Gone With the Wind - Tuulen viemää (1939)

Ohjannut Victor Fleming
USA 1939, 238 min.
Draama, Romantiikka, Sota, Historia
Pääosissa: Clark Gable, Vivien Leigh, Hattie McDaniel, Olivia de Havilland, Leslie Howard, Thomas Mitchell

You need kissing, badly.

Yhdysvaltoja riepottelevan sisällissodan jätettyä jälkeensä vain nälänhätää sekä tuhkaa, ovat etelävaltioiden loiston päivät ikuisesti mennyttä. Sota tuo kuitenkin tullessaan uuden maailman ja vanha paratiisi on enää vain romanttinen muisto. Tulen ja ruudin keskellä muuttuvat myös ihmiset. Tarinan päähenkilö, Scarlett O'Hara (Leigh) on koppava ja itsekäs nuori nainen, joka tavoittelee saavuttamatonta rakkautta eikä suostu luopumaan onnestaan vaikeinakaan aikoina. Vähitellen myös taisteleva Scarlett kasvaa ja muuttuu maailmansa mukana. Todellinen rakkaus ei olekaan sitä, mitä hän oli vuosikaudet kuvitellut.

Elämää suuremmaksi, kaikkien aikojen Hollywood-elokuvaksi kutsuttu Tuulen viemää on kontroversiaali klassikko, jonka rasistinen, orjuuden perään haikaileva sanoma mädännyttää muutoin täydellisen elokuvakokemuksen. Aloitetaan hyvistä puolista, sillä vielä kahdeksankymppisenäkin Tuulen viemää on visuaalisesti ihmeellisen henkeäsalpaava teos. Ensiluokkainen näyttelijäntyö, upea Technicolor-väritys sekä valtavan kaunis kuvaus tekevät nelituntisesta eepoksesta komean elämyksen, joka vetää vertoja alkuperäisteokselle (1936). Massiivisesta kestostaan huolimatta katselu ei ole puuduttavaa missään vaiheessa, sillä komea mestariteos pitää otteessaan helposti.

Elokuvan voisi helposti olettaa olevan ytimeltään romanttista pukudraamaa, mutta koreilevan pinnan alla on valtavasti syvempiä merkityksiä. Ennen kaikkea Tuulen viemää on oman aikansa menneisyyshaikailu, kaipuu aikaan ja paikkaan, jota ei koskaan ollutkaan. Lamasta toipuva ja uuteen suursotaan valmistautuva maailma kuvastuu amerikkalaisessa mielenmaisemassa nostalgisena kaipuuna "vanhoihin hyviin aikoihin". Kuten kaikki elokuvat, myös Tuulen viemää kertoo enemmän ilmestymisajastaan kuin ajasta, jota siinä kuvataan. Sisällissotaa edeltävän ajan etelävaltioiden kuvaus leppoisana Eedeninä näkyy myös monissa muissa aikakauden elokuvissa. Menneisyyden onnela on tietenkin kuvattu valkoisen katseen kautta, eikä lopputuloksen rasistisuutta voi nykypäivänä vain painaa villaisella. Filmin elokuvakerronnalliset ansiot ovat kiistattomat, mutta klassikkojärkäleitäkin täytyy arvioida kriittisesti.

Pisteytys:

7/10

Judge Priest - Tuomari Priest (1934)

Ohjannut John Ford
USA 1934, 80 min.
Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Will Rogers, Tom Brown, Anita Louise, Henry B. Walthall, Stepin Fetchit, Hattie McDaniel

Court's called to order.

Tuomari Priest on nostalgian sävyttämä, vahvan romantisoitu kuvaus vanhojen hyvien aikojen Yhdysvalloista. 1890-luvulle sijoittuvassa tarinassa seurataan lämminsydämisen tuomari William Priestin (Rogers) toimia, kun hän avustaa veljenpoikaansa (Brown) tämän rakkaushuolissa sekä paukuttelee oikeussalissa nuijaansa lupsakalla otteella.

Suvaitsevaisuuden ja anteeksiannon sanomaa toitottavalla elokuvalla on myös mielenkiintoisia kytköksiä D. W. Griffithin rasismihenkiseen Kansakunnan syntyyn (1915). Edellämainitussa klassikkofilmissäkin näytellyt Henry B. Walthall pitää tässä elokuvassa palopuheen, jossa muistellaan juurikin tuota sisällissotaa, josta Kansakunnan synty kertoo. Molemmissa elokuvissa on myös jotain samankaltaista wanhan maailman onnellisuuden utopistista tuntua.

Tuomari Priestin kuvaus ei ole kovinkaan todenmukaista historiakuvaa, mutta se ei toki olekaan elokuvan tarkoitus. Kyseessä on pikemminkin utopiasävytteinen mielikuva menneestä tai haavekuva siitä, millainen maailma olisi hyvä ja kaunis. Siirappinen sentimentaalisuus suorastaan sopii elokuvan tyyliin, eikä siten tunnu aivan älyttömältä. Tuomari Priest on verkkaisesti etenevä hyvän mielen filmi, joka ei tosin liiemmin onnistunut allekirjoittanutta valloittamaan.

Pisteytys:

6/10