17. luukku: 30 vuotta sitten (Léon, 1994)

Is life always this hard, or is it just when you're a kid?

Kolmekymmentä vuotta sitten diskoteekeissä ja radioissa pauhasi Rednexin Cotton Eye Joe ja hitaita tanssitiin Bon Jovin Alwaysin tahtiin. Alkuvuodesta Suomessa seurattiin ensimmäisiä suoria presidentinvaaleja, joiden voittaja oli Martti Ahtisaari. Valtiojohdollisia uutisia kantautui kevään korvalla myös Etelä-Afrikasta, jossa Nelson Mandela nousi presidentiksi maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Lokakuussa Suomessa äänestettiin taas: nyt vuorossa oli neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä. Syksyn suurin ja surullisin uutinen Itämeren rannoilla oli autolautta Estonian uppoaminen.

 

Vuoden 1994 tunnelmiin voi palata elokuvien myötä. Ruandan unohdettuun kansanmurhaan vie elokuva Hotelli Ruanda (2004), Lillehammerin talviolympialaisten sattumuksia muistellaan filmissä I, Tonya (2017) ja aikansa buddy-leffa Tiskirotat (1994) vie nuorten aikuisten mielenmaisemaan. Päivän elokuva kiitää New Yorkiin ja pölähdyttää yllemme aika tunkkaista menneisyyden tomua.

 

 

Léon
Ohjannut Luc Besson

Ranska & USA, 110 min

Toiminta, Rikos, Draama

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman

Palkkamurhaaja Léon (Reno) saa hoiviinsa orvoksi jäävän 12-vuotiaan Mathildan (Portman). Nuori tyttö on jo kohdannut elämän armottomuuden, eikä hänellä ole mitään menetettävää. Epätodennäköinen ystävyys syvenee, ja Léon opettaa Mathildalle ammattinsa saloja: Mathildan päämääränä on kostaa perheensä murhaajalle, kieroutuneelle poliisille Norman Stansfieldille (Oldman).

Luc Bessonin palkkamurhadraama nauttii kovasta kulttimaineesta. Sille on perusteensa, sillä Gary Oldmanin tulkitsema pahis on ahdistavan hyvä ja jännitteitä pursuavat kohtaukset ovat vaikuttavia. Tarina on synkkävireinen mutta ei vailla valonpilkahduksia. Pikkuvanhan nuoren tytön ja kyseenalaisin keinoin itsensä elättävän miehen yhteiselo ei kuitenkaan ole mikään lempeä Paperikuu (1973), vaan kiusallisen outoja sävyjä saava draama.

Näin Léonin ensimmäistä kertaa 00-luvun alussa ja pidin filmistä siinä määrin, että katsoin sen silloin lyhyen ajan sisällä useamman kerran. Nyt palasin palkkamurhaajatarinan äärelle nostalgisin odotuksin, mutta kylläpä elokuva oli erilainen ─ tai tämä aika. Elokuvassa on kyllä paljon hyvää ja taitavaa, mutta lolitamainen sivujuonne ei ole ainoastaan vaivaannuttava vaan suorastaan karmiva. Luc Bessonin yksityiselämän kummallisuudet eivät juuri asiaa liennytä. Mikä pettymys!

Pisteytys: 5/10

Le dernier combat - Viimeinen taistelu (1983)

Ohjannut Luc Besson

Ranska 1983, 92 min.

Scifi

Pääosissa: Pierre Jolivet, Jean Bouise, Jean Reno

Bon... jour...

Postapokalyptiseen maailmaan sijoittuva Viimeinen taistelu (engl. The Last Battle) kohdistaa katseensa mieheen (Jolivet) ja tämän selviytymistaisteluun oudossa maailmassa. Katsojille tuntemattomasta syystä ihmiset ovat menettäneet puhekykynsä, eikä maailman tila saa sanallista selitystä. Ilmeisesti taustalla on jonkinlainen ympäristökriisi, sillä maailma täyttyy hiekalla ja taivaalta sataa outoja asioita. Samalla maailma hukkuu tavaraan: on diakuvia, seksinukkeja, rautaromua ja viinaa, kaikki samanaikaisesti sekä käyttökelpoista että täysin turhaa.

Monenlaisiin tulkintoihin kannustava elokuva tuntuu kapitalismikriittiseltä, ja nykypäivänä teema on helppo liittää myös ilmastonmuutokseen. Luolamaalauksen kaltaisia luomuksia taiteileva tohtori (Bouise) edustaa tarinassa hoivaa ja kulttuurin säilymistä. Ilman kieltä kulttuuri on vaarassa kadota; maailma on pelkkää kauppatavaraa ja vaistonvaraista hengissä pysymistä. Vaikka Viimeisen taistelun tematiikka tuntuu vakavalta ja edelleen aika ajankohtaiselta, on elokuvassa mukana keventävää mustaa huumoria: apeassa maailmassa räpiköinti tuntuu hieman surkuhupaisaltakin.

Mad Maxin (1979) ja vastaavien dystopioiden toiminnantäyteisen vakavamielisyyden päälle Viimeinen taistelu on nokkela lisä. Elokuvassa lienee raikkautta siksikin, että Viimeinen taistelu on vasta ensimmäinen kokopitkä elokuva Luc Bessonilta (1959─). Sittemmin Besson on jatkanut scifin parissa (mm. The Fifth Element - puuttuva tekijä, 1997), mutta urakoinut myös muiden lajien kanssa. Jean Renon roolihahmo väläyttää jo mieleen Bessonin palkkamurhaajatrillerin Léon (1994), jossa Reno näyttelee pääosaa. Vaikka moni Bessonin työ on saanut mainetta ja menestystä, Viimeinen taistelu on silti ohjaajan elokuvista ainoa 1001-listalle nostettu teos, joskin poistettu vuonna 2013.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU 22: Kassamagneetti vuosikymmenen takaa

Kymmenen vuotta sitten uusi Bond-aika alkoi ja ensi-iltansa saivat muun muassa kolmas X-Men sekä Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot. 1001-listalla ainoa viidestätoista vuoden 2006 elokuvasta, jota ei (ainakaan vielä) ole poistettu, on Pan's Labyrinth. Synkkä kauhufantasia pääsi valkokankaille 29.12., joten tasan 10 vuotta sitten ensi-iltaa on varmaan jo odoteltu innolla. Katsoin 2006-fiilistelynä erään vuoden suurimmista hittileffoista, jota ei 1001-listalta löydy. Tässäpä siis paluu kymmenen vuoden takaisen yleisömenestyksen pariin, kirjan mukaan lukien voitaneen varmaan puhua jopa ilmiöstä:

The Da Vinci Code - Da Vinci -koodi

Ohjannut Ron Howard

USA 2006, 149 min.

Mysteeri, Trilleri

Pääosissa: Tom Hanks, Audrey Tautou, Jean Reno, Ian McKellen

Symbologian professori  Robert Langdon (Hanks) tempaistaan mukaan salaperäiseen Louvressa tapahtuneeseen murhamysteeriin. Murhatun miehen jättämät viestit johdattavat Langdonin ja avuksi rientäneen poliisin Sophie Neveun (Tautou) suuren arvoituksen äärelle, jonka paljastumisen katolinen kirkko pyrkii kuitenkin kaikin tavoin estämään.

Luin Dan Brownin samannimisen kirjan (2003) suurin epäilyksin muutama vuosi sitten. Trilleri etenee kyllä hengästyttävää tahtia, mutta tarina on kirjoitettu kaikin puolin aivan surkeasti. Jos Brownin tekstin tökeryyksiä alkaisi eritellä punakynän kanssa, valmista ei tulisi pitkään aikaan. Erityisen typerää on, että Dan Brown pyrkii nojaamaan höpöhöpöfantasiansa tietynlaiselle todenperäisyydelle tarkistamatta kuitenkaan faktoja ja sortuen näin yksinkertaistuksiin ja naurettavan suuriin asiavirheisiin. On toki taito sekin, että onnistuu kertomaan fiktiota epäuskottavasti. Vain jotain mainitakseni, Robert Langdonin "asiantuntemus" on niin hataralla pohjalla, että yliopiston olisi kyllä jo syytä huolestua.

Alkuperäisteokselleen uskollinen elokuva on aivan yhtä huono kuin itse kirjakin. Parhammillaankin vain tusinatrilleriltä tuntuva Da Vinci -koodi on kuin Kansallisaarre (2004) ilman huumoria. Elokuvan vahvuudeksi on kuitenkin luettava sen erinomaiset näyttelijät: varsinkin Ian McKellen ja Jean Reno ovat rooleissaan oikein hyviä ja yrittävät pelastaa sen, mikä pelastettavissa on. Nimekäs tekijätiimi ei silti paljoa auta, lähinnä vain harmittaa, että hyvät näyttelijät ovat joutuneet mukaan tämmöiseen lähes kolmetuntiseen löysään pieruun. Elokuvan viat eivät rajoitu pelkkään huonoon pohjatekstiin, vaan monet ohjaukselliset ratkaisutkin ovat suunnilleen yhtä kökköjä kuin Brownin taidot kuvailla henkilöitään. Niinpä elokuvan katsominen on vain vaivaannuttavaa ja herättää ainoastaan ajatuksen siitä, miten tämä on voinut olla yksi ilmestymisvuotensa katsotuimpia elokuvia. Dan Brownin suursuosiota on kyllä vaikea ymmärtää. Kaikesta huolimatta tänäkin vuonna tuli jälleen ensi-iltaan Robert Langdonin uusin seikkailu Inferno. Nimi kertonee sisällöstä; ken elokuvaa katsomaan käy, saa kaiken toivon heittää.

Pisteytys:
3/10