verevän vampyyrifilmin myötä. Ennen kuin kynttilät syttyvät ja hampaat uppoavat kaulasuoniin, muistellaan tovi muuta vuoden 1994 kauhutarjontaa: vuoden hittifilmeihin lukeutuvat eritoten kulttimaineinen synkistelytoiminta The Crow (1994) ja latteahko klassikkofilmatisointi Frankenstein (1994). Hieman vieraammista b-tason järjettömyyksistä nauttiville sopii värisyttävän kiusallinen Plankton (1994). Kolmikymppisten kavalkadin kruunaa Lars von Trierin synkkä legenda, minisarja Valtakunta (1994), joka jatkui yllättäen vuonna 2022. Päivän vampyyritarinakin uudistettiin sarjamuotoon vuonna 2022 ja jatkoa on jo luvassa.

 

 

Interview with the Vampire - Veren vangit
Ohjannut Neil Jordan

USA 1994, 123 min.

Kauhu, Fantasia, Draama

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Antonio Banderas

 

 

 

Vampyyri Louis de Ponte du Lac (Pitt) päätyy kertomaan toimittajalle elämäntarinaansa ─ tai oikeastaan kertomusta ajoista hänen kuolemansa jälkeen. Muuan voimakas vampyyri Lestat (Cruise) antoi Louisille uuden elämän yön valtiaana 1700-luvulla ja siitä lähtien kaksikko oli pitkään erottamaton. Verenimijöiden yhteiseloon kuitenkin tuli särö, julma petos, jonka haava on yhä tuore.

Anne Ricen samannimiseen romaaniin (1976) perustuva Veren vangit on tyylikästä goottitunnelmointia. Tarina on nimensä mukaisesti verinen ja myös melko väkivaltainen, mutta ei liioitellulla tavalla. Osa aikalaiskatsojista oli toista mieltä, mutta kyllähän vampyyritarinassa punaväri saakin roiskua. Mukana sitä paitsi on hieman moraalitarinaakin. Osalle kriitikoista elokuva oli vuoden 1994 inhokkeja, toisille taas kärkikastia. Avoimesti pilkistelevä homoerotiikka, esteettinen näyttävyys ja mainio pohjatarina tekevät filmistä viehättävän, mikäli ei liikaa kammoksu vampyyrien luontaista tappoviettiä.

Muutamista kriittisistä äänenpainoista huolimatta Veren vangit ei sentään ole saanut osakseen täyttä lyttäystä. Erityisesti tyylikästä miljöötä ja tunnelmaa on kehuttu: elokuva oli jopa ehdolla lavastus- ja musiikki-Oscareiden saajaksi. Synkeään tunnelmointiin inspiraatiota on kenties tuonut Bram Stokerin Dracula (1992), jossa goottimiljöö on niin ikään täydellisesti kohdillaan. Vampyyriaiheet olivat ylipäätään nousseet suosioon jo 1980-luvulla ja into jatkui halki 1990-luvun. Tunnelmallinen Veren vangit kuuluu omaperäisyydessään kirkkaasti aikakautensa vampyyriparhaimmistoon, vaikka Anne Ricen suositulle vampyyrisaagalle se tuskin vetääkään vertoja.

Pisteytys: 7/10

The Crying Game (1992)

Ohjannut Neil Jordan

Iso-Britannia, Japani & USA 1992, 112 min.

Trilleri, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Stephen Rea, Jaye Davidson, Forest Whitaker

Details, baby. Details.

IRA-sotilas Fergus (Rea) saa tehtäväkseen vahtia kidnapattua vankia Jodya (Whitaker). Yksitoikkoinen vahtivuoro johtaa miesten ystävystymiseen. Kun Jody saa surmansa ja brittiarmeijan joukot hyökkäävät IRA:n tukikohtaan, Fergus pakenee Lontoon hälyyn ja etsii käsiinsä Jodyn tyttöystävän Dilin (Davidson). Tuota pikaa kaksikko ryhtyy tapailemaan, vaikka Fergusia painaa salainen IRA-menneisyys ja osallisuus Jodyn kuolemaan.

 

Vaikeiden valintojen äärellä tuskaileva trilleri on rakennettu pätevästi, sillä surumielinen jännitys kantaa alusta loppuun. The Crying Game ei menestynyt kotimaassaan Isossa-Britanniassa, mutta elokuva kohosi kuitenkin maailmalla arvostelumenestykseksi. Useissa palkintogaaloissa edustanut elokuva palkittiin lopulta käsikirjoitus-Oscarilla ja Baftoissa filmi julistettiin vuoden 1992 parhaaksi brittielokuvaksi. Hieno lopputulos teokselle, jonka alku vaikutti tahmealta epäonnistumiselta.

The Crying Gamea on ärsyttävästi markkinoitu suurella yllätysmomentilla, jonka aion nyt paljastaa, koska asialla ei pitäisi olla mitään shokkiarvoa: elokuvassa ilmenee, että eräällä naishahmolla on penis. Ymmärrys sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta on viimeisen vuosikymmenen kuluessa harpponut niin paljon eteenpäin, että representaatiossa on väkisinkin ajan patinaa. Kiusallisimmalta tuntuu mieshahmon raju ensireaktio "paljastukseen", sillä kohtausta on parodisoitu ällöttävästi esimerkiksi Ace Venturassa (1994). Aikaansa nähden elokuvasta löytyy silti monia positiivisiakin puolia. Hahmot eivät ole mustavalkoisia ja heidän välisensä suhteet muuntuvat kiinnostavasti. Identiteettien liukuvuudessa on aitoutta.

Pisteytys: 6/10