12. luukku: 60 vuotta sitten (Paukkurauta-Kati, 1965)

You'll never make me cry!

Vuoden 1965 valkokankaille saattelee Julie Andrews ja värikkäät kukkulat heräävät eloon: "The hills are alive with the sound of music..." ─ sulosävelin ilkamoiva Sound of Music (1965) oli vuotensa isoin megahitti ja myöhempien aikojen klassikko. Sille seuraa tekevät klassikkoromaanin filmatisointi Tohtori Zhivago (1965) sekä päivän luukusta pamahtava lännenkomedia.

 

Mikäli mielii tunnelmoida villin vuosikymmenen uusia elokuvatuulia, katseluun sopii erinomaisesti Jean-Luc Godardin road-movie Hullu Pierrot (1965) tai futuristinen Alphaville (1965). Toisenlaista kummaa kulmaa tarjoaa Andy Warholin underground-filmi Vinyl (1965). Jos Yhdysvallat ja Eurooppa alkavat puuduttaa, on syytä muistaa intialaisklassikko Subarnarekha (1965), joka kertoo universaalin tarinan sodanjälkeisestä maailmasta ja pakolaisuudesta.

 

Cat Ballou - Paukkurauta-Kati 

Ohjannut Elliot Silverstein 

USA 1965, 97 min. 

Komedia, Lännenelokuva 

Pääosissa: Jane Fonda, Lee Marvin, Michael Callan 

 

 

 

 

Asesankari Cat Ballou (Fonda) odottaa hirttotuomiota pikkukaupungin sellissä. Nykyinen rikollinen on entinen siveä opettaja, joka kapsahti kaidalta polulta palauttaakseen isänsä kunnian. Paha suuryritys nimittäin yritti varastaa Catin isän farmin laittomin keinoin, eikä tyttären auttanut muu kuin lähteä ruudinkatkuiselle kostoretkelle erikoinen apujoukko kintereillään. Jiihaa!

Paukkurauta-Kati on lännenparodia, mutta ei kuitenkaan yhtä sekopäinen kohellus kuin Villiä hurjempi länsi (1974). Ikoninen Jane Fonda tulkitsee Cat Ballouta särmikkäästi ja vahva naishahmo tuo mieleen toisen lännenelokuvan, vakavamielisemmän Johnny Guitarin (1954). Elokuvilla onkin yksi merkittävä yhdistävä tekijä: molemmat perustuvat kirjailija Roy Chanslorin romaaneihin.

Meheväksi hittifilmiksi kohonnut Paukkurauta-Kati oli peräti vuoden 1965 seitsemänneksi katsotuin elokuva. Menestyksen ainekset ovat helposti kasassa: karismaattinen päätähti, ripaus slapstickia, jännitystä ja romantiikkaa, suosittuja muusikkoja vetävien lännenballadien äärellä... Kriitikotkin mieltyivät ja Lee Marvin palkittiin mehukkaasta tuplaroolistaan muun muassa Oscarilla. Paukkurauta-Kati on nostettu suorastaan lännenlegendaksi, sillä se löytyy AFI:n westernien TOP-10-listalta. Vaikka elokuva on ihan kelvosti tehty, minusta varsinkin AFI:n listasijoitus tuntuu hieman yliampuvalta: ennemmin myöntäisin sijan sisällöltään monipuolisemmalle Johnny Guitarille.

Pisteytys: 7/10

The Big Heat ─ Gangsterikuningas (1953)

Ohjannut Fritz Lang

USA 1953, 89 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: Glenn Ford, Gloria Grahame, Alexander Scourby, Lee Marvin

 

You're about as romantic as a pair of handcuffs.

 

Ylikomisario Dave Bannion (Ford) on suoraselkäinen mies, joka saa vastaansa kokonaisen korruptoituneen poliisilaitoksen. Kaiken takana on rikollispomo Mike Lagana (Scourby), joka lienee vastuussa Bannionin kollegan murhasta. Viimeinen niitti on nuuskivalle ylikomisariolle tarkoitettu autopommi, joka kuitenkin surmaa Bannionin vaimon. Murheen murtama Bannion ei anna periksi, vaan ryhtyy ratkomaan tapausta Laganan heila Debby March (Grahame) apunaan.

Karmiva ja jännittävä Gangsterikuningas edustaa ohjaajalegenda Fritz Langin myöhäistuotantoa. Synkistä rikoselokuvistaan (esim. M - kaupunki etsii murhaajaa, 1931) tunnetun Langin film noir -elokuva on ankara ja varsin lohduton tarina. Suoraselkäinen ja vaatimaton Bannion asemoituu voimakkaasti rikkaiden, työmoraalinsa unohtaneiden kollegoidensa vastinpariksi. Tavallisen puurtajan nousu järjestelmää vastaan päättyy kuitenkin lopulta oikeuden voittoon

 

Gangsterikuninkaan aihe oli ilmestyessään kiehuvan kuuma kuin rikollisen keittämä sumppi, sillä korruptoituneiden poliisien oikeudenkäyntejä oli seurattu ihan tosielämässäkin. Tarina oli ajankohtainen, mutta aikaansa nähden elokuva on poikkeuksellisen raaka. Värisyttävästä väkivallastaan huolimatta Gangsterikuningas sai ilmestyessään erinomaiset arvostelut ja kehuja oivista näyttelijäsuorituksistaan. Suomessa elokuva sen sijaan sensuroitiin kokonaan aina vuoteen 1966 saakka. Sensoreiden kauhun miltei ymmärtää, sillä viuhuvat kahvipannut ja yllättävät pommit sävähdyttävät edelleen tehokkaammin kuin monetkaan nykyelokuvien ylisuuret tehostepaukut.

 

Pisteytys: 8/10

The Big Red One - Voittamaton ykkönen (1980)

Ohjannut Samuel Fuller
USA 1980, 113 min.
Sota, Draama
Pääosissa: Lee Marvin, Mark Hamill, Robert Carradine

Surviving is the only glory in war, if you know what I mean.

Samuel Fullerin omiin sotakokemuksiin perustuva Voittamaton ykkönen kulkee jalkaväkidivisioonan viisihenkisen joukkueen matkassa halki toisen maailmansodan taistelutantereiden. Ensimmäisen maailmansodan veteraani (Marvin) johdattaa railakasta joukkoaan aina Pohjois-Afrikan rintamilta sodan ytimeen Ranskaan. Vastaan tulee toinen toistaan käsittämättömämpiä koettelemuksia, mutta mikään ei hämmästytä miehiä niin paljon kuin se, että he ylipäätään ovat vielä hengissä.

Voittamaton ykkönen on verratonta toverihenkeä ja kuolemanvaaran tuomaa jännitystä ─ aivan kuten kunnon sotaleffassa kuuluukin. Elokuva ei kuitenkaan ole aivan tavanomainen genrensä edustaja. Pieneen ydinjoukkoon keskittyvä tarina sivuuttaa olankohautuksella suuret taistelut ja keskittää huomionsa hengissä pysymiseen milloin missäkin pölyisessä montussa. Pasifistinen sanoma on selvä, mutta muutoin kerronta on hienovaraista, hieman etäistäkin. Upea on esimerkiksi hetki lähellä elokuvan (ja sodan) loppua, kun joukkueelle selviävät keskitysleirien todelliset kauhut.

Pienellä budjetilla tuotettu Voittamaton ykkönen jatkaa Fullerin omintakeisten mutta rehellisten B-elokuvien sarjaa. Kiinnostavasti elokuva on kuitenkin vaikuttanut myöhempiin suuren budjetin Hollywood-sotapaukutteluihin: useimmiten vaikutteiden ottajana mainitaan Steven Spielbergin hitti Pelastakaa sotamies Ryan (1998), eikä huomio taatusti ole lainkaan väärä. Mutta siinä missä spektaakkelimaiset sotaelokuvat usein painottavat kerrontansa kuuluisiin tapahtumiin ja sankaritekoihin, Voittamaton ykkönen keskittyy miltei kiinnostavammin rehelliseen arkeen sodan jaloissa. Tavallisempia sotakokemuksia kaipaavalle filmi on ehdottomasti katsomisen arvoinen, vaikka ainakaan näin ensinäkemältä filmistä ei voittamatonta sotaleffojen ykköstä tullutkaan.

Pisteytys:
7/10

The Man Who Shot Liberty Valance - Mies joka ampui Liberty Valancen (1962)

Ohjannut John Ford
USA 1962, 123 min.
Lännenelokuva, Draama
Pääosissa: James Stewart, John Wayne, Vera Miles, Lee Marvin

This time, right between the eyes...

Shinbonen asemalle puuskuttava juna tuo mukanaan senaattori Ransom Stoddardin (Stewart), joka on saapunut rauhalliseen kaupunkiin osallistuakseen hautajaisiin. Vainaja on monelle kaupunkilaiselle tuntematon vanhus. Utelias lehdistö vaatii Stoddardia kertomaan kuka edesmennyt oli, ja niin alkaa tarina nuoresta kaupunkilaisesta lakimiehestä, karskista karjatilallisesta Tom Doniphonista (Wayne), hurmaavasta Hallie-neidosta (Miles) ja roistosta nimeltä Liberty Valance (Marvin), jotka kaikki kerran kohtasivat keskellä villeintä länttä, kylässä nimeltä Shinbone.

John Fordin (1894─1973) Mies joka ampui Liberty Valancen jäi westernmestarin viimeiseksi suureksi klassikoksi. Elokuva asettuu Fordin ikimuistoisimpien länkkäreiden sarjaan, josta yhtä mainiosti muistetaan teokset Etsijät (1956), Aavikon laki (1946) ja Hyökkäys erämaassa (1939). Spagettiwesternien valtakauden aattona ilmestynyt filmi tuntuu myös ylipäätään aikakautensa ja lajinsa viimeiseltä merkkiteokselta. Liberty Valancen mitä mainioin lännentarina maalailee valkokankaalle täsmällisesti vanhan kunnon mielikuvituksellisen myyttisen villin lännen saluunatappeluineen, urheine ratsumiehineen ja pyssyä paukuttelevine lainsuojattomineen. On kuitenkin jo hyvästien aika, sillä sivistys hiipii vähitellen syrjäkylillekin Ransom Stoddardin hahmossa. Legendat jäävät silti elämään, ja sen saa myös Stoddard huomata.

Mies joka ampui Liberty Valancen kysyy, täytyykö villin lännen olla villi ─ eivätkö erimielisyydet ratkeaisi muutenkin kuin ruutia tuhlaamalla? Kontrastia tuovat parhaiten esiin vakiorooleissaan loistavat päätähdet: James Stewart on oikeudentuntoinen sovittelija ja John Wayne jäyhä konservatiivi. Kuitenkin yhteistyö on voimaa ja erilaiset miehet onnistuvat myös ymmärtämään toisiaan. Mies joka ampui Liberty Valancen on ensimmäinen elokuva, jossa monia lännenklassikoita tähdittäneet Stewart ja Wayne esiintyvät yhdessä. Miehet nähdään samassa elokuvassa, joskaan ei vastanäyttelijöinä, myös seuraavana vuonna ensi-iltaan tulleessa usean ohjaajan (mm. Fordin) eeppisessä lännensaagassa Näin valloitettiin villi länsi (1962). Konkareiden toista kunnollista yhteistyötä saatiin odottaa aina vuoteen 1976, jolloin kaksikko kohtasi Don Siegelin länkkärissä Revolverimies. Kumpikaan mainituista elokuvista ei liene tämän mestariteoksen veroisia, mutta täytynee silti lisätä kumpainenkin katselulistalle jo ihan vain legendaaristen näyttelijöiden tuoman ilon vuoksi.

Pisteytys:

9/10