8 x Halloween: osa I (Nauruihminen, 1928)

What a lucky clown you are.

Viime vuonna alkanut eli täten jo perinteeksi muodostunut 8 x Halloween -sarja palaa jälleen. Vuodenajan teemaan sopivia elokuvia esitellään kahdeksana päivänä ja elokuvat on valittu 1001-listan ulkopuolelta, siis ainakin tämänhetkisen listatiedon mukaisesti. Tekstit ilmestyvät jäljellä olevan lokakuun ajan aina maanantaisin ja keskiviikkoisin.

Ensimmäinen All Hallows' Even tunnelmiin vievä elokuva on Universalin kauhuklassikko 90 vuoden takaa. Nauruihminen ei ehkä ole mykkäkauhujen ikimuistoisin teos, mutta ainakin sen päähenkilö Gwynplaine on sittemmin inspiroinut Batmanin Jokeria!

The Man Who Laughs - Nauruihminen

Ohjannut Paul Leni

USA 1928, 110 min.

Draama, Kauhu

Pääosissa: Conrad Veidt, Mary Philbin, Olga Baclanova, Cesare Gravina

Viktor Hugon samannimiseen romaaniin (1869) perustuva Nauruihminen sijoittuu 1600—1700-lukujen taitteen Englantiin. Kuningas James II on mestannut vastustajansa ja rangaissut myös tämän poikaa Gwynplainea (Veidt) antamalla kaiverruttaa hänen kasvoillensa ikuisen virneen. Vääristyneen hymyn takana piilee kuitenkin syvä murheellisuus ja pian myös pelko, sillä vuosia myöhemmin jalosukuiset ovat jälleen Gwynplainen perässä.

Saksalaissyntyisen ohjaajan Paul Lenin (1885─1929) lyhyeksi jääneet Hollywood-vuodet ehtivät tuottaa neljä elokuvaa, joista ensimmäinen oli kauhukomedia Kissa ja kanarialintu (1927). Hyvin alkanutta menestystarinaa täydensi ison budjetin Universal-kauhu Nauruihminen, vaikka siitä ei tullutkaan mittavien panostensa mukaista suurta hittiä. Yli puoli vuosisataa sai kulua, ennen kuin elokuva sai kriitikot puolelleen: Nauruihminen tunnetaan tätä nykyä yhtenä viimeisistä saksalaista ekspressionismia henkivistä elokuvista.

Nauruihminen asettuu temaattisesti samaan kategoriaan Oopperan kummituksen (1925), Frankensteinin (1931) ja The Freaksin (1932) kanssa ─ kaikki kertovat rakkautta ja hyväksyntää kaipaavista hylkiöistä, joista muut tekevät hirviöitä. Mainittujen elokuvien tapaan myös Nauruihminen on visuaalisesti vaikuttavan synkkä kuvaelma ja sen tunnelma sopii mainiosti syksyn tummuuteen. Harmi, että siihen isot onnistumiset oikeastaan jäävätkin: lupaavasti alkava tarina ei kanna loppuun asti ja Gwynplainen hahmossakin olisi hiomisen varaa.

Pisteytys: 7/10

8 x Halloween: osa II (Kissa ja kanarialintu, 1927)

I don't need the living ones.

Halloween-sarjan toisessa osassa matkataan tarkalleen 90 vuoden päähän. Vuonna 1927 tuli ensi-iltaan useita kiinnostavia kauhuelokuvia, kuten 1001-listalta löytyvä Kädetön Alfonso. Sirkukseen sijoittuvan kolmiodraaman ohjasi Tod Browning ja pääosassa taituroi Lon Chaney kädettömänä veitsenheittäjänä. Kaksikolta ilmestyi samana vuonna myös toinen kauhuelokuva, Laukaus yössä, joka kertoo Lontoossa tapahtuvista mysteerimurhista. Laukaus yössä tosin on myös eräs kuuluisimmista kadonneista elokuvista. Filmistä on säilynyt ainoastaan valokuvia, joiden avulla elokuva on jotenkuten rekonstruoitu. Tietenkään lopputulos ei ole sama, mutta yllyttää haaveilemaan siitä, josko kadonneet tai tulipalossa tuhoutuneet kelat sittenkin löytyisivät... Koska Laukaus yössä kuitenkin taitaa pysyä saavuttamattomana helmenä, katsoin erään toisen kiehtovan ja varsin merkittävänkin kauhuelokuvan samalta vuodelta.

The Cat and the Canary - Kissa ja kanarialintu
Ohjannut Paul Leni
USA 1927, 82 min.
Mykkäelokuva, Kauhu, Komedia
Pääosissa: Laura La Plante, Creighton Hale, Forrest Stanley




Muuan miljonääri kuolee yksin hulppeassa kartanossaan, ahneiden sukulaisten vaaniessa jättiperintöä kuin kissa kanarialintua. Sukulaisiaan näpäyttääkseen miljonääri on määrännyt perinnönjaon tapahtuvaksi vasta kahden vuosikymmenen kuluttua. Kun aika lopulta koittaa, kokoontuvat serkut ja tädit vainajan kolkkoon kotiin. Perinnönsaajan on määrä yöpyä tuossa kummittelevassa kartanossa ja sen jälkeen osoittaa olevansa täysissä järjissään. Talossa tietenkin tapahtuu kummia ─ onko asialla miljonäärin tyytymätön haamu vaiko kenties läheisestä mielisairaalasta karannut potilas?

Kissa ja kanarialintu (tai myös Keskiyöllä) on saksalaista ekspressionismia huokuva kummitustaloklassikko, jonka tunnelma syntyy mainioista kuvakulmista ja karmivasta miljööstä. Samannimiseen näytelmään (1922) perustuva juoni on muutoin mitä mainioin, mutta harmillisesti hyvään tarinaan on ujutettu liialti komediaa. Muutama pikkuvitsi vielä toimisikin, mutta niitä on venytetty vaivaannuttavan pitkiksi ja viljelty turhan runsaalla kädellä. Nykypäivästä katsoen tönköltä tuntuva huumori ei kaiketi liioin vaivannut aikalaisia, sillä Kissa ja kanarialintu oli ilmestyessään iso menestys. Kuten arvata saattaa, elokuva on myös antanut vaikuttimia tuleviin kummitustalotarinoihin.

Kummittelevista tai muuten vain karmivista kartanoista ─ ja niissä yöpymisestä perinnön toivossa ─ on tehty niin monta elokuvaa, sarjakuvaa ja ties mitä populaarikulttuurin tuotosta, että koko konsepti on muodostunut suoranaiseksi kliseeksi. Tämän elokuvan ilmestyessä aihe ei ollut vielä yhtä käytetty, vaikkei idea ollutkaan ennenkuulumaton. On kuitenkin arvioitu, että Kissa ja kanarialintu muokkasi osaltaan tulevia kummitustaloihin sijoittuvia tarinoita voimakkaasti. Jo pelkästään tästä elokuvasta on tehty myöhemmin viisi muuta versiota (1930, 1930, 1939, 1961, 1979), joista kaksi varhaisinta tosin on kadonnut. Säilyneisiin uusintaversioihinkin tutustuisi mielellään, vetävätköhän ne vertoja tälle genren kivijalalle?

Pisteytys: 8/10

The Night of the Hunter - Räsynukke (1955)

Ohjannut Charles Laughton
USA 1955, 93 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Robert Mitchum, Shelley Winters, Lillian Gish, Billy Chapin

The right hand, friends, the hand of love...

Keskellä 1930-luvun syvintä lama-aikaa köyhä perheenisä sortuu ryöstämään pankin, eikä kuolonuhreilta säästytä. Ennen väistämätöntä pidätystä mies ehtii piilottaa saaliin lastensa räsynukkeen ja vannottaa näitä pitämään salaisuuden. Kun mies on hirtetty, lankeaa leskeksi jäänyt äiti Willa (Winters) muukalaiseen, kaukaa tulleeseen saarnaajaan Harry Powelliin (Mitchum). Mies ei ole mikään herran enkeli, mutta se selviää vasta liian myöhään.

Robert Mitchum ja Lillian Gish tekevät rooleissaan todella vaikuttavaa työtä. Mitchumin ja Gishin hahmot asettuvat vastakkain kuten saarnaaja-Powellin kädet, joiden avulla hän esittää hypnoottisen kertomuksen hyvän ja pahan kiivaasta kamppailusta. Powellin  kylmän laskelmoiva hahmo aiheuttaa voimatonta ahdistusta, suorastaan lapsenomaista pelkoa, kun taas Gishin näyttelemä, orpolapsia pelastava Rachel Cooper luo ympärilleen lämpöä, turvaa ja järjestystä.

Paremmin näyttelijänä tunnetun Charles Laughtonin (1899─1962) ohjausdebyytti Räsynukke on määritelty ekspressionistiseksi film noiriksi, joskaan sen sullominen genrerajoihin ei ole näinkään yksinkertaista eikä ehkä edes kovin mielekästä. Hetkittäin tarinassa välähtävät ironian ja komedian kepeät sävyt, välillä taas tunnelma on piinaavaa kauhua ja yhtäkkiä suoranaista fantasiaa lasten sadunomaisesta maailmasta. Ehkäpä omalaatuinen ote ja runollinen kerronta olivat syynä siihen, miksi Räsynukke ei ilmestyessään kerännyt kuin häviävän pienen määrän kehuja. Parjattu teos oli totaalinen floppi, ja huonon vastaanoton vuoksi se jäi harmillisesti ohjaajansa ainoaksi teokseksi. Mitä mestariteoksia maailma menettikään!

Pisteytys:

10/10

The Black Cat - Musta kissa (1934)

Ohjannut Edgar G. Ulmer
USA 1934, 65 min.
Kauhu, Trilleri
Pääosissa: Boris Karloff, Bela Lugosi, David Manners, Jacqueline Wells

Something strange about the cat...

Tuore aviopari, Peter ja Joan Allison (Manners & Wells), ovat viettämässä kuherruskuukauttaan Itä-Euroopassa. Matkalla pari tutustuu psykiatri Witus Werdegastiin (Lugas), joka on matkalla tapaamaan vanhaa ystäväänsä, herra Poeltzigia (Karloff). Matkalla sattuvan onnettomuuden myötä koko seurue päätyy majoittumaan oudon Poeltzigin kummalliseen taloon.

Musta kissa on saanut vaikutteita Edgar Allan Poen samannimisestä kertomuksesta vuodelta 1843, mutta yhtäläisyyksiä tarinan ja filmin välillä ei lopulta juurikaan ole. Satanistisia kulttimenoja ja maailmansodan traumoja käsittelevä elokuva oli yksi vuoden 1934 hittifilmeistä, jatkaen Universalin kauhuelokuvien sarjaa. Aiempien kassamagneettien Draculan (1931) ja Frankensteinin (1931) päätähdet Bela Lugosi sekä Boris Karloff esiintyivät tämän elokuvan myötä ensimmäistä kertaa samassa filmissä, ja menestyksekäs yhteistyö jatkui vielä useamman elokuvan verran.

Omalaatuista tunnelmaa elokuvaan luo yhtäältä epätyypillinen klassisen musiikin ääniraita, sekä myös saksalaisen ekspressionismin etäiset kaiut. Kaikista kiinnostavista ja omalaatuisista elementeistä huolimatta Musta kissa on myös hieman huvittava filmi - enimmäkseen tahattomasti. Sittemmin b-elokuvien parissa uransa luoneen ohjaajan Edgar G. Ulmerin ote ei kenties ole onnistunut hiomaan filmiä täyteen komeuteensa. Eritoten juoni etenee paikoin kömpelösti, sortuu hetkittäin älyttömyyksiin ja päättyen kehnohkoon loppukohtaukseen. Heikkouksistaankin huolimatta Musta kissa on varsin mielenkiintoista viihdettä, jota voi suositella ainakin kauhuklassikoiden ystäville.

Pisteytys:

7/10

The Cabinet of Dr. Caligari - Tri Caligarin kabinetti (1920)

Ohjannut Robert Wiene
Saksa 1920, 78 min
Mykkäelokuva, Kauhu
Pääosissa: Werner Krauss, Conrad Veidt, Friedrich Feher

You all think I'm insane!

Tri Caligarin kabinetti on kuin kuumehoure, muotoja vääristelevä uni, sarja mielen syövereihin painuvia kuvia ja kouristuksia. Kertomus alkaa, kun kiertävä tivoli saapuu pieneen Holstenwallin kaupunkiin. Yksi vetonauloista on tohtori Caligarin (Krauss) kabinetti, jonka salaperäisissä syövereissä piilee unissakävelijä Cesare (Veidt), joka on kykenevä kertomaan ihmisille heidän tulevaisuutensa. Pian kaupungissa tapahtuu outoja surmatöitä, eikä syyllisten etsinnässä kaikki tunnu täsmäävän. Ystävänsä jouduttua salaperäisen murhaajan uhriksi, ryhtyy nuorukainen nimeltä Francis (Feher) selvittämään tapahtumien todellista laitaa.

Ensimmäinen maailmansota oli lamaannuttanut eurooppalaisen elokuvatuotannon liki täydellisesti, ja Hollywood oli saanut tilaisuuden kohota elokuvamaailman korkeimmalle huipulle. Sodan jälkeen eurooppalainen elokuva elpyi, joskaan se ei enää pystynyt horjuttamaan Hollywoodin asemaa. Yksi merkittävä haastaja oli kuitenkin saksalainen ekspressionismi. Ominaista ekspressionistiselle suuntaukselle on sisäisen todellisuuden ja tiedostamattomuuden spontaani esittäminen; elokuvataiteessa näitä piirteitä korostivat muun muassa voimakas itseilmaisu ja vääristyvät mittasuhteet. Myös Tri Caligarin kabinetissa eri osa-alueet aina näyttelemisestä maskeerauksiin suorastaan huutavat ekspressionistista ilmaisuvoimaa.

Huohottavat seinät.

Varhainen kauhufantasia sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, mikä ei kyllä katsojaa edelleenkään yllätä. Tri Caligarin kabinetin on sanottu olevan aikaansa edellä, vaikka pikemminkin se tuntuu olevan täysin kiinni ajassaan ja syntykontekstissaan. Saksalainen perinne kauhufantasia-filmeille kumpuaa jo ajalta ennen maailmansotia. Ensimmäisen suursodan myllertämä maa oli jo valmiiksi oiva kasvualusta kauhuelokuville. Sotaankin liittyvät tunteet kuten turvattomuus, kaaos ja epävarmuus välittyvät Tri Caligarin kabinetista vahvasti.

Tri Caligarin kabinetti on kieltämättä kummallinen ja hämmentävä, mutta myös jännittävä ja usealla tavalla mieleenpainuva teos. Loppukohtauksen "twist ending" on ensimmäinen laatuaan, ja onnistuu todella kääntämään koko elokuvan täysin päälaelleen. Nämä mindfuck-loput ovat onnistuessaan mukavia, niiden ansiosta elokuvan voi katsella toisen kerran aivan uudella tavalla. Toisaalta tässä tapauksessa käänteentekevää loppuratkaisua on myös moitittu tarinan (alkuperäisen) symbolismin vesittämisestä.

Pisteytys:

9/10