Ostre sledované vlaky - Tarkoin vartioidut junat (1966)

Ohjannut Jirí Menzel

Tsekkoslovakia 1966, 92 min.

Draama, Komedia, Sota 

Pääosissa: Václav Neckár, Josef Somr, Vlastimil Brodský, Jitka Bendová

 

The curse of an erotic century! Armageddon!

 

Eletään toisen maailmansodan lopun aikoja ja sodan ratkaisua odotetaan kiihkeästi. Nuori Milos (Neckár) ajattelee jo kaikkea muuta kuin jatkuvia taisteluita, kurjuutta ja ties mitä attentaatteja: hänen mielensä on vallannut rautateillä työskentelevä kaunis Mása (Bendová). Milos pääsee ihastuksensa lähelle aloittaessaan työt pienellä rautatieasemalla, mutta nuoruuden epävarmuus on hauraan lemmen tiellä.

 

Tsekkoslovakian uuden aallon merkkiteos kertoo täyteläisesti ajasta nuoruuden ja aikuisuuden rajamailla. Sodan vakavuus on Milosin kokemusmaailman reunamilla, sillä hänen huomionsa kohteina ovat vain orastava rakkauselämä, seksuaalisesti kokeneemmat, irstailevat työtoverit ja pelko omasta huonommuudesta petipuuhissa. Miehisyyttä tarkastellaan ensisijaisesti humoristisessa valossa. Kaksinaismoralismi tulee esille mustana huumorina esimerkiksi kohdassa, jossa siveyttä vartioivat ukkomiehet kuulostelevat nuorelta naiselta tämän osallisuutta lemmenleikkeihin.

Aiheiltaan herkkä, hauska ja rohkea elokuva herättää suurta sympatiaa. Vaikka sota jää tavallaan kulissiksi, se on myös tarinan ytimessä: miten paljon heleää ja orastavaa ihmiselämää sota tuhoaa tieltään! Elokuvan loppu on järisyttävä. Tarkoin vartioidut junat (engl. Closely Watched Trains) on tätä nykyä klassikko, mutta oivaa menestystä tuli jo teoksen ilmestyessä. Elokuva palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Häkellyttävää on sekin, että filmi on ohjaaja-käsikirjoittaja Jirí Menzelin (1938─2020) ensimmäinen kokopitkä ohjaus. Elokuva tosin lopulta jäi Menzelin tunnetuimmaksi teokseksi, vaikka muitakin onnistumisia mahtui pitkälle uralle.

 

Pisteytys: 

9/10 

24. luukku: Elokuvavuosi 2025 (Sentimental Value, 2025)

I had this kind of... crisis.

Miltä näytti elokuvavuosi 2025? Suomessa koettiin kotimaisen elokuvan vaaranpaikka, kun tuotantotukien leikkaussuunnitelmat rävähtivät julkisuuteen. Vaikka toisaalla kärvistellään leikkausuhkien alla, jokusissa tuotannoissa liikkuvat suuret massit: vuolaat rahahanat virtasivat esimerkiksi Netflixin jättikaupoissa ja massiivisia lipputuloja tuottaneissa Disney-perheleffoissa.

 

Vuoden ensi-iltojen jälkipyykkiä mittaillaan esimerkiksi vuoden 2026 Oscareissa, mutta monta milteipä kiinnostavampaa elokuvajuhlaa on jo vietetty. Toukokuisessa Cannesissa Kultaisen palmun nappasi tunnettu iranilaisohjaaja Jafar Panahi uutuudellaan It Was Just an Accident (2025). Samasta pystistä kisasi myös tämä joulukalenterin viimeisestä luukusta tuiskahtava teos, joka perhesuhteineen ja lapsuusmuistoineen soveltuu nasevasti joulunajan tunnelmaan. Sen myötä toivotan joulurauhaa, auvoisia nautintoja ja iloa tulevaan (elokuva)vuoteen!

 

 

Affeksjosverdi - Sentimental Value 

Ohjannut Joachim Trier

Norja, Saksa, Tanska ym. 2025, 136 min. 

Draama

Pääosissa: Renate Reinsve, Stellan Skarsgård, Elle Fanning

 

 

 

Menestynyt näyttelijä Nora Borg (Reinsve) on ongelmissa. Teatterilava kammoksuttaa ja menneisyydessä painaa jokin, jota ei tee mieli kaivaa esiin. Noran isä on kuuluisa elokuvaohjaaja Gustav Borg (Skarsgård), joka haluaa tyttärensä uuden elokuvansa päärooliin. Perhesuhteiden solmut eivät hellitä, mutta muistoja ei voi vain pyyhkiä pois.

Joachim Trierin (s. 1974) kipeä ja hellä perhesuhdedraama kertoo monenlaisista suhteista. On rikkonaisia välejä, joita on vaikea paikata, mutta myös läheisyyttä ja lämpöä. Vaikka Noran isäsuhde on vaikea, sisarussuhde kantaa karikoissa. Perhesuhteiden kuvaus ei tyydy lähipiiriin, vaan ulottuu kuvaamaan ylisukupolvista vaikenemista. Mutta voiko taide parantaa haavoja? Taiteilijat ammentavat teoksiinsa elementtejä omasta elämästään, ja kuka tahansa voi käsitellä oman elämänsä vaikeita, kauniita ja mieleenjääneitä hetkiä taiteen avulla.

 

Kauniin herkistyneeseen tilaan jättävä Sentimental Value on tärkeä puheenvuoro inhimillisyyden puolesta: mikäpä enemmän olisi sen ytimessä kuin tunteet, suhteemme toisiin kanssaeläjiin ja kaiken kruununa taide ihmisyytemme kuvana ja peilinä. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva oli ehdolla Kultaisen palmun saajaksi ja elokuvalle myönnettiin kakkospalkinto eli Grand Prix. Sentimental Value on erinomaisen näyttelijätyön juhlaa, joten päätähdille Renate Reinsvelle ja Stellan Skarsgårdille on ansaitusti satanut gloriaa. Monisyinen ja taitavasti tehty draama.

Pisteytys: 9/10

Nomadland (2020)

Ohjannut Chloé Zhao

USA 2020, 107 min.

Draama

Pääosissa: Frances McDormand, David Strathairn, Linda May

 

I'm not homeless. I'm just house-less.

 

Leskeksi jäänyt Fern (McDormand) jättää kotinsa, työnsä ja tutut kuvionsa Nevadassa. Pakuunsa asettunut Fern lähtee kiertämään Yhdysvaltoja nomadina: hän tekee töitä siellä täällä, tutustuu ihmisiin tien päällä ja pysähtyy tärkeän äärelle. Vaeltavaa väkeä on liikkeellä paljon, pakon sanelemana ja omasta vapaasta tahdostaan. Yksinäisestä elämästä löytyy yllättävää yhteisöllisyyttä.

Chloé Zhaon (s. 1982) kaunis draama perustuu Jessica Bruderin tietoteokseen (2017), joka käsittelee liikkuvaa elämäntapaa 2000-luvun taantuman jälkeisinä vuosina. Aiheessa on rankat puolensa, mutta Nomadland ei alleviivaa tragediaa saati surkuttele tai vähättele henkilöitään. Nomadien nahkoihin asetutaan esimerkiksi siten, että valtaosa näyttelijöistä on aivan todellisia nomadeja. Heidän aitoja osiaan täydentää Frances McDormandin upea, Oscar-palkittu roolityö varautuneena Ferninä. Elokuva on muutenkin ansaitusti saanut useita palkintoja, kuten parhaan elokuvan Oscarin, Baftan sekä Venetsian Kultaisen leijonan.

Nomadland on kaunista, ajattelulle tilaa jättävää hidasta draamaa. Maisemia katsellessaan ehtii miettiä monenlaista ja purnata nyky-yhteiskunnan armottomuutta. Toisaalta nomadien vapaudessa on puolensa ─ mitä mieltä tässä oravanpyörässä on? Siitä tippuminen tuntuu silti karvaalta. Ilo ja suru läikehtivät nomadien reiteillä samanaikaisesti: matkatessaan saa jotain uutta ja vanhasta on luovuttava. Listan viimeisenä filminä Nomadland on osuva päätöselokuva 1001-projektille. Paljastan jo nyt, että elokuvaurakkani eivät tähän pääty, vaan uusia tuulia on pian luvassa!

Pisteytys: 9/10

Portrait de la jeune fille en feu - Nuoren naisen muotokuva (2019)

Ohjannut Céline Sciamma

Ranska 2019, 122 min. 

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Noémie Merlant, Adèle Haenel

 

Who do you think I'm observing?

Taidemaalari Marianne (Merlant) saapuu Bretangen jylhiin maisemiin. Hänen tehtävänään on maalata muotokuva nuoresta Héloïsesta (Haenel), jonka on määrä astua avioon. Héloïse ei halua antautua avioliitolle tuntemattoman miehen kanssa, eikä esiintyä muotokuvamallina. Mutkien kautta kaksi naista löytää yhteyden ja lopulta keskinäisen rakkauden, vaikka aika lemmelle käy vähiin.

Céline Sciamman surumielinen draama kuvaa naisten erilaisia rooleja ja mahdollisuuksia. Kontekstina on 1700-luku, mutta vertauksia nykypäivään ei tarvitse etsimällä etsiä. Elokuvan eri naisten kautta avautuu kuva patriarkaatin jykevästä asemasta, joka ei ole murtunut vieläkään. Tarinan naisten toimijuus on joko maailmanmenon hyväksymistä, sitä vastaan kapinontia tai jopa pakenemista kuoleman syleilyyn. Mariannen asema on itsenäinen: tämäkin rooli on ajankuvan vuoksi tärkeä olla esillä, sillä eivät naiset 1700-luvullakaan olleet pelkkiä muiden armoilla ajelehtijoita.

Nuoren naisen muotokuva (engl. Portrait of a Lady on Fire) oli arvostelumenestys, joka nousi muun muassa ehdolle Kultaisen palmun saajaksi. Pääpalkintoa ei Cannesista tullut, mutta Céline Sciamma palkittiin Queer Palm -pystillä sekä parhaan käsikirjoituksen palkinnolla. Sittemmin Sciammalta on ilmestynyt toinen haikea draama Maja lapsuuden reunalla (2021), joka tutkii kauniisti äidin ja lapsen välistä suhdetta. Aihe on erilainen, mutta elokuvissa on samaa herkkyyttä. Sciamman tulevia teoksia ei voi kuin odottaa suurella mielenkiinnolla.

Pisteytys: 9/10

Hereditary - Pahan perintö (2018)

Ohjannut Ari Aster

USA 2018, 127 min.

Kauhu, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Toni Collette, Milly Shapiro, Alex Wolff, Gabriel Byrne

Is there something on your mind?

 

Kaksi peräkkäistä kuolintapausta on liikaa mille tahansa perheelle. Grahamin perheen tapauksessa karmeiden menetysten takaa kuitenkin paljastuu outoja salaisuuksia, jotka vaikuttavat liian kieroutuneilta ollakseen totta. Perheen äiti Annie (Collette) uppoutuu tutkimaan yliluonnollisia jälkiä, vaikka muu perhe kärsii. Ari Asterin (s. 1986) esikoisohjaus kierrättää kauhukonventoita ja luo niistä riemastuttavalla tavalla jotain aivan uutta.

Hereditary ei turhia selittele, mutta varsinkin toisella katselukerralla noituusriittien salat käyvät ilmi ja kaoottinen loppu selittyy helpommin. Toisaalta elokuva tarjoaa yliluonnollisille tapahtumille muitakin selitysmalleja: onko kyseessä mielenterveyden horjuminen, liiallinen päihteidenkäyttö vai pelkkä kuvitteellinen miniatyyrileikki? Mukana on hienoinen mustan huumorin vivahde, joka toimii eritoten kauhukliseitä hentoisesti toisintavissa kohtauksissa. Ahdistava tunnelma säilyy silti kautta linjan.

Katsoin Hereditaryn ensi kerran aivan tuoreeltaan (ks. teksti täältä), kun filmiä ei vielä oltu lisätty 1001-listalle. Ensikatselu miellytti, mutta vielä enemmän hämmensi. Tällä kertaa viihdyin mainiosti ─ tälle filmille kannattaa näemmä antaa hieman aikaa ja pari katselukertaa. Erinomaisen tarinan lisäksi varsinkin Toni Colletten roolisuoritus romahtavana perheenäitinä on loistava. Kriitikot ovat jo ehtineet tituleerata filmin ja Asterin uuden ajan kauhun airueiksi, vaikka toistaiseksi esikoisfilmi saattaakin olla uran paras tähän saakka. Monet ovat riemuinneet folkpastissi Midsommarista (2019), mutta viimeisin ohjaus Beau is Afraid (2023) on herättänyt ylistyksen lisäksi myös häkellystä. Seuraava elokuva on jo työn alla, mutta vielä visusti salattu sisällöltään.
 

Pisteytys: 9/10

Get Out (2017)

Ohjannut Jordan Peele

USA 2017, 104 min.

Kauhu, Komedia, Trilleri

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Bradley Whitford, Catherine Keener

Now you're in the sunken place.

Pariskunta Chris (Kaluuya) ja Rose (Williams) ovat ensimmäistä kertaa menossa tapaamaan Rosen vanhempia heidän maaseutukartanoonsa. Luvassa voisi olla iloinen retki, ellei Chris jännittäisi appikokelaidensa suhtautumista ihonväriinsä. Vierailun edetessä Chrisin kumma tunne syvenee, sillä perheen suvaitsevaisen ulkokuoren alta pulpahtelee pintaan aluksi arkipäiväistä rasismia ja hiljalleen yllättävän eläväinen orjuuden perintö. On aika paeta, mutta miten?

Katsoin Get Outin ensi kertaa pian sen ilmestyttyä. Ehdin jo kertaalleen kirjoittaa filmistä vuoden 2017 Halloween-elokuvahulinoissani, jolloin vertasin elokuvaa 1960-luvun toiveikkaaseen rasismidraamaan Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967). Sittemmin Get Out on lisätty aivan ansaitusti 1001-listalle. Aika moni 2010-luvun listafilmeistä on suoraan sanoen ollut tylsä uudelleenkatsottava, mutta toisin on tämän elokuvan laita. Get Out on kammottavan terävä elokuva, mutta silti sopivassa määrin hauska ja absurdi. Äärettömän hyvää aikamme kuvaa, siis.

Taidokkaasti kauhun ja komedian välillä tasapainoileva Get Out on ollut arvostelumenestys, joka palkittiin muun muassa parhaan käsikirjoituksen Oscarilla. Elokuva on Jordan Peelen (s. 1979) esikoisohjaus, jota seuranneita teoksia on odotettu hurmiolla. Sittemmin ovat ilmestyneet elokuvat Us (2019) ja Nope (2022), joissa molemmissa käsitellään rasismia genresekoitusten keinoin. Filmit ovat hyviä ja persoonallisia, vaikka Get Out peittoaa ne selkeydellään ja piinaavuudellaan. Peelen seuraavan elokuvan on määrä saada ensi-iltansa vuonna 2026, ja sitäkin odotan jo innolla.

Pisteytys: 9/10

Manchester by the Sea (2016)

Ohjannut Kenneth Lonergan

USA 2016, 137 min.

Draama

Pääosissa: Casey Affleck, Lucas Hedges, Michelle Williams

 

There's nothin' there.

 

Masentunut huoltomies Lee Chandler (Affleck) pitäytyy omissa oloissaan. Harmaa arki katkeaa, kun Lee saa tiedon veljensä yllättävästä kuolemasta. Ei auta muu, kuin palata entiselle kotiseudulle järjestelemään käytännön asioita ja kohtaamaan entisen elämän raunioita. Lee näkee edessään vain menneisyyden murheita, eikä avoimeen tulevaisuuteen ole helppo katsoa. Teini-ikäinen veljenpoika Patrick (Hedges) kaipaa kuitenkin aikuista rinnalleen.

 

Elokuvan puolivälissä umpimielisen Lee Chandlerin suru iskee katsojaa suoraan palleaan. Näinkö tämä on mennyt? Vaikka päähenkilö on aika tuskainen tapaus ─ ongelmia pakeneva riidanhaastaja, täysin kykenemätön puhumaan tunteistaan ─ hänen asemaansa on pakko solahtaa. Ja kuinka antoisaa se onkaan! Valtavan hieno käsikirjoitus saa tukea hienovaraisesta, ensiluokkaisesta näyttelijätyöstä. Kuvakulmat ovat tarkkaan harkittuja, pikkukaupungin ankaraan arkeen juurruttavia.

Manchester by the Sea on taitava kuvaus surutyön eri sävyistä. Aihe pakahduttaa, mutta mukaan mahtuu pieni pilkahdus huumoriakin. Kerronnassa hyvää on sekin, ettei surutyö tule elokuvan päättyessä valmiiksi. Leen elämä ainoastaan nytkähtää johonkin suuntaan, kenties kohti muutosta. Manchester by the Sea oli ansaitusti vuotensa puhutuimpia ja ylistetyimpiä draamaelokuvia. Elokuvan käsikirjoitus ja Casey Affleckin roolityö palkittiin Oscareilla ja Baftoilla.

Pisteytys: 9/10

Distant Voices, Still Lives - Rakkaat muistot (1988)

Ohjannut Terence Davies

Iso-Britannia & Saksa 1988, 84 min.

Draama

Pääosissa: Angela Walsh, Lorraine Ashbourne, Pete Postlethwaite, Freda Dowie

 

That's all we need, you singing.

Rakkaat muistot seuraa työväenluokkaisen perheen vaiheita 1940─1950-lukujen Liverpoolissa. Kahteen osaan jakautuvan elokuvan alkupuolella tarina keskittyy väkivaltaiseen isään (Postlethwaite), joka kuitenkin menehtyy. Elokuvan toisessa osassa eletään aikaa isän kuoleman jälkeen. Yksi aikuisista lapsista jää kaipaamaan isää omiin häihinsä, mutta muut ovat onnellisempia uudesta perhemuodosta. Vaan elämä jatkuu, uusia perhejuhlia tulee ja maljoja kohotetaan yhä uudelleen.

Terence Daviesin (1945─2023) kiehtova draama on omalaatuinen yhdistelmä mennyttä ja nykyhetkeä. Aikajana sekoittuu muistoihin ja kertojat limittyvät toisiinsa. Kerronta on niukkaa ja rajattua, visuaalisestikin, sillä perheen kotia tarkastellaan aina samoista kulmista ja sieltä poistutaan vain lähipubiin ystäviä tapaamaan. Tarina pääsee silti ihmeellisen syvälle ajan virtaan kadonneisiin arkipäiviin. Vain reilun tunnin aikana perheyhteisö ehtii tulla kumman läheiseksi ja tutuksi.

Rakkaat muistot on saanut ansaittua mainetta kotimaansa ja yhden ajanjakson kuvaajana, vaikka elokuva ei olekaan mikään suuren valtavirran hittifilmi. Daviesin omaääninen esikoiselokuva on edelleen ohjaajan arvostetuimpia töitä. Yllättävä ja virkistävä kerrontamuoto kutsuu lempeästi mukaansa muistelun ja pitkiä perinteitä noudattavien yhteislaulujen taikapiiriin. Aika entinen ei palaa ja elokuvassakin kaikki on peruuttamattomasti muuttumassa. Beatlemania ja uusi villi vuosikymmen odottaa aivan nurkan takana.

Pisteytys: 9/10

Amour - Rakkaus (2012)

Ohjannut Michael Haneke

Itävalta, Ranska & Saksa 2012, 127 min.

Draama

Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert

Things will go on, and then one day it will all be over.

Georges (Trintignant) ja Anne (Riva) ovat vanha aviopari, joiden elämän täyttää musiikki. Aktiiviset eläkevuodet ovat yllättäen ohi, kun Anne sairastuu. Parannuskeinoa ei löydy, joten hiljalleen halvaantuva ja maailmasta etääntyvä Anne joutuu miehensä hoivattavaksi. Itsenäisyyden menettäminen tuo surua ja vihaa, mutta rakkaus ei hievahda mihinkään.

Vähäeleinen, arkisen koskettava draama elämän ehtoosta. Georgesin ja Annen tarina on ollut pitkä, mutta loppu tulee silti yllättäen. Se tuo katsojallekin muistutuksen kaiken päättymisen vääjäämättömyydestä: kuinka suhtautua, kun hetki koittaa? Kuolemaan ja hyvästeihin liittyvä suru leijailee paksuna sumuna kaiken yllä, mutta kuten elokuvan nimikin osoittaa, tarinassa on pitkälti kyse rakkaudesta, silloinkin, kun vaikeudet koettelevat.

Kultaisella palmulla palkittu Rakkaus oli valtaisa arvostelumenestys. Rakkauden ja kuoleman teemat ovat suuria, mutta mikäpä ne tavoittaisi paremmin kuin tällainen tuiki tavallinen tarina vanhasta avioparista. Itse kertomuksen täydentävät loistavat näyttelijät, joista varsinkin Emmanuelle Rivan rooli on täynnä tunnetta: lempeyttä, kujeilevuutta, suuttumusta, pelkoa. Rakkaus on ehkäpä Michael Haneken tasapainoisin ja paras elokuva, jossa jokainen hetki on tarkkaan harkittu ja haikean kaunis.

Pisteytys: 9/10

Ida (2013)

Ohjannut Paweł Pawlikowski

Puola, Tanska, Ranska & Iso-Britannia 2013, 82 min.

Draama

Pääosissa: Agata Trzebuchowska, Agata Kulesza

 

Do you have sinful thoughts sometimes?

 

Eletään koleaa talvea jossain päin Puolaa. Vapautunut 1960-luku kuultaa baarijazzeissa, mutta sota-ajan perintö häilyy varjoina nurkissa. Nuori nunnakokelas Ida (Trzebuchowska) lähtee tapaamaan ainoaa elossa olevaa sukulaistaan, maallisen elämän riepottelemaa tätiä (Kulesza). Menneisyyden kanssa on tehtävä tiliä ennen kuin voi astua johonkin uuteen. Mitä kohti Ida on lopulta menossa?

 

Paweł Pawlikowskin (s. 1957) tyylikäs draama on vähäeleinen, mutta käsittelee taitavan monipuolisesti toisen maailmansodan perintöä. Tarinaan kietoutuvat juutalaisvainot, hajonneet perheet, metsissä tapahtuneet surmatyöt ─ Euroopan kivulias lähihistoria kirvelee tuskallisesti hädin tuskin umpeutuneessa haavassa. Ida tutkii lempeän haikeasti tragedioiden unohtamista ja niiden kivuliasta muistamista. Vaan muistaa täytyy, meidänkin, jotka emme tätä kaikkea itse kokeneet!

Ohjaajan kansainväliseksi läpimurtotyöksi kohonnut Ida keräsi suosiota filmijuhlilla. Elokuva palkittiin muun muassa vuotensa parhaana eurooppalaisena elokuvana sekä parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Jo 1980-luvun lopulla elokuvauransa aloittanut Pawlikowski oli 2000-luvun kuluessa ohjannut kaksi Bafta-palkittua brittifilmiä, mutta Ida valloitti yleisöt lopullisesti. Sittemmin Pawlikowski on käsitellyt kylmän sodan aikakautta elokuvassaan Cold War (2018). Aikakausiteeman ohella elokuvia yhdistää todella tyylikäs kuvaus. Idan estetiikka huokuu vanhojen elokuvien tunnelmaa, vaikka varsinainen pastissi teos ei olekaan. Kylmän sodan aikakausi hyytää, mutta siitä löytyy valtavasti kaihoisaa kauneuttakin.

Pisteytys: 9/10

There Will Be Blood (2007)

Ohjannut Paul Thomas Anderson

USA 2007, 158 min.

Draama

Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Paul Dano, Dillon Freasier

There's a whole ocean of oil under our feet!

Daniel Plainview (Day-Lewis) pyörittää öljy-yhtiötä, nuori poikansa H.W. (Freasier) ainoana luotettuna kumppaninaan. Kaksikon taival vie uusille öljylähteille eräälle kivikkoiselle farmille ja kylään, jossa kirkon vaikutusvalta on vahva. Plainview ajautuu jatkuviin ristiriitoihin paikallisen nuoren saarnaajan Eli Sundayn (Dano) kanssa. Kun taistellaan öljystä ja vauraudesta, vereltä ei vältytä.

Paul Thomas Andersonin synkkävireinen draama on intensiivinen, vaikka kestoa on mittavasti ja monissa kohtauksissa tunnelmoidaan kaikessa rauhassa. Päähenkilöön kytkeytyvät jännitteet kumpuavat pätevästä käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, mutta ei tähän kuka tahansa näyttelijä pystyisikään. Daniel Day-Lewis palkittiin väkevästä roolistaan muun muassa Oscarilla, Baftalla ja Golden Globella. Muutkin roolityöt ovat onnistuneita, kuten Paul Danon raivokas kaksoisrooli Sundayn veljeksinä. There Will Be Blood on nostettu useissa listauksissa vuosikymmenensä parhaiden elokuvien kärkikastiin. Valinta on edelleen perusteltu, sillä tarinassa on ajattomuutta.

There Will Be Blood on tulenkatkuinen kuvaus ahneudesta, kapitalismista ja Yhdysvaltain historiasta yhden miehen kautta kuvattuna. Tarinan allegoriasta tulee mieleen Citizen Kane (1941) tai vielä vanhempi teos Ahneus (1924) ─ tämä elokuva on aivan omanlaisensa, mutta asettuu hienosti ahneusklassikoiden jatkumoon. Kalifornian ja Texasin jylhät maisemat luovat karut puitteet tarinalle, jossa haaveillaan ikuisesta kasvusta, loputtomasta vauraudesta, ehtymättömistä kultasuonista. Jos sama meno jatkuu, jäljelle ei lopulta taida jäädä kuin tyhjiä kartanoita ja pölyisiä autiomaita.

Pisteytys: 9/10

The Lord of the Rings: The Return of the King ─ Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2003)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2003, 201 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Viggo Mortensen, Andy Serkis

Destroy it!

 

Fantasiatarun näyttävä loppuhuipennus liikkuu Tuomiovuoren liepeillä ja loppu lähestyy vääjäämättä. Sormussaattueen rippeet ovat mahdottoman edessä: Mordorin porteilla örkkien mahtavat armeijakunnat ovat liikekannalla, mutta Keski-maa on valmis sotimaan viimeiseen mieheen ja kääpiöön. Kaikkien ainoa toivo lepää yhden riutuneen hobitin harteilla.

Sormustrilogian kruunaava Kuninkaan paluu on loistelias lopetus tyylikkäälle kokonaisuudelle. Elokuvassa piisaa jännitystä, tunnetta ja hieman toimintaakin ─ kunnollista, perinteistä fantasiaa henkeäsalpaavine maisemineen ja outoine olioineen! Maratoonasin koko trilogian tällä kertaa extended-versioina (208 min., 223 min., 254 min.), mikä toki kysyi istumalihasten kestävyyttä. Pidennetyt  versiot ovat kestostaan huolimatta sangen onnistuneita ja lisäävät tarinaan mukavia tunnelmapalasia. Ensikatseluun hieman rytmikkäämmät teatteriversiot lienevät silti paras valinta.

Kuninkaan paluu oli elokuvavuoden 2003 ehdoton ykkösmenestys, jolle on vaikea löytää haastajaa niin menestyksessä kuin jälkimaineessa. Miljardiluokan lipputuloihin kohonnut elokuva voitti jokaisen 11 Oscar-ehdokkuudestaan (mm. paras elokuva): häikäisevä saavutus, johon harva filmi on koskaan yltänyt. Samassa sarjassa ovat toistaiseksi seurana vain Ben-Hur (1959) ja Titanic (1997). Erinomaisen elokuvasarjan menestyksen innoittamana syntyi sittemmin Hobitti-trilogia (2012─2014) ja viimeisimpänä sarja The Rings of Power (2022─). Suuren suosion aika on jatkunut, vaikka aivan LOTR-filmien ansaitsemaa ylistystä uudet tulokkaat eivät ole saaneet osakseen. Peter Jacksonin sormustrilogian ansioita on vaikea ylittää.

 

Pisteytys: 9/10

Being John Malkovich (1999)

Ohjannut Spike Jonze

USA 1999, 113 min.

Komedia, Draama, Fantasia

Pääosissa: John Cusack, Cameron Diaz, Catherine Keener, John Malkovich

Malkovich? Malkovich!

Työtön marionettitaiteilija Craig Schwartz (Cusack) pestautuu helppoon arkistointityöhön. Toimiston uumenista löytyy ovi näyttelijä John Malkovichin tajuntaan: mieleen vievä portti avaa Craigille aivan uudenlaisia mahdollisuuksia niin marionettitaiteen, lemmen kuin varallisuudenhankinnan saralla. Näyttelijän mieleen riittää pyrkijöitä, ja kuumimman taistelun John Malkovichin aivoloisen asemasta käyvät Craig ja hänen vaimonsa Lotte (Diaz), jotka molemmat rakastuvat samaan naiseen (Keener).
 

Erikoisista tarinoistaan tunnetun Charlie Kaufmanin käsikirjoitus on älyvapaa ja järjetön, ja siksi niin riemukkaan nerokas. Elokuvassa voi tapahtua ihan mitä tahansa, ja tapahtuukin! Being John Malkovich on ennen muuta hauska, mutta kerrontaan on taidokkaasti kudottu filosofisia ajatuksia ihmisen minuudesta ja vaikkapa itsensä vertailusta muihin. Surrealistiseksi ilotulitukseksi kasvava tarina heijastaa osaltaan aikakautensa ajatusmaailmaa, joka korostuu muissakin saman vuoden elokuvissa (esim. Fight Club, American Beauty). Uusi vuosituhat tulee, keitä me olemme? 

 

Being John Malkovich ihastutti kriitikot, eikä filmi ollut laisinkaan liian outo edes suurille yleisöille. Vuotensa suurimmista kassamagneeteista elokuva jäi kauas, mutta kulttimaine syttyi. Kolmesta Oscar-ehdokkuudesta ei tullut voittoja, mutta palkinto parhaasta käsikirjoituksesta olisi kyllä ehdottomasti kuulunut Kaufmanin briljantille hupailulle. Näyttelijäsuorituksiakin täytyy kehaista, sillä näin kumma tarina vaatii antaumuksellista otetta. Absurdin huumorin ja luovan elokuvanteon juhlaa!

Pisteytys: 9/10

Don't Look Now ─ Kauhunkierre (1973)

Ohjannut Nicolas Roeg

Iso-Britannia & Italia 1973, 110 min.

Draama, Trilleri, Kauhu

Pääosissa: Donald Sutherland, Julie Christie

Nothing is what it seems.

John (Sutherland) ja Laura Baxter (Christie) menettävät tyttärensä onnettomuudessa. Pariskunta nousee hiljalleen jaloilleen, vaikka suru on tullut jäädäkseen. Baxterit matkustavat Venetsiaan töiden perässä ja hiljalleen uusi arki parantaa vanhoja haavoja, kunnes kohtaaminen oudon selvännäkijäkaksikon kanssa palauttaa avioparin lähtöruutuun. Ovatko kuolleet sittenkin keskuudessamme?

Kauhunkierre on mestarillinen kertomus kuolleen lapsen tragediasta, joka raahautuu varjona kaikkialle. Trilleriin ujuttautuu ripaus okkultismia ja yliluonnollisia piirteitä: vanhempia piinaa ristiriita todellisuuden hyväksymisen ja kuolemanjälkeisen elämän etsimisen välillä. Kauhunkierre hyödyntää hyytävän hienoja leikkauksia ja kuvakulmia tehokeinoinaan. Kaikuvissa kanaaleissa ja veden heijastuksista syntyy epätodellisuuden tuntu. Mitä Baxterit oikeasti näkevät ja kuulevat? Kolean talvinen ja ikuiselta tuntuva Venetsia antaa kertomukselle erinomaiset raamit.

Aikalaiskriitikoiden arvioissa Kauhunkierre otettiin vastaan positiivisesti, vaikka elokuvan realistinen seksikohtaus aiheuttikin tietyissä tahoissa pahennusta. Nykynäkökulmasta kohtaus on lähinnä tunteikkaan sensuelli, eikä sitä enää voi pitää järin roisina, mutta 1970-luvulla oli vielä toisin. Kauhunkierteen osakseen saama arvostus on vuosien saatossa ainoastaan kasvanut, ja elokuvan hyytävä tunnelma on jättänyt jälkensä moniin kauhuohjaajiin. Se ei ole ihme, sillä Kauhunkierteen katselu jättää piinaavan surumielisen ilmapiirinsä kummittelemaan mielen perukoille pitkäksi aikaa.

Pisteytys: 9/10

Fargo (1996)

Ohjannut Joel Coen

USA & Iso-Britannia 1996, 98 min.

Rikos, Komedia

Pääosissa: William H. Macy, Frances McDormand, Steve Buscemi, Peter Stormare

Oh, for Pete's sake!

Autokauppias Jerry Lundegaard (Macy) on rahapulassa. Kaikki tienausyritykset menevät mönkään, sillä myyjä ei olekaan mikään huijariekspertti. Lopulta Jerry palkkaa kaksi korstoa kidnappaamaan vaimonsa, jotta ökyrikas appiukko löysäisi kukkaronnyörejä. Eipä mene nappiin tämäkään homma, sillä amatööriroistot Carl (Buscemi) ja Gaear (Stormare) sössivät minkä ehtivät. Tilanteen tasalla on ainoastaan pikkukaupungin poliisi Marge Gunderson (McDormand), jolle koko soppa on rutiinia.

Coenin veljesten luoma musta komedia on pikkukaupungin rikosmysteeri, jossa mikään ei mene kuten elokuvissa. Odottamattomat vastukset ja lakoninen huumori naurattavat, vaikka lumisissa maisemissa on jylhää vakavuuttakin. Ovatko huonosti tähdätyt luodit ja unohtuvat uhrit takamaiden arkipäivää? Kekseliäs tarina ei kuitenkaan olisi puoliksikaan näin hyvä ilman ensiluokkaisia näyttelijöitä, joista parhaiten loistaa arjen sankaripoliisiksi eläytyvä Frances McDormand.

Fargo sai ensi-iltansa Cannesissa ja kiinnitti välittömästi kriitikoiden huomion. Kultainen palmu jäi saamatta, mutta ohjaajapalkinto tuli ja muut gaalat odottivat: seitsemästä Oscar-ehdokkuudesta Fargo nappasi ansaitusti pystit käsikirjoituksesta ja McDormandin roolisuorituksesta. Filmin hyvä maine on kantanut pitkälle, sillä sen pohjalta on tehty myös menestyksekäs HBO-sarja (2014─). Coenin veljekset ovat tarjonneet monia mainioita (jos toki keskinkertaisiakin) naurunaiheita, mutta Fargo pitää edelleen pintansa yhtenä kaksikon kärkiteoksista.

Pisteytys: 9/10

Pulp Fiction ─ Pulp Fiction: Tarinoita väkivallasta (1994)

Ohjannut Quentin Tarantino

USA 1994, 154 min.

Rikos, Draama

Pääosissa: Samuel L. Jackson, John Travolta, Bruce Willis, Uma Thurman

Say 'what' again, I dare you!

Quentin Tarantino teki läpimurtonsa omaperäisellä verilöylyfilmillään Reservoir Dogs (1992), jonka suosion myötä seuraavan elokuvan panokset kasvoivat. Odotukset lunastettiin, sillä Pulp Fiction muistuttaa tyydyttävällä tavalla edeltäjäänsä, mutta on juoneltaan vielä kutkuttavampi ja kaikin puolin hiotumpi. Tarantinomaiset elementit ovat paikoillaan: jännitteet rakentuvat herkullisesti ja kaikessa on mukana roima silaus mustaa, roisia huumoria. Populaarikulttuurin lainat istuvat tarinaan tyylillä.

 

Pulp Fiction kertoo epälineaarisessa järjestyksessä kolme tarinaa, jotka kietoutuvat lopulta toisiinsa. Uraansa lopetteleva nyrkkeilijä (Willis) sekaantuu rikollisiin bisneksiin. Toisaalla pari kriminaalia (Jackson & Travolta) kuljettavat mystistä salkkua ja seikkailevat kumpikin tahoillaan. Tarinankerronta on mestarillista, sillä hahmojen persoonat sekä tapahtumien syyt ja seuraukset paljastetaan katsojalle vähittäisinä vihjeinä ja esimerkiksi näennäisesti järjettömän dialogin kautta.

 

Mehukas elokuva voitti ansaitusti Oscarin käsikirjoituksestaan ja Cannesissa Tarantinolle ojennettiin Kultainen palmu. Pulp Fiction muodostui nopeasti yhdeksi 1990-luvun ikonisisimmista elokuvista, josta on riivitty läjäpäin analyyseja ja ideoita toisiin filmeihin. Tarantinon ohjausprojektit jatkuivat huumaavassa nosteessa, John Travolta sai hiipuvalle uralleen uutta puhtia ja räävitön Samuel L. Jackson teki lopullisen läpimurtonsa. Melkoinen merkkiteos!

Pisteytys: 9/10

The Shawshank Redemption ─ Rita Hayworth - avain pakoon (1994)

Ohjannut Frank Darabont

USA 1994, 142 min.

Draama

Pääosissa: Tim Robbins, Morgan Freeman, Bob Gunton

Same old shit, different day.

 

Pankkiiri Andy Dufresne (Robbins) tuomitaan loppuiäkseen vankilaan, sillä häntä pidetään ilmiselvänä vaimonsa murhaajana. Dufresne pitää kiinni syyttömyydestään, kuten kaikki muutkin loppuelämän asuinkumppanit. Kovien vankilavuosien aikana Dufresne löytää vankien joukosta ystäviä ja onnistuu pääsemään koulutustaan vastaaviin kieroihin töihin julman vankilanjohtajan (Gunton) alaisuuteen. Toteutuuko oikeus koskaan vai onko osaansa vain tyydyttävä?

Avain pakoon perustuu Stephen Kingin pienoisromaaniin Rita Hayworth ja Shawshankin vankila (1982). Suomessa elokuva tunnetaan moitteita keränneestä käännösnimestään, joka kuitenkin vaikuttaa pohjautuvan alkuperäisromaaniin (engl. Rita Hayworth and Shawshank Redemption). Nimeen kiistämättä kätkeytyy keskeinen spoileri, mutta väitän, että rauhalliseen kerrontaan nojaava elokuva toimii erinomaisesti, vaikka tarinan suunnan ennakointiin saisikin hieman apuja.

Pääasiassa käsikirjoittajana kunnostautuneen Frank Darabontin (1959─) vankiladraama on maineikas. Aikanaan elokuva keräsi koko kasan palkintoehdokkuuksia, mutta esimerkiksi seitsemästä Oscar-ehdokkuudesta ei tullut yhtään voittoa. Suurin maine on kasvanut vuosien varrella: ties kuinka kauan elokuva onkaan keikkunut IMDb:n Top 250-listan kärjessä. Eikä aivan suotta! Elokuvan erinomaisuus perustuu kiinnostavien, inhimillisten hahmojen välisiin suhteisiin ja toki myös mojovaan, nautinnolliseen katharsikseen. Aidossa vankilamiljöössä kuvattuun maailmaan uppoaa nopeasti ja aika kuluu kuin siivillä. Sittemmin Darabont jatkoi King-vankilaleffojen parissa elokuvalla Vihreä maili (1999), jonka tunnelataus tosin ei ole aivan yhtä hienovaraisen onnistunut.

Pisteytys: 9/10

Ba wang bie ji ─ Jäähyväiset jalkavaimolle (1993)

Ohjannut Kaige Chen

Kiina & Hongkong 1993, 171 min.

Draama, Historia

Pääosissa: Leslie Cheung, Fengyi Zhang, Gong Li

 

Yet I am by nature a boy, not a girl.

 

Jäähyväiset jalkavaimolle (engl. Farewell My Concubine) on saanut nimensä Pekingin oopperassa esitetystä klassikkoteoksesta. Elokuva seuraa kahta oopperan supertähteä Cheng Dieyia (Cheung) ja Duan Xiaolouta (Zhang) halki Kiinan kuohuvan 1900-luvun. Ystävysten yhteinen matka alkaa jo ankarasta oopperakoulusta, jossa orpopojat koulitaan näyttämön tähdiksi. Menestystä seuraa vääjäämätön tuho ja näyttämön petokset siirtyvät lavan ulkopuoliseen elämään.

Ylistetty kiinalaisdraama kuvaa kiehtovaa maata taitavasti useista eri näkökulmista. Ajallisen muutoksen lisäksi nähdään äärimmäistä köyhyyttä ja suuria rikkauksia, kukoistavaa kulttuuria ja tavallista arkea. Yhteiskunnallisuuden ohella elokuva pohtii taiteen ja todellisuuden rajapintaa. Teatterin ja todellisen elämän maailmoita sekoittava elokuva on valtavan hienosti hallittu kokonaisuus. Kaiken lisäksi teos on esteettinen nautinto, sillä koreilevat ooppera-asut häikäisevät kauneudellaan ja Pekingin oopperan äänimaailma on taianomainen kokemus.

Jäähyväiset jalkavaimolle kiehtoo, vaikka ei tuntisi Kiinan historiaa, mutta myyttisen maan vaiheisiin tutustuminen avartaa kertomusta entisestään. Elokuva menestyi maailmalla erinomaisesti ja se palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla. Kotimaassa vastaanotto oli aluksi nuiva, sillä Taivaallisen rauhan aukion mielenosoituksen (1989) jälkeisiä vuosia leimasi varovaisuus siitä, millaista historiakuvaa Kiinasta on syytä antaa. Aluksi sensuurin kouriin joutunut teos on sittemmin päässyt kunnolliseen levitykseen myös kotimaassaan. Toisaalta on huomionarvoista, että tällaisen elokuvan tekeminen nykypäivän Kiinassa tuntuisi suorastaan mahdottomalta.

Pisteytys: 9/10

LUUKKU 2 ─ 100 vuotta sitten (Chaplinin poika, 1921)

A picture with a smile ─ and perhaps, a tear.

Joulukalenterin aikakone käynnistyy vuodesta 1921. Levylautaselle sopii pyöräyttää yksi ajan suursuosikki, jazzin kuningas Paul Whiteman, ja kohottaa kielletty malja kaikille satavuotiaille! Pyöreitä viettävät tänä vuonna muun muassa Suomen oppivelvollisuuslaki, tähtitieteellinen yhdistys Ursa sekä Havis Amandan lakitusperinne. Aivan pelkkään auvoon ei ole tuudittautuminen, sillä sadan vuoden takainen maailma vasta toipui espanjantaudista ja suursodan jälkipyykistä, kaiken lisäksi itärajamme takana kärsittiin suurta nälänhätää. Tänään matka vie valtameren toiselle puolen Hollywoodiin, jossa kurjaliston elämä riipii sydämiä.

The Kid - Chaplinin poika

Ohjannut Charlie Chaplin

USA 1921, 68 min.

Mykkäelokuva, Draama, Komedia

Pääosissa: Charlie Chaplin, Jackie Coogan, Edna Purviance

Epätoivoinen tuore äiti (Purviance) jättää pienokaisensa (Coogan) tuntemattomien hoiviin. Sattuman oikusta lapsi päätyy köyhän kulkurin (Chaplin) käsivarsille, eikä lempeäsydäminen mies voi muuta kuin opetella vauvanhoitoa. Vuosia myöhemmin parivaljakon muodostaman pienen perheen onni on uhattuna, sillä lapsen taustasta vihiä saaneet viranomaiset vaativat huostaanottoa.

Charlie Chaplinin ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö toi ensi kertaa valkokankaille ohjaajaneron tunteikkaan tyylin, jossa liikutaan syvästä epätoivosta tikahduttavaan hilpeyteen. Eritoten nerokas unijakso läikehtii eläväistä herkkyyttä ja samaistuttavia tunteita. Aitoudelle on syynsä, sillä Chaplin ammensi ideoita omasta lapsuudestaan ja esikoispoikansa kuolemasta. Pitelemätön luovuuden kukoistus ja halu kertoa koskettavaa tarinaa huokuvat elokuvasta siitä huolimatta, että tuotantoprosessi oli hankala: tuotantoyhtiö heitti kapuloita rattaisiin ja yksityiselämässä oli käynnissä riitaisa avioero.

Chaplinin poika menestyi tuotanto-ongelmista huolimatta erinomaisesti ja takoi näyttävät lipputulot. Jälkeen päin on arvioitu, että Chaplinin esikoispitkä teos oli arvossa arvaamattomassa sysätessään muitakin lyhytkomedian taitajia yhä rohkeammin pitkien filmien pariin. Teoksen pituus on huomioitu elokuvajulisteessakin, joka mainostaa luvassa olevan "6 reels of Joy". Toiseksi jäi koomikko Harold Lloyd, jonka ensimmäinen kokopitkä filmi Meripojan elämä (1921) jäi vielä neljään kelaan.

Pisteytys: 9/10

Thelma & Louise ─ Thelma ja Louise (1991)

Ohjannut Ridley Scott

USA 1991, 130 min.

Seikkailu, Rikos, Draama

Pääosissa: Geena Davis, Susan Sarandon, Harvey Keitel, Brad Pitt

I don't remember ever feeling this awake.

Ystävykset Thelma (Davis) ja Louise (Sarandon) lähtevät pienelle lomareissulle, joka saa heti alkuunsa kurjan käänteen. Louise ampuu Thelmaa ahdistelevan väkivaltaisen miehen, ja niinpä kaksikon Thunderbirdin keula on suunnattava pakomatkalle kohti Meksikoa. Rikoksen taakka painaa, mutta ajo halki Yhdysvaltojen muodostuu matkaksi todelliseen vapauteen ja minuuteen. Kun kerran on noustu lentoon, ei vapauden valtaväylältä enää ole kääntymistä takaisin.

Thelma ja Louise kulkee ikonisissa villin lännen maisemissa, jossa vastaantulevat miehet yllyttävät ystävyksiä yhä syvemmälle rikoksen poluille. Asetelman käänteisyys on nerokas, sillä lukemattomissa elokuvissa naishahmojen tehtävänä on toimia ainoastaan kimmokkeena miessankarien toiminnalle. Feministinen road trip kääntää ylipäätään päälaelleen elokuvateollisuuden ikiaikaisen asetelman, jossa lainsuojattomat miehet ryöstävät, murhaavat ja kaahavat.

 

Jos Thelma ja Louise olisi tehty perinteisin sukupuoliroolein, elokuva tuskin olisi herättänyt pienintäkään kohua ─ elokuvassa ei oikeastaan olisi mitään järin erikoista. Naispääosilla tarinasta tuli ilmiö ja kulttielokuva, joka kohtasi  hieman vastustustakin: ampuvatko kaikki rouvat nyt ukkopolonsa ja kaahaavat kohti Meksikoa? Jos niin tapahtuu, syy tuskin on rouvissa tai edes Thelmassa ja Louisessa! Nyt vastalauseet huvittavat, mutta toki elokuva oli vuonna 1991 jotain aivan uutta ja ihmeen vaikeasti käsitettävää. Arvostustakin toki tuli, esimerkiksi ansaittu Osccar parhaasta käsikirjoituksesta. Masentavaa kyllä huomata, ettei elokuvateollisuus lopulta ole kolmessa vuosikymmenessä kovin valtavasti mullistunut sukupuolilokeroiden osalta.

Pisteytys: 9/10