Novecento - 1900 (1976)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1976,  317 min.
Draama, Historia
Pääosissa: Robert De Niro, Gérard Depardieu, Dominique Sanda, Donald Sutherland

If you don't use it, it gets rusty.

Italialaisella maaseudulla syntyy vuonna 1900 kaksi poikaa. Alfredoksi (De Niro) kastettu lapsi on vauraan maanomistajaperheen vesa, kun taas Olmo (Depardieu) syntyy vähäosaiselle työläisäidille. Eroistaan huolimatta Alfredo ja Olmo ystävystyvät, mutta vuosisadan mullistukset pyrkivät viemään tovereita vastakkaisiin suuntiin. Olmo varttuu kiihkeäksi kommunistiksi ja työläisten oikeuksien puolustajaksi, mutta Alfredo katsoo läpi sormien, kun fasistit valtaavat maan. Palaako vanha ystävyys, kun sodat on sodittu ja tilinteon aika lopulta koittaa?

Bernardo Bertoluccin viisituntinen spektaakkeli on punasävyinen ja tulenkatkuinen kuvaelma 1900-luvun ensimmäisestä puolikkaasta. Yhteiskunnan epäkohdat nousevat voimakkaasti esille, vaikka toisinaan hienovaraisempikin kerronta olisi riittänyt. Fasismin nousun kuvaamisessa ei niin ikään säästellä katsojan tunteita, vaan pääpahis Attila (Sutherland) suorittaa toinen toistaan karkeampia rikoksia. Kunnon katharsis on tietenkin luvassa ja väläys siitä nähdään jo elokuvan alussa.

1900 on parhaimmillaan eeppinen ja tyylikäs historiadraama kuohuvista vuosikymmenistä, mutta elokuvan järjetön pituus puuduttaa. Samaa mieltä taisivat olla myös studiopomot, jotka pakottivat ohjaajan palaamaan leikkauspöydän ääreen. Bertolucci oli tarkoittanut elokuvansa katsottavaksi kahdessa osassa, mutta levitykseen päätyikin erimittaisia versioita. Alkuperäisen elokuvan ongelmaksi nousee juuri pituus: toisinaan kerronta jumittuu paatokseen tai sortuu ylilyönteihin alleviivatessaan sanomaansa, eivätkä kaikki tarinan poimut siksi aivan perustele paikkaansa. Epätasaisuus kiusaa, vaikka katselukokemus jääkin lopulta plussan puolelle.

Pisteytys:

7/10

Ultimo tango a Parigi - Viimeinen tango Pariisissa (1972)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Ranska & Italia 1972, 129 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Marlon Brando, Maria Schneider, Jean-Pierre Léaud

Why do you hate women?

Paul (Brando) on Pariisissa ajelehtiva amerikkalainen muukalainen, jonka vaimo on juuri tehnyt itsemurhan. Surun keskellä Paul tapaa nuoren Jeannen (Schneider), joka puolestaan ahmii viimeisiä vapauden hetkiä ennen vakiintumista heilansa Tomin (Léaud) kanssa. Kaksikon välille syttyy kiihkeä romanssi, jossa toisen osapuolen nimellä tai tarinalla ei ole merkitystä. Menestynyt elokuva sai ilmestyttyään pari Oscar-ehdokkuutta, mutta aiheutti myös pahennusta. Skandaalit saivat jatkoa tällä vuosituhannella, kun Bernardo Bertoluccin ja Marlon Brandon epäeettinen toiminta surullisenkuuluisassa raiskauskohtauksessa tuli julki.

Viimeinen tango Pariisissa (engl. Last Tango in Paris) on kuvattu mielettömän kauniisti ja Bertoluccin tarinankerronta soljuu eteenpäin taiturimaisesti. Elokuva tarkastelee kiinnostavasti aikakautensa ilmiöitä, kuten seksuaalista vapautumista. Ajankohtaisten teemojen lisäksi taustalla muistellaan ranskalaisen uuden aallon kultakautta Tomin hahmon avulla. Nykypäivästä käsin katsottuna filmin keskeisimmäksi aiheeksi tosin tuntuvat nousevan setämiesten seksifantasiat: Maria Schneiderin hahmoon, tai oikeastaan näyttelijään itseensä, kohdistuva törkyinen väkivalta raivostuttaa.

Vaikka elokuvan lopputulos näyttää valtaosin mestarilliselta, epäeettisten tekotapojen paha jälkimaku on jo mädättänyt koko leffan ja sen onnistumisista nauttiminen tuntuu kiusalliselta. Lopputuloksessa on toki paljon kaunista, myös sellaista, millä ei ole mitään tekemistä Bernardo Bertoluccin ja Marlon Brandon urpoilun kanssa. Esimerkiksi Schneiderin roolisuoritus on onnistunut ja elokuvan miljöö on rakennettu kauniisti. Ilman huijaamista, väkivaltaa ja hyväksikäyttöä Viimeinen tango Pariisissa olisi lähes täyden kympin klassikko, mutta mikä tahansa ei ole sallittua taiteen vuoksi tai sen varjolla.

Pisteytys:

5/10

Strategia del ragno - Hämähäkin juoni (1970)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia 1970, 100 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Giulio Brogi, Alida Valli

I'm still here. Among friends.

Muuan mies (Brogi) saapuu pieneen Taran kaupunkiin, jossa hänen isänsä (Brogi) murhattiin vuosikymmeniä sitten. Fasisteja vastustanut isä on Taran paikallissankari, mutta pojan uppoutuminen menneisyyden muistoihin paljastaa sankarihahmon takaa yllättävän totuuden. Kertomus perustuu Jorge Luis Borgesin novelliin Petturuuden ja sankaruuden teema (1944). Elokuva käsittelee alkuperäistekstin nimen mukaisesti petturuutta ja sankaruutta, joista jälkimmäinen on tässä tapauksessa syntynyt muistojen varaan.

Hämähäkin juoni (engl. The Spider's Stratagem) on omaperäinen kudelma eri aikatasoja ja hahmojen eri puolia; toisinaan myös elokuvan henkilöt sekoittuvat toisiinsa. Tarina ei sinällään ole vaikeasti seurattava, mutta kokonaisuus jää silti ensinäkemältä hämäräksi. Alussa vauhti tuntuu hitaalta, mutta eipä aikaakaan, kun verkko jo tihenee sakeaksi. Lisäksi elokuva tuntuu olevan täynnä piilotettuja merkityksiä, joihin ei vielä ensikatselulla ehdi uppoutua. Hämähäkin juoni lienee taas niitä filmejä, jotka muuttunevat nautinnollisemmiksi ja palkitsevammiksi useampien katselukertojen myötä.

Teemoiltaan ja kerronnaltaan Hämähäkin juoni muistuttaa Bernardo Bertoluccin läpimurtoelokuvaa Fasistia (1970): molemmat ovat monimerkityksellisiä, aikatasoja rikkovia elokuvia, joissa käsitellään 1930-luvun Italiaa. Kameran taltioimat kylmät värisävytkin vastaavat toisiaan, ja elokuvien maailma tuntuu samankaltaiselta, vaikka Fasistin pääasiallinen miljöö on maaseutumaista Taraa urbaanimpi Rooma. Hämähäkin juoni itse asiassa sai ensi-iltansa jo hieman ennen Fasistia, satuinpa tietämättömyyttäni vain katsomaan elokuvat nurinpäin ─ molempien kerronnaltaan sekavien teosten ollessa kyseessä sattuma toki on vain hauskan osuva!

Pisteytys:
7/10

Il conformista - Fasisti (1970)

Ohjannut Bernardo Bertolucci
Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1970, 113 min.
Draama
Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Stefania Sandrelli, Gastone Moschin

After all, what have I done? My duty.

Fasismi valtaa alaa 1930-luvun Euroopassa. Aatteen palo ei sytytä Marceloa (Trintignant), mutta yhteiskuntaan sopeutuaakseen hän ryhtyy salamurhaajaksi. Elokuvan nykyhetki sijoittuu yhteen automatkaan, mutta suurin osa tarinasta koostuu takautumista, muistoista, joita Marcelo pohtii matkan aikana. Mikä menneisyyden tapahtuma johti tähän kaikkeen? Elokuvan lopussa siirrytään vielä hetkeksi tulevaisuuteen, jolloin Mussolinin fasismi lopulta romahtaa.

Päähenkilö Marcelo on alkuperäisnimen mukaisesti konformisti, mukautuja, mutta suomennos on rohkeasti nimennyt hänet suorasukaisesti fasistiksi. Hyytävää teemaa on kiinnostavaa pohdiskella hieman nykypäivänkin termein: onko Marcelo siis "tolkun ihminen"? Jos kuitenkin palataan elokuvan ilmestymisen ajankohtaan, Fasisti tuntuu tekevän tiliä menneisyyden kanssa. Kun 1960-luvulle jääneet suuret kapinat ovat takanapäin, mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten uuteen sopeudutaan?

Fasisti on usein mainittu yhdeksi Bernardo Bertoluccin parhaimmista teoksista, ja sitä se taatusti onkin. Monikerroksinen tarina on niin täynnä merkityksiä ja eri osasia, että sen ymmärtämiseen ei yksi katselukerta riitä mitenkään. Edellä mainittujen teemojen lisäksi elokuvaa voisi tarkastella ainakin marxilaisten tai freudilaisten lasien läpi ja löytää taas uusia tulkintoja. Elokuva paranee taatusti uusilla katselukerroilla. Visuaalisuus viehättää jo ensinäkemältä, vaikka tarina jääkin vielä osin mysteeriksi.

Pisteytys:
8/10

C'era una volta il West - Huuliharppukostaja (1968)

Ohjannut Sergio Leone
Italia & USA 1968, 165 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Charles Bronson, Henry Fonda, Claudia Cardinale

They were all alive until they met you, Frank.

Vauhdilla rakentuva rautatie tuo uuden ajan nuhjuiseen pikkukaupunkiin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yksimielisiä rakennusurakan vaiheista, ja niinpä työntekoa jouduttamaan on palkattu häikäilemätön roisto Frank (Fonda). Frankille kaikki keinot ovat sallittuja eikä mikään rikos toista katalampi, mutta kuinka ollakaan, rautahevosta nopeammin kaupunkiin saapuu mystinen huuliharppua soittava mies "Harmonica" (Bronson). Salaperäinen kulkija päätyy suojelemaan nuorta leskeä (Cardinale) Frankin pahoilta aikeilta ja saa myös apua yllättävältä lainsuojattomalta taholta.

Sergio Leonen lännenelokuvan lajityyppiä mullistaneet spagettiwesternit kohosivat menestykseen ikimuistoisen dollaritrilogian myötä. Huuliharppukostaja (engl. Once Upon a Time in the West) jatkaa samaa kaavaa, mutta kumartaa huomattavasti enemmän perinteisempien lännenfilmien suuntaan. Tarinassa on ripaus Johnny Guitarin (1954) vanhoja kaunoja sekä salaperäistä muusikkokulkijaa. John Fordilta elokuva puolestaan on perinyt uuden ja vanhan tai sivistyksen ja periferian kohtaamiseen liittyvien ristiriitojen käsittelyn: näitä teemoja löytyy esimerkiksi elokuvasta Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962). Edes klassikoihin viittaaminen ei kuitenkaan koitunut elokuvan menestykseksi, vaan sen suosio jäi ilmestymisaikanaan yllättävän laimeaksi. 

Ajan kanssa Huuliharppukostajan ainutlaatuisuus hienoine kuvakulmineen sekä Ennio Morriconen sävellyksineen ovat toki ottaneet näkyvän paikkansa elokuvahistoriassa. Muutosten tuulista kertova tarina sitä paitsi puhuttelee yhä ─ sitä muuten olivat sepittämässä Leonen ohella Bernardo Bertolucci ja Dario Argento! Vaikka Huuliharppukostaja tuntuu edelleen monin tavoin tuoreelta ja sen teema maailman muuttumisesta ajankohtaiselta, on mukana jotain silmiinpistävän vanhaakin. Claudia Cardinalen esittämä leskinainen on, pardon my french, vain kävelevä perse, jolle suodaan aika niukka toimijuuden skaala. Se on toki monella tapaa osuvaa ajankuvaa (sekä 1800-lukulaista että 1960-lukulaista), mutta siitä muutoksestahan tässä oli kysymyskin. Rautatie toi lopulta mukanaan suffragetit, ja toivoa sopii, että pyllynnipistelyn ajat olisivat jo jäämässä historiaan.

Pisteytys:

9/10

LUUKKU #17 - 30 vuotta sitten (Viimeinen keisari, 1987)

I can do anything I want!

Vuoden 1987 elokuvista muistetaan muun muassa sellaiset klassikot kuten Full Metal Jacket, Lahjomattomat, Robocop ja 007 vaaran vyöhykkeellä, viimeiseksi mainittu oli myös kyseisenä vuonna Suomen katsotuin elokuva. Katsotuimpien elokuvien listan neljättä sijaa Suomessa piti spektaakkelimainen Viimeinen keisari. Elokuva oli 60. Oscar-gaalan palkintorohmu yhdeksällä ehdokkuudellaan, joista se voitti kaikki mukaanlukien parhaan elokuvan palkinnon.

The Last Emperor - Viimeinen keisari
Ohjannut Bernando Bertolucci
Iso-Britannia, Italia, Kiina, Ranska, USA 1987, 163 min.
Historia, Biografia, Draama
Pääosissa: John Lone, Joan Chen, Peter O'Toole

Viimeinen keisari kertoo nimensä mukaisesti Kiinan viimeisestä keisarista, Puyista (mm. Lone), joka kruunattiin asemaansa ja lukittiin Kiellettyyn kaupunkiin täyttämään tehtäväänsä vain kolmevuotiaana, vuonna 1908. Keisarin lapsuus ja nuoruus ovat yksinäisyydessään raskasta aikaa, mutta vielä suuremmat vaikeudet ovat edessä, kun nuori keisari karkoitetaan palatsistaan yhteiskunnallisten muutosten ravistellessa Kiinaa.

Bernardo Bertoluccin menestyksekäs historiadraama on paitsi kiinnostava, myös komea niin visuaalisesti kuin upean äänimaailmansakin puolesta. Elokuvan viheliäisin kauneusvirhe on englannin kieli, joka ei tietenkään istu miljööseen sitten mitenkään. Muutoin elokuva sentään on nautinnollista katsottavaa, ja historiallisten tapahtumienkin puolesta varsin realistisen tuntuinen. 

Erityistä hienoutta elokuvaan tuo eräs sen keskeinen kuvauspaikka, Pekingin Kielletty kaupunki. Bertolucci oli vieläpä ensimmäinen länsimainen ohjaaja, joka pääsi kuvaamaan tuota mystistä keisareiden linnaketta. Palatsikohtauksissa aikakaudet sekoittuvat kiehtovasti, kun ikuiselta tuntuvan Kielletyn kaupungin pitkät traditiot yhdistyvät ulkomaailman moderneihin väläyksiin: polkupyöriin, autoihin ja äänimaisemaan.

Pisteytys: 8/10