5. luukku: 90 vuotta sitten (Les Misérables, 1935)

Right or wrong, the law is the law.

Vuosi on edelleen 1935, jolloin Fred Astairen steppikengät löivät kipinää ja Shirley Templen hymykuopat valloittivat paatuneimmatkin sydämet. Elokuvavuoden hittifilmejä olivat merellinen seikkailufilmi Kapina laivalla (1935) ja romanttisen kepeä Silkkihattu (1935). Tähtihetkiin lukeutuvat myös Marx-veljesten anarkistinen komedia Ilta oopperassa (1935) ja Alfred Hitchcockin brittiajan merkkiteos 39 askelta (1935), joka perustuu samannimiseen klassikkoromaaniin (1915). Päivän elokuvassa uppoudutaan vielä vanhemman kirjallisuusklassikon pariin.
 

 

Les Misérables
Ohjannut Richard Boleslawski

USA 1935, 108 min. 

Draama, Historia 

Pääosissa: Fredric March, Charles Laughton, Rochelle Hudson

 

 

 

Victor Hugon Kurjat (1862) kertoo traagisen tarinan vallankumousajan Ranskasta. Klassikkoromaani on filmatisoitu kymmeniä kertoja, joista nykypäivänä tunnetuin versio on Tom Hooperin näyttävä musikaalisovitus Les Misérables (2012). Tämä Richard Boleslawskin ohjaustyö on Hollywood-tuotannoista nimekkäimpiä. Melko huomattava osa Kurjat-adaptaatioista tosin on tuotettu muualla kuin teoksen kotimaassa Ranskassa tai Yhdysvaltojen unelmatehtaalla: on Bollywood-versioita, egyptiläisiä, japanilaisia ja srilankalaisia tuotantoja. Tarina on ajaton ja universaali!

 

Les Misérablesin pääosassa on kurjan kohtalon kokenut Jean Valjean (March), joka pyrkii hyvillä teoillaan sovittamaan pahoja tekojaan. Niitäkään hän ei ole tehnyt pahuuttaan, vaan ainoastaan pakon edessä. (Resonoivatko köyhyyden ja nälän kokemukset 1930-luvun lama-ajan yleisöissä?) Valjeanin vastinparina ja vihollisena on äärimmäisen oikeudentuntoinen etsivä Emile Javert (Laughton), joka uskoo lakiin, lakiin ja vain lakiin! Mutta mitä on oikeudenmukaisuus? Valtavasta romaanista on täytynyt karsia paljon, mutta olennaiset teemat on säilytetty ja tiivistys on onnistunut.

 

Aikanaan erinomaisesti menestynyt Les Misérables huomioitiin neljällä Oscar-ehdokkuudella (mm. paras elokuva). Frederic March onnistuu pääroolissaan ja samoin valokeilassa paistattelee Charles Laughton, jonka roolisuoritukset ovat aina näkemisen arvoisia. Mikään elokuvaversio tuskin vetää vertoja Victor Hugon massiiviselle romaanille, mutta tässäpä yksi kelpo vaihtoehto, jos filmiadaptaatio tuntuu miellyttävimmältä vaihtoehdolta tutustua tunteikkaaseen suurkertomukseen.

Pisteytys: 7/10

Schaste - Onni (1935)

Ohjannut Aleksandr Medvedkin

Neuvostoliitto 1935, 95 min.

Mykkäelokuva, Komedia 

Pääosissa: Pjotr Zinovjev, Jelene Jegorova

 

Here is happiness!

 

Köyhä ja kurja talonpoika Hmyr (Zinovjev) tavoittelee onnea ─ eli rahaa, vaurautta ja leveää elämää! Kun Hmyr sattumalta saa hyppysiinsä paksun tukon rahaa, seuraavat onnettomuudet toisiaan. Mitä iloa on hevosen hankkimisesta, jos kaakki on niin ahne, että hotkii jopa talonpojan kattoheinät? Loputkin rahat katoavat verottajien taskuun ja pian on kuin rikastumista ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vai voisiko jossain kuitenkin odottaa uusi oikotie onneen?

Onni (engl. Happiness) on Aleksandr Medvedkinin (1900─1989) tunnetuin teos, mutta silti verrattain tuntematon. Hieman unohdettu neuvostoklassikko toki saikin aikoinaan pölyttyä rauhassa, sillä Stalinin aikana filmi oli kielletty kolhoosien rienaajana. Tuskinpa Medvedkin kuitenkaan halusi yksinomaan parjata (sinänsä ongelmalliseksi osoittautunutta) kollektiivijärjestelmää, mutta Stalinin oikut tiedetään. Pikemminkin rahantavoittelu ja vaurauden tuomasta onnesta haaveilu tuntuvat universaaleilta teemoilta, edelleen ymmärrettäviltä ja komedia-arvonsa ajattomasti säilyttäneiltä.

 

Omalaatuinen ja silti kansantajuinen Onni ansaitsisi edelleen näkyvyyttä, sillä huumori on herkullisen mustanpuhuvaa. Kansanomaisesta kerrontaperinteestä ammentava satiiri lyö ällikällä, eikä vastaavaa tapausta tule mieleen. Kerronnassa on jopa hiven surrealismia ja ylipäätään roimasti vapaata kokeilunhalua. Neuvostoliiton viimeinen mykkäelokuva kestäisi aika montakin katselukertaa, jotka varmasti veisivät Hmyr-paran toikkarointia uusiin ulottuvuuksiin.

Pisteytys: 7/10

The Little Colonel - Pikku eversti (1935)

Ohjannut David Butler

USA 1935, 81 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Shirley Temple, Lionel Barrymore, Evelyn Venable, Bill Robinson

 

How can there be a new way to go upstairs?

 

Yhdysvaltain sisällissota jätti arpensa kansakuntaan ja perheisiin. Etelävaltioiden vanha eversti Lloyd (Barrymore) sydämistyy tyttärelleen (Venable), joka kehtaa avioitua pohjoisvaltioiden riveissä taistelleen nuorukaisen kanssa. Vuodet vierivät ja pariskunta saa lapsen, suloisen pikku-Lloydin (Temple). Ärhäkän mutta herttaisen lapsosen avulla vanhat kaunat lopulta hautautuvat!

Lapsitähti Shirley Templen näyttelijänura oli 1930-luvulla huipussaan. Vuosittain hän ehti tähdittää useampaa elokuvaa: vuonna 1935 sai ensi-iltansa kolme Temple-elokuvaa, joista Pikku eversti on tunnetuin. Maineikkainta elokuvassa on Templen ja kanssanäyttelijä Bill Robinsonin kuuluisa porrastanssi (kuvassa), sillä se oli kaikkien aikojen ensimmäinen mustan ja valkoisen näyttelijän yhteistanssi elokuvassa. Siitäpä päästäänkin elokuvan aihepiiriin, joka herttaisuuden alle kätkeytyy.

 

Pikku eversti pyrkii olemaan liennyttävä ja riitelijöitä yhdistävä lempeä elokuva. Eipä Temple-elokuva kovin vakavamielinen voisi ollakaan, ja lopulta kaikki käy hyvin. Nykymittapuulla filmi tuntuu ajoittain sangen kiusalliselta, sillä siinä on useita vaivaannuttavan rasistisia kohtauksia. Aikansa kuvaahan se tietenkin on ja sellaisena elokuvaan on suhtauduttava. Kokonaisuutta haittaa oikeastaan vielä enemmän hieman löperö tarina, jossa tuoksahtaa rahastuksen maku.

Pisteytys: 5/10

5. luukku: 90 vuotta sitten (Tässä tulen minä, 1934)

You're a smart little girl.

 

On aika juhlia 90-vuotiaita elokuvia ja filmitähtiä! Vuonna 1934 syntyi melkoinen liuta nimekkäitä näyttelijöitä: Shirley MacLaine, Sophia Loren, Brigitte Bardot, Judi Dench, Maggie Smith... Samana vuonna syntyivät myös ohjaajat Sydney Pollack, Jean Vigo sekä kotomaamme kamaralla Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta. Ei ole syytä unohtaa myöskään kaikkien tuntemaa kärttyliä Aku Ankkaa!

 

Vaikka vuoden 1934 tunnelmissa oli synkkiä sävyjä, elokuvista löytyi kepeyttä ja todellisuuspakoa. Komediatörttöily Sehän käy kuin leikiten (1934) hekottaa huonolle onnelle, ja huumaavan ihana L'Atalante (1934) muistuttaa kauneuden ja rakkauden olemassaolosta. Hittifilmi Tuomari Priest (1934) puolestaan viettelee nostalgiseen menneisyyteen, jonne vallitsevan maailmanajan kurjuutta on helppo paeta. Vuoden menestyselokuviin lukeutuu niin ikään screwball-klassikko Tapahtuipa eräänä yönä (1934), joka teki harvinaista Oscar-historiaa voittamalla viisi tärkeintä pystiä. Komedian äärelle päästään myös tämän päivän luukussa, josta steppailee esille aikansa suosittu lapsitähti.

Baby Take a Bow - Tässä tulen minä
Ohjannut Harry Lachman

USA 1934, 76 min.

Komedia, Rikos

Pääosissa: James Dunn, Claire Trevor, Shirley Temple, Alan Dinehart

 

 

 

Sing Singin vankilasta vapautunut Eddie (Dunn) on päättänyt aloittaa uuden puhtoisen elämän. Hän menee naimisiin ihanan Kayn (Trevor) kanssa, saa herttaisen tyttären Shirleyn (Temple) ja elämä kukoistaa. Kuitenkin kyyninen yksityisetsivä Welch (Dinehart) on vakuuttunut siitä, ettei vanha konna voi pysyä erossa rikoksista. Saisiko Welch tuupattua Eddien takaisin telkien taakse?

Tässä tulen minä rakentaa humoristista jännitystä onnettomien sattumien kautta. Käy nimittäin niin, että Eddien tytär saa käsiinsä varastetun helmikorun, jota Welch metsästää Eddie mielessään ─ kuinka pälkähästä päästään? Shirley Templen esittämä lapsonen on tietysti puhtoinen pulmunen ja viaton lapsukainen, joka levittää lempeyttä ympärilleen. Sympaattista viihdettä siis.

Mukavasti menestynyt rikoskomedia muistetaan eritoten siksi, että se edustaa lapsitähti Shirley Templen varhaistuotantoa ja suuren läpimurron aikaa. Temple on jo elokuvan vetonaula, mutta ei vielä filmin suurin tähti. Vain muutaman vuoden ikäinen lapsukainen hurmasi yleisöt kiharoillaan, hymykuopillaan ja steppitaidoillaan. Eritoten 1930-luvun aikana Temple tähditti monia elokuvia, tunnetumpina esimerkiksi Pikku eversti (1935) ja Heidi (1937).

Pisteytys: 6/10

4. luukku: 90 vuotta sitten (Mies joka tiesi liikaa, 1934)

Have a drink?

Elokuvamatka jatkuu vuoteen 1934, jolloin Euroopan yllä häilyivät synkät pilvet. Fasismi jatkoi nousukiitoaan ja aatteet kovenivat entisestään: Saksassa koettiin poliittinen puhdistus, "pitkien puukkojen yö" ja pian Hitler julistautui Führeriksi. Kuuluisa ja elokuvallisilta ansioiltaan kehuttu propagandaelokuva Tahdon riemuvoitto (1934) heijastaa osaltaan ajan julmaa henkeä.

 

Yhdysvalloissa yksi vuoden suurtapaus oli rikoskaksikko Bonnien ja Clyden ampuminen. Parivaljakon vaiheista ja 1930-luvun ajankuvasta on sittemmin syntynyt kuuluisa elokuva Bonnie ja Clyde (1967). Hollywoodin ihmemaa kuitenkin sikseen, sillä päivän elokuva sijoittuu tukevasti vanhalle mantereelle ja huokuu hieman aikansa painostavia tunnelmia.

The Man Who Knew Too Much - Mies joka tiesi liikaa

Ohjannut Alfred Hitchcock

Iso-Britannia 1934, 75 min.

Trilleri, Jännitys, Rikos

Pääosissa: Leslie Banks, Peter Lorre, Edna Best

Bob Lawrence (Banks) on perheineen lomalla Sveitsissä. Idyllinen matka muuttuu piinaavaksi jännitykseksi, sillä perhe sotkeutuu tahattomasti salaliittoon. Eräs valtionpäämies aiotaan murhata, mutta nyt herra Lawrence on saanut vihiä asiasta täysin tahtomattaan. Salamurhaa hautovat rikolliset kidnappaavat Lawrencen perheen tyttären, jotta saisivat kiristettyä perheen hiljaiseksi.

Mies joka tiesi liikaa kohosi Alfred Hitchcockin siihen saakka menestyneimmäksi elokuvaksi, joka oli varsinkin kotimaassaan valtava hitti. Katsojien näkemysten vastaisesti Hitchcock itse totesi myöhemmin, että elokuva on suorastaan amatöörimainen. Hän teki tarinasta uusintaversion Mies joka tiesi liikaa (1956), joka on vielä alkuperäistäkin maineikkaampi. Tällä elokuvalla oli kuitenkin keskeinen merkitys ohjaajan uran suunnan kannalta ─ ei siis lainkaan turha teos!

Vaikka ohjaaja ei myöhemmin lämmennyt hittifilmilleen, sen jännitys on edelleen vetovoimaista. Sähäkkä leikkaus ja hyvät roolityöt ovat elokuvan parasta antia. Yksi näyttelijätähdistä on unkarilaissyntyinen Peter Lorre, joka nousi maineikkaaksi filmitähdeksi Saksassa. Vaan vuonna 1933 NSDAP nousi valtaan, joten juutalainen Lorre katsoi parhaaksi paeta maasta ja siirtyä englanninkielisten tuotantojen pariin. Pian Lorren tie jatkuikin Hollywoodiin, jonne myös Hitchcock siirtyi 1930-luvun lopulla. Lorre esiintyi urallaan vielä yhdessä Hitchcockin elokuvassa, sota-ajan vakoilutrillerissä Salainen asiamies (1936).

Pisteytys: 7/10

5. luukku: 90 vuotta sitten (Henrik VIII:n yksityiselämä, 1933)

Chop my head?

Vuonna 1933 steppikuningas Fred Astaire teki elokuvadebyyttinsä (Suurkaupungin tytär, 1933), Kippari-Kalle-lyhytelokuvien (1933─1957) sarja näki ensi kertaa päivänvalon ja monissa suomalaisissa filmeissä rallatti iki-ihana yleisösuosikki Georg Malmstén. Vielä tuntemattomat tulevat elokuvatähdet Michael Caine, Roman Polanski ja Gene Wilder uinuivat viattomina kehdoissaan, autuaan tietämättöminä valkokankaiden vetovoimasta.

Vuoden 1933 elokuvista muistetaan eritoten näyttävä musikaali 42. katu (1933), Marx-veljesten hupailu Neljä naurettavaa naapuria (1933) sekä jännittävä tehosteklassikko King Kong (1933). Päivän filmissä lähdetään kuninkaallisille jäljille. Kuninkaallisista kertova The Crown -sarja (2016─2023) on kiehtonut viime vuosina, joten miksipä eivät aiemmatkin kruunupäät innostaisi!

 

 

The Private Life of Henry VIII - 

Henrik VIII:n yksityiselämä
Ohjannut Alexander Korda

Iso-Britannia 1933, 97 min.

Biografia, Historia, Draama, Komedia

Pääosissa: Charles Laughton, Robert Donat, Merle Oberon

 

 

 

Englannin kuningas Henrik VIII (1491─1547) muistetaan itsevaltaisena ja sotaisena hallitsijana, joka vaihtoi vaimoja kuin sukkia. Halu päättää ensimmäinen avioliitto sysäsi peräti käyntiin uskonpuhdistuksen, mikä on terävä osoitus hallitsijan mahtavasta vallasta. Tässä biografiassa kaikki historialliset nyanssit eivät ole ihan kohdillaan, mutta vaimonvaihtoon keskittyvä tarina kelpaa kyllä hauskaksi viihteeksi.

Henrik VIII:n yksityiselämä aloittaa tarinansa suoraan Henrik-kuninkaan (Laughton) toisen avioliiton loppuvaiheista. Pari vaimoa menettää päänsä ja yksi kuolee synnytykseen, mutta sentään jokuselle ex-rouvalle riittää elinpäiviä eronkin jälkeen. Hieman kuivakasta nimestään huolimatta elokuvan ote on ennen muuta humoristinen. Sävyä korostavat esimerkiksi hauskat mässäilykohtaukset, joilla on sittemmin ollut suuri vaikutus Henrik VIII:n historiakuvaan ─ tosiasiassa aikansa hovielämä ei ole ollut ihan sellaista porsastelua kuin filmi antaa olettaa.
 

Englantilaishovin seikkailut vetosivat yleisöihin kotimaan ulkopuolellakin, ja niinpä elokuvasta tuli sangen iso hitti maailmalla. Elokuvan ehdoton tähti on pääroolia näyttelevä Charles Laughton, joka palkittiin riemastuttavasta kuningastulkinnastaan Oscarilla. Menestysrooli avasi Laughtonille tien tähtiin: yksi miehen ikonisista roolitöistä syntyi jo parin vuoden päästä, kun hän julmisteli vaikuttavasti HMS Bountyn kapteenina elokuvassa Kapina laivalla (1935).

Pisteytys: 7/10

4. luukku: 90 vuotta sitten (Pikku naisia, 1933)

I'm sure neither of you suffer as I do!

 

90 vuotta sitten maailma kärvisteli piinallisesti jatkuvan laman ja ankaran pulakauden kourissa. Saksassa otettiin suuria askeleita kohti seuraavaa suursotaa: tammikuussa Adolf Hitler nousi valtakunnankansleriksi, keväällä paloivat kirjaroviot ja jo kesän tullen NSDAP oli maan ainoa laillinen puolue. Näitä kohtalokkaita tapahtumia muisteltiin sittemmin esimerkiksi oman aikansa mielenmaisemaa heijastavassa tunteikkaassa Hollywood-draamassa Näin se alkoi (1940).

Vuoden 1933 tunnelmiin vievät niin ikään elokuvat Kultakalat 1933 (1933) tai King Kong (2005) ─ molemmissa kuvaillaan köyhän ajan glamouria ja todellisuuspakoa. Ankarina aikoina lohtua voi löytää nostalgiasta, menneisyyden haavemaista ja ajan kultaamista muistoista. Juuri sellaisiin tunnelmiin vie päivän elokuva, joka ymmärrettävistä syistä oli aikanaan sangen suosittu.

 

 

Little Women - Pikku naisia
Ohjannut George Cukor

USA 1933, 115 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Katharine Hepburn, Joan Bennett, Jean Parker, Frances Dee, Douglass Montgomery

Pikku naisia on Louisa May Alcottin samannimiseen romaaniin (1868─1869) perustuva filmatisointi. Tarina seuraa romaanista tuttuun tapaan Marshin perheen sisaruksia, joista kertomuksen keskushahmoksi kohoaa räiskähtelevä Jo (Hepburn). Elokuvaversio on jo kolmas laatuaan, mutta ensimmäinen romaanista tehty äänielokuva. Ensimmäinen väriversio puolestaan syntyi vuonna 1949. Nykypäivänä Pikku naisia -adaptaatioista muistettaneen parhaiten vuoden 1994 ja vuoden 2019 filmit, mutta jo vain tämäkin varhaisversio on kirjan faneille näkemisen väärti!
 

Pikku naisia on ylettömän herttainen elokuva, jopa liiankin sievistelevä. Elokuvaversio kaunistelee alkuperäisteoksen harvoja konflikteja, mutta toisaalta juuri siksi kauniiseen miljööseen sijoittuva filmi on niin ehdottoman turvallista ja lämpöistä katsottavaa. Ei tosiaan ole ihmekään, että lohtua tuova elokuva oli aikanaan hyvin suosittu: tällaiselle nostalgiselle ja jopa konservatiiviselle tarinalle oli tilausta vaikeiden lamavuosien alhossa. Kun tulevaisuus näyttää surkealta, tekee mieli katsella edes menneeseen ruusunpunaisin lasein.

Yleisömenestyksen ohella Pikku naisia miellytti kriitikoita, jotka suitsuttivat filmin tunteikkuutta. Akatemiakisailu tuotti elokuvalle käsikirjoitus-Oscarin ja Venetsian filmijuhillla Katharine Hepburn palkittiin ansaitusti eläväisestä Jon roolistaan. Elokuva onkin melkoista Hepburn-juhlaa! Kiehtovaa, että osa on vasta näyttelijän ensimmäisiä elokuvarooleja. Pikku naisia on näkemisen arvoinen jo vain Hepburnin vuoksi, jonka supertähteyden ajat olivat vielä vuonna 1933 vasta edessäpäin.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu II ─ Vahakabinetti-tupla (1933 & 1953)

I will give you eternal life...

 

Kauhukuu jatkuu double feature -näytöksellä. Paketista löytyy kaksi filmatisointia, jotka vievät kauhujen vahakabinettiin ja salaperäisen viittamiehen jäljille. Tällaista ei ole taatusti tapahtunut Visulahdessa! Ennen sukellusta 30- ja 50-luvuille, muistelkaamme tovi muita pyöreitä vuosia täyttäviä väristysklassikoita viime vuosisadan puolimaista.

 

Jos kaipaa syksyn koleuteen hikistä ahdistusta, tehtävään vastaa oivasti 70-vuotias Pelon palkka (1953). Mutta vuosi 1963 se vasta värisyttääkin selkäpiitä! Lokakuun koleisiin iltoihin sopii nasevasti kummitustalofilmi Yö kauhujen talossa (1963), joka on sittemmin herännyt uudelleen eloon The Haunting of Hill House -sarjan (2018) muodossa. Tai maittaisiko muuttolintujen sesongissa synkästi raakkuva kauhukomedia Korppi (1963) vaiko Hitchcockin uhkaavasti parveilevat Linnut (1963)?

 

 

Mystery of the Wax Museum - Vahakabinetin arvoitus
Ohjannut Michael Curtiz

USA 1933, 77 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Lionel Atwill, Glenda Farrell, Fay Wray

 

 

 

 

Eräältä New Yorkin ruumishuoneelta katoaa kuolleita, ja toimittaja Florence Dempsey (Farrell) on tuota pikaa paikalla nuuskimassa. Miten tapaus liittyy vanhaan brittiläiseen vahakabinettimestariin Ivan Igoriin (Atwill)?  Vahakabinetti on välttävä rikosjännäri, joka ei nouse Michael Curtizin (mm. Casablanca, 1942) huipputeosten kastiin. Kauhuelementit pilkahtelevat ekspressionismia muistelevina kauhuhuoneina: näissä hetkissä on tunnelmaa. Filmin ehdoton valopilkku on loistava Glenda Farrell, joka hauskuutuksellaan keventää tarinaa ja tuo siihen ryhtiä.

Pisteytys: 6/10

House of Wax - Vahakabinetti

Ohjannut André De Toth

USA 1953, 88 min.

Kauhu, Trilleri

Pääosissa: Vincent Price, Frank Lovejoy, Phyllis Kirk

 

 

 

 

Vahakabinetin arvoituksen juonta mukaileva uudelleenfilmatisointi luopuu toimittajajuonesta ja New Yorkista, ja pitäytyy 1900-luvun alun Lontoon sumuisissa maisemissa. Vahakabinetti on jäänyt elokuvahistoriaan siksi, että se oli aikanaan yksi ensimmäisiä 3D-elokuvia. Uusi tekniikka kiinnosti ja siten filmi keräsi kohtalaiset lipputulot, vaikka aikalaiskriitikot mollasivat. Myöhemmin elokuva on saanut arvostusta eritoten Vincent Pricen vuoksi, jonka roolityö kiistämättä on onnistuneen julma. Sama tarina on kiinnostanut elokuvantekijöitä myöhemminkin. Elokuvan viimeisin versio on heikon vastaanoton saanut slasher House of Wax (2005), jonka katselun jätin suosiolla välistä.

Pisteytys: 6/10

5. luukku: 90 vuotta sitten (Grand Hotel, 1932)

Grand Hotel... always the same.

Päivän luukusta tuikkii tähtitaivaan valoa, sillä suuntana on ihailtuja näyttelijöitä kuhiseva berliiniläinen loistohotelli. Elokuva Grand Hotel oli vuotensa suuria yleisömenestyksiä, samaten kuin eilisen luukun Tarzan. Muita vuotensa Hollywood-legendoja ovat Arpinaama (1932), Shanghain pikajuna (1932) ja Olen vainottu kahlekarkuri (1932). Oma suosikkini lienee silti Kummajaiset (1932), joka ei olekaan aivan samanlaista tähtinäyttelijäin kavalkadia kuin edellämainitut.

Vuodessa 1932 kimaltaa ripaus toivoa tulevista tähdistä, sillä sittemmin ikoneiksi kohonneet Ingrid Bergman, Cary Grant ja Katharine Hepburn aloittivat filmiuransa. Kätkyissään kitisivät vauvat nimeltä François Truffaut, Elizabeth Taylor ja Andrei Tarkovsky ─ kaikki nyt jo edesmenneitä legendoja. Sentään 90-vuotisjuhlaansa ovat päässeet vielä viettämään säveltäjä John Williams, näyttelijä Harriet Andersson ja Venetsian elokuvajuhlat. Niiden myötä glamoröösia joulunaikaa ja punaisia mattoja!

Grand Hotel

Ohjannut Edmund Goulding

USA 1932, 112 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Greta Garbo, John Barrymore, Joan Crawford, Lionel Barrymore

Berliinin Grand Hotel on kaupungin suurin, kaunein ja muodikkain hotelli, ja varsinainen julkimoiden, rikkaiden ja heidän seuraansa janoavien paratiisi. Lukittujen ovien takana tapahtuvat salaiset skandaalit: ankarasta rahapulasta kärsivä paroni Felix von Gaigern (Barrymore) hiippailee pihistelemässä jalokiviä ja varastaa myös tähtiballerina Grusinskayan (Garbo) riutuneen sydämen.

Elegantti Grand Hotel on ehtaa vanhaa Hollywoodia. Näyttävä tähti-ensemble ja uraauurtavan kekseliäät kamera-ajot olivat kalliita ja vaativia toteuttaa, mutta molemmat ovat olleet ehdottomasti vaivan väärti. Hieman keskinkertaiseksi jäävä tarina on teoksen ainoa heikkous. Eritoten elokuvan dialogeista on kuitenkin painunut muistiin Greta Garbon kohtalokas repliikki "I want to be alone", jota hän sittemmin siteerasi uransa päätteeksi yhdeksän vuotta myöhemmin, vasta 36-vuotiaana.
 

Grand Hotelin tarjoama lemmenleikkien taika, uhkapelien huuma ja tirkistelynhalu vetivät yleisömassoja teattereihin sankoin joukoin. Katsojia ihastuttanut Grand Hotel oli paitsi kassamagneetti, myös kriitikoiden mieleen. Eritoten pääpari Greta Garbo ja John Barrymore saivat suitsutusta, ja kiistatta karismaattisen kaksikon yhteispeli toimii erinomaisesti. Grand Hotel palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla ja tapaus on sikäli ikimuistoinen, ettei filmi voittanut yhtäkään toista pystiä. Moista suoritusta ei sen jälkeen ole tapahtunut!

Pisteytys: 7/10

LUUKKU 5 ─ 90 vuotta sitten (Mata Hari, 1931)

I love you as one adores sacred things.

90 vuotta sitten ensi-iltansa saivat ajattoman hurmaavat klassikot Kaupungin valot (1913), M - kaupunki etsii murhaajaa (1931) sekä Frankenstein (1931). Näin jälkeen päin arvioiden vuoden 1931 merkkihetkiin luettakoot lisäksi Bette Davisin (1908─1989) valkokangasdebyytti sekä myöhemmin nimekkäiksi näyttelijöiksi varttuneiden James Deanin (1931─1955), Leonard Nimoyn (1931─2015) ja Ian Holmin (1931─2020) syntymät. Surullisempi tapahtuma sen sijaan oli maineikkaan mykkäohjaaja F.W. Murnaun (1888─1931) traaginen menehtyminen auto-onnettomuudessa. Päivän luukusta paljastuvan elokuvan merkkipäivä on vielä edessä, sillä Mata Hari sai maailmanensi-iltansa vasta tapaninpäivänä 26. joulukuuta.

Mata Hari

Ohjannut George Fitzmaurice

USA 1931, 89 min.

Rikos, Draama, Romantiikka, Biografia

Pääosissa: Greta Garbo, Ramon Novarro, Lionel Barrymore

Osa ensimmäisen maailmansodan taisteluista käytiin kaukana sotakenttien mudasta. Sotaherrojen ja vakoojien Pariisi kuhisee lemmekkäitä juonia, kun eksoottinen tanssija Mata Hari (Garbo) pyörittää luutnantteja pikkusormensa ympärille. Toisille Mata Harin kavaluus alkaa valjeta, mutta kuinka saada hyväuskoisimmat miekkoset huomaamaan kurtisaanin petollisuus?

Mata Hari perustuu löyhästi tositapahtumiin, vaikka Saksan hyväksi toimineesta vakoojasta kertova elokuva onkin maustettu runsaalla mielikuvituksella. Elokuva keskittyy pitkälti lemmenleikkeihin, eikä niinkään suurvaltapolitiikkaan, joka on suljettu taustalle miehisiin kabinetteihin. Mata Hari oli aikanaan sen lajin romantiikkaa, että eroottisimpia kohtauksia oli leikeltävä pois uusien sensuurisääntöjen mukaisesti. Sääli, että dvd-versioissa on nähtävästi edelleen tarjolla vain tuota saksittua versiota, vaikka alkuperäinenkin on 2000-luvulla palautettu valkokankaille.

Kabineteissa kuhisevat skandaalit todella vetosivat aikalaisyleisöön, sillä Mata Hari keräsi muhevat tuotot lippuluukuilla. Elokuva on myös Greta Garbon isoin taloudellinen menestys kautta aikain, mutta Garbon paras teos tämä ei sentään ole. Upean näyttelijän suoritus on toki erinomainen ja muissakin rooleissa on mukavaa charmia, vaikka tarina itsessään on hieman kuivakka ja yhdentekevä.

Pisteytys: 6/10

LUUKKU 4 ─ 90 vuotta sitten (Marius, 1931)

Le mandarin-citron de César!

 

Vuosi 1931 on jouluisesti katsoen merkkivuosi, sillä tuolloin Coca-Colan Joulupukki sai nykyisen punanuttunsa. Täällä pohjoisessa maailmankolkassa moisesta humpuukista ei tiedetty vielä mitään, vaikka Korvatunturin sijainti sentään oli käynyt ilmi jo muutamaa vuotta aiemmin. Uuteen asuun pukeuduttiin silti meilläkin: Helsinki vastaanotti maailmankaupungin ilmeen, kun eduskuntatalo ja pilvenpiirtäjänä matalien kattojen ylle kohoava hotelli Torni valmistuivat. Koto-Suomi jääköön kuitenkin nyt taakse, sillä matka vie vuoteen 1931 ja ankkuroidumme toviksi seuraamaan ranskalaiseen satamakuppilan elämänmenoa.

Marius

Ohjannut Alexander Korda

Ranska 1931, 130 min.

Draama, Romantiikka, Komedia

Pääosissa: Pierre Fresnay, Raimu, Orane Demazis

Marseillesin satamassa on pieni kuppila, jota pyörittävät isä César (Raimu) ja poika Marius (Fresnay). Nuori Marius haikailee palavasti merille, mutta kuinka kertoa haaveesta isäpapalle? Kaiken lisäksi naapurin tyttö Fanny (Demazis) on Mariuksen lemmen kohde, mutta avioituminen ja merielämä eivät sovi yhteen. Kuinka vauras kilpakosija vaikuttaa Mariuksen lopulliseen päätökseen?

Ihastuttavan eläväinen elokuva herättää lähes sadan vuoden takaisen maailman henkiin kiehtovalla tavalla. Tuntuupa filmi ripauksen verran ajankohtaiseltakin, sillä kaukokaipuun poteminen on nykypäivänä taas polttavan ajankohtainen teema: Marius tarjoaa siihen myös lääkettä, sillä sievät satamamaisemat käyvät verrattomasta nojatuolimatkasta kadonneeseen aikaan.

 

Kauniiksi melodraamaksi virittyvässä elokuvassa on hurmaava ripaus komediaa, jota kuppilan pappakööri tarjoilee korttipelien ja elämänfilosofian muodossa. Ranskalaisten moottoriturpien sanan säilä viuhuu melkoista kyytiä! Eipä ole ihmekään, että hupia ja draamaa tasapainoisesti yhdistävä filmi on muodostunut kotimaassaan suureksi klassikoksi. Marcel Pagnolin näytelmäkäsikirjoitukseen perustuva tarina sai pikaisesti jatkoa kahden elokuvan voimin: Fanny (1932) ja César (1936) ovat suoraa jatkoa tämän elokuvan tapahtumille. En kerro Mariuksen tekemää päätöstä, mutta loppu on kyllä melkoisen kutkuttava cliffhanger.

Pisteytys: 8/10

8 x Halloween: osa II (Tri Jekyll & Mr. Hyde, 1931)

I'm one of the living dead!

Moni legendaarinen monsterileffa viettää tänä vuonna pyöreiden vuosien juhlaa. Nimekkäimpiä sankareita ovat Universalin luomukset Dracula (1931), Frankenstein (1931) ja Ihmissusi (1941). Päivän Halloween-hurjastelu johdattaa myös klassikkohirviön luo, mutta sitä ennen on hieman hiippailtava viktoriaanisen ajan Lontoon sumuisilla, koleilla kaduilla...

 

Dr. Jekyll and Mr. Hyde - Tri Jekyll & Mr. Hyde

Ohjannut Rouben Mamoulian
USA 1931, 98 min.

Kauhu, Scifi

Pääosissa: Fredric March, Miriam Hopkins, Rose Hobart

Hyveellinen tohtori Jekyll (March) lempii siveää kihlattuaan (Hobart), mutta tuleva appiukko jarruttelee avioliiton sinetöimistä. Paheellisten naisten (mm. Hopkins) viettelemä Jekyll haluaa päästä eroon syntisistä ajatuksistaan ja keksii siihen oivan lääkkeen. Herra Hydenä Jekyll toteuttaa alhaisimpia ajatuksiaan, mutta pahuus karkaakin lopulta Jekyllin hallinnasta täysin.

 

Robert Louis Stevensonin romaaniin (1886) perustuva elokuva on vain yksi lukemattomista Jekyll ja Hyde -filmatisoinneista, mutta ehdottomasti tunnetuimpia. Kirjasta on tehty erilaisia adaptaatioita aina kauhusta komediaan (esim. Tohtori Jerry ja Mr. Hyde, 1963), sillä teoksen hyvä/paha-asetelma taipuu ajattomasti varsin moneen muotoon. Toisin kuin romaanissa, tässä elokuvassa tapahtumia katsotaan Jekyllin ja Hyden näkökulmasta. Lyhytromaanin tarinaa on muutenkin lihotettu onnistuneesti.
 

Tri Jekyll & Mr. Hyde on sikäli erikoinen aikansa klassikkohirviöleffa, ettei se ole kauhumarkkinoita hallinneen Universalin tuottama. Ohjaaja Robert Mamouliankin tuntuu erikoisuudelta, sillä mies tunnetaan parhaiten kepeämmistä ja romanttisista viihde-elokuvista (esim. Kuningatar Kristiina, 1933). Poikkeavasta lähtöasetelmasta huolimatta elokuva on mukavan synkkä teos, joka jää mieleen erityisesti estetiikkansa ansiosta. Hämyinen miljöö on luotu taitavasti ja kuvakulmat ovat lennokkaita Mamoulianin parhaiden elokuvien tapaan. Jekyllin/Hyden muodonmuutokset on toteutettu aikansa tekniikoin aivan pätevästi.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU 6 - 90 vuotta sitten (Koirankeksit, 1930)

This is going too far! It wasn't going and now its gone.

 

Elokuvavuosi 1930 muistetaan Oscareissa menestyneestä sotadraamasta Länsirintamalta ei mitään uutta (1930) ja Marlene Dietrichin läpimurtoelokuvasta Sininen enkeli (1930). Moni tulevaisuuden tähti syntyi lamaa kärsivään maailmaan: ensiparkaisunsa päästivät niin Jean-Luc Godard, Clint Eastwood, Steve McQueen kuin vastikään edesmennyt Sean Connerykin. Päivän elokuvassa jatketaan hilpeää musikaalitunnelmaa, johon jo eilinen King of Jazz (1930) johdatteli.

 

Animal Crackers - Koirankeksit

Ohjannut Victor Heerman

USA 1930, 97 min.

Komedia, Musikaali

Pääosissa: Groucho Marx, Chico Marx, Harpo Marx, Zeppo Marx, Lillian Roth, Margaret Dumont

Rouva Rittenrottenin, siis rouva Rittenhousen (Dumont), kartanossa järjestetään juhlat, joissa on määrä esitellä taideaarteita ja vastaanottaa Afrikasta saapuva kunniavieras kapteeni Spaulding (Groucho Marx). Juhlien tiimellyksessä kuullaan Spauldingin eriskummallisen polveilevia muistoja Afrikasta, mutta yllättäen päädytään ihmettelemään kadonneen taulun arvoitusta. Näin maukkaat seurapiirijuhlat eivät jää väliin edes Amorilta, joten odotettavissa on myös ripaus lempeä.

 

Koirankeksejä perustuu Marx-veljesten omaan Broadway-näytelmään, joka jäi lajissaan viimeiseksi. Tätä filmiä ennen koomikot olivat tehneet jo yhden elokuvan, Kookospähkinöitä (1929), jonka pohjalla niin ikään oli näyttämöversio. Siirtymä elokuviin tapahtui niiden saaman suosion avittamana: Koirankeksejä oli ilmestymisvuonnaan 10. tuottoisin elokuva Yhdysvalloissa. Elokuvassa on hieman lavanäytöksen tuntua, sillä hengästyttävästä vitsimaratonista tarjotaan taukoja musiikkinumeroiden muodossa. Elokuvallinen rytmi tosin vielä hieman hakee paikkaansa.

 

Elokuva rytmittyy veljesten keskenään erilaisiin kohtauksiin: Groucho sanailee valokeilassa, Harpo keskittyy fyysiseen touhottamiseen, Chico säheltää joka lajissa ja Zeppo jää taustahahmoksi. Vitsit eivät ole ihan veljesten parhaimmistoa, vaikka osa naurattaakin. Huonoja vitsejä pahoitellaan kertaalleen suoraan kamerallekin! Koirankeksien parasta antia on Groucho Marxin hahmo kapteeni Spaulding, joka sekoilee identiteettinsä kanssa antaumuksella ja lätisee kaikkea mitä sylki suuhun tuo. Tajunnanvirtaisten repliikkien käsikirjoittaminen on taatusti ollut hauskaa. Verbaalikomiikka tosin menettää parhaan teränsä käännöstekstityksissä, joten katsoessa on parasta pitää korvat höröllä.

Pisteytys: 7/10

LUUKKU 5 - 90 vuotta sitten (King of Jazz, 1930)

America is a Melting Pot of music!

Jos 2020-luku on alkanut kurjasti, eipä 1930-lukukaan alkanut kovin hilpeissä merkeissä. Yhdysvalloista edellisvuonna alkanut suuri lama tuntui Suomessakin asti pula-aikana, ja jouduttiinpa kotomaassamme sietämään vielä Lapuan liikettä ja poliittista terroria. Lama-ajan kurjuteen voi eläytyä vaikka katsomalla vuosikymmentä myöhemmin tehdyn filmin Vihan hedelmät (1940) ─ parhaimmillaan asetelma voi luoda toivoa, sillä onpa sitä ennenkin selvitty ties mistä. Synkistelyn vastapainoksi päivän elokuva kuitenkin tarjoaa kaivattua todellisuuspakoa hilpeän revyyn merkeissä!

King of Jazz

Ohjannut John Murray Anderson & Walter Lantz

USA 1930, 99 min.

Musikaali, Komedia

Pääosissa: Paul Whiteman, John Boles, Laura La Plante

Jazzmuusikko Paul Whitemanin leikekirja avautuu ja päästää valloilleen hupsujen sekä romanttisten sattumusten sarjan. Lavamusikaalin tyylillä luotu King of Jazz voisi olla suora näytös teatterilavalta, mutta elokuvaformaattia on hyödynnetty tuomalla mukaan erilaisia trikkikohtauksia ja hieman animaatiotakin. Erilaisissa numeroissa on tarjolla "jotain jokaiselle" ja koko näytäntö huipentuu mahtipontiseen Amerikka kulttuurien sulatusuunina -musiikkinumeroon.

King of Jazz on aikansa harvoja värifilmejä ja ylipäätään ilmestymisaikaansa nähden teknisesti kunnianhimoinen teos. Elokuva voitti Oscarin tyylikkäistä lavasteistaan, joissa ihmiset välillä muuttuvat muurahaisiksi ja toisinaan jättiläisiksi. Muutoin elokuva sai hieman ristiriitaisen vastaanoton, sillä kunnianhimoinen tuotanto koettiin jo hieman yliampuvaksi. Lamaa puolestaan voidaan syyttää siitä, etteivät lipputulotkaan olleet aivan odotetut. Elokuvan ajoitus oli väärä.

Tyylikkäästi tehdyn revyyn idea on hauska, vaikka sen yksittäiset osiot eivät sinällään olekaan erityisen ikimuistoisia tai nokkelia. Tkinehtävänsä elokuva silti täyttää edelleenkin, sillä arjen huolet unohtuvat kivojen tanssinumeroiden ja hyvän musiikin myötä. Klassisen viihteen ystäville King of Jazz tarjoaa siten aivan mukavaa todellisuuspakoa. Lopuksi mainittakoon knoppitietona, että legendaarinen Bing Crosby tekee elokuvassa ensiesiintymisensä pienen lauluroolin myötä.

Pisteytys: 7/10

Peter Ibbetson - Ikuinen liekki (1935)

Ohjannut Henry Hathaway
USA 1935, 85 min.
Draama, Romantiikka, Fantasia
Pääosissa: Gary Cooper, Ann Harding, John Halliday

The strangest things are true and the truest things are strange.

Arkkitehti Peter Ibbetson (Cooper) palaa poikavuosiensa Pariisiin toteuttamaan muuatta toimeksiantoa. Paikan päällä Peter kohtaa naimisissa olevan herttuatar Maryn (Harding), joka paljastuu Peterin lapsuusvuosien sydänystäväksi. Parin onni on heti uhattuna, sillä uskalias salasuhde kantautuu mustasukkaisen herttuan (Halliday) tietoisuuteen. Dramaattinen yhteenotto päättyy herttuan kuolemaan ja Peter joutuu vankilaan, mutta rakkaus löytää kyllä keinonsa.

Ikuinen liekki sijoittuu kauniiseen ja liki virheettömään maailmaan, jossa kielletty romanssikin on herkkä ja viaton. Kun kertomus lopulta etenee järisyttävimpään pisteeseensä ja päähenkilön päivät vaikuttavat olevan luetut, alkaa elokuvassa sadunomainen unijakso. Lempensä huumassa elävän parin rakkaustarina on kiistämättä melko hupsu ja tarina imelä kuin hattarapilvi, mutta elokuva on kuitenkin tehty ihan tosissaan ja aidolla tunteella. Parhaimmillaan filmi toimiikin aivan kivana todellisuuspako-fantasiana, vaikka ei nousekaan suosikkieni joukkoon.

Henry Hathaway (1898─1985) tunnetaan parhaiten lännenelokuvistaan, mutta uralle mahtuu laaja kattaus muitakin tyylilajeja. Yhteistä usealle Hathawayn elokuvalle on näyttelijä Gary Cooper, joka tässä filmissä paistattelee salskeana engelsmannina. Elokuvan ilmestyessä Cooper oli yksi Hollywoodin kirkkaimpia tähtiä ja moinen iso nimi taatustikin siivitti osaltaan filmin kelpoa menestystä. Aikalaiskriitikoiden ylistämä elokuva ei välttämättä ole Hathawayn tunnetuin teos, mutta kuitenkin hänet on nostettu 1001-listalle vain Ikuisen liekin ansiosta.

Pisteytys:

6/10

Shénnǚ - The Goddess (1934)

Ohjannut Yonggang Wu
Kiina 1934, 85 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Lingyu Ruan, Zhizhi Zhang, Keng Li

A mother like me...

Muuan nainen (Ruan) elättää itsensä ja pienen poikansa (Li) prostituutiolla Shanghain kaduilla. Vaikka hänen ammattiaan pidetään moraalittomana ja paheksuttuna, sykkii naisen rinnassa lämmin äidin sydän. Pieni perhe päätyy pakon sanelemana asumaan ilkeän parittajan (Zhang) luokse, mutta kurjista olosuhteista huolimatta äiti saa säästettyä rahaa poikansa koulunkäyntiä varten. Kuitenkin ilkeät kielet kantelevat perheen taustasta rehtorille ja koulun maine on vaakalaudalla.

The Goddess on kaunis, mutta murheellinen elokuva epätasa-arvosta, köyhyydestä ja naisen onnettomasta asemasta. Toisaalta teos on myös voimakas kertomus äidillisestä rakkaudesta. Elokuva on hallittu kokonaisuus ja siksi tuntuukin aika hulppealta, että kyseessä on Yonggang Wun (1907─1982) esikoisohjaus! Mies myös vastasi teoksen käsikirjoituksesta ja hääri vielä elokuvan lavastajanakin. Panostus kannatti, sillä elokuva on Wun tunnetuin teos.

Melodramaattinen The Goddess on ottanut selkeitä vaikutteita aikakautensa Hollywood-filmeistä. Yhdysvaltojen elokuvateollisuuden kasvun vuodet innoittivat elokuvantekijöitä myös Kiinassa, jossa 1930-luku muodostui varsinaiseksi elokuvien kultakaudeksi. Tämän ajanjakson tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin elokuviin lukeutuu myös The Goddess. Uusi kukoistus alkoi toisen maailmansodan jälkeen, ja tuota vaihetta 1001-listalla edustaa elokuva Kevät pienessä kaupungissa (1948).

Pisteytys:
8/10

LUUKKU 8 - 80 vuotta sitten (Hyvästi, Mr. Chips, 1939)

I don't see how you could ever get old in a world that's always young.

Vuosi 1939 muistetaan varsinaisena elokuvien supervuotena. Hollywoodin legendaarisista tuotannoista täytyy mainita ainakin draamajärkäle ja vuoden isoin hitti Tuulen viemää, värikäs fantasiamatka Ihmemaa Oz, Greta Garbon ikimuistoinen Ninotchka sekä lännenlegenda Hyökkäys erämaassa - monista muista puhumattakaan! Eurooppalaisista klassikoista ei sovi unohtaa Jean Renoirin kaunista komediaa Pelin säännöt. Myös tämän päivän elokuva oli ilmestyessään iso menestys, vaikka onkin aikojen saatossa hieman jäänyt edellämainittujen klassikoiden jalkoihin.

Goodbye, Mr. Chips - Hyvästi, Mr. Chips
Ohjannut Sam Wood
Iso-Britannia 1939, 114 min.
Draama
Pääosissa: Robert Donat, Greer Garson, John Mills, Paul Henreid

Herra Charles Chipping (Donat) on vanha ja kokenut latinanopettaja, joka on tehnyt vuosikymmenten mittaisen uran poikien sisäoppilaitoksessa. Erään pitkän päivän päätteeksi uupunut vanha mies uppoutuu nojatuoliinsa muistelemaan menneitä vuosia. Mieleen palaavat opetusuran vaikeat alkuhetket, onnellinen, mutta traagisesti päättynyt avioliitto ja tietenkin kaikki pojat, joista Chipping on vuosien varrella saanut koulia kunnon kansalaisia.

James Hiltonin samannimiseen romaaniin (1934) perustuva draama on nostalginen aikamatka 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Charles Chippingin ─ tai tuttavallisesti herra Chipsin ─ matkassa kuljettu reissu on aivan tavattoman siirappinen, mutta toisaalta imelä tyyli sopii elokuvaan nasevasti. Kovin kyynisellä mielellä tähän tarinaan ei kuitenkaan kannata tarttua! Romantisoidun kertomuksen vastapainoksi voikin sitten katsella vaikka hieman kriittisemmän sisäoppilaitostarinan Jos... (1968).

Hyvästi, Mr. Chips tuotti rakastettua opettajaa näytelleelle Robert Donatille tämän uran ainoan Oscarin. Elokuvalla oli kuusi muutakin ehdokkuutta (mm. Paras elokuva), mutta elokuvien supervuosi 1939 haalensi monen hienon filmin voittomahdollisuuksia. Ehkäpä siksikin Mr. Chipsin tarina ei ole suinkaan ilmestymisvuotensa muistetuimpia elokuvia, vaikka aikanaan se menestyikin hienosti. Tarinasta on sittemmin tehty pari tv-sarjaa (1984, 2002) ja uusintaelokuva vuonna 1969, joskaan ne eivät ole menestyneet ensifilmatisoinnin veroisesti.

Pisteytys: 8/10

LUUKKU 7 - 80 vuotta sitten (Kuohuva 20-luku, 1939)

When you got a job to do, get somebody else to do it.

Laman kurittama 1930-luku kääntyi lopuilleen synkissä tunnelmissa, kun suursodan uhka räjähti jälleen jylinäksi Euroopan sotatantereilla. Suomessakin paleltiin poteroissa ja kärsittiin kotirintamilla, sillä talvisota oli joulukuun ensimmäisellä viikolla jo täydessä vauhdissa. Päivälleen 80 vuotta sitten pauhua riitti, sillä Neuvostoliiton ensimmäinen suurhyökkäys oli käynnissä.

Yhdysvalloissa sota oli vielä turvallisen välimatkan päässä, mutta tuskinpa maailmalta kaikuvat uutiset kenenkään mieltä ylensivät. Onneksi sentään päivän elokuvassa palataan nostalgisesti edellisen vuosikymmenen vauhdikkaisiin aikoihin, vaikka toisaalta filmi myös jälkiviisaasti ja ennakkoon varoittaen muistuttaa, ettei sodasta palaavien nuorten elämä ole pelkkää hymyä.

The Roaring Twenties - Kuohuva 20-luku
Ohjannut Raoul Walsh
USA 1939, 106 min.
Rikos, Draama, Toiminta
Pääosissa: James Cagney, Priscilla Lane, Humphrey Bogart, Gladys George

Kuohuva 20-luku aloittaa tarinansa vuodesta 1919, jolloin maailmansota päättyy ja rauha laskeutuu sotatannerten ylle. Eddie Bartlett (Cagney) pyrkii vanhaan pestiinsä automekaanikkona, mutta työpaikat ovat kiven alla. Muutaman mutkan kautta Eddie päätyy mukaan salakuljetusbisnekseen alan konkarin Panama Smithin (George) suosiollisella avustuksella. Kuinka uraan mahtaa suhtautua sota-aikana käsipuoleen tarttunut siveä heila Jean (Lane)?

Rikos- ja jännitysfilmejä ohjanneen Raoul Walshin Kuohuva 20-luku on varsinainen gangsteriklassikko. Rainassa on mukavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä synkkyyteen vaivuta vaikeista hetkistä huolimatta. Kepeä, mutta myös jännittävä tunnelma upposi todellisuuspakoa kaivanneisiin aikalaisyleisöihin ja elokuva toimii oivana apuna viihteennälkään edelleenkin. Erityisesti Kuohuva 20-luku sopii katsottavaksi, jos haikailee katsovansa jotain oikein stereotyyppistä kieltolaki-gangsteritoimintaa.

Toimivan juonen lisäksi Kuohuva 20-luku on mainioiden näyttelijöiden tyylikäs show. James Cagney on erinomainen Eddie, joka muuttuu kirkasotsaisesta solttupojasta piinkovaksi gangsteriksi, elämässään pettyneeksi mieheksi. Cagneyn vastinpariksi nousee kyynisempää roolihahmoa oivan kitkerästi tulkitseva Humphrey Bogart. Legendaariset näyttelijät osuivat vain kolmeen yhteiseen elokuvaan, joista vain Likakasvoiset enkelit (1938) löytyy 1001-listalta.

Pisteytys: 8/10

8 x Halloween: osa I (Lyhäreitä, 1929 & 1933)

Hell's Bells!

Kauhukuukausi on täällä taas! Kirjoittelen jälleen kahdeksan tekstiä selkäpiitä värisyttävistä tai muuten vain kuukauden henkeen sopivista filmeistä, joita ei tähän tietoon löydy 1001-listalta. Tekstit ilmestyvät kuluvan lokakuun aikana aina tiistaisin ja torstaisin. Ekana päivänä aloitetaan sen verran kepeissä tunnelmissa, ettei kenenkään toivottavasti tarvitse menettää yöuniaan. Tämän vuoden lyhytelokuvakolmikosta kaikki ovat Disneyn tuotantoa ja kaksi ensimmäistä tasan 90 vuoden takaa.

Hell's Bells

Ohjannut Ub Iwerks

USA 1929, 6 min.

Animaatio, Lyhytelokuva, Kauhu, Musikaali, Komedia

Halloweenin aattona ensi-iltansa saanut Hell's Bells esittelee demonien ja paholaisten ilonpitoa Helvetin tulien lämmössä. Alamaailman hallitsijan komentelu kuitenkin pilaa tunnelman, ja niinpä muuan pikku pirulainen potkaisee itse Saatanan hornan tukalimpiin liekkeihin! Tarina ei kuulosta kovin tyypilliseltä Disney-animaatiolta, mutta tyyliltään filmi on tuttua Hassunkuristen sinfonioiden musisointia ja tanssia. Sittemmin pätkän ideoita hyödynnettiin kokopitkässä animaatiokollaasissa Fantasia (1940).

Pisteytys: 6/10

The Haunted House

Ohjannut Walt Disney

USA 1929, 7 min.

Animaatio, Lyhytelokuva, Kauhu, Musikaali, Komedia

Pääosissa: Walt Disney

Mikki (Disney) etsii sateensuojaa syrjäisestä talosta, jossa joutuu tanssittamaan iloluontoisia luurankoja. The Haunted House perustuu ensimmäiseen Hassunkuriset sinfoniat -animaatioon Luurankotanssi (1929) ja osa kummitustalon luurankojen koreografioista onkin molemmissa leffoissa tismalleen samoja. Tämä lyhäri ei ole yhtä ikimuistoinen kuin esikuvansa, mutta silti aivan hauska. Mikki muuten oli tehnyt debyyttinsa vasta vuotta aiemmin elokuvassa Höyrylaiva Ville (1928).

Pisteytys: 6/10

The Mad Doctor - Hullu tohtori

Ohjannut David Hand

USA 1933, 7 min.

Animaatio, Lyhytelokuva, Kauhu, Komedia

Pääosissa: Walt Disney, Pinto Colvig

Tässä lyhärissä Pluto-hauva (Colvig) joutuu hullun tohtorin kynsiin ja Mikin (Disney) on riennettävä hurtan avuksi. Animointi on muutamassa vuodessa hieman kehittynyt, mutta hauskaa kyllä, filmin alkuun on lainattu varsin tietoisesti elementtejä The Haunted Housen (1929) kauhutalosta. Tässä lyhärissä on kuitenkin hitusen enemmän ideaa eikä jännitystäkään puutu. Poikkeavan väkivaltaisten kauhukohtausten vuoksi elokuva peräti kiellettiin Iso-Britanniassa ja Saksassa.

Pisteytys: 7/10

8. LUUKKU - 80 vuotta sitten (Aleksanteri Nevski, 1938)

The men who can defeat us have not yet been born!

Eilisen elokuvassa Kaksi pölkkypäätä (1938) suursota oli muisto vain, mutta tämän päivän filmissä toinen maailmansota kummittelee jo nurkan takana. Kahdeksan vuosikymmenen takaista tilannetta heijastelevat kiinnostavasti Olympia-dokumentit (1938), joiden pelottavuus tosin on parhaiten havaittavissa vasta täältä jälkiviisaasta tulevaisuudesta käsin. Jotta tunnelma ei painuisi liian synkäksi, nostettakoon vuoden 1938 maanmainioista elokuvista esille myös hilpeät Robin Hoodin seikkailut huikeine sukkahousuineen sekä Hätä ei lue lakia ikimuistoisine sutkautuksineen!

Aleksandr Nevskiy - Aleksanteri Nevski

Ohjannut Sergei Eisenstein

Neuvostoliitto 1938, 112 min

Historia, Sota, Biografia, Draama

Pääosissa: Nikolay Cherkasov, Nikolai Okhlopkov, Andrei Abrikosov

Eletään 1200-luvun puoliväliä Novgorodin valtakunnassa. Ruhtinas Aleksanteri Nevski (Cherkasov) on juuri kukistanut Novgorodia uhanneet ruotsalaiset, kun saksalaisten armeija jo kopistelee kohti valtakuntaa. Keskiaikainen legenda paisuu Sergei Eisensteinin elokuvassa vahvan propagandistiseksi sankaritarinaksi, jolla on selkeä yhtymäkohta 1930-luvun lopulla kasvavaan toisen suursodan uhkaan.

Aleksanteri Nevski on Sergei Eisensteinin ensimmäinen äänielokuva, jota seurasivat vielä viimeiseksi teokseksi jääneet Iivana Julma -elokuvat (1944 ja 1945). Sosialistisen realismiin muottiin pakotettu kertomus on kansallinen sankaritarina, jossa Eisensteinin tyylille poikkeuksellisesti keskitytään paljolti henkilökuvaan. Toki ohjaajalle tyypillinen massakuvaus lopulta huipentaa koko elokuvan.

Jo ilmestyessään kiitelty Aleksanteri Nevski on nykypäivänäkin perin arvostettu teos. Aivan monen muun mestariteoksen rinnalle elokuvaa ei sentään tohdi nostaa, vaikka se visuaalisesti onkin onnistunut. Tarinan alkupuoli ei edes kaikessa yksinkertaisuudessaan nappaa mukaansa, mutta lopun taistelukohtaus Peipsijärven jäällä on odotuksen arvoinen. Uljaan kokonaisuuden kruunaa Sergei Prokofjevin jylhä musiikki.

Pisteytys: 7/10