A Scanner Darkly - Hämärän vartija (2006)

Ohjannut Richard Linklater 

USA 2006, 100 min. 

Animaatio, Rikos, Draama, Scifi

Pääosissa: Keanu Reeves, Robert Downey Jr., Woody Harrelson

 

What does a scanner see?

Philip K. Dickin scifiromaani Hämärän vartija (1977) kertoo maailmasta, jossa huumeiden vastainen sota on auttamattomasti hävitty. Tarina on dystopia, mutta se pohjautuu Dickin omiin huuruisiin kokemuksiin 1970-luvun huumepiireistä. Elokuvaversio sijoittaa tarinan 2000-luvulle. Miltei neljännes Yhdysvaltain väestöstä on koukussa aivoja mädättävään D-huumeeseen, minkä vuoksi on kehitetty ennennäkemätön valvontajärjestelmä salaisine agentteineen.

Tarinan päähenkilö on päihteisiin uponnut huumekyttä Bob Arctor (Reeves), joka kamppailee vaikeassa kaksoisroolissaan. Tukahduttava ja synkähkö rikosfilmi on viimeistelty vinolla huumorilla, joka estää uppoamasta liian syvälle huumehelvetin lohduttomaan maailmaan. Elokuva on toteutettu rotoskooppitekniikalla, eli alun perin filmille näytelty materiaali on animoitu jälkeenpäin. Vaikutelma on hieman unenomainen ja kuva häilyy kuin öljyinen veden pinta. Se sopii elokuvan tyyliin, jossa todellisuuden eri tasoja kyseenalaistetaan ja pohditaan, kuka saa katsoa ja ketä.

Hämärän vartija ei noussut ilmestyessään menestykseen, vaikka kokeellisuus saikin jokusia kehuja. Elokuva on jäänyt verrattain tuntemattomaksi siivuksi Richard Linklaterin uralla, kovasta tähtikaartista ja kulttikirjailijan pohjateoksesta huolimatta. Kontrasti vaikkapa pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen hittifilmiin School of Rockiin (2003) on ilmeinen, menestyksen, jälkimaineen ja ylipäätään elokuvien tyylin puolesta. Hämärän vartija on kiinnostavaa kyynistä scifiä, vaikka ajoittain paikoillaan jankkaava tarina ei tunnu etenevän mihinkään. Vai enkö vain ymmärtänyt Dickin tai Linklanterin nyansseja? Kaiken varalta lienee parasta suositella elokuvaa Dickin tuotantoa tunteville.

Pisteytys: 6/10

Fantastic Voyage - Fantastinen matka (1966)

Ohjannut Richard Fleischer

USA 1966, 100 min.

Scifi, Seikkailu 

Pääosissa: Stephen Boyd, Raquel Welch, Edmond O'Brien

 

But I don't want to be miniaturized!

Muuan tutkija joutuu salamurhayrityksen kohteeksi ja nyt vaarallinen verihyytymä uhkaa tehdä miehestä lopun. Mutta kiitos ja ylistys tieteen, jotain on sittenkin tehtävissä! Kutistettu pelastuspartio sukeltaa aluksellaan potilaan elimistöön ja matkaa kohti tuhottavaa hyytymää. Ensimmäinen matka ihmiskehon sisälle on vaarallinne ja kaiken lisäksi joku yrittää sabotoida sen etenemistä. Onko vihollinen soluttautunut vastapuolen verenkiertoon?

Fantastinen matka on herttaisen naiivia scifiä, jonka mahdottomuuksia on turha ryhtyä erittelemään. Leikkiin heittäytyminen on usein hauskempaa kuin virheiden erittely, mutta tämän elokuvan tapauksessa hölmöyksille ei voi olla nauramatta hyväntahtoisesti. Se on oikeastaan tarinan ainoa hupi, sillä seikkailu verisuonistossa on melko pitkäpiimäistä seurattavaa. Tarinan jännitteet ovat ennalta-arvattavia ja maisemat yksipuolisia, vaikka välillä Oscar-palkitut lavasteet viehättävätkin. Edistyksellisesti seikkailuryhmässä on naisjäsen (Welch), jonka taitoja tosin ajanmukaisesti epäillään. Lopulta tämäkin edistysasetelma sortuu, kun kaunis assistentti joutuu hengenvaaraan ja miesten pelastustaitoja koetellaan.

Nahkeasta suhtautumisestani huolimatta olen sitä mieltä, että Fantastinen matka on kiinnostava scifi-merkkipaalu. Elokuva nimittäin sai aikanaan hyvän vastaanoton ja sille on riittänyt faneja myöhemminkin. Elokuvantekijöiden pyynnöstä suosittu tieteiskirjailija Isaac Asimov julkaisi elokuvaan pohjautuvan kirjan (1966), joka sekin keräsi lukijoita. Elokuvan vaikutus näkyy monissa myöhemmissä scifikertomuksissa, sillä kutistumisideaa on hyödynnetty muun muassa Marvel-universumin sarjakuvissa ja elokuvissa (esim. Ant-Man, 2015). Ehkäpä ranskalainen animaatiosarja Olipa kerran elämä (1986) on niin ikään vaikuttunut Fantastisen matkan ihmeistä.

 

Pisteytys: 5/10

23. luukku: Elokuvavuosi 2025 (Mickey 17, 2025)

Our entire life is a punishment.

 

Joulu saapuu ja elokuvakalenteri on tullut matkansa päähän. Tänään ja huomenna luukuista löytyy vielä vuoden 2025 elokuvia. Vuosi 2025 on ollut sotahulluutta ja -herruutta, saksia ja ahdinkoa, lotisevan märkää joulukuuta ja huolta ilmastosta. Kriisien aikana valo on vähissä mutta ei kadonnut! Päivän elokuva sijoittuu ankeaan tulevaisuuteen ja heijastelee osuvasti aikamme ajankohtaisia ilmiöitä. Tässäkin tarinassa on mukana ihmiskunnan selviytymiskeinoista tärkeimpiä, mustaa huumoria, sinnikkyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Ehkäpä karmeinkin aika voi vielä kääntyä hyväksi?

 

 

Mickey 17
Ohjannut Bong Joon Ho 

USA & Etelä-Korea 2025, 137 min.

Scifi, Seikkailu, Komedia 

Pääosissa: Robert Pattinson, Naomi Ackie, Patsy Ferran, Mark Ruffalo

 

 

 

Eletään 2050-lukua ja avaruuden valloitus on tuottoisa bisnes. Vaikeuksiin ajautunut Mickey (Pattinson) päätyy armottomalle loppuelämän keikalle kaukaiselle Nilfheimin jääplaneetalle. Mickey-polon tehtävänä on altistaa itseään vaaroille, mutta suoranaista hätää ei ole ─ kuoleman jälkeen uusi Mickey-klooni vanhoine muistoineen herää jälleen uuteen aamuun.

Mickey 17 roiskii satiiria kolonialismista ja aikamme diktaattoreista. Mark Ruffalon hahmo retkikuntaa johtavana poliitikkona on yhdistelmä monia vallanpitäjiä, mutta Trump-viittaukset ovat silmiinpistävän selviä. Eritoten Ruffalon ja Robert Pattinsonin hahmot koettelevat äärilaitoja fyysisyydellään. Välillä sketsihahmoiksi stailatut tyypit lipsahtavat farssiksi, mutta pääasiassa liioiteltu tyyli toimii hauskasti. Huumori on monessa kohtaa yliampuvaa ja alleviivaavaa. Se ei silti liikaa vaivaa, koska elokuvan kanssa on niin helppo olla samaa mieltä: diktaattorit roskiin.

Yhteiskunnallinen satiiri on tuttua jo monista muista Bong Joon-hon elokuvista. Vieraan planeetan oudot olennot tuovat mieleen filmit Salaisuus pinnan alta (2006) ja Okja (2017), joissa kummat olennot niin ikään ovat ratkaisevassa asemassa ihmiskunnan törttöilyssä. Hittielokuva Parasiten (2019) kaltaisesta mestariteoksesta Mickey 17 on kaukana, mutta elokuvan parissa on silti helppo viihtyä. Oikeastaan ainoa ongelma on rönsyävä tarina, jonka satiiri on turhan ohutta. Klooni-idea on mainio ja yksittäisissä kohtauksissa on hyviä kuitteja, mutta ydin ei ole tarpeeksi vahva. Elokuvan menestys onkin ollut melko maltillista, eikä Mickey 17 taida nousta mukaan Oscar-kisailuun.

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu V: Peto (1995)

I want a baby.

Kauhukuu kiihtyy ja ufot laskeutuu! Jos avaruusolentojen aiheuttama riesa ei riitä, ysäritunnelmien ystäville löytyy roimasti muutakin kolmekymppistä katsottavaa. Koleaksi syyselokuvaksi sopii erinomaisesti Seitsemän (1995), jonka groteski jännäritunnelma hyytää ja piinaa sateisina iltoina. Hieman höntimpää kauhuviihdettä kaipaaville saattaisi sopia Dracula: verevä vainaja (1995) tai Halloweenin seutuun asettuva lastenelokuva Casper (1995), joka oli oma suosikkini tenavaiässä. Ellei tässä vielä ole mitään sopivaa katsottavaa, kenties Jim Jarmuschin outoilu Dead Man (1995) vie kaivatulle rajalle ja sen yli.
 

 

Species - Peto
Ohjannut Roger Donaldson

USA 1995, 108 min. 

Scifi, Kauhu 

Pääosissa: Ben Kingsley, Natasha Henstridge, Forest Whitaker, Michael Madsen, Marg Helgenberger, Alfred Molina

 

Avaruusolennon ja ihmisen risteytys, Sil (Henstridge), pakenee tiukasti valvotusta laboratoriosta. Tappava, nopea ja muotoaan muuttava Sil näyttää erehdyttävästi hurmaavalta nuorelta naiselta, joka kiinnittää helposti miesten huomion. Sopivasti Sil onkin tullut lisääntymisikään ja etsii kiihkeästi kumppania täyttääkseen maan. Viisihenkinen tehotiimi lähetetään vaarallisen himokkaan hybridin perään, sillä maapalloa uhkaa väkivaltaisten avaruusolentojen invaasio.
 

Peto on aikansa tulevaisuususkoista tiedehuumaa. Elokuvan alussa voimakkaasti pohjustettu DNA-intoilu tuo mieleen onnistuneemman kuvitelman Jurassic Parkin (1993). Molemmissa elokuvissa tiede näyttää voimansa ja luonto lopulta ylivoimaisen mahtinsa. Tosin tämän elokuvan tapauksessa usko ihmisten ylivertaisuuteen on lopulta vahvemmissa kantimissa; toisenlainen ratkaisu olisi voinut olla jännittävämpi. Tiedeuskon ohella elokuva nojaa Alienin (1979) ja sen jälkeläisten perintöön, onhan avaruusolennon ulkonäön suunnittelustakin vastannut Alieneista tunnettu kuvataiteilija H. R. Giger. Taiteilija tosin ei saanut urakoida olioiden parissa yksin, eikä hän tiettävästi ollut järin tyytyväinen lopputulokseen, joka muistuttaa kiusallisen paljon Alien-maailmaa.

 

Pätevistä lähtökohdistaan huolimatta Peto on jäänyt verrokkejaan tuntemattomammaksi ja aivan syystä. Tarina on käänteineen enemmän huvittava kuin jännittävä, ajalleen uskollisen tuhnuista naiskuvaa tuskin tarvitsisi edes erikseen mainita. Kummallisesti filmi on silti ihan viihdyttävä, kömpelyyksistä huolimatta tai osin niiden vuoksi. Hauskaa on sekin, että jokseenkin laaduttomassa elokuvassa on suorastaan poikkeuksellinen tähtikaarti. Kenties lupaavan asetelmansa vuoksi Peto menestyi lippuluukuilla erinomaisesti, mutta kriitikot teilasivat. Kirpeä palaute ei estänyt tekijöitä jatkamasta sarjan parissa. Jatko-osia on tullut toistaiseksi kolme (1998, 2004, 2007), mutta niiden suosio luisui nopeasti alamäkeen. Jospa hybridihirviö olisi viimein tuhottu lopullisesti.

 

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu IV: Re-Animator (1985)

I gave him life.

Kauhukuu on puolivälissä ja saapuu hetkeksi 1980-luvulle. Vuonna 1985 elokuvateattereissa kihisytti Painajainen Elm Streetillä (1984) -hittifilmin jatko-osa Freddyn kosto (1985), jonka villit unimaailmat eivät vedä vertoja esikoiselle. Vampyyrien ystäville sopii kepeänkauhea Kauhun yö (1985), jossa seikkaillaan urbaaneissa kasarimaisemissa. Päivän elokuvassa turvaudutaan todelliseen klassikkoon, sillä tämä scifikauhu perustuu H. P. Lovecraftin vertahyytäviin tarinoihin.

 

Re-Animator
Ohjannut Stuart Gordon

USA 1985, 84 min.

Kauhu, Scifi 

Pääosissa: Jeffrey Combs, Bruce Abbott, Barbara Crampton

 

 

 

Nuori tieteilijänalku Herbert West (Combs) on keksinyt seerumin, joka herättää kuolleet eloon. Erään sairaalan ruumishuoneella alkaa pian omalaatuinen dance macabre, kun West ryhtyy kokeilemaan seeruminsa oikeaa annostusta uhreihin ─ kauan sitten kuolleisiin ja tuoreeltaan teurastettuihin. Millaisena ruumiit palaavat manan mailta?

Re-Animator on riemastuttavan ällöttävä, sopivalla tavalla suolenpätkillä hekumoivaa kauhuhupia. Elokuva ei varsinaisesti ole mikään vitsikomedia, mutta kerronnassa on vinoa huumoria ja kuolleiden herättelyä katselee hymyillen. On tarinassa silti herkullisen karmivatkin hetkensä! Jeffrey Combs sopii vinksahtaneeseen päärooliin mainiosti. Re-Animator on kulttimaineensa ansainnut.

Stuart Gordonin elokuva perustuu löyhästi H. P. Lovecraftin kertomukseen Herbert West - elvyttäjä (1922). Lovecraft-faniksi tunnustautuneen Gordonin tuotanto painottuu scifiin: Re-Animatorin ohella tunnetuin teos on lapsille suunnattu Kulti, kutistin kakarat (1989). Kriitikoiden kehuma Re-Animator on sittemmin saanut kaksi Brian Yuznan ohjaamaa jatko-osaa (1990, 2003). Heikkomaineiset jatkikset eivät herätä suurta katseluintoa, mutta niiden sijaan lisäsin jo katselulistalleni Gordonin Lovecraft-leffan From Beyond (1986), jonka tähtenä on jälleen Jeffrey Combs.

Pisteytys: 8/10

Rollerball (1975)

Ohjannut Norman Jewison

Iso-Britannia, Kanada & USA 1975, 125 min. 

Scifi, Toiminta

Pääosissa: James Caan, John Beck, John Houseman

 

This wasn't meant to be a game! Never!

 

On vuosi 2018 ja valtioiden sijaan maailmaa johtavat suuryritykset. Kilpailullisen ja kovan maailman symbolina loistaa armoton urheilulaji, jonka tähtenä säteilee vahva ja vikkelä Jonathan E. (Caan). Lajin tavoitteena ei kuitenkaan ole leipoa sankareita: siksipä yleisön suosikiksi noussutta Jonathania vaaditaan eläköitymään, ennen kuin hänet sysätään syrjään väkivalloin.

Rollerball on omalaatuinen urheiludystopia. Tarina on idealtaan kiinnostavan kantaaottava ja Kummisetä-elokuvan (1972) tähti James Caan kamppailee mestaruushaaveidensa kanssa rehellisesti. Katselun suurin riesa on kuitenkin elokuvan liiallinen kesto. Moni kohtaus on venytetty piinallisen pitkäksi ja filmi tuntuu muutenkin ottavan itsensä hieman turhan vakavasti. Dystopia on lähtökohtaisesti synkkää, mutta Rollerball maustuu väkisinkin tahattomalla koomisuudella.

Melko keskinkertaiset aikalaisarviot saanut Rollerball on sittemmin saanut osakseen hieman suopeamman suhtautumisen. Tarinassa on nähty sen verran potentiaalia, että elokuvasta on jopa tehty uusintaversio vuonna 2002, mutta moderni teos oli täysi floppi. Rollerballin aikalainen, vain pari kuukautta aiemmin ensi-iltansa saanut Kalmanralli 2000 (1975) on myös urheiludystopiaa. Aikalaissilmin Rollerball vastaanotettiin positiivisemmin, mutta jälkimaineeltaan Kalmanralli on ikonisempi kulttiklassikko.

Pisteytys: 6/10

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy - Linnunradan käsikirja liftareille (2005)

Ohjannut Garth Jennings

Iso-Britannia & USA 2005, 109 min.

Scifi, Seikkailu, Komedia

Pääosissa: Martin Freeman, Yasiin Bey, Zooey Deschanel, Sam Rockwell, Stephen Fry

 

A cup of tea would restore my normality.

Douglas Adamsin legendaarinen kuunnelmasarja Linnunradan käsikirja liftareille (1978) kääntyi ensin kirjamuotoon (1979) ja sittemmin moniksi muiksi kulttuurituotteiksi. Avaruuteen sinkoutuva tarina alkaa maapallon tuhosta, sillä planeettamme sattuu olemaan hyperavaruuden moottoritien rakennustyömaalla. Muuan Arthur Dent (Freeman) onnistuu liftaamaan ohikiitävään avaruusalukseen alienystävänsä Fordin (Bey) avustuksella. Alkaa seikkailu halki universumin!

 

Elokuvan pulppuilevasta juonesta pääsee jotenkuten jyvälle, vaikka ei olisi tutustunut kirjaan tai kuunnelmaan. Toki ne syventävät elokuvaelämystä ja auttavat vauhdissa pysymistä. Menevä scifiparodia toimii silti ehdottomasti parhaiten kuunnelmana tai kirjana, sillä verbaliikka ei pääse elokuvassa oikeuksiinsa. Sinänsä filmi on ihan hyväntuulisen hauska, vaikka jääkin hyvin pintapuoliseksi esittelyksi Adamsin maailmankaikkeudesta. Muutamat kohtaukset ovat komeita: eritoten loppuvaiheessa esiteltävä maailmanluominen on valloittavaa seurattavaa.

 

Linnunradan käsikirja liftareille lunasti korkeat odotuksensa jotenkuten ja sen arviot ovat vaihdelleet myötäsukaisista keskinkertaisiin. Suurta megahittiä elokuvasta ei tullut, sillä tarina lienee hieman liian omaperäistä kulttikamaa ollakseen jättisuosittua valtavirtaviihdettä. Ja toisaalta tarina taipuu elokuvamuotoon hankalasti, vaikkei tehtävä olekaan mahdoton. Kohtalaiset lipputulot jäivät sen verran mataliksi, ettei jatko-osan tekoon ryhdytty. Ehkei olisi ollut tarvekaan, mutta Linnunrata kiehtoo yhä uusia tekijöitä. Adamsin kertomuksesta on toistaiseksi tehty yksi tv-sarja (1981) ja toista on viime vuosina odoteltu, ilmeisesti turhaan. Vieläkö uusia adaptaatioita on luvassa?

 

Pisteytys: 6/10

Kôkaku Kidôtai - Ghost in the Shell (1995)

Ohjannut Mamoru Oshii

Japani 1995, 83 min.

Animaatio, Scifi, Toiminta, Trilleri

Pääosissa: Atsuko Tanaka, Akio Ôtsuka, Kôichi Yamadera

 

 

I guess once you start doubting, there's no end to it.

Ghost in the Shell -mangasarjaan (1989─1991) perustuva anime-elokuva sijoittuu futuristiselle 2020-luvulle. Tietoverkot ovat tulleet kiinteäksi osaksi ihmiskehoja, joita osataan muokata kyberneettisin implantein. Nukkemestarina tunnettu vaarallinen kyberterroristi murtautuu ihmisten mieliin ja muokkaa heidän muistojaan, mutta turvallisuusosasto 9 on hänen jäljillään. Poliisiupseeri Motoko Kusanagin (Tanaka) keho on lähes sataprosenttisesti keinotekoinen ja hänen kollegansakin ovat osittain paranneltuja. Saako teknologian vahvistama yksikkö Nukkemestarin taltutettua?

Kylmänviileä scifitoiminta kuvaa komeasti tyylikkään harmaata mutta ankeaa maailmaa. Surullinen tulevaisuuskuva tuo mieleen Blade Runnerin (1982) sateisen kolkkouden, temaattisestikin elokuvissa on paljon samaa. Ghost in the Shell on hyvin rytmitettyä menoa, mutta siinä on runsaasti tilaa ihmisyyden filosofoinnille. Milloin ihmisyys katoaa kehosta? Onko ihmisyys tietoisuutta? Mikä on muistojen ja todellisuuden suhde? Tällä todellisella 2020-luvulla emme vielä ole aivan tässä pisteessä, mutta tekoälyaihe on polttavan ajankohtainen. Elokuvan kysymykset ovat hyviä.

Ghost in the Shell on teemaansa sopivasti animoitu sekä tietokoneella että käsin piirtämällä. Filmi näyttää tyylikkäältä ja tunnelman viimeistelee erinomainen musiikki. Katsoessa ei ihmetytä, että elokuvalla on laaja kulttimaine! Ghost in the Shell on vaikuttanut voimakkaasti eritoten Matrixiin (1999), jossa on lukuisia yhtymäkohtia animen esittelemiin teemoihin ja tunnelmiin. Cyberpunk-tarina on lisäksi jatkunut omassa universumissaan, jossa on suuri liuta sarjakuvia, elokuvia ja pelejä. Tuorein elokuva on tämän alkuperäisen tarinan Hollywood-remake Ghost in the Shell (2017), joka on saanut osakseen ristiriitaisen vastaanoton.

Pisteytys: 8/10

The Lost World - Kadonnut maailma (1925)

Ohjannut Harry O. Hoyt

USA 1925, 106 min.

Mykkäelokuva, Seikkailu, Scifi

Pääosissa: Lloyd Hughes, Wallace Beery, Bessie Love

 

Perfectly harmless ─ unless it happens to step on us.

 

Tutkimusretkikunta lähtee koluamaan Amazonin sademetsän tuntemattomia syövereitä. Joukon tavoitteena on selvittää, elääkö viidakon kätköissä muinaispetoja eli sukupuuttoon kuolleita dinosauruksia. Ilo on ylimmillään, kun ihka elävät dinosaurukset löytyvät ─ mutta seikkailu on täynnä vaaroja. Entä kuinka dinosaurusten olemassaolo voidaan todistaa tiedeyhteisölle?

Kadonnut maailma perustuu Arthur Conan Doylen samannimiseen scifiromaaniin (1912). Tarinan arkkityyppi lienee nykypäivänä useimmille tuttu Carl Barksin legendaarisesta ankkaseikkailusta Kadonnut laakso (1957), joka mukailee Doylen tutkimusretkeä. En ole lukenut Doylen alkuperäiskertomusta, mutta ainakin elokuvaversiossa tarina on köykäinen, tusinatuotannolta tuntuva valkoisen miehen valloitusretki. Vaan ohuesta juonesta viis, elokuvan keskeisin tavoite on esitellä dinosauruksia ja viidakkoelämää. Niissä toki onnistutaan kiitettävästi.
 

Dinosaurusten tekijä oli erikoistehosteiden edelläkävijä Willis H. O'Brien (1886─1962), joka muistetaan varsinkin King Kongin (1933) uraauurtavista efekteistä. Samankaltainen stop motion -työskentely tulee esille jo tässä elokuvassa, jonka dinosaurukset ovat aikaansa nähden hienoja ja yksityiskohtaisia. Hauskaa sinänsä, että King Kongin juonessa on hienoisia yhtäläisyyksiä Kadonneen maailman seikkailuun ─ tosin King Kong onnistuu tarinassa paremmin. Vaikka dinoseikkailun tarina jää heikoksi, oli elokuva silti yksi vuotensa suurimpia hittielokuvia. Sittemmin Kadonnut maailma tosin on hieman unohdettu, ja sinänsä ihan syystä.

Pisteytys: 6/10

Serenity (2005)

Ohjannut Joss Whedon

USA 2005, 119 min.

Scifi, Seikkailu, Toiminta

Pääosissa: Nathan Fillion, Chiwetel Ejiofor, Gina Torres, Summer Glau

 

This landing is gonna get pretty interesting.

Serenity-aluksen miehistö on haastavan tehtävän edessä. Aurinkokuntaa johtava Allianssi on kaapannut lapsinero River Tamin (Glau), jolla on piileviä voimia. River pelastautuu Serenityn kyytiin, mutta suojelutehtävä saa Allianssin agentin (Ejiofor) jahtaamaan alusta. Riverin avustuksella Serenityn miehistö onnistuu selvittämään, millaisia hirmutekoja Allianssin taustalta paljastuu.

Serenity perustuu lyhytikäiseksi jääneeseen Firefly-sarjaan (2002─2003), jossa seurataan samojen hahmojen avaruusseikkailua. Serenity sijoittuu sarjan päätösjakson jälkeiseen aikaan, mutta elokuvan voi aivan hyvin katsoa sarjaa näkemättäkin. Vauhdikas Serenity on tv-sarjojen parissa uransa aloittaneen Joss Whedonin (s. 1964) ensimmäinen elokuvaohjaus. Sittemmin Whedonin scifitarinat ovat jatkuneet suuremmin panoksin Marvelin leivissä (esim. The Avengers, 2012).

Serenityn juoni tuo mieleen Star Wars -saagan: pikkualuksen kapinoiva miehistö asettuu poikkiteloin suurta valtakoneistoa vastaan. Kuitenkin kertomus on tyyliltään omanlaisensa avaruuslänkkäri, jossa on enemmän huumoria kuin Star Warseissa. Sanailu ja hahmot tosin eivät ole aivan niin nokkelia kuin vaikkapa Whedonin aiemmassa sarjassa Buffy vampyyrintappaja (1997─2003), mutta hetkensä tässäkin filmissä. Harmillisesti elokuva ei saanut odotetun kaltaisia lipputuloja, joten monissa maissa filmi julkaistiin ainoastaan dvd-versiona ja siten elokuva on jäänyt hieman tuntemattomaksi.

Pisteytys: 7/10

23. luukku: Elokuvavuosi 2024 (1/2)

I will lead you to paradise!

 

Aatonaaton luukusta löytyy kaksi kuluneen vuoden hittifilmiä, jotka aikamme tavan mukaan ovat jatko-osia. Molemmissa seikkaillaan tulevaisuuden hiekkaerämaissa ─ kuinka sattuikaan! Ennen hiekkaan sukeltamista muistellaan tovi vuoden nimekkäimpiä elokuvia. Suurimman kassamagneetin paikkaa pitää toistaiseksi Inside Out 2 (2024), joka on jo kohonnut kaikkien aikojen tuottoisimmaksi animaatioelokuvaksi. Kotimaisista filmeistä Myrskyluodon Maija (2024) on tahkonut ennätyksiä.

Keskustelua herättäneitä, kutkuttaneita ensi-iltoja ovat olleet muun muassa Kultaisella palmulla palkittu draamakomedia Anora (2024) ja kehokauhu The Substance (2024). Suuria yleisöpettymyksiäkin on riittänyt: legendaarisen Francis Ford Coppolan suurtyö Megalopolis (2024) vastaanotettiin nihkeästi ja sama kohtalo odotti Jokerin (2019) odotettua jatko-osaa Joker: Folie à Deux (2024). Suuria odotuksia, kaivattuja onnistumisia ja kitkeriä pettymyksiä on luvassa myös seuraavissa filmeissä.

Dune: Part Two - Dyyni: Osa kaksi

Ohjannut Denis Villeneuve

USA, Kanada, Arabiemiraatit ym. 2024, 166 min.

Scifi, Seikkailu, Draama

Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Javier Bardem

 

 

 

 

Dyyni: Osa kaksi jatkaa Frank Herbertin scifieepoksen (1965) valkokangastarinaa. Saaga alkoi elokuvalla Dyyni (2021), jossa esiteltiin päähenkilö Paul Atreides (Chalamet). Tämä filmi jatkaa suoraan siitä mihin tarina jäi: mahtisukujen juonittelu tihenee ja aavikolla kytee kapina. Elokuva sekoittaa näyttävästi kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvaa scifiä, muinaisuskontoja ja toimintaa.

Valtavan suosituksi kohonneet Dyyni-elokuvat ovat olleet arvostelumenestyksiä, ja kakkososa on jo ehtinyt kivuta yhdeksi vuotensa katsotuimmista ensi-illoista. Hittielokuvan maineelle on syynsä, sillä visuaalisesti herkullisen hulppea Dyyni on kiehtovaa katsottavaa. Tarinakin pysyy hyvin koossa, vaikka se ei ole elokuvien parasta antia. Herbertin kertomus sinänsä on hieno, mutta en pääse kiinni elokuvien hypeen. Ilman komeita maisemia kerronnallinen anti jäisi elokuvassa niukaksi. Tuskin jaksaisin tarpoa tätä aavikkovaellusta toistamiseen, vaikka se hienolta näyttääkin.

Pisteytys: 7/10

 

Furiosa: A Mad Max Saga
Ohjannut George Miller

Australia & USA 2024, 148 min.

Toiminta, Scifi

Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Alyla Browne Chris Hemsworth, Tom Burke

Mad Max: Fury Roadin (2015) esiosa sukeltaa salaperäisen Furiosan (Browne/Taylor-Joy) taustatarinaan. Maailman autioittaneen katastrofin jälkeen nuori Furiosa saa elää onnen aikoja, sillä hän asuu yhdessä harvoista vehreistä keitaista. Muuan moottoripyöräjengi löytää tiensä paratiisiin ja sieppaa Furiosan, joka omistaa loppuelämänsä kostolle ja kodin etsinnälle.

Furiosa: A Mad Max Saga kattaa ajallisesti pidemmän ajanjakson kuin elokuvan aiemmat osat, mutta tarina on silti vajaamman tuntuinen. Hahmot ovat köykäisiä, jännitteet heikkoja ja takaa-ajoista puuttuu kiihkeyttä. Edes maisemat eivät liioin vaikuta, sillä digitaalinen maisemointi syö tarinasta särmää. Mainion dystopiasarjan tuorein tekele on kokonaisuutena melkoinen pettymys, vaikkei olekaan täysin onneton. Nihkeydestäni kertonee se, että viihdyin paremmin jopa parjatun Mad Max Beyond Thunderdomen (1986) parissa. Seuraavaksi luvassa on Fury Roadin jatko-osa The Wasteland, joka toivottavasti löytäisi jälleen vanhan kunnon aavikkoriemun taian.

Pisteytys: 5/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (2046, 2004)

I once fell in love with someone.

 

Elokuva-aikakone kiitää uudelle vuosituhannelle ja saapuu järistysten vuoteen 2004. Alkuvuodesta suurta surua synnytti Konginkankaan linja-autoturma ja joulukuussa kaukomaiden tsunamit. Vaan olipa vuodessa iloisempaakin seurattavaa: tammikuussa kotisohvilla tuijoteltiin sävelkorva tarkkana ensimmäisen Idols-kauden huipentumista ja kesällä huomion veivät Ateenan olympialaiset. Vuoden uusia, vielä huonosti tunnettuja tulokkaita olivat muun muassa Facebook ja Gmail, joista on sittemmin muodostunut merkittävä osa arkeamme.

Vuoden 2004 tunnelmia voi haistella katselemalla vaikkapa Facebook-elokuvan The Social Network (2010). Päivänpoliittisten teemojen muisteluun sopii Irakin sotaan vievä The Hurt Locker (2008), jolle  hyvä pari on aikansa puhuttanein dokumentti Fahrenheit 9/11 (2004). Päivän elokuvassa liikutaan eri aikatasoissa, menneessä ja tulevassa. Jokin aikakausia kuitenkin yhdistää!

 

2046
Ohjannut Wong Kar-wai

Hongkong, Ranska, Kiina, Italia, Saksa & Alankomaat 2004, 129 min.

Draama, Romantiikka, Scifi

Pääosissa: Tony Chiu-wai Leung, Ziyi Zhang

 

 

 

Herra Chow (Leung) palaa Hongkongiin. Vanha menetetty rakkaus kirvelee yhä, mutta Chow antautuu uuteen kepeään suhteeseen. Haikeat hotellissa vietetyt päivät synnyttävät miehen mielessä tulevaisuuteen sijoittuvan scifikertomuksen, jossa tutkitaan unohtamista ja muistamista. Lopulta villistä tulevaisuuskuvitelmasta kasvaa kertomus menneisyyden muistoista.

Wong Kar-wai tunnetaan viipyilevistä, haikeista ihmissuhdedraamoistaan. Tämä elokuva on löyhää jatkumoa ohjaajan aiemmille teoksille Days of Being Wild (1991) sekä eritoten filmille In the Mood for Love (2000). Varsinainen jatko-osa 2046 ei ole, mutta elokuvissa on sama päähenkilö, tutun kaihoisa tunnelma ja tunnistettava miljöö. Päähenkilö ei ole tismalleen samanlainen kuin edelliselokuvassa: onko mies muuttunut? Toisaalta ero korostaa elokuvien erillisyyttä toisistaan.

2046 on on kerännyt kehuja, mutta hieman vähemmän kuin In the Mood for Love. Scifikäänteineen 2046 on kenties vaikeammin sulateltava ja vaatii katsojalta hieman enemmän pohdintaa. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva oli kuitenkin ehdolla Kultaisen palmun saajaksi. Haikeiden rakkaustunnelmointien ja ajatuksia kutkuttelevien elokuvien ystäville 2046 sopii, kenties Kar-wain aiempien filmien perään katsottavaksi tai ihan itsenäisenä teoksenaan. Filmi muuten istuu mainiosti joulutunnelmissa katsottavaksi, sillä osa sen tapahtumista sijoittuu jouluaattoon.

Pisteytys: 8/10

15. luukku: 40 vuotta sitten (1984, 1984)

What are your feelings towards Big Brother?

Elokuva-aikakone on saapunut vuoteen 1984, jolloin Dingo-villitys alkoi ja kotisohvilla seurattiin peräti kaksien olympialaisten mitalitoivoja. Samana vuonna Itäkeskus avattiin, ensimmäinen Macintosh-tietokone lanseerattiin ja Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (1984) keräsi mainetta.

Päivän elokuva maalailee synkän dystopiakuvitelman, jollaista vuodesta 1984 ei onneksi todellisuudessa tullut. Pieniä jännitteitä vuoteen silti mahtui, olihan kylmän sodan loppulaukka yhä käynnissä: Neuvostoliitto boikotoi Los Angelesin olympiakisoja, sillä taustalla hiersi viime vuosina käyty Afganistanin sota. Lisää monipuolista aikalaiskuvaa voi haistella vaikkapa elokuvista Hei me rokataan! (1984), Billy Elliot (2000) ja Pride (2014). 

 

Nineteen Eighty-Four - 1984
Ohjannut Michael Radford

Iso-Britannia, Länsi-Saksa & Alankomaat 1984, 113 min.

Draama, Scifi

Pääosissa: John Hurt, Richard Burton, Suzanna Hamilton

George Orwellin samannimiseen klassikkoromaaniin (1949) perustuva synkkä dystopia sijoittuu entisen Britannian raunioille. Oceanian valtiossa jokaista arjen puurtajaa valvotaan, ajatusrikoksista rangaistaan ja historiaa siivotaan salonkikelpoiseksi. Perhe-elämää, seksuaalisuutta, valinnanvapautta tai yksityisyyttä ei sallita, ja tehokas valvontakoneisto huolehtii kaikesta. Tarinan päähenkilö on keski-ikäinen, arjen harmauden turruttama Winston (Hurt), jonka rakkaus yllättää.

Hyisen harmaaseen rauniomaailmaan sijoittuva elokuva masentaa, vaikka filmi onkin taitavasti tehty. Rakkaus avaa ajatuksia kohti toisenlaista maailmaa, jota kohti kurottelu on silti turhaa. Mielipiteet ja oma ajattelu uhkaavat totalitaarista valtiota, kuten propagandan möyhentämät oceanialaiset itsekin tietävät todeta. Lohduttoman ankeaa tarinaa piristää pieni säväys aitoa kasari-ajankuvaa, josta vastaa tyylikkäästi tykittelevä Eurythmics-yhtye.

1984 on piinaava elokuva, mutta se kaipaisi vielä enemmän syvyyttä tehdäkseen kunnolla vaikutuksen. Ehkei tarina ilmestymisaikanaan ollut ajankohtaisimmillaan: nousukausi piristi ja kylmä sota oli jo lauhtunut kireimmistä ajoistaan. John Hurt onnistuu kyllä pääroolissaan hienosti. Pakotettu lakonisuus, hetkittäin pilkahteleva oma ajattelu ja loppupuolen tuska välittyvät erinomaisesti. 1984 lienee kirjan elokuva-adaptaatioista toistaiseksi tunnetuin, ehkä jopa parhaiten menestynein.

Pisteytys: 6/10

Kauhukuu I ─ Godzilla-tupla (1954, 2023)

I knew it. It must be Godzilla.

 

Klassikkomonsteri loiskauttaa kauhukuun käyntiin! Jättiläiskokoisen Godzillan tuhotöistä on ilmestynyt valtava määrä elokuvia, pääasiassa japanilaisen studio Tohon tuottamana. Niistä ruoditaan nyt 50-vuotias esikoinen ja sarjan toistaiseksi tuorein osa. Godzilla on karjunut myös Hollywoodissa. Nyt käynnissä olevan Monsterverse-sarjan osat Godzilla (2014), King of the Monsters (2019) ja Godzilla vs. Kong (2021) ovat tänä vuonna saaneet jatkoa (Godzilla x Kong: The New Empire, 2024).

Valtavien hirviöiden ystäville tuttuja lienevät myös King Kong (1933) ja Cloverfield (2008), joissa rymistellään New Yorkissa. Tasavuosia viettävistä jäteistä on tänä vuonna syytä muistaa The Hostin (2004) outo lonkerohirviö ja kooltaan hieman pienempi mutta silti karmaisevasti vaaniva Mustan laguunin hirviö (1954). Vaan nyt sukeltakaamme rohkeasti Japanin aluevesille!

 

Gojira - Godzilla
Ohjannut Ishirô Honda

Japani 1954, 96 min.

Scifi, Kauhu, Draama

Pääosissa: Takashi Shimura, Akihiko Hirata, Akira Takarada

 

 

 

 

Atomiajan kauhu iskee! Radioaktiivisuuden kasvattama merihirviö Godzilla rantautuu japanilaisten riesaksi. Valtavaksi paisuneen hirviösarjan avauselokuva sijoittuu kylmän sodan ja ydinkokeiden aikaan, mutta sen hälytyssireenit ja rauniokasat nostavat esiin kirveltäviä muistoja sotavuosilta. Atomipommin kipeä muisto kääntyy silti taidokkaaksi viihteeksi. Tarina on jännittävä vaikka rytmiltään se on vielä mukavasti rauhallisempi kuin moni nykyajan katastrofifilmi. Eipä ihme, että elokuvasarjasta on tullut legendaarinen.

Pisteytys: 7/10

 

Gojira -1.0 - Godzilla Minus One
Ohjannut Takashi Yamazaki

Japani 2023, 124 min.

Scifi, Draama, Kauhu, Toiminta

Pääosissa: Munetaka Aoki, Minami Hamabe, Sakura Andô

 

 

 

 

Toho-studion Godzilla-sarjan 37. osa palauttaa sarjan juurilleen. Toinen maailmansota on päättymäisillään, kun merestä nousee outo jättihirviö, johon tavalliset aseet eivät pure. Elokuva on paitsi menevää, tyylikkään näköistä hirviötoimintaa myös kiinnostavaa draamaa. Päähenkilöiden tarinoissa käsitellään sotatraumoja juuri sopivalla syvyydellä: hirviön tuhovoiman ihmettely ei unohdu mutta hahmoilla on merkitystä. Lisäksi on kiinnostavaa katsoa, miten hirviö hoidellaan 1940-luvun teknologialla mielikuvituksellisien scifiviritelmien sijaan. Kerta kaikkiaan onnistunutta hirviöryminää! Elokuva palkittiin hienoista efekteistään ansaitulla Oscarilla.

Pisteytys: 8/10

Avengers: Endgame (2019)

Ohjannut Anthony Russo & Joe Russo

USA 2019, 181 min.

Toiminta, Scifi, Seikkailu, Draama

Pääosissa: Robert Downey Jr., Mark Ruffalo, Chris Hemsworth, Chris Evans, Scarlett Johansson, Paul Rudd

 

I love you 3000.

 

Avengers: Infinity Warin (2018) tarina jatkuu synkissä merkeissä. Puolet universumin elävistä olennoista on kadonnut tuhkana tuuleen ja Kostaja-jengin rippeet yrittävät keksiä ratkaisun mahdottomaan ongelmaan. Vuodet vierivät ja toivo hiipuu, kunnes sankareiden pieni ystävä Ant-Man (Rudd) tupsahtaa takaisin kvanttimaailman syövereistä. Aikamatkustuksen avulla kaikki on sittenkin ehkä mahdollista pelastaa, vaikka se vaatii kipeitä uhrauksia yhteisen hyvän puolesta.
 

Avengers: Endgame on tarinaltaan edeltäjäänsä parempi, ehyempi ja merkityksellisempi. Hienoisia kauneusvirheitä on, kuten vaikkapa Thorin (Hemsworth) kiusallinen hahmokehitys ja ylipäätään huumorin kliseisyys. Rauhaa ja kiinnostavaa draamaa voisi olla enemmänkin, mutta supersankaritarinalta edellytetään mäiskettä. Valtaosin tappeluhurmio on kuitenkin säästetty loppuun. Ylipäätään kokonaisuus on kuitenkin lajityypissään onnistunut ja viihdyttävä.

Vuoden 2019 katsotuimmaksi elokuvaksi kohonnut Endgame on onnistunut päätös pitkälle, vuosikymmenen jatkuneelle elokuvasaagalle. Tai no päätös ja päätös  ─ elokuva sinetöi ainoastaan "The Infinity Sagan", jonka jälkeen alkanut  "The Multiverse Saga" on sekin paisunut jo yli kymmenellä elokuvalla ja liudalla sarjoja vain muutamassa vuodessa. Liioitellulta tuntuvassa tahdissa on jo väljähtänyt maku. Ehkäpä Endgame sittenkin oli todellinen päätösosa vielä jollain tapaa koossa pysyneelle supersankaritarinalle.

Pisteytys: 7/10

Avengers: Infinity War (2018)

Ohjannut Anthony Russo & Joe Russo

USA 2018, 149 min.

Toiminta, Scifi, Seikkailu

Pääosissa: Robert Downey Jr., Josh Brolin, Mark Ruffalo, Chris Hemsworth

You guys are so screwed now!

Marvel Cinematic Universen megasuuri saaga pohjautuu sarjakuvakustantamon suosittuihin supersankarisarjakuviin. Suurta elokuva- ja sarjauniversumia on rakennettu vuoden 2008 Iron Manista saakka, eikä loppua vielä näy. Kostajat-ryhmää yhteenkokoavat Avengers-elokuvat niputtavat yksittäisten sankareiden juonilinjoja ja maailmankaikkeuden tulevaisuus on alati vaakalaudalla.

 

Avengers: Infinity Warissa superpahis Thanos (Brolin) tavoittelee suunnatonta tuhoa, jota hajanainen ja riitainen sankaritiimi pyrkii kaikin keinoin estämään. Tarinasta tuskin saa otetta, ellei ole katsonut pohjalle vähintään muita Avengers-filmejä. Toisaalta sillä ei hirveästi ole väliä, koska elokuva on pääasiassa tyhjänpäiväistä toimintaa ja ylipitkiä taisteluita. Efektit sinänsä ovat hienoja ja mäiske komeaa, mutta äkkiäkös niihinkin turtuu. Joukkotuhoa tutkivaan draamaan olisi aineksia, mutta ne tilaisuudet ohitetaan liian nopeasti. Viihteeksi filmi silti kelpaa ihan hyvin.

Oikeastaan Infinity War on loistava osoitus siitä, miksi 1001-elokuvalistan vuotuiset päivitykset olivat järjettömiä: monena vuonna listalle lisättiin kourallinen tuoreimpia hittejä ja poistettiin edellisvuoden lisäyksiä. Sinänsä Marvel-elokuvia ei voi ohittaa viimeisimmän vuosikymmenen elokuvista puhuttaessa. Eivät ne mitään suuria taideteoksia ole, mutta megalomaanisen suosittuja ja parhaimmillaan ihan hauskaa viihdettä. Infinity War valitettavasti ei lukeudu Marvelin parhaimmistoon, mutta se luo toisaalta parin seuraavalle filmille, Avengers: Endgamelle (2019). Molemmat ehättivät toviksi mukaan 1001-listalle.

 

Pisteytys: 6/10

Sorry to Bother You (2018)

Ohjannut Boots Riley

USA 2018, 112 min.

Komedia, Scifi, Draama

Pääosissa: LaKeith Stanfield, Tessa Thompson, Steven Yeun

 

I just really, really need a job.

Tyhjätasku Cassius Green (Stanfield) asuu setänsä autotallissa ja yrittää tienata vuokrarahoja puhelinmyyjänä. Yllättäen Cassius kehittyy mestarimyyjäksi, joka ylenee firmassa yhä arveluttavampiin myyntitehtäviin. Puntarissa painavat ystävien lakkoaikeet, firman epäeettiset bisnekset ─ ja toisaalta raha, elintason nousu ja egoa hivelevä menestys.

Kapitalismikriittinen scifikomedia repii räävitöntä huumoria rahanahneista bisneshirmuista ja siitä, miten kukaan ei välitä. Lakot kaikuvat kuuroille korville ja vain television aivottomat viihdeohjelmat villitsevät kansaa. Kritiikki kärjistyy lopulta melkoiseksi scifi-hullutteluksi. Vaikka kierrokset kasvavat riemukkaalla tavalla, kokonaisuutena elokuva on välillä turhankin hidastempoinen ja jankkaava.

Boots Rileyn (s. 1971) esikoisohjaus ja samalla ensimmäinen käsikirjoitustyö on kärkäs ja yllättävä, sekä monin paikoin aidosti hauska kaikessa absurdiudessaan. Sorry to Bother You kohosi kotimaassaan arvostelumenestykseksi, vaikka valtavaa hittiä tai pystimagneettia filmistä ei tullutkaan. Nyt on joka tapauksessa kiinnostavaa odottaa, millainen tulee olemaan Rileyn seuraava, jo työn alla oleva elokuva.

Pisteytys: 7/10

Black Panther (2018)

Ohjannut Ryan Coogler

USA 2018, 134 min.

Scifi, Toiminta, Seikkailu

Pääosissa: Chadwick Boseman, Lupita Nyong'o, Danai Gurira

 

Wakanda forever!

Wakanda on ulkoisesti köyhä ja sulkeutunut afrikkalaisvaltio, mutta todellisuudessa maa kukoistaa salaperäisen vibraniumin ansiosta. Maan tuore kuningas T'Challa (Boseman) on yllättäen vaikeiden valintojen edessä: tulisiko Wakandan edistys paljastaa ja valjastaa vibranium maailman kärsivien hyväksi? Vai olisiko turvallisinta jatkaa sulkeutumisen tiellä, vain omaa kansaa suojellen?

Black Panther on Marvel-universumin 18. elokuva, joka on saanut toistaiseksi yhden jatko-osan (Black Panther: Wakanda Forever, 2022). Sen lisäksi elokuvan hahmot seikkailevat jokusissa muissa Marvel-filmeissä, kuten koko Marvel-sarjan tyyliin kuuluu. Tämän elokuvan voi kuitenkin mainiosti katsoa ilman muuta Marvel-tuntemusta, vaikka toki kaikkien filmien katsominen sitoo kertomuksen osaksi laajempaa supersankarimaailmaa. Black Panther on muuten hyvin tavanomaista Marvel-toimintaviihdettä, josta kuitenkin kiinnostavan tekee tarinan voimakas afrofuturismi ja tarinan ajankohtainen sävy. Vastakkainasetteluiden aika näkyy kerronnassa.

Kuten Marvel-leffoille tavallista on, myös Black Panther oli valtaisa kassamagneetti. Vuoden 2018 ensi-illoista sen edelle kiri ainoastaan toinen Marvel-filmi, Avengers: Infinity War (2018), joka tosin ei saanut osakseen aivan yhtä ylistävää vastaanottoa. Sen sijaan Black Panther menestyi esimerkiksi Oscareissa, josta kotiinviemisinä tuli muun muassa ansaittu palkinto parhaista sävellyksistä. Elokuva muistettaneen myös pääosaa näytelleestä Chadwick Bosemanista (1976─2020), jonka menehtyminen langetti varjon pantterisarjan jatkolle. Seuraavassa osassa kuningas onkin kuollut, mutta supersankarisarja ei vielä hyydy.

Pisteytys: 7/10

Blade Runner 2049 (2017)

Ohjannut Denis Villeneuve

USA, Kanada & Espanja 2017, 164 min.

Scifi, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Harrison Ford, Jared Leto

You look like a good Joe.

 

Orjuutettujen replikantti-androidien keskuudessa kytee kapinan siemen. Joukko lainsuojattomia replikantteja piileskelee Los Angelesin ankeudessa, mutta heitä jahtaa blade runner -poliisi K (Gosling). Kaupungin slummimaiset korttelit, romahtaneet talot ja loputtomat neonmainokset kielivät hitaasti kuolevasta planeetasta ja ihmisyyden vääjäämättömästä lopusta ─ tai muutoksesta.

Scifiklassikko Blade Runnerin (1982) jatko-osaa odotettiin jännityksellä. Onnistunut lopputulos yllättää positiivisesti, vaikka esiosan veroinen Denis Villeneuven teos ei olekaan. Elokuvien välissä on kulunut yli kolme vuosikymmentä, mutta silti niiden tunnelmassa ja cyberpunk-estetiikassa on paljon samaa kylmyyttä. Temaattisesti molemmat elokuvat käsittelevät ihmisyyttä ja sen katoavaisuutta. Onko androidi ihminen? Aihetta tutkitaan monipuolisesti, vaikka mahtipontisen mittainen elokuva hieman vesittää teemaa. Mystinen, hidas filosofisuus tuntuu hetkittäin hieman ontolta.

Visuaalisesti komea Blade Runner 2049 oli kriitikoiden mieleen. Samoin elokuva teki komean voitollisen tuloksen, mutta siitä ei kuitenkaan tullut vuotensa megahittiä. Ei sinänsä ihme, sillä elokuva on melko erilainen kuin suosituimmat scifi-toimintaelokuvat. Filmi kuitenkin jää elokuvahistoriaan vähintään siksi, että se toi kuvaajalegenda Roger Deakinsille (s. 1949) viimeinkin uran ensimmäisen Oscarin. Tyylikkään kuvauksen ohella Blade Runner 2049 on kerännyt palkintoja eritoten efekteistään. Aika näyttää, vieläkö androidien saagalle nähdään jatkoa elokuvamuodossa. Paraikaa työn alla on, ajan hengen mukaisesti, tv-sarja Blade Runner 2099.

Pisteytys: 7/10

Arrival (2016)

Ohjannut Denis Villeneuve

USA & Kanada 2016, 116 min. 

Scifi, Draama, Mysteeri

Pääosissa: Amy Adams, Jeremy Renner, Forest Whitaker

 

Language is the foundation of civilization.

 

Kielitieteilijä Louise Banks (Adams) hälytetään apuun, kun valtavat avaruusmonoliitit laskeutuvat maan pinnalle. Banksin tavoitteena on löytää kommunikointiyhteys muukalaisten ja maan asukkaiden välille. Tehtävä on vaikea, sillä edes oman kotiplaneettamme ihmiset eivät kykene puhumaan keskenään avoimesti saati ymmärtämään toisiaan. Mitä avaruuden tulokkaat meistä haluavat?

 

Rauhallisesti etenevä scifielokuva tutkii kiinnostavasti kieltä ja kommunikaatiota. Arrival osoittaa yksinkertaisin keinoin, että sanavalinnoilla on merkitystä. Elokuvan edetessä keskeisemmäksi teemaksi tosin nousee aika. Jo elokuvan alussa on nähty välähdyksiä Banksin muusta elämästä, äitiydestä ja lapsen menettämisestä. Tarinalinjat kietoutuvat toisiinsa lopussa. Minusta Arrival olisi paljon kiinnostavampi, jos se keskittyisi enemmän kommunikaatioon, mutta tarina on kyllä toimiva näinkin. Vain aivan lopussa aikakikkailu tuntuu hieman lattealta. Kokonaisuus ei silti kärsi liikaa.

 

Arrival sai ilmestyessään suitsutusta parhaana scifielokuvana aikoihin, mikä on kyllä aivan ansaittu tunnustus. Kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta tuli lopulta vain yksi voitto, sekin parhaista äänitehosteista. Kiistämättä elokuvan äänimaisema ja Jóhann Jóhanssonin sävellykset luovat tunnelmaa taidokkaasti. Efektit ovat samoin päteviä, eikä elokuva onneksi pyöri vain niiden ehdoilla. Denis Villeneuve on sittemmin siirtynyt maan kamaralta avaruuteen: Dyyni-elokuvakin (2021) filosofoi ja mietiskelee, mutta on vielä Arrivaliakin näyttävämpi ja massiivisempi kokonaisuus.

Pisteytys: 8/10