Le dernier métro - Viimeinen metro (1980)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1980, 131 min.
Draama, Sota, Romantiikka
Pääosissa: Catherine Deneuve, Gérard Depardieu, Heinz Bennent

It takes two to love, as it takes two to hate.

Natsit ovat vallanneet Pariisin ja sota on täydessä vauhdissa, mutta pieni teatteri Montmartressa jatkaa sinnikkäästi toimintaansa. Esityskausi alkaa onnettomien tähtien alla, ja uuden näytelmän menestys voi sinetöidä teatterin kohtalon. Kaiken lisäksi teatterin johtaja, juutalainen Lucas Steiner (Bennent) piileskelee sokkeloisen talon kellarissa. Johtotehtäviä hoitaa hänen vaimonsa Marion Steiner (Deneuve), jolla on omatkin roolinsa näyteltävänään.

Viimeinen metro (engl. The Last Metro) on kertomus sodasta, teatterista ja lopulta myös kolmiodraamasta. Romanssi tuntuu kyllä hieman päälleliimatulta, vaikka osin se avartaakin elokuvan kiinnostavinta puolta: sitä, kuinka näyttämö ja todellisuus sekoittuvat. Teatteriesityksen allegoria viittaa miehitysajan Ranskaan, jossa pärjääminen vaati toisinaan näyttelijän taitoja. Osa elokuvan hahmoista muuttuu näkymättömiksi, toiset liittyvät maanalaiseen vastarintaliikkeeseen ja eräät toteavat selviävänsä parhaiten puhumalla äänekkäästi natsien puolesta. Lopulta esitys muuttuu todeksi, todellisuus esittämiseksi.

Edellämainittujen, hetkittäin korkealentoisiksi kohoavien teemojen lisäksi Viimeinen metro muistelee sota-ajan arkea. Yksi monista näkökulmista on lapsen kokemusmaailma, jota sota-aikana lapsuuttaan elänyt François Truffaut pyrki kuvaamaan omien muistojensa kautta. Ohjaajansa osalta ympyrä sulkeutuu, sillä Viimeinen metro on Truffaut'n viimeisimpiä elokuvia ennen miehen ennenaikaista kuolemaa vuonna 1984. Sotamuistojen runollinen kuvaus vetosi ranskalaisyleisöön, ja Viimeinen metro keräsi jättipotin kotimaassaan arvostettuja César-pystejä. Elokuvan ehdoton tähti on Catherine Deneuve, jonka vahvaa roolia tekee hieman mieli verrata Hanna Schygullan hahmoon elokuvassa Maria Braunin avioliitto (1979).

Pisteytys:

8/10

À bout de souffle - Viimeiseen hengenvetoon (1960)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska 1960, 90 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Jean-Paul Belmondo, Jean Seberg

Shall we steal a Cadillac?

Viimeiseen hengenvetoon (engl. Breathless) on ranskalaisen uuden aallon big bang -klassikko. Elokuva sysäsi lopullisesti vanhat traditiot raiteiltaan, vaikka muutoksen tuulet olivat jo voimakkaasti mukana edellisvuonna syntyneissä elokuvissa 400 kepposta (1959) ja Hiroshima, rakastettuni (1959). Jean-Luc Godardin tavoitteena oli uudistaa elokuvakerronta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Erikoinen sävy syntyy esimerkiksi hyppyleikkauksista, jalkautumisesta Pariisin kaduille ja vapaamielisestä suhtautumisesta niin käsikirjoitukseen kuin ohjaamiseenkin.

François Truffaut'n käsikirjoittama tarina kertoo pariisilaisista vetelehtijöistä. Päähenkilö Michael  tai Lazlo (Belmondo) yrittää elää yhtä coolisti ja välinpitämättömästi kuin elokuvien Humphrey Bogart. Mies varastaa auton, ampuu poliisin ja pakenee. Tavoitteena on häipyä lopulta Italiaan, mutta ennen suurta karkumatkaa on kuitenkin vietettävä aikaa amerikkalaisen heilan Patrician (Seberg) kanssa. Michaelin elämäntapa johtaa vääjäämättömästi kohti viimeistä hengenvetoa, mutta ehkä juuri siksi tarina sykkii elämää ja on yhtä levoton kuin nuoruus itse.

Mullistava elokuva sai aikanaan hyvän vastaanoton ja teos menestyi esimerkiksi Berliinin elokuvajuhlilla. Toisaalta taas Suomen sensuuriviranomaiset pistivät röyhkeän elokuvan aluksi pannaan, mutta elokuvan ensi-ilta sentään koitti jo vuonna 1964. Viimeiseen hengenvetoon on säilyttänyt raikkautensa näihin päiviin asti, vaikka sen keksimiä elementtejä onkin sittemmin käytetty toistamiseen ja kehitelty edelleen. Silti elokuvan nokkelat pienet teot pakottavat ajattelemaan ja analysoimaan kerrontaa uudella tavalla. Elokuvanautintoa parhaimmillaan!

Pisteytys:

10/10

Close Encounters of the Third Kind - Kolmannen asteen yhteys (1977)

Ohjannut Steven Spielberg
USA 1977, 137 min.
Scifi, Draama
Pääosissa: Richard Dreyfuss, François Truffaut, Teri Garr, Melinda Dillon

Have you recently had a close encounter?

Emme sittenkään ole maailmankaikkeudessa yksin! Seikka valkenee tavalliselle perheenisälle ja duunarille Roy Nearylle (Dreyfuss) yllättävän ufo-havainnon myötä. Työt ja perhe saavat jäädä sivuun, kun Roy uppoutuu pakonomaisesti mielensä syövereihin kaivertuneisiin salaisiin viesteihin. Kohtalotoveriksi löytyy yksinhuoltajaäiti Jillian Guiler (Dillon), ja pian kaksikko lähtee tien päälle vaistojensa viemänä. Erikoiset havainnot eivät ole jääneet huomaamatta myöskään tutkijoilta, joiden salaiset tutkimusasemat vetävät ufoja kohdanneita ihmisiä puoleensa magneetin lailla.

Vakava, mutta lapsenmielisellä riemulla tehty scifielokuva oli jo toinen Steven Spielbergin megahitti. Erinomaisesti menestyneen Tappajahain (1975) jälkeen syntynyt Kolmannen asteen yhteys tuotti myös jättitulot ja keräsi palkintoehdokkuuksia. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tosin tuli pysti vain kuvauksesta, joka kiistämättä on tehty tyylillä. Ikoniseksi muodostuneesta perunamuussivuoresta hypnotisoitunut Richard Dreyfuss ei saanut pääosastaan edes ehdokkuutta, mutta saman vuoden gaalassa voiton toi romcom Rakkaus ei sula sateessakaan (1977).

Taitaa kuitenkin olla niin, että ällistyneen perheenisän sijaan elokuvan varsinaisessa pääosassa on kiehtova kohtaaminen tuntemattoman elämänmuodon kanssa. Kolmannen asteen yhteys ottaa vaikutteita 1950-luvun scifileffoista, mutta tyylikkäät efektit vievät ulkoavaruuden vieraiden kohtaamisen aivan uudelle tasolle. Tehosteet näyttävät hyvältä edelleenkin ja niistä olisi kyllä Oscar ansaittu, mutta voiton kisassa vei näyttävä Star Wars (1977). Varsinainen avaruusmanian vuosi! Kolmannen asteen yhteys pysyy kuitenkin vakaasti maan kamaralla ja leikittelee erilaisilla kysymyksillä, joita avaruusolentojen kohtaaminen voisi herättää. Millaisia ufot ovat? Entä avaruusolennot? Kuinka heidän kanssaan kommunikoidaan? Samat teemat kiehtovat edelleenkin: lähimenneisyydessä niitä on jälleen tutkinut esimerkiksi menestyselokuva Arrival (2016).

Pisteytys:
8/10

Jules and Jim - Jules ja Jim (1962)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1962, 105 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Jeanne Moreau, Oskar Werner, Henri Serre, Michel Subor

It started like a dream.

François Truffaut'n kolmas elokuva on ystävyyden, rakkauden ja vapauden ylistys. Ensimmäisen maailmansodan tienoille sijoittuvan kertomuksen päähenkilöitä ovat boheemit ystävykset Jules (Werner) ja Jim (Serre), jotka rakastuvat samaan naiseen, vallattomaan Catherineen (Moreau). Onnen aika katkeaa suursotaan, jossa itävaltalainen Jules ja ranskalainen Jim taistelevat eri puolilla rintamaa. Sota ei katkaise toveruutta, mutta nuoruuden täydelliset päivät eivät enää palaa.

Vapaamielisyydestä hurmioitunut Jules ja Jim (Jules et Jim) on kolmiodraama, joka unohtaa säädyllisyyden traditiot. Tavallisista romanttisista draamoista tai 1900-luvun alkuun sijoittuvista elokuvista poikkeava Jules ja Jim otettiin aikanaan vastaan ilolla, eikä ilmestyessään edistyksellisen elokuvan maine ole kadonnut edes uutuudenviehätyksen hälvennyttyä. Kiitos Truffaut'n ilahduttavan luovuuden, uuden aallon merkkiteos tuntuu raikkaalta tuulahdukselta vielä puoli vuosisataa ilmestymisensä jälkeenkin.

Truffaut hyödyntää kekseliäästi ja uskaliaasti mitä erilaisempia kerrontakeinoja aina arkistofilmien käytöstä moninaisiin kuvaus- ja leikkauskikkoihin. Keinot eivät ehkä ole sinällään ennennäkemättömiä, mutta niiden yhdistelmä on perin omaleimainen kokonaisuus. Eritoten Michel Suborin intensiivinen, kaunista ranskaa luritteleva kertojaääni luo elokuvalle leimallisen tunnelman. Samankaltaista tyylikeinojen yhdistelmää on sittemmin käytetty Jean-Pierre Jeunet'n Améliessa (2001), jossa Jules ja Jim muuten vilahtaa myös omana kohtauksenaan.

Pisteytys:

8/10

Shoot the Piano Player - Ampukaa pianistia (1960)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1960, 92 min.
Rikos, Komedia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Charles Aznavour, Marie Dubois, Nicole Berger

She knows silence and romance go hand in hand...

Entinen konserttipianisti ja nykyinen baarimuusikko Charlie (Aznavour) viettää rauhallista elämää, johon sopivaa jännitystä tuo heilastelu tarjoilija Lénan (Dubois) kanssa. Charlien rikolliset veljet ovat kuitenkin toista maata, ja heidän toilailujensa vuoksi hissukka Charlie joutuu keskelle gangstereiden kiistoja. Vähitellen paljastuu myös Charlien karvas menneisyys ja se kohtalo, joka häntä vääjäämättä odottaa.

François Truffaut'n toinen ohjaustyö Ampukaa pianistia (Tirez sur le pianiste) on ohjaajan rakkaudenosoitus elokuvataiteelle ja sen viehättävän tutuille konventioille. Erityistarkastelussa ovat Hollywoodin rikoselokuvat, joiden tapakulttuurista elokuva on hauskan tietoinen. Lajityypeistä huomiotta eivät jää myöskään romantiikka saati slapstickista asti ponnistava komedia! Ampukaa pianistia vieläpä pohjautuu yhdysvaltalaisen kirjailijan David Goodsin suosittuun rikosromaaniin Down There (1956).

Ampukaa pianistia on teräväkatseista Hollywood-kierrätystä, jota täydentävät ranskalaisen uuden aallon elementit. Genrekliseitä rikotaan varsinkin yllättävin leikkauksin ja tarinan erikoisen poukkoilevalla etenemisellä. Elokuvaa tekee mieli verrata Truffaut'n esikoisteokseen 400 kepposta (1959), mutta huomata saattaa, että teokset ovat keskenään sangen erilaisia niin sisällöltään kuin maineeltaankin. Ampukaa pianistia ei ollut ilmestyessään 400 kepposta vastaava menestys, mutta filmihulluuden ylistys sentään upposi kuin häkä niin oman aikansa kuin myöhempienkin sukupolvien cinefiileihin. Mieluisa elämys kaikille elokuvaromantikoille.

Pisteytys:

8/10

The 400 Blows - 400 kepposta (1959)

Ohjannut François Truffaut
Ranska 1959, 99 min.
Draama
Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Albert Rémy, Claire Maurier

I've got to disappear.

François Truffaut'n (1932─1984) ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö 400 kepposta (Les quatre cents coups) on saanut innoituksensa auteur-ohjaajan omasta lapsuudesta. Elokuvan päähenkilö on pariisilainen poika Antoine Doinel (Léaud), joka jää vaille aikuisten läsnäoloa ja välittämistä sekä koulussa että kotonaan. Olosuhteet ajavat laiminlyödyn pojan pahoille teille, mutta ymmärryksen sijaan varhaisnuoruutensa kanssa kipuileva Antoine-parka saa osakseen ainoastaan keppiä.

400 kepposta on ranskalaisen uuden aallon ensimmäisiä ja ikonisimpia teoksia, onpa se taidettu toisinaan määritellä myös koko suunnan avauselokuvaksi. Ekspressionismin, italialaisen neorealismin ja eri aikojen modernistien perintöä hyödyntävä suuntaus toi valkokankaille 1960-luvun urbaanin nuoruuden realistisella ja ohjaajien omakohtaisella otteella ilmaistuna. Uudet aallot kohahtivat pian myös monien muiden maiden elokuvapiireihin ja muokkasivat filmikulttuuria uuteen uskoon.

Erinomaisesti menestynyt 400 kepposta teki Truffautista kertaheitolla tunnetun ohjaajan aina Yhdysvalloissa asti, sillä elokuva sai peräti Oscar-ehdokkuuden käsikirjoituksestaan. Sittemmin ohjaajan alter-egoksikin kutsutun hahmon Antoine Doinelin tarina sai jatkoa kolmessa kokopitkässä elokuvassa ja muutamassa lyhyemmässä pätkässä. Siinä missä nuorison vuosikymmenen kynnyksellä ilmestynyt 400 kepposta oli aikanaan mullistava elokuva ja menestys, järisyttävä elämys se oli myös silloin 2000-luvun alussa, kun näin teoksen ensimmäistä kertaa. Yhäkin 400 kepposta tekee rosoisessa kauneudessaan lähtemättömän vaikutuksen jokaisella katselukerralla.

Pisteytys:

10/10