maanantai 29. tammikuuta 2018

The Cranes Are Flying - Kurjet lentävät (1957)

Ohjannut Mikhail Kalatozov
Neuvostoliitto 1957, 95 min.
Sota, Romantiikka, Draama
Pääosissa: Tatyana Samoylova, Aleksey Batalov

Cranes like ships, sailing up in the sky...
Maailmansota katkaisee nuoren pariskunnan Veronikan (Samoylova) ja Boriksen (Batalov) huolettomat onnen päivät. Boris lähtee taisteluun vapaaehtoisena ja Veronika jää kotirintamalle suremaan. Epätietoisuus sulhasen kohtalosta ja kodin tuhoutuminen sodan melskeessä johtavat Veronikan lopulta toinen toistaan epätoivoisempiin tekoihin. Toivoaan Boriksen kotiinpaluusta hän ei kuitenkaan menetä, vaikka muut uskovat Boriksen saaneen surmansa.

Boriksen ja Veronikan mollivoittoinen kertomus on vain yksi sodan kohtaloista, kuten useammassakin kohtauksessa koskettavasti osoitetaan. Sotilaiden lähtiessä rintamalle nähdään saattojoukkojen väentungoksessa toinen toistaan liikuttavampia väläyksiä perheiden ja ystävien hyvästijätöistä. On helppo uskoa, että elokuva on puhutellut sodat kokeneita ikäpolvia. Länsimaissa jatkuneen pitkän rauhan ajan jälkeen on mahdotonta täysin käsittää, millaiselta tuntuisi lähettää oma lapsensa taistelutantereelle tai olla itse astumassa taisteluun. Lisäksi nykyteknologian mahdollistamien, ehkä liiankin hyvien viestintämahdollisuuksien aikana on jo  suorastaan vaivalloista kuvitella, miten ihmiset ovat koskaan onnistuneet tapaamaan toisensa uudelleen kerran erottuaan.

Aihepiiriltään universaali elokuva menestyi maailmalla hyvin: Kurjet lentävät (Letyat zhuravli) sai kunnian olla toinen Kultaisella palmulla palkittu neuvostoliittolainen teos. Tunteikas rakkauskuvaelma on perin kiinnostava neuvostoelokuvana, jossa sodan kuvaus ei ole ensisijaisesti uljasta marssia voitosta voittoon. Aivan täysin propagandalta ei vältytä, mutta volyymi on käännetty lähes minimiin. Syytä voi etsiä Josif Stalinin kuoleman (1953) jälkeisestä liennytyksen ajasta, jolloin elokuvataide sai hieman vapaampia muotoja. Taiteellinen vapautuminen saattoi vaikuttaa myös elokuvan upean luovaan visuaalisuuteen. Kekseliäine kuvakulmineen ja kamera-ajoineen Kurjet lentävät on näyttävä elämys.

Pisteytys:
10/10

perjantai 26. tammikuuta 2018

Sweet Smell of Success - Menestyksen huuma (1957)

Ohjannut Alexander Mackendrick
USA 1957, 96 min.
Draama
Pääosissa: Tony Curtis, Burt Lancaster, Susan Harrison

The scruples of a guinea pig and the morals of a gangster.
Häikäilemättömän kolumnistin J.J. Hunseckerin (Lancaster) pr-hännystelijä Sidney Falcon (Curtis) tekee mitä tahansa kohotakseen vallan huipulle. Pomoa mielistellessä ei ole sijaa moraalille, mutta ala on haastava kovapintaisimmallekin pyrkyrille. Sidney on ajaa itsensä useampaankin umpikujaan yrittäessään häätää innokkaan kosijan Hunseckerin siskon Susanin (Harrison) kimpusta ─ J.J. nimittäin haluaa pitää sisarensa itsellään.

Menestyksen huuma ei ollut ilmestymisvuotensa hittejä, jos nyt ei täysin floppikaan vaikka lippuluukuilla tappiota tulikin. Mainetta karttui ajan kanssa, ja tätä nykyä elokuva lukeutuu film noirien merkkiteoksiin. Menestyksen huuma hyytää niljaisen mustalla tunnelmallaan, sähäkän piikittelevä dialogikin pistää kuin parvi ampiaisia. Moraalittoman ja pessimistisen elokuvan erityisenä ansiona pidetään myös oivaa New Yorkin kuvausta. Dynaamisen rytmikäs Menestyksen huuma huokuu alati hereillä olevan kaupungin tunnelmaa kaikkine värivaloineen, jazz-klubeineen ja muine synnin pesineen. Eipä ihme, että elokuvaa on ylistänyt muun muassa New York -kuvauksistaan tunnettu Martin Scorsese. Samankaltainen kaupungin tunnelma on tavoitettavissa Scorsesen elokuvissa, esimerkiksi Taksikuskissa (1976).

Ohjaajista puheen ollen, kiinnostava knoppi Menestyksen huumassa on Alexander Mackendrickin (1912─1993) uran yllättävä suunnanmuutos. Manhattanilla syntynyt siirtolaisten jälkeläinen Mackendrick palasi jo lapsena vanhempiensa synnyinseuduille Skotlantiin ja teki vartuttuaan uraa Ealing-studioiden komediaohjaajana. Menestyksen huumaa edelsi pikimusta brittikomedia Naisentappajat (1955). Yhdistävänä tekijänä elokuvien välillä sentään on kertomusten kyynisyys!

Pisteytys:
8/10

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

The Bridge on the River Kwai - Kwai-joen silta (1957)

Ohjannut David Lean
Iso-Britannia & USA 1957, 161 min.
Sota, Draama, Seikkailu
Pääosissa: Alec Guinness, William Holden, Jack Hawkins, Sessue Hayakawa

What have I done...
Toisen maalimansodan tuiskeessa iso joukko brittisotilaita joutuu japanilaisten vangiksi Burman viidakoissa. Sotavangit määrätään rakentamaan tiukalla aikataululla siltaa Kwai-joen ylitse. Vankien nokkamies eversti Nicholson (Guinness) ja japanilainen eversti Saito (Hayakawa) ajautuvat vastatusten, joten arvovaltakiistat on ratkottava ennen kuin työt saavat edetä. Lopulta britit pääsevät suorastaan ylpeilemään sillanrakennustaidoillaan, mutta liittoutuneiden sillanräjäytysaikeet saattavat tehdä työn turhaksi.

Pierre Boullen samannimiseen romaaniin (1952) perustuva Kwai-joen silta on tarinana täysin fiktiivinen, joskin japanilaiset todella rakennuttivat läjäpäin siltoja ja niitä ylittäviä "kuoleman rautateitä" sotavankien voimalla. Kwai-joen siltakin on olemassa, joskin hieman erilainen ja aivan toisaalla kuin elokuvan vastaava. Elokuvan maineesta kertoo sekin, että kyseinen silta on yhä varsinainen turistimagneetti, vaikkei sillä sinällään ole filmin kanssa mitään tekemistä. Sillan lisäksi elokuvasta muistetaan pirteästi vihellelty Colonel Bogey -marssi (1914). Ensimmäisen maailmansodan aikaan sävelletty ja jo silloin suosittu sävelmä sai toisen maailmansodan aikaan Hitleriä vastustavia sanoituksia. Intiimialueiden anatomiaan keskittyneitä lyriikoita ei kuitenkaan elokuvassa tohdittu rallattaa.

Kwai-joen silta oli ilmestymisvuonnaan kassamagneetti ja Oscar-pystejäkin tuli seitsemän (mm. paras elokuva, kuvaus, ohjaus). Mukaansatempaava sotadraama on totta vie maineensa ansainnut! Hienoissa maisemissa kuvattu elokuva on jännittävä viidakkoseikkailu ja tahtojen taistelu, jonka liki kolmituntinen kestokaan ei juuri ehdi puuduttaa takapuolta tai keskittymiskykyä. Kwai-joen silta on myös traaginen, hetkittäin jopa koominen, kertomus sodan täydellisestä turhuudesta, järjettömyydestä ja niistä perin inhimillisistä teoista, jotka usein johtavat sapeleiden kalisteluun. Erinomaiset näyttelijät saavat todella eläytymään ja peräti ymmärtämään jopa hölmöyteen asti venyvää jääräpäisyyttä ja järjen valon himmenemistä. Ehkäpä moinen ymmärrys voisi olla avainasemassa silloin, kun vastaavia sotatapahtumia pyritään ehkäisemään ─ siinä kiteytyy myös Kwai-joen sillan merkitys.

Pisteytys:
8/10

perjantai 19. tammikuuta 2018

The Nights of Cabiria - Cabirian yöt (1957)

Ohjannut Federico Fellini
Italia & Ranska 1957,  110 min.
Draama
Pääosissa: Giulietta Masina, Franca Marzi, François Périer

Mambo!
Cabiria (Masina) elättää itsensä prostituoituna Rooman öisillä kaduilla. Rankka elämä on tehnyt luonnonlapsesta kovapäisen rääväsuun, mutta sisimmältään Cabiria on herkkä ja viaton. Suurta rakkautta etsivä Cabiria tulee hyväuskoisuuttaan huijatuksi yhä uudelleen, mutta lannistumattoman luonteensa ansiosta hän nousee myös aina jaloilleen. Josko seuraava mies olisikin luotettava ja rakastaisi häntä todella?

Giulietta Masinan upeasti tulkitseman Cabirian rakkaudenkaipuuseen on helppo eläytyä voimallisesti, sillä kaikkihan me tarvitsemme rakkautta ja hyväksyntää. Hetkittäin sama toiveikas sinisilmäisyys valtaa katsojankin mielen, mutta onnellisen lopun kaipuu kääntyy epäilyksi ennen Cabirian havahtumista. Elokuvan loppu on huikea kaikessa lohduttomuudessaankin. Varsinkin epätoivoa seuraava, mielialaa nostattava päätöskohtaus on liikuttavan kaunis.

Cabirian yöt (Le notti di Cabiria) toistelee vielä hiljalleen neorealismin kaikuja, mutta keula on jo kääntynyt kohti uutta. Henkilöhahmoissa on näkyvissä niitä eriskummallisuudessaan ihastuttavia piirteitä, joita Federico Fellinin myöhemmissä elokuvissa esiintyy viljalti. Edellisohjauksen La Stradan (1954) tapaan myös Cabirian yöt palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Molempia elokuvia yhdistävät myös samankaltaiset teemat. Federico Fellinin, Giulietta Masinan ja säveltäjä Nino Rotan yhteistöissä mikään ei voi mennä täysin pieleen, lopputulos on aina suurenmoinen.

Pisteytys:
10/10

maanantai 15. tammikuuta 2018

Wild Strawberries - Mansikkapaikka (1957)

Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1957, 91 min.
Draama
Pääosissa: Victor Sjöström, Ingrid Thulin, Bibi Andersson

Ja, må han leva uti hundrade år!
Mansikkapaikka eli Smultronstället seuraa tohtori Isak Bergin (Sjöström) matkaa kohti promootiota, jossa hänet on määrä vihkiä riemutohtoriksi. Automatka muuttuu unenomaiseksi muisteloksi, sillä erikoiset kohtaamiset saavat vanhuksen mietteliääksi. Eriskummallisissa unissaan Isak vierailee uudelleen elämänsä mansikkapaikoilla ja murheen laaksoissa.

Pääroolia ilmeikkäästi näyttelevä Victor Sjöström tunnetaan ruotsalaisen mykkäelokuvan suurena nimenä, ja näkyypä hänen vaikutuksensa myös kenties merkittävimmän ruotsalaisohjaajan Ingmar Bergmanin töissä. Tässäkin elokuvassa Sjöströmin teokset läikähtävät mieleen useammankin kerran, eritoten upea Ajomies (1921). Molemmissa elokuvissa tehdään tiliä menneisyyden kanssa, konkreettisimmin yhtäläisyys nousee mieleen eräässä Isakin unessa, jossa autiolta kadulta saapuvat kuolemaa kuljettavat vaunut.

Elämän ja kuoleman iäisyyskysymyksiin erinomaisesti pureutuva Mansikkapaikka keräsi kiitosta ilmestyessään. Näin vuosikymmenten päästä on helppo arvioida, että teos on eittämättä yksi Bergmanin hienon uran kohokohtia. Mansikkapaikka tarkastelee valtavan kauniisti, paikoin riipivästikin, ainutkertaisen elämän vääjäämätöntä kulkua ja armottomuutta. Teema on siis aina ajankohtainen ja yhtä koskettava. Tutkielmaa itsensä löytämisestä, yhteenkuuluvuudesta tai pikemminkin ulkopuolisuudesta käsitellään erilaisin tyylein. Unennäyt ovat yhtä surrealistisia kuin uni itse, ja muistot taas hauskoja, huolettomia ja viehättäviä yksityiskohtia korostavia. Loisteliaat roolisuoritukset, varsinkin Sjöströmin, kruunaavat rakastettavan kokonaisuuden.

Pisteytys:
10/10

lauantai 13. tammikuuta 2018

12 Angry Men - Valamiesten ratkaisu (1957)

Ohjannut Sidney Lumet
USA 1957, 96 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Henry Fonda, Lee J. Cobb, Ed Begley

Well, what's there to talk about?
New Yorkin slummeissa on tapahtunut henkirikos. Murhaajaksi epäilty nuori mies istuu oikeuden kuultavana eräänä myrskyä enteilevänä hikisenä iltapäivänä. Oikea syyllinen todella vaikuttaa löytyneen, sillä tapauksella oli peräti kaksi todistajaa ja muutenkin yksityiskohdat tuntuvat täsmäävän. 12 valamiestä siirtyy takahuoneeseen laatimaan tapauksesta oman lausuntonsa, mutta yhden miehen (Fonda) mielestä syytetty nuorukainen ei välttämättä olekaan murhaaja, ainakaan päätöstä ei ole syytä tehdä hätiköiden. Syntyy kiivas väittely, jossa todella on kysymys elämästä ja kuolemasta. Vähitellen yksi jos toinenkin valamies joutuu tarkistamaan jyrkkää kantaansa.

Yhteen huoneeseen keskittyvä Valamiesten ratkaisu on mestarillisen intensiivinen elokuva. Rikostapauksen pyörittely on jo sinällään jännittävää, mutta vielä kiehtovampaa on tarkastella erilaisten, hienosti rakennettujen hahmojen tapaa suhtautua sekä itse päätöksentekoon että murhakeissin sisältöön. Henry Fonda tietenkin loistaa vaatimattomana hyväntekijänä, suoranaisena harkitsevaisen oikeudentunnon sankarina. Valamiesten ratkaisun maine on kasvanut vuosien varrella melkoisiin mittoihin, vaikkei se floppi ollut ilmestyessäänkään: Berliinissä elokuva palkittiin kultaisella karhulla ja Oscar-ehdokkuuksiakin tuli kolme. Elokuva on pysytellyt jo ties miten pitkään IMDb:n parhaiden elokuvien 250-listan kärjessä, kirjoitushetkellä se on sijalla 5.

Valamiesten ratkaisu on elokuvana ansiokas jo siksikin, että se on ohjaajansa Sidney Lumetin (1924─2011) esikoisteos, mikäli nyt ei oteta lukuun jokusia miehen tv-tuotantoja. Vaikka Lumetin suurimmat menestysteokset pureutuvat rikosten maailmaan ja monet vieläpä oikeussaliin, täysin yhden genren mieheksi häntä ei voi lokeroida: uralta löytyi niin romantiikkaa, draamaa kuin koko perheen fantasiaakin. Pikemminkin Lumetin teoksia määrittää realistinen tyyli, omasta perhetaustasta kumpuava vähemmistöjen kuvaus sekä yhteiskunnalliset kysymykset oikeudenmukaisuudesta. Nämä teemat näkyvät jo esikoisteoksessakin ja ovat vieläpä yhä varsin puhuttelevia.

Pisteytys:
9/10

tiistai 9. tammikuuta 2018

Paths of Glory - Kunnian polut (1957)

Ohjannut Stanley Kubrick
USA 1957, 88 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Kirk Douglas, Ralph Meeker, Adolphe Menjou

Which would you rather be done in by: a bayonet or a machine gun?
Ensimmäisen maailmansodan rintamalinjoilla uurastava eversti Dax (Douglas) saa epämieluisan komennuksen. Kabineteissaan myhäilevät, pahasti korruptoituneet kenraalit määräävät Daxin johtamaan toivotonta hyökkäystä, joka johtaa vain turhiin miestappioihin. Järjetön komennus toteutetaan, mutta mikään ei mene kenraalien mielen mukaan. Kärsijöiksi joutuvat rivisotilaat, joita uhkaa lopulta teloitus.

Kunnian polut perustuu Humphrey Cobbin samannimiseen romaaniin (1935), jota puolestaan ovat inspiroineet ranskalaisten sotilaiden kertomat sotakokemukset. Sikäli tarinassa on siis ainakin löyhä todellisuuspohja. 1950-luvulla kumpikin suursota oli vielä niin kipeä aihe, ettei sodan valta-asetelmia kriittisesti tarkastelevan elokuvan teko ollut aivan helppoa. Yhdysvaltalaisille aihetta etäännytti tapahtumien siirto Ranskaan, mutta ranskalaiset eivät hurranneet. Elokuva oli Ranskassa kielletty aina vuoteen 1975 saakka. Monessa muussakin Euroopan maassa ensi-ilta sai odottaa vuosikausia.

Katselukokemusta toki hieman häiritsee se seikka, että ranskalaiset puhuvat englantia. Ärsyttävä yksityiskohta kuitenkin onneksi on unohtua, koska elokuva muuten on loistava ja vähintäänkin Stanley Kubrickin parhaimmistoa. Realistista otetta hienosti tavoittelevassa sotadraamassa on myös häivähdys ironiaa ja toivotonta mustaa huumoria. Näkyyhän se jo elokuvan nimessä: gloriaa ei näillä sotapoluilla nähdä. Kunnian polut on aika tavalla parhaita ensimmäistä maailmansotaa kuvaavia elokuvia, mitä olen kuunaan katsellut!

Pisteytys:
9/10

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Throne of Blood - Seittien linna (1957)

Ohjannut Akira Kurosawa
Japani 1957, 110 min.
Historia, Draama, Toiminta
Pääosissa: Toshirō Mifune, Isizu Yamada, Takashi Shimura

Your luck turns slower...
Japanin feodaaliajalla, kenties noin 800 vuotta sitten, kenraali Taketoki Washizu (Mifune) palaa taistelusta voitokkaana. Kotimatkalla hän tapaa noidan, jolta saa kuulla loistavaa tulevaisuutta lupailevan ennustuksen. Tuon kohtalokkaan ennustuksen myötä Washizu ryhtyy suunnittelemaan vallankaappausta, joka tosin jäisi varmasti tekemättä ilman manipuloivia sanoja kuiskailevaa vaimoa Asajia (Yamada).

Mikäli Seittien linnan (Kumonosu-jō) tarina tuntuu tutulta, se johtuu siitä, että kertomus perustuu William Shakespearen Macbethiin (n. 1606). Temaattisesti näytelmä käsittelee vallanhimoa ja kateutta, jotka ovat keskeisessä roolissa myös Akira Kurosawan tulkinnassa. Eritoten Seittien linna tuntuu pureutuvan vallan legitimiteettiin: vallassa oleva nimittäin kärsii alituisesta syrjäyttämisen pelosta, varsinkin, jos valta on hankittu kyseenalaisin keinoin. Kurosawan tuotannosta (ja 1001-listalta) löytyy toinenkin Shakespeare-tulkinta Ran (1985), joka puolestaan pohjautuu Kuningas Learin (n. 1605) tarinaan.

Seittien linna on kiehtova erilaisten perinteiden kudelma sekä lännen ja idän yhteensulautuma. Sen lisäksi, että Shakespeare on siirretty entisaikain Japaniin, eri maailmat kohtaavat myös musiikissa. Erityisen kiehtovalta ja tunnelmalliselta tuntuu elokuvassa hyödynnettävän japanilaisen nō-teatterin mystinen liikekieli ja äänimaisema. Moninaisista vaikutteistaan huolimatta Seittien linna on pohjimmiltaan riisuttu ja yksinkertainen draama, jossa ei ole kerrassan mitään ylimääräistä ─ Kurosawan taito rakentaa elokuvia hätkähdyttää aina.

Pisteytys:
9/10

perjantai 5. tammikuuta 2018

Giant - Jättiläinen (1956)

Ohjannut George Stevens
USA 1956, 201 min.
Draama
Pääosissa: Elizabeth Taylor, Rock Hudson, James Dean

Money isn't everything.
George Stevensin Amerikka-trilogian päätösosassa Teksasin karjatilat muuttuvat öljykentiksi ja sukupolvien välille urautuvat kuilut uhkaavat perinteisiä arvoja. Tarina alkaa, kun suurtilallinen Jordan Benedict (Hudson) tapaa tulevan vaimonsa Leslien (Taylor) kaukana kotoa. Pian nuori pariskunta asettuu pöllyävän hiekan keskelle Teksasiin, jossa perusteellista tomuttamista kaipaisivat varsinkin rasistiset ja sovinistiset arvot. Kahden tai oikeastaan kolmenkin sukupolven edesottamuksia seuraava draama pohtii myös sitä, kenelle ja miten raha Yhdysvalloissa keskittyykään.

Jättiläinen on nimensä mukaisesti suurteos: kolmetuntiseen elokuvaan kiinnitettiin aikansa huomattavia tähtiä ja kauniiseen värikuvaukseenkin on panostettu. Seuraavan vuoden Oscar-gaalassa Jättiläinen oli ehdolla peräti kymmenessa eri kategoriassa, joista kuitenkin yllättäen tuli voitto vain parhaasta ohjauksesta. Kriitikot ja suuret yleisöt puolelleen voittaneen elokuvan mainetta kasvatti eritoten ikoninen James Dean, joka menehtyi traagisesti pari kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa. Äkkirikastuvan Jett Rinkin rooli jäi Deanin viimeiseksi.

Temaattisesti Jättiläinen toistaa tuttuja aihioita trilogian aiemmista osista Paikka auringossa (1951) ja Etäisten laaksojen mies (1953). Amerikkalaisen unelman ja elämäntavan käsittely on muiden osien tapaan kriittistä, mutta kuitenkin tarpeeksi isänmaallista taatakseen suursuosion. Elokuva jaksaa ymmärtää änkyröitäkin, jotka lopulta ovat vain oman kulttuurinsa tuotoksia. Mutta ilahduttavaa kyllä, purnaajatkin voivat muuttaa ajattelutapojaan! Tarinan sanoma tuntuukin kiteytyvän muutosvoimaan ja uudistumiseen: ilman ajan hengessä pysymistä uhkana on jäädä tulevaisuuden jalkoihin. Toki muutos aiheuttaa myös kriisejä, joita Jättiläinen niin ikään kuvaa. Perinteiden luutuneisuutta päästään purkamaan myös Leslien ansiosta, joka ulkopuolelta tulevana tarkkailijana havaitsee ongelmat paikallisia paremmin. Teemojen runsaudessa riittää sulateltavaa ja muutoinkin massiivisessa elokuvassa olisi ollut tiivistämisen varaa, mutta kolme tuntia hujahtaa silti ohi yllättävän vauhdikkaasti.

Pisteytys:
8/10

tiistai 2. tammikuuta 2018

Joulukuun elokuvat 2017

The Revenant
Ohjannut Alejandro G. Iñárritu
USA, Hong Kong & Taiwan 2015, 156 min.
Historia, Seikkailu, Lännenelokuva
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hardy, Will Poulter




Turkismetsästäjä Hugh Glass (DiCaprio) joutuu karhun kynsiin ja petollinen toveri (Hardy) päättää hylätä raadellun miekkosen metsään. Sinnikäs erämaankävijä kuitenkin taistelee tiensä ihmisten pariin. Kuolleistaheränneen kostoretkeä tähdittävä Leonardo DiCaprio möyri, puhisi ja ähisi itselleen Oscarin melkoisen raa'alla roolisuorituksella. Hienointa The Revenantissa on sen luoma aistiympäristö: mystinen metsä tulee lähelle ja kylmyys hiipii luihin ja ytimiin. Karukin maailma on kaunis, vaikka luonnon harmonia väritetäänkin koston vuoksi vuodatetulla verellä. Ryuichi Sakamoton musiikki tukee osaltaan hienoa kuvausta.

1001-listan mukainen arvio täällä.

Pisteytys: 8/10

Miekkailija
Ohjannut Klaus Härö
Suomi, Viro &  Saksa 2015, 99 min.
Historia, Draama
Pääosissa: Märt Avandi, Ursula Ratasepp, Liisa Koppel




Leningradista paennut Endel (Avandi) asettuu virolaiseen pikkukaupunkiin Haapsaluun opettamaan lapsille miekkailua. Hieno historiadraama pohjaa löyhästi tositapahtumiin ja kertoo koskettavasti karusta elämästä neuvostomaassa. Elokuva on menestynyt hyvin Suomessa ja maailmalla, Jussi-pystin lisäksi se pääsi muun muassa Oscareiden shortlistille parhaan vieraskielisen elokuvan kategoriassa.

Pisteytys: 8/10

The Santa Clause - Mutta mitä tapahtui joulupukille?
Ohjannut John Pasquin
USA 1994, 97 min.
Fantasia, Komedia
Pääosissa: Tim Allen, Eric Lloyd, Judge Reinhold, Wendy Crewson



Yksinhuoltajaisä Scott Calvin (Allen) joutuu uudeksi joulupukiksi, kun edellinen liukastuu turmioonsa Calvinin katolta. Samalla ratkotaan eroperheen ongelmia. Idea pukkisysteemistä on ihan hauska, mutta toteutus hyytävä. Varsinkin tontut tuntuvat suhtautuvan valkoparran vaihtumiseen pelottavan tunteettomasti... Myös elokuvan lavasteet ovat typerän muoviset. Mutta mitä tapahtui joulupukille? on sesonkiinsa sopiva, kertaalleen katsottava koko perheen jouluhömppä ─ elokuvan kahta jatko-osaa (2002, 2006) tuskin tarvitsee nähdä.

Pisteytys: 5/10

L'ecole des facteurs - Kirjeenkantajien koulu
Ohjannut Jacques Tati
Ranska 1947, 16 min.
Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, Paul Demange




Kirjeenkantajien koulu on Jacques Tatin ensimmäinen ohjaustyö, jonka pohjalta hän sittemmin ideoi pitkän elokuvan Lystikäs kirjeenkantaja (1949). Lyhärissä seurataan toheloa postinkantajaa (Tati), joka yrittää parhaansa mukaan vastata postilaitoksen tehokkuusvaatimuksiin keskellä leppoisaa maalaisidylliä.

Pisteytys: 7/10

Jour de fête - Lystikäs kirjeenkantaja
Ohjannut Jacques Tati
Ranska 1949, 70 min.
Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, Paul Frankeur, Santa Relli




Jos mieli halajaa rauhoittumaan ranskalaiseen pikkukaupunkiin, tämän parempaa nojatuolimatkaa tuskin löytyy! Yllä arvioidun lyhärin Kirjeenkantajien koulu (1949) pohjalta kehitelty Lystikäs kirjeenkantaja on Jacques Tatin ensimmäinen pitkä ohjaustyö. Elokuva kertoo rauhallisen pikkukylän posteljoonista (Tati), joka ryhtyy modernisoimaan kirjeenkantomenetelmiään Amerikan malliin.

Pisteytys: 7/10

Trafic - Liikenne
Ohjannut Jacques Tati
Ranska 1971, 96 min.
Komedia
Pääosissa: Jacques Tati, Marcel Fraval, Honoré Bostel




Jacques Tatin 1970-luvun hassuttelussa herra Hulot (Tati) on omaksunut melko modernin elämäntyylin, sillä hän suunnittelee työkseen erikoisia autoja. Uusin retkeilyautomalli olisi määrä toimittaa autonäyttelyyn Amsterdamiin, mutta matka on täynnä hilpeitä vastoinkäymisiä. Tatin tapaan elokuvassa on runsaasti huomioita kulttuurimme hupsuista tavoista. Tällä kertaa fokus on elokuvan nimen mukaisesti liikennekäyttäytymisessä: filmissä nähdään niin liikenneraivoa kuin myös hypnoottisia nenänkaivuutalkoita ruuhkatilanteissa.

Pisteytys: 8/10

Romu-Mattila ja kaunis nainen
Ohjannut Juha Kuosmanen
Suomi 2012, 30 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Draama
Pääosissa: Seppo Mattila, Outi Airola




Romu-Mattila ja kaunis nainen kertoo riipaisevan, mutta hellyyttävän tarinan yksinäisestä miehestä Romu-Mattilasta (Mattila), joka jää kodittomaksi. Elokuva on vanhalla teknologialla toteutettu 2010-luvun mykkäelokuva, jonka äänimaisemasta vastaa erinomainen Ykspihlajan Kino-orkesteri ja mainio foley-artisti Heikki Kossi.

Pisteytys: 8/10

Salaviinanpolttajat
Ohjannut Juha Kuosmanen
Suomi 2017, 15 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Komedia
Pääosissa: Jaana Paananen, Juha Hurme




Juho Kuosmasen uusintaversio Suomen ensimmäisestä näytelmäelokuvasta Salaviinanpolttajat (1907) on yhdistelee mennyttä ja modernia. Elokuvaa on ideoitu pohjautuen siihen, mitä kadonneesta klassikosta tiedetään: se on jopa kuvattu samanlaisessa aikataulussa esiteoksensa kanssa ja teknisesti samaan tyyliin. Tietenkin toteutus perustuu pitkälti mielikuvitukseen ja on myös hatunnosto suomalaisen elokuvataiteen historialle. Lopputulos viehättää!

Pisteytys: 8/10