4. luukku: 90 vuotta sitten (Anna Karenina, 1935)

Doomed to bliss and despair.

 

Tänään juhlitaan 90-vuotiaita! Heidän kunniakkaaseen joukkoonsa lukeutuvat muun muassa AA-liike, Monopoly-lautapeli, Elvis Presley ja Yleisradion ohjelma Lauantain toivotut levyt, jota esitetään edelleen! Vuosi 1935 ei itsessään tarjonnut suuria aiheita riemujuhlaan. Varsinkin Saksassa tunnelma synkkeni: yleinen asevelvollisuus astui voimaan ja hakaristiliput vedettiin salkoon. Voimaan astui monia lakeja, jotka rajoittivat "ei-arjalaisten" toimintaa. Vuoden tunnelma oli masentava, mutta sentään elokuvat tarjosivat todellisuuspakoa. Siirtykäämme rakkauden ilojen ja surujen vietäviksi!

 

 

Anna Karenina
Ohjannut Clarence Brown

USA 1935, 95 min.

Draama, Romantiikka 

Pääosissa: Greta Garbo, Fredric March, Maureen O'Sullivan

 

 

 

Leo Tolstoin Anna Karenina (1875─1877) on upea suurromaani, joka kietoutuu venäläiseliitin arkeen ja juhlaan. Tarinan teemat eivät voisi olla suurempia: rakkautta ja onnettomia avioliittoja, kaupungin ja maaseudun jyrkkiä eroja, yläluokan ja rahvaan välisiä kiihkeitä jännitteitä... Vetävä tarina on syystäkin klassikko ja saanut osakseen valtavan monia filmatisointeja. Niistä tunnetuimpia ja rakastetuimpia on tämä karismaattisen Greta Garbon tähdittämä versio.

Tolstoin kirjassa on niin monia suuria teemoja, ettei elokuvan mitassa ehdi kovin helposti tavoittaa niitä kaikkia. Tässä filmatisoinnissa tutkitaan ensisijaisesti rakkauden kurjuutta ja ihanuutta ─ kauas jää tsaarinaikainen venäläisyhteiskunta! Oikeastaan se kajahtelee vain hahmojen nimissä, mutta muuten tarina on silkkaa Hollywoodin glamouria. Onnettomista lemmenpareista tarkasteluun on säästetty vain keskeisin, Anna Karenina (Garbo) ja kreivi Vronski (March).

Koska Tolstoin romaani on niin täyteläisen pakahduttava, sen luettuaan elokuva tuntuu väistämättä lattealta lohdutuspalkinnolta ja haalealta muistolta. Filmatisointi ei silti ole missään nimessä huono: erityiskiitos tästä kuuluu aina valloittavalle Greta Garbolle, joka tavoittaa eläväisesti Anna Kareninan traagisen olemuksen. Rooli ei ollut Garbolle ensimmäinen Tolstoi-tulkinta, sillä hän oli esittänyt Anna Kareninaa jo mykkäelokuvassa Love (1927). Tämä versio on kuitenkin uskollisempi Tolstoin tarinalle ja jälkimaineeltaan tunnetumpi. Viehättävää katsottavaa, mutta silti suosittelen erityisesti Tolstoin romaania, jonka ajaton viehätys pitää taatusti otteessaan.

Pisteytys: 7/10

4. luukku: 90 vuotta sitten (Tarzan - viidakon valtias, 1932)

You're just like a nasty little boy!

Juuri kun eilisestä Robin Hoodin metsäseikkailusta on toivuttu, on tänään tartuttava tiukasti liaaniin. Tämän viidakkoseikkailun myötä aikakone heilahtaa syvälle lama-aikaan ja vuoteen 1932, jona BBC aloitti televisiolähetyksensä, Amelia Earhart lensi ensimmäisenä naisena yksin yli Atlantin ja Yhdysvalloissa vietettiin peräti kaksinkertaista olympiajuhlaa.

Suomessa vuodesta 1932 muistetaan eritoten kieltolain päättyminen, minkä johdosta pitkäripaisissa vietettiin tänä keväänä 90-vuotissynttäreitä. Eipä vuosi pelkkää iloa ollut, sillä isänmaallisiksi itseään kutsuvien oikeistovoimien murina purkautui Mäntsälän kapinaan ja sittemmin fasistisen IKL-puolueen perustamiseen. Päivän filmistä ei onneksi sinimustia sävyjä löydy. Omalla tavallaan elokuva silti heijastaa aikansa aatemaailmaa, joka nykyaikana tuntuu jo varsin tunkkaiselta.

 

 

Tarzan the Ape Man ─ Tarzan - viidakon valtias
Ohjannut W.S. Van Dyke

USA 1932, 100 min.

Seikkailu, Toiminta, Romantiikka

Pääosissa: Maureen O'Sullivan, Johnny Weissmuller

Kirjailija Edgar Rice Burroughsin luoma viidakkosankari Tarzan on säilynyt valkokankaiden vakiokasvona halki vuosikymmenten. Uljas miekkonen seikkaili ensimmäisen kerran sanomalehdessä julkaistussa jatkokertomuksessa vuonna 1912, ja sittemmin kertomus paisui yli 20-osaiseksi kirjasarjaksi. Tarzan - viidakon valtias on jo aiheen yhdeksäs filmatisointi, joka sai peräänsä viisi jatko-osaa. Aikansa hittielokuva on jäänyt elokuvahistoriaan eritoten siksi, että tässä Tarzan kajauttaa ensi kertaa ikonisen jodlailevan huutonsa.

Tarzan - viidakon valtias alkaa elefanttien hautausmaata etsivien tutkijoiden viidakkoretkenä. Mukaan lähtenyt Jane-tytär (O'Sullivan) nousee tarinan päähenkilöksi, sillä uhkaavat viidakon vaarat vievät neidon mukanaan. Janen kaappaa mystinen viidakkomies Tarzan (Weissmuller), joka onneksi paljastuu kiltiksi apinoiden kasvattamaksi orpopojaksi. Janen osaksi tulee hoivata löydökkiään ja väkivahva Tarzan puolestaan pelastaa viidakkoa säikkyvän Janen milloin mistäkin pulasta ─ siinäpä vasta kauhistuttavan klassinen parisuhdeihanne!

Mystiseen viidakkoon sijoittuva seikkailu on pääkaksikon draaman osalta onnistunut ja tyylikkäästi lavastettu. Myös todelliset villieläinkuvaukset ovat iskeviä. Kuitenkin arvata saattaa, että aikansa  sukupuoliroolien ohella tarina on voimakkaan eksotisoiva. Kolonialismin ja imperialismin perintö voi paksusti, joskaan tekijät tuskin hahmottivat teeman ongelmallisuutta. Tarzanin lähtökohtana on uteliaisuus vierasta maailmaa kohtaan, mutta eläimiä lukuunottamatta todellista Afrikkaa ei elokuvassa nähdä. Aikalaiskatsojille viihteellisyys silti riitti ja Tarzan oli valtava yleisömenestys.

Pisteytys: 4/10

The Thin Man - Nick ja pettävä varjo (1934)

Ohjannut W. S. Van Dyke
USA 1934, 91 min.
Komedia, Rikos, Mysteeri
Pääosissa: William Powell, Myrna Loy, Maureen O'Sullivan, Minna Gombell

Let us eat, drink and be merry - for tomorrow we die!

Eläkkeelle jäänyt etsivä Nick Charles (Powell) ja hänen vaimonsa Nora Charles (Loy) ovat juuri päässeet vapaan, rennon elämän makuun - kunnes eräs pariskunnan ystävä katoaa ja joutuu syytetyksi murhasta. Asta-koira apunaan parivaljakko ryhtyy selvittämään tapausta, alkoholia säästelemättä ja vallattomasti sanaillen!

Dashiel Hammetin novelliin perustuva Nick ja pettävä varjo (tunnettu myös nimellä Pettävä varjo) syntyi varsin lyhyessä ajassa: novelli julkaistiin tammikuussa 1934 ja elokuva valmistui jo saman vuoden toukokuussa. Filmissä ei silti ole hutiloinnin tuntua, vaan kaikki palaset loksahtelevat kohdilleen täydellisesti. Elokuva sai ilmestyessään paljon kiitosta, muun muassa Oscar-ehdokkuuksien muodossa. Sittemmin Charlesin etsiväpariskunnan hulluttelu paisui kokonaiseksi elokuvasarjaksi, ja aihepiiristä syntyi myös radiokuunnelma ja televisiosarja. Viime vuosina on väläytelty ideaa elokuvan remakesta Johnny Deppillä varustettuna, projektin etenemistä on tosin (onneksi) jarruteltu.

Nick ja pettävä varjo tekee jännittävän ja polveilevan rikosvyyhdin selvittelystä kepeää, mutta silti intensiivistä draamaa. Ajoittain tarina rönsyilee: elokuva toteaa, ettei kinkkisintäkään mysteeriä tarvitse ratkoa hiki hatussa. Kaikesta huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa eikä tylsiä hetkiä tule. Elokuvan parasta antia tarjoilee ehdottomasti uskomaton pääpari Powell & Loy, joiden keskinäinen lämminhenkinen sanailu on sekä hillittömän hauskaa että vaikuttavan luontevaa. Ilahduttavaa oli myös nähdä sivuosassa nuori Cesar Romero, joka on ainakin minulle se ainoa ja oikea Gotham Cityn Jokeri. Tämä elokuva on valloittava ja juuri sellainen, joka tekisi mieli katsoa heti uudelleen.

Pisteytys: 9/10