maanantai 30. joulukuuta 2019

Jeux interdits - Kielletyt leikit (1952)

Ohjannut René Clément
Ranska 1952, 86 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Georges Poujouly, Brigitte Fossey, Jacques Marin

We'll make a nice cemetery.
Toinen maailmansota on syttynyt ja natsien suurhyökkäys Ranskaan on käynnissä. Pienen pariisilaistyttären Pauletten (Fossey) vanhemmat menehtyvät ilmahyökkäyksessä keskelle maantietä. Lapsonen harhailee surmapaikan lähellä sijaitsevalle maatilalle, jossa Dollén perhe ottaa tytön huomaansa. Tärkeimmän turvan Paulette löytää muutamaa vuotta vanhemman Michelin (Poujouly) viereltä. Sotatapahtumat tulevat mukaan lasten uniin ja leikkeihin, joissa rakennetaan hautausmaita ja käsitellään kuolemaa.

Lasten leikit sodan keskellä ovat koskettavia rujoudessaan, mutta lasten tapa käsitellä menetyksiä ja pelkoa tuntuu perin opettavaiselta. Varsinkin elokuvan aikuisilla olisi oppimisen paikka, sillä heille lasten maailman säännöt eivät tunnu oikein avautuvan. Eikä tuo aikuisten logiikkakaan niin hääviltä vaikuta! Lapset sentään löytävät kuoleman lopullisuudesta jotain kaunistakin, eivätkä he myöskään oikeuta sodan kauheutta isänmaallisella kunnialla. Viattomien kokema kärsimys säväyttää aina. Vaikka elokuvan aihe on raskas, sitä kevennetään sopivasti pienellä huumorilla.

Lapsen maailman kauniisti tavoittava Kielletyt leikit (engl. Forbidden Games) menestyi aikanaan erinomaisesti ja palkittiin muun muassa Venetsian Kultaisella leijonalla. Suomessa elokuvasta taidetaan tuntea parhaiten sen tunnussävelmä, jonka tummaääninen tähti Carola levytti nimellä Kielletyt leikit vuonna 1966. Elokuvan tosin soisi olevan vielä suuremmassakin maineessa, sillä sen tarina on yhä ajankohtainen, eiväthän sodat ole maailmasta vielä loppuneet. Millaisia leikkejä pakolaisleirien lapset leikkivät, rakennetaanko sielläkin leikkihautausmaita?

Pisteytys:
9/10

lauantai 28. joulukuuta 2019

Serpico - kadun tiikeri (1973)

Ohjannut Sidney Lumet
USA 1973, 130 min.
Rikos, Draama, Biografia
Pääosissa: Al Pacino, John Randolph, Jack Kehoe

Who can trust a cop who don't take money?
Tositapahtumiin perustuva Serpico - kadun tiikeri kertoo New Yorkin poliisivoimien korruptiosta ja yhden miehen taistelusta huolella ölyttyä konetta vastaan. Frank Serpico (Pacino) on siviiliasussa viihtyvä rento kyttä, joka kuitenkin on aina oikeuden ja totuuden puolella. Frankin lupaavasti käynnistyvä ura jumittuu lähtökuoppiinsa, sillä hän ei suostu ottamaan vastaan alalla yleisiä lahjuksia. Totuuden kertominen näyttää mahdottomalta tehtävältä, eikä maailmaa ole helppo muuttaa yksin.

Serpicon tarina on osuva ja se etenee ajoittaisesta verkkaisuudestaan huolimatta sopivan menevästi. Ikimuistoisinta elokuvassa lienee silti Al Pacinon Oscar-ehdokkaaksi kohonnut roolisuoritus Frank Serpicona. Hahmo huokuu jo fyysiseltä olemukseltaankin ajan henkeä. Serpico vaikuttaa aluksi naiivin kirkasotsaiselta poliisikokelaalta, mutta pinnan alta paljastuu jääräpäinen oman tiensä kulkija. Tosielämän Serpico iski korruptiojupakan päätteeksi hanskat naulaan, mutta on vielä viime vuosinakin ottanut julkisesti kantaa Yhdysvalloissa puhuttaneeseen poliisiväkivaltaan.

Sidney Lumet muistetaan parhaiten oikeudenmukaisuutta käsittelevästä rikosdraamastaan Valamiesten ratkaisu (1957) ja samankaltainen teema on tässäkin elokuvassa. Hikisten poliisiasemien nurkissa ja likaisilla kaduilla seikkaileva Serpico on kuitenkin karkeudessaan uudella tavalla realistinen. Aikalaistodellisuutta eli suurkaupungeissa rehottavaa rikollisuutta kommentoiva elokuva oli taatusti aikanaan osuma naulan kantaan. Filmin teema puhuttelee edelleen, sillä eivätpä poliisivoimat kaikkialla maailmassa yhäkään ole mitään oikeamielisyyden pesiä.

Pisteytys:
8/10

torstai 26. joulukuuta 2019

Marraskuun elokuvat 2019

Green Book
Ohjannut Peter Farrelly
USA 2018, 130 min.
Draama, Biografia, Komedia
Pääosissa: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini



Musta pianisti (Ali) kiertää syvää etelää valkoisen autonkuljettajansa (Mortensen) kanssa. Ulkoisesti tyylikkäästi toteutettu leffa on sisältä täyttä huttua: Green Book on valkoisille suunnattu hyvän mielen tarina rasismista. On vanha ja usein toimiva idea laittaa kaksi eri taustoista tulevaa ihmistä yhteen, mutta tässä tapauksessa näiden päähenkilöiden asetelman ja lätinän ainoa ansio on kuorruttaa rotuerottelu siirapilla ─ jos sitä nyt voi ansioksi kutsua. Mitä väliä tällä tarinalla oikein on? Kepeänä komedianakaan filmiä on vaikea pitää, vaikka se ehkä on tarkoitus. Vaikka road movien tie ei tunnu vievän minnekään, johti se kuitenkin Oscar-menestykseen. Pienet plussat sentään hyvistä roolisuorituksista.

Pisteytys: 4/10

Busanhaeng - Train to Busan
Ohjannut Sang-ho Yeon
Etelä-Korea 2016, 118 min.
Kauhu, Trilleri, Toiminta
Pääosissa: Yoo Gong, Dong-seok Ma, Yu-mi Jung, Su-an Kim



Bisnesmies (Gong) lähtee tyttärensä (Kim) kanssa junamatkalle, mutta juuri silloin iskee zombiepidemia. Eteläkorealainen toimintakauhu oli jättimenestys kotimaassaan ja filmi on kerännyt suosiota maailmallakin. Ideat eivät ole omaperäisiä, mutta onneksi heppoista tarinaa ei oteta liian vakavasti. Katsoja saa sitä mitä tilaakin ─ viihdyttävän kaksituntisen täynnä jännitystä ja ihmislihan perässä akrobaattisesti nytkähteleviä eläviä kuolleita.

Pisteytys: 7/10

Elf
Ohjannut Jon Favreau
USA 2003, 97 min.
Komedia
Pääosissa: Will Ferrell, James Caan, Daniel Tay




Buddy (Ferrell) on ihminen, joka on varttunut Pohjoisnavalla tonttujen keskellä. Tonttumaan tapoihin tottunut Buddy aiheuttaa kaaosta ja vaivaannuttavia tilanteita seikkaillessaan New Yorkissa etsimässä isäänsä (Caan). Elf on kotimaassaan suosittu jouluelokuva, joka viihdyttänee parhaiten Coca Cola -pukkiin ja muovijouluun mieltyneitä. En kuulu elokuvan kohderyhmään, mutta positiivistakin leffasta löysin: perinteiseen perhetarinaan tukeutuva leffa ei ota itseään kovin vakavasti, eikä siten pyri väkinäisesti alleviivaamaan amerikkalaista joulusanomaansa. Muutama vitsi naurattaakin.

Pisteytys: 4/10

Carnage
Ohjannut Roman Polanski
Ranska, Saksa, Puola, Espanja & USA 2011, 80 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Jodie Foster, Kate Winslet, Christop Waltz, John C. Reilly



Kaksi pariskuntaa tapaa keskustellakseen jälkikasvunsa keskinäisestä nujakasta. Rauhanomainen sovittelu muuttuu avoimeksi riidaksi, jossa padot aukeavat oikein kunnolla. Yasmina Rezan näytelmätekstiin pohjautuva elokuva toimii hyvin pienenä draamana, vaikka tuntuukin hieman vetelältä versiolta draamaklassikosta Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1966). Ehkäpä teatterilavalla teksti voisi toimia vielä paremmin.

Pisteytys: 6/10 

Gräns - Raja
Ohjannut Ali Abbasi
Ruotsi & Tanska 2018, 110 min.
Draama, Fantasia
Pääosissa: Eva Melander, Eero Milonoff




Raja on nyky-yhteiskunnassa tapahtuva satu. Rujolta näyttävä Tina (Melander) työskentelee tullissa ja vaistoaa epäröivät ja valehtelevat salakuljettajat. Eräänä päivänä Tina tapaa toisen kaltaisensa (Milonoff) ja joutuu epäilemään itseään. Cannesissa palkittu elokuva on idealtaan loistava ja tunnelmaltaan kiehtova, mutta muutamat hieman ontuvat juonenkäänteet kadottavat parhaan fokuksen. Elokuva oli Oscar-ehdokkaana taidolla tehtyjen maskeerauksien ansiosta.

Pisteytys: 7/10

Lucky
Ohjannut John Carroll Lynch
USA 2017, 88 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Harry Dean Stanton, David Lynch, Ron Livingston



Yhdeksänkymppinen Lucky (Stanton) elää arkeaan periamerikkalaisessa pikkukaupungissa. Tavallisten askareiden lomassa tapahtuvat sattumukset vievät Luckyn pohtimaan elämän rajallisuutta ja ystävyyden merkitystä.  Elokuva jäi monien sivuroolien miehen Harry Dean Stantonin viimeiseksi pääosaksi, eikä tämän kauniimpaa joutsenlaulua voisi ollakaan. Lucky on koskettava ja hauskakin tarina elämän vääjäämättömästä päättymisestä. Edessä odottaa tyhjyys ja kaiken loppu, mutta sitä ennen on aika olla onnellinen.

Pisteytys: 8/10

tiistai 24. joulukuuta 2019

LUUKKU 24 - Elokuvavuosi 2019, osa 2 (Joker & The Lighthouse)

Put on a happy face.
Viimeisessä luukussa suunnataan katse vuoden uutuuksiin ja ehkä hieman tulevaisuuteenkin. Tietenkään mikään elokuva ei synny tyhjiössä, vaan aiemman pohjalta: Joker vie ajatukset 1970-luvun väkivaltaelokuviin ja The Lighthouse muistuttaa mykkäelokuvien ajasta. Kumpikin filmi on omalla tavallaan pelottava, mutta toivottavasti joulu on itse kullakin säädyllä päivän elokuvien tarjoamaa tunnelmaa iloisempi ja rauhallisempi!

Vuoden 2019 parhaiten tuottanut elokuva taitaa tähän mennessä olla Avengers: Endgame (2019), mutta myös Joker lähentelee katsotuimpien kärkeä. Elokuva tosin on väkivaltaisuutensa vuoksi kenties vuoden paheksutuin teos, vaikka veren ja suolenpätkien määrässä mitattuna elokuva ei ole likimainkaan pahimmasta päästä. On silti ymmärrettävää, että terrorismin, koulusurmien ja pahoinvointiyhteiskunnan aikakaudella filmi tuntuu tavallista pelottavammalta ja sen kerronnan tapaan kiinnitetään tavallista enemmän huomiota. Toisenlaista kauhua tarjoaa The Lighthouse, joka oikeastaan taipuu enemmän komedian ja niin kutsutun oudon aallon suuntaan.

Joker
Ohjannut Todd Phillips
USA & Kanada 2019, 122 min.
Trilleri, Draama, Rikos
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro



Gotham Cityn kadut täyttyvät roskista ja rotista, sosiaalipalveluista leikataan ja rikollisuus on kasvussa. Tämän maailman keskellä elää Arthur Fleck (Phoenix), mielenterveysongelmista kärsivä köyhä ja yksinäinen mies, jota kukaan ei tunnu ymmärtävän. Vaikka elämä on murheen laakso, Arthur haaveilee silti stand-up-koomikon urasta ja tähteydestä Murray Franklinin (De Niro) suositussa tv-ohjelmassa. Joker on elokuva mielen murenemisesta ja turvaverkon läpi putoamisesta, tai oikeastaan siitä, että mitään turvaverkkoa ei koskaan ollutkaan.

Jokerin idea on kiinnostava, mutta sen käsikirjoitus on epätasainen. Loistavia, henkeäsalpaavan jännittäviä hetkiä piisaa, mutta saman verran on myös lähes naurettavan kliseisiä murheenkryynejä. Lisäksi harmittaa sanoman hukkuminen turhaan meteliin. Päähenkilön tuska täyttää ruudun jokaisen sentin ja itkuksi muuttuva nauru kaikuu katsojan pääkopassa vielä elokuvan päätyttyäkin. Voimakas ahdistus toki välittyy oikein hyvin, mutta kerronta olisi ansiokkaampaa, jos tarina ei olisi näin yksiulotteinen. Nyansseja saisi helpoiten esiin, jos katsojalle annettaisiin mahdollisuus hengähtää tai tarkastella kertomusta ilman ylenpalttista rautalangasta vääntämistä. Idea havainnollistuisi kyllä vähemmälläkin alleviivaamisella, ja silloin tarinakin saisi tilaa kasvaa muottiaan suuremmaksi.

Sarjakuvaan pohjautuvaksi elokuvaksi Joker on rohkea ja ennennäkemättömän synkkä. Muuta erityistä leffassa ei juuri olekaan, sillä tarinan elementit ovat pääosin lainaa. Joker muistuttaa kovasti Martin Scorsesen katuklassikkoa Taksikuski (1976) ja draamakomediaa Koomikkojen kuningas (1982). Molempien elokuvien tähti Robert De Niro on vieläpä merkittävässä sivuroolissa Arthurin idolina Murrayna. Kuitenkin siinä missä vaikkapa Taksikuskin päähenkilön napsahtaminen jättää rohkeasti tilaa katsojan omille ajatuksille, Joker tuntuu hieman aliarvioivan katsojan kykyä ymmärtää elokuvan päähenkilön tuskaa. Joker on kerronnaltaan hyvien ja keskinkertaisten hetkien vuoristorataa, mutta yksi asia elokuvassa on kohdillaan kautta linjan: Joaquin Phoenixin roolisuoritus on fyysisyydessään onnistunut. Voi kuitenkin käydä niin, että elokuvan aiheuttaman väkivaltakohun vuoksi mahdollinen Oscar-ehdokkuus ei vieläkään tuo Phoenixille voittoa.

Pisteytys: 6/10

The Lighthouse
Ohjannut Robert Eggers
Kanada, USA & Brasilia 2019, 109 min.
Draama, Komedia, Mysteeri, Fantasia
Pääosissa: Willem Dafoe, Robert Pattinson




Kaksi miestä, Thomas (Dafoe) ja Ephraim (Pattinson), saapuu karulle majakkasaarelle. Majakanvartijoiden kuukauden mittainen vuoro on alkamassa. Yksinäisellä saarella aika kuluu askareita toimittaen, ryypäten ja legendoita kertoen. Toisen seura on kaikki kaikessa, mutta aiheuttaa myös kateutta, raivoa ja harhaisia ajatuksia. Ja pian nousee myrsky...

Onnistuneen The Vvitchin (2015) jälkeen Robert Eggersin huhuttiin ryhtyvän Nosferatun (1922) uudelleenfilmatisointiin. Projekti on tainnut ainakin toistaiseksi jäädä sikseen, mutta hyvin mies on kuitenkin Murnaunsa opiskellut, sillä The Lighthouse on selkeästi legendaarisen ohjaajan jäljissä tehty teos. Filmi on ikään kuin mykkäelokuva hyvin valituilla äänillä, mutta hieman vähemmällekin jorinan olisi voinut jättää ─ tosin Willem Dafoen rouheat monologit ovat loistavia.

Henkeäsalpaavan upea tunnelman maalailu on ehdottomasti elokuvan tärkein anti, mutta myös tarina on kiehtova. Taustalla vaikuttaa antiikin ajoilta tuttu Prometeus-myytti, jota tulkiten toinen majakkasaaren miehistä on jumala, toinen titaani. Poseidonin valtakunta kuplii ympärillä ja kätkee salaisuuksia. On kerta kaikkiaan kiehtova seurata majakanvartijoiden estotonta sekoilua, vimmaisaa rellestämistä ja lopullista järjen valon himmenemistä. The Lighthouse on hauskaa leikkiä elokuvan muodoilla ja mahdollisuuksilla: tarinassa vaihtelee sekä tempo että genre, ja mikäpä sen hauskempaa, kun sen onnistuneesti toteuttaa!

Pisteytys: 9/10

maanantai 23. joulukuuta 2019

LUUKKU 23 - Elokuvavuosi 2019 osa 1 (Kärsimys ja kunnia & The Irishman)


A man who paints houses.
Olen jakanut elokuvavuoden 2019 kahteen luukkuun: uuteen ja vanhaan. Kaikki toki ovat vuoden ensi-iltoja, mutta tämän päivän elokuvat ovat pitkän linjan elokuvantekijöiden teoksia. Huomenna suuntana on tulevaisuus ja uusi elokuvantekijöiden sukupolvi. Elokuvien katsomisen tapa on muuttunut huimasti kuluneen vuosikymmenen aikana ja se näkyy jo näissä veteraanienkin filmeissä! Suurin muutos on suoratoistopalveluiden asema: fyysiset elokuvavuokraamot katoavat ja uutuuselokuviakin julkaistaan muuallakin kuin elokuvateattereissa. Päivän elokuvista toinen, The Irishman, on sekin Netflix-tuotantoa.

Dolor y gloria - Kärsimys ja kunnia
Ohjannut Pedro Almodóvar
Espanja & Ranska 2019, 113 min.
Draama
Pääosissa: Antonio Banderas, Asier Etxeandia, Leonardo Sbaraglia



Ikääntynyt ohjaaja Salvador Mallo (Banderas) kärsii ruumiinvaivoista ja ajatustukoksista. Lääkkeinä Salvador kokeilee heroiinia, pillereitä ja unohdusta, mutta yksikään ei helpota tyhjyyden piinaa. Lopulta Salvador sukeltaa rohkeasti muistoihinsa, köyhään lapsuuteen pienessä kylässä ja villiin nuoruuteen Madridissa. Menneisyyden käsittely auttaa lopulta hyväksymään myös tulevaisuuden.

Pedro Almodóvar tunnetaan salaperäisistä elokuvistaan, jotka avautuvat herkullisesti kerros kerrokselta. Sama mystinen rakenne on mukana tässäkin teoksessa ja tuttuja teemoja sekä ideoita piisaa muitakin, aina homoseksuaalisuudesta huumaavan räikeisiin väreihin. Almodóvarilla on kuitenkin useimmiten taito käsitellä samojakin ilmiöitä raikkaalla ja niin mukaansatempaavalla otteella, ettei pieni toisteisuus lainkaan haittaa. Myös näyttelijät ovat Almodóvarin luottokasvoja, ja varsinkin pääosassa tuskaileva Antonio Banderas tekee upean roolityön.

Kärsimys ja kunnia  (engl. Pain and Glory) tuntuu erityisen omakohtaiselta, suorastaan autobiografiselta teokselta. Tänä vuonna seitsemänkymppisiään viettäneen Almodóvarin tapaan myös elokuvan päähenkilö Salvador Mallo on elämänsä ehtoopuolelle siirtynyt ohjaajasuuruus. Ohjaajansa tuotannon lisäksi Kärsimys ja kunnia tuo mieleen Federico Fellinin mestariteoksen (1963). Aivan samaan sarjaan elokuva ei sentään pääse, mutta siltikin Kärsimys ja kunnia tuntuu lähes helpottavan erinomaiselta varsinkin parin epätasaisemman Almodóvar-teoksen jälkeen (Matkarakastajat, 2013 ja Julieta, 2016).

Pisteytys: 8/10


The Irishman
Ohjannut Martin Scorsese
USA 2019, 209 min.
Biografia, Rikos, Draama
Pääosissa: Robert De Niro, Al Pacino, Joe Pesci




Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa ikämies Frank "The Irishman" Sheeran (De Niro) muistelee nousujohteista mafiauraansa. Muistot vievät kaiken alkuun, aina 1950-luvulle saakka, jolloin vielä salskeahko nuorukainen tapasi vaikutusvaltaisen Russell Bufalinon (Pesci). Myöhemmin töiden vaativuus ja verisyys lisääntyy, ja tie johtaa lopulta aina ay-pomo Jimmy Hoffan (Pacino) luottomieheksi saakka.

Kolme päätähteä ovat kukin tuttuun tapaansa loistavia ja Scorsesen tarina kulkee kuin rasvattu. Tuotanto on ollut massiivinen, taatusti ohjaajan suurimpia projekteja, ja varmaan siksi elokuvan pituudessakaan ei olla turhaan säästelty. Kolme ja puoli tuntia on kuitenkin auttamattomasti hieman liikaa, vaikka tyylikäs tarina viihdyttääkin hyvin. Kuriositeettina mainittakoon erikoistehosteet, joiden avulla pääosakolmikkoa on nuorennettu ja vanhennettu vuosikymmeniä. Lisärypyt eivät haittaa, mutta nuorennettuina nämä oikeasti seitsemänkymppiset ukot näyttävät väkisinkin oudon kömpelöiltä. Ehkäpä tämäkin teknologia ajan myötä kehittyy.

Jos yllä arvioitu Kärsimys ja kunnia oli Pedro Almodóvarin uran tuttuja elementtejä toistava autobiografia, niin myös The Irishman tuntuu monin tavoin olevan synteesi Martin Scorsesen urasta teemoineen ja kamera-ajoineen. Varmalla taidolla, kokemuksella ja myös isolla rahalla sekä vaikutusvallalla tehty elokuva on tietenkin erinomainen, mutta ei Scorsesen paras. Suuressa koneistossa kiillotetusta kultakimpaleesta puuttuu se sama särmä ja kerronnallisesti uutta luova rohkeus, joka (ehkä ymmärrettävästikin) on jäänyt Scorsesen uran alkuvaiheille, nuoruuden luovuutta pursuaviin vuosiin. The Irishmanissa muistellaan, mitä on tullut tehtyä.

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

LUUKKU 22 - 10 vuotta sitten (Up in the Air, 2009)

Life's better with company.
Vuoden 2009 elokuvahitteihin lukeutuvat muun muassa Harry Potter ja puoliverinen prinssi, Pixarin seikkailutarina Up - kohti korkeuksia sekä tietenkin lipputulojen ykkönen, fantasiaseikkailu Avatar, jonka jatko-osia odotellaan saapuviksi 2020-luvulla. Suurimman valtavirran ulkopuolelta nostettakoon esille myös kiinnostava animaatio Metropia, piinallisen ahdistava Antikristus sekä erinomainen sarjakuvafilmatisointi Watchmen. Kotimaisista elokuvista vuonna 2009 parhaimmistoa edustaa Postia pappi Jaakobille. Tämän päivän elokuvassa kuitenkin kiidetään klassisen Hollywoodin pariin!

Up in the Air
Ohjannut Jason Reitman
USA 2009, 109 min.
Draama, Romantiikka, Komedia
Pääosissa: George Clooney, Vera Farmiga




Ryan Bingham (Clooney) on yrityssaneeraaja, jonka työ edellyttää jatkuvaa liikekannalla oloa. Arki on yksinäisyyden sietämistä, kasvottomia hotelleja ja lentokoneiden penkkien kuluttamista. Elämän päämääräksi on muodostunut kymmenentuhannen lentomailin maagisen rajan saavuttaminen, mutta juuri ennen maaliviivaa Ryanin elämä mullistuu. Ryan tapaa Alexin (Farmiga), jonka kanssa hän jakaa samanlaisen elämäntyylin ─ sielunkumppanin kohtaaminen saa mihinkään sitoutumattoman bisnesmiehen pohtimaan elämänsä arvoja uudelleen.

Up in the Air on klassinen romanttinen draama, mutta silti raikas. Se johtuu ensinnäkin siitä, ettei elokuva sorru toistelemaan liian tunkkaisia kliseitä. Toisekseen filmin ansiona on kertoa aidolta tuntuva tarina siitä huolimatta, että päähenkilöiden arki liitelee kaukana tavallisten pulliaisten elämän yläpuolella. Etäännyttäminen toimii. Teemat ovat kuitenkin tuttuja kaikille: on sukupuolten ja sukupolvien eroja, mutta ennen kaikkea moraalia, vastuuta ja kumppanuutta.

Kehuttu elokuva sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. Paras elokuva), joskaan ei voittanut niistä yhtäkään. Onnistunut käsikirjoitus ja varmat näyttelijäsuoritukset huomioitiin lukuisilla muillakin ehdokkuuksilla ja jokusilla voitoillakin. Menestysleffaa tohtii kehua edelleenkin, mutta yksi asia maailman muuttumisesta pistää tietenkin silmään: eipä paljon Ryan Binghamia vielä lentohäpeä (flygskam) paina! Jos filmi ilmestyisi nykypäivänä, täytyisi luonnonvarojamme huoleti kuluttavan hepun sentään maksaa elämäntyylistään reilut päästökompensoinnit.

Pisteytys:
8/10

lauantai 21. joulukuuta 2019

LUUKKU 21 - 10 vuotta sitten (A Serious Man, 2009)

What a marvel.
Jo vuosikymmen on vierähtänyt siitä, kun viimeisetkin puhelinkioskit siivottiin Suomen maankamaralta! Osaisiko moisia pelejä enää käyttääkään? Maailmanlaajuisesti vuosi 2009 kuitenkin muistetaan parhaiten esimerkiksi siitä, että Barack Obama valittiin ensimmäistä kertaa Yhdysvaltain presidentiksi. Päivän elokuvassa ei suurmiehiä nähdä: suuret epäonnen voimat ne vain riepottelevat täysin tavallista tallaajaa tympeästä tilanteesta toiseen.

A Serious Man
Ohjannut Ethan Coen & Joal Coen
USA, Iso-Britannia & Ranska 2009,  106 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Michael Stuhlbarg, Richard King, Fred Melamed




Larry Gopnik (Stuhlbarg) on keski-ikäinen perheenisä, joka opettaa työkseen fysiikkaa yliopistolla. Larryn harmaan arjen langat karkaavat yksi kerrallaan vässykkämiehen hyppysistä: vaimo rakastuu toiseen, veli on täysi renttu ja teini-ikäiset lapset kurittomia. Katsoja joutuu seuraamaan Larryn elämän luhistumista avuttomana sivusta, mutta arkisissa tilanteissa piilee hörähdyttävää mustaa huumoria ja nautinnollisen kivuliasta tragikomiikkaa.

A Serious Man sijoittuu Coenin veljesten omaan kasvuympäristöön ja on siten melko henkilökohtainen kertomus. Tavallista ja arkista kuitenkin tarkastellaan sen verran nokkelasti, ettei tarina aivan heti tunnu olevan tästä maailmasta tai kenenkään oikeasta elämästä, vaikka samaistumisen hetkiä voikin löytää. Larry-polo ajelehtii voimattomana surkean, huvittavan ja tavallisen elämänsä hulluissa pyörteissä, aivan kuin oudossa unessa. Kahdella Oscar-ehdokkuudella huomioitu A Serious Man sai ilmestyttyään sangen hyvät arvostelut ja kiitosta omaperäisyydestään.

Coenin veljekset osaavat vetää katsojaa höplästä viehättävällä tavalla. Joka kohtaus ja hahmo luo oman ennakko-olettamansa tulevasta, mutta varsin usein yllätysten edessä joutuukin nöyrästi hämmentymään. Kieroutunut huumori kyllä tyrskähdyttää, mutta loppujen lopuksi A Serious Man ei ole kovin mieleenpainuva filmi. Ehkä se johtuu elokuvan epätyypillisestä sisällöstä ja siitä, että juonen löytääkseen täytyy katsojan olla tarkkana. Tätä tekstiä julkaistessani elokuvan katselusta on vasta pari kuukautta, mutta en enää muista Larryn kohtalosta puoliakaan!

Pisteytys: 7/10

perjantai 20. joulukuuta 2019

LUUKKU 20 - 20 vuotta sitten (Notting Hill, 1999)

Just a girl, standing in front of a boy.
Elokuvavuoden 1999 huippumenetyksiä ovat muun muassa muoti-ilmiöksi kasvanut scifitoiminta The Matrix ja vuoden ykköshitti, Star Wars -saagan uudelleenkäynnistys Pimeä uhka, joka poiki kauppojen hyllyt täyteen fanituotteita. Ei ole syytä unohtaa myöskään erikoista unettomuustarinaa Fight Club saati keski-ikäisyyden kriisikertomusta American Beauty. Päivän elokuva lukeutuu myös vuoden 1999 suurmenestysten ikoniseen joukkoon.

Notting Hill
Ohjannut Roger Michell
Iso-Britannia & USA 1999, 124 min.
Romantiikka, Draama, Komedia
Pääosissa: Hugh Grant, Julia Roberts, James Dreyfus, Rhys Ifans



Lontoon Notting Hillissä on pieni matkaoppaisiin erikoistunut kirjakauppa, jonka omistaa Will Thacker (Grant). Vastikään eronnut Will koittaa pulikoida pintaan aallonpohjalta, ja sattumien oikusta hän tapaa viehättävän näyttelijän Anna Scottin (Roberts). Yllättävät tapaamiset johtavat orastavaan ihastumiseen ja hekumalliseen kissa-hiiri-leikkiin. Tavalliseen naapurinpojan rakkaustarinaan kuitenkin tuo oman erikoislaatuisen taikansa se, että Anna sattuu olemaan yksi Hollywoodin nimekkäimmistä supertähdistä.

Yksinkertaisuudessaan hellyyttävä tarina viihdyttää sopivalla mitalla, vaikka Notting Hill ei ylläkään maailmanhistorian parhaimpien romcomien joukkoon. Melko vakavan pariskunnan lemmenleikkeihin on saatu mukaan sopiva annos huumoria, jota tarjoilevat Willin vauhko perhe ja kummallinen kämppis Spike (Ifans). Vaikka romanssi on kuin satua, siinä on myös samaistuttavan tuttuja piirteitä. Eipä siis ihme, että elokuva oli ilmestymisvuotensa tuottoisin brittifilmi. Menestystä tietenkin jouduttivat myös aikansa superstarat Hugh Grant ja Julia Roberts. 

Notting Hill hehkuu kiinnostavasti aikansa henkeä. Yksi portti 1990-luvun lopulle on siirappisen ällöttävä tunnuskappale, Ronan Keatingin When You Say Nothing At All, joka kiidättää ajatukset suoraan vuosituhannen vaihteen radioaalloille. Vielä osuvampaa 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun ajankuvaa henkivät kuitenkin elokuvan suositut päätähdet. Eritoten Julia Robertsin oma elämä salamavalojen säihkeessä tuntuu hetkittäin sekoittuvan Anna Scottin hahmon kanssa. Kenen tarinaa tässä kerrotaankaan? Fokuksessa taitaa silti ensisijaisesti olla katsoja, jonka Notting Hill pyrkii viemään maagiselle matkalle mahdottomien romanssien maailmaan.

Pisteytys: 7/10

torstai 19. joulukuuta 2019

LUUKKU 19 - 20 vuotta sitten (Konttorirotat, 1999)

Great!
Missä olit, kun millennium vaihtui? Pitkä ja vaiherikas 1900-luku päättyi huoleen siitä, kuinka teknologian kehitys kestää uudelle vuosituhannelle astumisen ─ tietokoneet eivät lopulta seonneetkaan ja elämänmeno jatkui totuttuun tapaan. Millennium-huuman ohella vuosi 1999 muistetaan vaikkapa nyt siitä, että maailman väkiluku kohosi kuuteen miljardiin. Vaikka vuosi päättyi tavallista suurempaan juhlahumuun, päivän elokuvassa ollaan tiukasti kiinni ankeassa arjessa!

Office Space - Konttorirotat
Ohjannut Mike Judge
USA 1999, 89 min.
Komedia
Pääosissa: Ron Livingston, Ajay Naidu, Davd Herman, Gary Cole, Jennifer Aniston



Ohjelmoija Peter Gibbons (Livingston) on tympiintynyt työhönsä. Omalaatuiset työkaverit vielä menettelisivät, mutta pomo Bill Lumbergh (Cole) kiristää Peterin hermoja toden teolla. Nuivan elämän runnoma Peter suostuu kokeilemaan hypnotisointia ja hieman epäonnistuneen session vuoksi entinen nahjus muuttuu rohkeaksi urooksi. Pian niin toimistokopperoissa kuin rakkausrintamallakin puhaltavat uudet raikkaat tuulet!

Konttorirotat on hauskaa ajankuvaa vaikkapa nyt ysäriteknologian ja muodin puolesta, ja sen duunivitsit osuvat usein maaliin edelleenkin. Keskeisenä teemana on tarkastella huumorin keinoin toimistotyöhön leipiintymistä ja työnteon merkityksettömyyttä.  Leffa ei irroittanut ainkaan allekirjoittaneesta mitään röhönauruja, mutta viihdytti silti. Perinteiseen tapaan katselin näitä kalenterileffoja pitkin vuotta ja tämän tiirasin puolisen vuotta sitten, vain muutama päivä ennen kesäloman alkua. Ajankohta ei olisi voinut olla puhuttelevampi, vaikka työssäni viihdynkin! Sattumalta saan vieläpä julkaista tämän tekstin ensimmäisenä joululomapäivänä.

Mike Judge tunnetaan parhaiten tv-sarjoistaan Beavis ja Butthead (1993─1997, 2011), Kukkulan kuningas (1997─2010) ja Silicon Valley (2014─) mutta uralle mahtuu rutkasti muutakin. Judgen kokopitkistä elokuvista Konttorirotat on tunnetuin ja nauttii jopa pientä kulttimainetta. Rakenteeltaan filmi on hieman sketsimäinen ─ ehkäpä syy on siinä, että Judge on erikoistunut kertomaan vitsinsä ytimekkäästi enintään puolituntisissa jaksoissa. Tähänkin leffaan inspiraatio syntyi Judgen omista Office Space -lyhytanimaatioista (1991), joissa lannistettu työntekijä uurastaa lähinnä nenänkaivuun parissa. Jotain yhteistä elokuvan hahmoista löytyy myös Ricky Gervaisin Office-sarjan kanssa, joten sarjan faneille tätä uskaltanee suositella.

Pisteytys: 7/10

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

LUUKKU 18 - 30 vuotta sitten (Syntynyt 4. heinäkuuta, 1989)

Well, I love America.
Vuoden 1989 elokuvahittejä olivat Tim Burtonin onnistuneen synkkä Batman, Steven Spielbergin seikkailutrilogian päättävä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki sekä Peter Weirin koskettava nuoruuskuvaus Kuolleiden runoilijoiden seura. Päivän elokuva on myös yksi ilmestymisvuotensa hittifilmeistä, joka osaltaan kuvaa myös Vietnamin sodan elokuvien eri vaiheita. Selkein verrokki on tasan kymmenen vuotta vanhempi Ilmestyskirja. Nyt (1979): siinä missä Francis Ford Coppolan sotakuvaus on unenomainen tunnekuvaus, Syntynyt 4. heinäkuuta edustaa 1980-luvun jälkipuolen realistisempaa otetta.

Born on the Fourth of July - Syntynyt 4. heinäkuuta
Ohjannut Oliver Stone
USA 1989, 145 min.
Sota, Historia, Draama
Pääosissa: Tom Cruise, Raymond J. Barry, Caroline Kava




Tositapahtumiin perustuva biografia Syntynyt 4. heinäkuuta kertoo Vietnamin sodan veteraanista Ron Kovicista (Cruise). Vanhoja sotaveteraaneja ihaillut nuorukainen lähtee reippaana Vietnamiin, mutta kunniallinen isänmaan puolustaminen hukkuu kaaokseen, vahinkolaukaukset romuttavat ihanteet ja rikkovat unelmat. Kovicin patrioottinen uho saa taistelutantereilla niin kovan kolauksen, että sodassa halvaantunut mies ryhtyy kotiin palattuaan äänekkääksi pasifistiksi.

Ron Kovicin (1946─) samannimiseen elämäkertaan (1976) perustuva elokuva on riipaiseva ja lähes tulenkatkuinen tilitys. Sodasta palaamisesta ja siihen liittyvästä kivusta, maailman muuttumisesta ja henkisestä kriisistä kertova elokuva on esille tuotu arka haava, jota vielä 1970-luvulla ei välttämättä oltaisi esitetty näin suorasanaisesti. Puhuttelevalle tarinalle riitti kuulijoita, ja niinpä elokuva ylsi ilmestyttyään kymmenen katsotuimman filmin joukkoon niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin.

Syntynyt 4. heinäkuuta tuo mieleen William Wylerin monipuolisen sodastapaluudraaman Parhaat vuodet (1946), vaikka ei olekaan yhtä tasapainoinen teos. Enemmän yhteistä elokuvalla on Dalton Trumbon melodramaattisen Sotilaspojan (1971) kanssa, vaikka tämän elokuvan eduksi on luettava vähempi siirappisuus. Yhteiskunnallisesti kantaaottavia elokuvia ohjannut ja tuottanut Oliver Stone on tunnettu eritoten 1980─1990-lukujen taitteessa syntyneestä Vietnam-trilogiastaan. Syntynyt 4. heinäkuuta on näiden elokuvien keskimmäinen osa. Itsekin Vietnamissa taistellut Stone aloitti kriittisen sotasarjansa amerikkalaissotilaiden matkassa kulkevalla elokuvalla Platoon (1986). Sarjan päättää vietnamilaisten näkökulmaan tukeutuva Taivas ja maa (1993).

Pisteytys: 7/10

tiistai 17. joulukuuta 2019

LUUKKU 17 - 30 vuotta sitten (Talvisota, 1989)

Kolomekertaanen eläköön-huuto!
Suurten uutispäivien vuosi 1989 jätti jälkensä historian lehdille. Berliinin muuri murtui ja lähes kaikkialla Itä-Euroopassa räiskyivät vallankumoukset. Suomessa villitsi pikemminkin Lambada-huuma ja kulutusonnelan aallonharja, eikä Neuvostoliiton hajoamista saati seuraavan vuosikymmenen lamaa vielä osattu odottaa. Päivän elokuvassa pysytellään Suomen kamaralla, joskin Talvisota muistuttaa turvallisessa hyvinvointivaltiossa eläjiä surkeammista ajoista.

Talvisota
Ohjannut Pekka Parikka
Suomi 1989, 199 min.
Sota, Historia, Draama
Pääosissa: Taneli Mäkelä, Vesa Vierikko, Timo Torikka, Konsta Mäkelä



Antti Tuurin romaaniin Talvisota (1984) perustuva elokuva seuraa talvisodan tapahtumia pohjanmaalaisten sotilaiden silmin. Päähenkilöiksi nousevat Hakalan veljekset, joista esikoispoika Martti (T. Mäkelä) yrittää taisteluiden tuoksinnassa huolehtia pikkuveljestään Paavosta (K. Mäkelä). Veljekset lähtevät yhtä matkaa kertausharjoituksiin lokakuun harmaudessa ja joutuvat pian tositoimiin. Komppaniasta moni saa surmansa ja myös toinen Hakalan veljeksistä palaa kotiin arkussa.

Pekka Parikan Talvisodassa Edvin Laine kohtaa amerikkalaisen pyrotekniikan. Kuudella Jussilla palkittu sotakuvaus oli ilmestymisvuoteensa mennessä kaikkien aikojen kallein suomalaistuotanto ja miehitetty lukuisilla nimekkäillä eturivin näyttelijöillä. Tuotanto huokuu mahtipontisuutta vielä 30 vuotta myöhemminkin ja rintaman rytinä on yhä sangen näyttävää. Lopputuloksena on silti tuskastuttavan perinteinen ja raskassoutuinen spektaakkeli. Kehuttu rivimiehen näkökulmakin tuntuu hieman pinnalliselta.

Traditionaalisen lähestymistavan ja rahantuhlauksen kyllä ymmärtää: olihan vuosi 1989 talvisodan 50. muistovuosi ja elokuvassa oli paras pelata varman päälle. Tosifanien iloksi järisyttävän pitkästä Talvisodasta tehtiin vielä reipasta tuntia pidempi tv-sarja! Mikäli kokee olevan Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioiden kohderyhmää, on Talvisota varmasti myös antoisa elämys. Itsekin toki mieluummin katsoin tämän elokuvan kuin kykin talvipakkasella poterossa tosipaikan edessä, mutta perhanan koville se otti tämäkin. Kotomaamme sotaelokuvien sijaan taidan jatkossa mieluummin nauttia suomalaisen sotahistorian annokseni kirjallisuuden ja museonäyttelyiden kautta.

Pisteytys: 4/10

maanantai 16. joulukuuta 2019

LUUKKU 16 - 40 vuotta sitten (Hair, 1979)

This is the dawning of the Age of Aquarius!
Neljäkymmentä vuotta sitten elokuvateattereiden kassamagneetteja olivat muun muassa Robert Brentonin Oscar-hitti Kramer vastaan Kramer, Kultaisella palmulla palkittu Vietnam-draama Ilmestyskirja. Nyt, "tositapahtumiin" pohjautuva kauhu The Amityville Horror sekä sittemmin scifiklassikoksi muotoutunut Alien.  Päivän elokuvakin menestyi hyvin: Suomessa hippimuistelo Hair oli vuoden 14. katsotuin elokuva, joskin Yhdysvalloissa se ylsi vasta sijalle 41.

Hair
Ohjannut Milos Forman
Länsi-Saksa & USA 1979, 121 min.
Musikaali, Komedia
Pääosissa: John Savage, Treat Williams, Beverly D'Angelo




Nuorukainen nimeltä Claude (Savage) muuttaa maalta kaupunkiin ja kohtaa ensi töikseen arveluttavia hippejä. Nuoruuden huumassa Claude tempautuu hippijoukkoa luotsaavan villin Bergerin (Williams) matkaan ja tutustuu niin huumeisiin kuin vapaan rakkauden täyttämään maailmankatsomukseenkin. Iloiset päivät uhkaavat kuitenkin loppua lyhyeen, kun Clauden on jatkettava matkaansa sotilasleirille.

Musikaali Hair sai ensi-iltansa teatterilavoilla vuonna 1967. Broadway-hitti rantautui Suomeen ensi kerran vuonna 1969 ja kohosi menestykseksi täälläkin. Vuosikymmentä myöhemmin hippiliike oli kuihtunut, mutta tarinaan tarttui silti Milos Forman ja teki Hairista täysin omanlaisensa. Alkuperäisen musikaalin tekijät eivät ymmärrettävästikään arvostaneet Formanin näkemystä, mutta kriitikoilta ja yleisöiltä elokuva keräsi myötämielisempää palautetta.

Hair-elokuvan suosio perustuu aikanaan ajankohtaiseen Vietnamin sotaan. Filmissä sotaa vastustetaan, mutta sotaa puolustaneen Formanin omaa kantaa ei voi olla huomaamatta, jos yhtään kurkistaa tanssin ja laulun pintakerrosta syvemmälle. Hairin hipit ovat ärsyttäviä pummeja, eikä ohuissa hahmoissa oikein olekaan mitään muuta sisältöä. Tarina itsessään ei ole kummoinen ja sen idea tuntuu kiusallisen ristiriitaiselta. Sentään pientä viehätystä löytyy svengaavista kappaleista ja ajoittaisesta hauskan psykedeelisestä tunnelmasta. Kertoopa ristiriitainen teos myös kiinnostavasti aikansa kahtiajakautuneesta ilmapiiristä, vaikka se tuskin filmin alkuperäinen tarkoitus olikaan.

Pisteytys: 4/10

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

LUUKKU 15 - 40 vuotta sitten (Soturit, 1979)

I'll shove that bat up your ass and turn you into a popsicle.
Vuonna 1979 radiot ja levysoittimet raikuivat Village Peoplen Y.M.C.A:n tahdissa. Vuosikymmentä piinannut öljykriisi puhkesi sodaksi Lähi-Idässä ja Suomessa kapinoitiin luonnon puolesta Koijärvi-liikkeen vallankumouksellisissa merkeissä, väkivallattoman vastarinnan avulla. Päivän elokuvakin alkaa rauhasta, mutta lopulta katujen soturit tarttuvat tottuneesti sotakirveisiin.

The Warriors - Soturit
Ohjannut Walter Hill
USA 1979, 92 min.
Toiminta, Rikos
Pääosissa: Michael Beck, James Remar, Dorsey Wright




New Yorkin jengit kokoontuvat yhteen voimakkaimman jengipomon Cyruksen kutsumana. Tapaamisessa puhutaan rauhan ja veljeyden puolesta, mutta kokoontuminen loppuu lyhyeen, sillä Cyrus murhataan. Syy tapahtumista vyörytetään Soturit-ryhmän niskoille ja sapelit kaivetaan jälleen esiin. Alkaa piinallinen pakomatka kaupungin toiselle laidalle Coney Islandille. Kaikki eivät selviä vaarallisesta kilpajuoksusta hengissä.

Soturit pohjautuu Sol Yurickin samannimiseen romaaniin (1965), jonka taustalla puolestaan on antiikin Kreikassa eläneen Ksenofonin Kyyroksen sotaretki (300-l eaa.). Historiallisista juuristaan huolimatta elokuvan estetiikka huokuu 1970─1980-lukujen taitteen urbaania tunnelmaa ja edelleenkin tarinasta on aistittavissa hienoista futurismia. Soturit ei tarjoa opetuksia tai kannanottoja ─ tässä maailmassa on vain katuja, graffiteja, kolkkojen asemien väleillä kiitäviä lähijunia sekä toisiaan raa'asti mäiskiviä jengiläisiä.

New Yorkin kaduilla kuvattu Soturit lähestyy aihepiiriään realistisesti, ja näyttelijätkin pääsivät opettelemaan katuelämässä tarvittavia taistelutaitoja. Ilmeisesti aitous tavoitettiin, sillä leffa menestyi erityisen hyvin jengiläisten keskuudessa. Tänä vuonna on pelätty, että Jokeri (2019) aiheuttaisi väkivaltaisia iskuja, ja sama puheenaihe velloi aikanaan Sotureiden vuoksi. Lopulta filmi kuitenkin taisi enemmän yhdistää ihmisiä kuin kääntää heidät toisiaan vastaan. Aikalaiskriitikoille Soturit ei silti kelvannut, mutta viimeistään tällä vuosikymmenellä aika on tehnyt tehtävänsä ja elokuva nauttii aivan ansaittua kulttimainetta.

Pisteytys:
8/10

lauantai 14. joulukuuta 2019

LUUKKU 14 - 50 vuotta sitten (Hello, Dolly!, 1969)

It's so nice to have you back where you belong!
Vuoden 1969 elokuvista nimekkäimpiä ja katsotuimpia olivat Oscar-palkitut Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat sekä Keskiyön cowboy. Ikimuistoisten elokuvien joukkoon lukeutuvat myös railakkaat ja rajoja rikkoneet hittifilmit Hurja joukko sekä Easy Rider. Jotta ei aivan täysin juututtaisi Hollywoodin menestystarinoiden muisteluun, on viiden vuosikymmenen takaa syytä nostaa esille myös häikäisevän kauniit taideteokset Granaattiomenan väri sekä Andrei Rublev. Tämän päivän luukusta paljastuva elokuva kuitenkin sijoittuu Hollywoodin valokeilaan ja nostalgisoi klassisten musikaalispektaakkelien kultaisia päiviä.

Hello, Dolly!
Ohjannut Gene Kelly
USA 1969, 146 min.
Musikaali, Komedia
Pääosissa: Barbra Streisand, Walter Matthau, Michael Crawford



Rahaa rakastava avioliittovälittäjä Dolly Levi (Streisand) järjestää avioliittoja 1890-luvun Yhdysvalloissa. Paraikaa Dollyn asiakkaana on yrmeä leski Horace Vandergelder (Matthau), johon Dolly iskee itse silmänsä. Dollyn ja Horacen yläluokkaisten seikkailujen ohella elokuvassa seurataan Horacen omistaman kaupan puotipuksujen edesottamuksia New Yorkin vaimomarkkinoilla.

Hello, Dolly! kohosi ilmestymisvuotensa neljänneksi tuottoisimmaksi elokuvaksi, kahmi liudan erilaisia palkintoehdokkuuksia ja lopulta voitti kolme Oscaria (lavastus, musiikki & äänet). Menestystä voi sanoa vähintään kohtalaiseksi, mutta elokuvan tekeminen oli ollut niin kallista, etteivät voitot lopulta olleet kummoisia. Aikalaisarviot olivat ristiriitaisia, eivätkä myöhemmät vuodetkaan ole olleet elokuvalle suopeita. Eritoten nykyarvioissa filmi on saanut osakseen lähinnä lyttäystä ja samaan kuoroon joudun liittymään itsekin.

Menestyselementtejä ei tästä musikaalista puutu: musikaaliveteraani Gene Kelly ohjaajana, eloisa Barbra Streisand pääroolissa ja menestyksekäs Broadway-näytelmä pohjalla, mikä voisi epäonnistua? Valitettavasti paljonkin, sillä komeista puitteistaan huolimatta Hello, Dolly! on tuskastuttavan hidastempoinen, staattinen ja aikaansa nähden hivenen vanhanaikainenkin. Yksittäisten onnistuneiden laulelmakohtausten (esim. Louis Armstrongin cameo-show!) ansiosta elokuvan pariin jaksaa uppoutua hetkittäin, vaikka kokonaisuutena filmi onkin melkoista ajanhukkaa.

Pisteytys:
5/10

perjantai 13. joulukuuta 2019

LUUKKU 13 - 50 vuotta sitten (Alicen ravintola, 1969)

Amazing grace!
Tänään aikakone vie viidenkymmenen vuoden taakse, jolloin hippiliike vielä kukoistaa ennen kuihtumistaan. Vuonna 1969 ihminen käveli ensi kerran kuun pinnalla ja Stonewallissa mellakoitiin seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta. Suomessa vuosi kuohahti käyntiin monien mielestä iloisissa merkeissä, sillä keskiolut vapautui kauppoihin. Päivän elokuva tuudittaa katsojansa lempeästi kapinan ja muutoksen vuosikymmenelle, nauttimaan viimeisen hippivuoden rauhasta, rakkaudesta ja pitkistä hiusmalleista!

Alice's Restaurant - Alicen ravintola
Ohjannut Arthur Penn
USA 1969, 111 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Arlo Guthrie, Patricia Quinn, James Broderick, Pete Seeger



Alicen ravintola perustuu folkmuusikko Arlo Guthrien lauluun Alice's Restaurant Massacree (1967), jolla puolestaan on juurensa tositapahtumissa. Guthrie itse esittää päähenkilö Arloa, joka hengailee kommuunissa muiden hyväntahtoisten hippien kanssa. Leppoisten päivien varrella tielle osuvat kutsunnat, isän sairaus ja pieni putkakeikkakin, mutta kaikesta selvitään rauhan ja rakkauden avulla.

Temaattisesti elokuva käsittelee Vietnamin sotaa, jota vastustetaan kuitenkin melko hyvässä hengessä ja ketään suuremmin demonisoimatta. Sodanvastaisuudelle oli aikanaan tilausta, ja niinpä Alicen ravintola oli ilmestymisvuotensa katsotuin elokuva Yhdysvalloissa. Filmille siunaantui myös yksi Oscar-ehdokkuus ohjaustyöstä. Kiistämättä Arthur Penn pitää haahuilevan tarinan ihmeen hyvin kasassa, mutta kovin suurta klassikkoa aikansa hittielokuvasta ei silti ole muodostunut.

Tyyliltään Alicen ravintola on turhankin vetelä ja niin päämäärättömästi ajelehtiva elokuva, ettei sen tarinassa useinkaan tunnu olevan mitään ideaa. Kohtausten rento sarja toki on tehty aivan tarkoituksella ja päämääränä lienee aitouden tavoittelu. Tunnelma on tarinan löysyydestä huolimatta ihan kivasti aikaansa kuvaava ja musiikki on mukavan leppoisaa. Hippitunnelmia ja kommuunielämää kaipaavalle Alicen ravintola toimii takuulla kivana aikamatkana, mutta paremmin tähän aikakauden janoon vastannee vaikkapa musiikkidokumentti Woodstock (1970).

Pisteytys: 6/10

torstai 12. joulukuuta 2019

LUUKKU 12 - 60 vuotta sitten (Prinsessa Ruusunen, 1959)

In a faraway land, long ago...
Tänä vuonna kuusikymppisiään viettävät Hollywood-hitit Piukat paikat ja Vaarallinen romanssi. Vuoden isoin hitti taisi kuitenkin olla spektaakkelimainen Ben Hur, joka pärjäsi Oscar-kisoissakin. Cannesissa sen sijaan Kultaisen palmun vei brasilialainen Musta Orfeus. Eurooppalaisesta tuotannosta on mainittava tietenkin ranskalaisen uuden aallon käynnistäjät, 400 kepposta sekä Hiroshima, rakastettuni. Jälkimmäinen vie Japaniin, jossa puolestaan syntyi valloittavan kaunis Kiertolaiset. Tämän päivän elokuva on kotoisin Yhdysvalloista, joskin kerronnan perinteet juontavat juurensa eurooppalaisiin satuihin ja taiteen kaanoniin.


Sleeping Beauty - Prinsessa Ruusunen
Ohjannut Clyde Geronimi
USA 1959, 75 min.
Animaatio, Fantasia
Pääosissa: Mary Costa, Bill Shirley, Eleanor Audley




Satuklassikkoon perustuva Prinsessa Ruusunen sijoittuu kaukaiseen aikaan ja maahan. Kuninkaallisessa hovissa vietetään juhlaa vastasyntyneen prinsessa Auroran (Costa) kunniaksi, mutta kesken ilonpidon paikalle änkeää julma Pahatar (Audley) ja uhkaa prinsessan kohtaavan kuolemansa 16 vuoden kuluttua. Taikaa ei voida täysin peruuttaa, mutta Auroran hyvät ja höperöt haltiakummit yrittävät tehdä parhaansa prinsessaa suojellakseen.

Disneyn tuotannossa Prinsessa Ruusunen edustaa animaation taitekohtaa. Elokuvan tekoon upposi valtava määrä työtä ja niinpä teos olikin aikansa kallein animaatio. Lopputulos on klassisen tyylikäs, mutta tekotavoiltaan uutta edustava: jokainen yksityiskohta on mietitty ihailtavan tarkasti ja toteutettu alusta loppuun käsityönä. Taidevaikutteita animaattorit ovat saaneet keskiajan länsimaisesta taiteesta, joka kaukaisena ja nykypäivälle vieraalta tuntuvana aikakautena on usein muutenkin toiminut inspiraationa erilaisille fantasiamaailmoille.

Ikimuistoisen Lumikin (1937) ohella Prinsessa Ruusunen on Disneyn prinsessasaduista viehättävin. Tarina on tasapainoinen yhdistelmä jännitystä ja komediaa ja upeaa animointia on nautinto katsoa. Mikäli animaatio-Oscareita oltaisi jaettu jo 1950-luvulla, olisi Disney jo aloittanut voittokulkunsa. Tosin toisin kuin nykyään, näissä klassikoissa olisi jotain palkitsemisen arvoistakin. Yksi Oscar-ehdokkuus elokuvalle tuli musiikkien ansioista. Pjotr Tšaikovskin Prinsessa Ruusunen -balettiin (1890) perustuvat sävelmät sointuvat tyylikkäästi kokonaisuuteen.

Pisteytys: 8/10

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

LUUKKU 11 - 60 vuotta sitten (Virtaset ja Lahtiset, 1959)

Sic transit gloria mundi!
1950-luvun lähestyessä loppuaan oli elintaso kohonnut monta pykälää ja monlla levylautasilla soi jo villi rock'n'roll. Suomessa vuoden kulttuuritapauksia olivat toisaalta Paul Ankan konsertti Linnanmäellä, toisaalta taas Väinö Linnan menestysromaanin Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan ilmestyminen. Päivän elokuvassa puhaltavat myös nuorisokulttuurin uudet tuulet, mutta eipä perhettä perinteisine juhlineenkaan olla vielä unohdettu.

Virtaset ja Lahtiset
Ohjannut Jack Witikka
Suomi 1959, 96 min.
Komedia
Pääosissa: Heimo Lepistö, Terttu Soinvirta, Ritva Valkama, Pertti Palo



Virtasten perhe kadehtii naapurissa asuvia Lahtisia, joilla tuntuu aina olevan kaikki paremmin. Kun Lahtis-Kauko (Palo) täyttää pyöreitä vuosia, on Virtasten kuitenkin muistettava naapuriaan kukkakimpulla. Kömmähdyksen vuoksi kukkien sijaan naapuriin lähteekin kauniisti paketoitu luuta ja sitä soppaa selvitellään pian molempien perhekuntien kesken. Nousukasvanhempien keskinäisten torailuiden lisäksi elokuvassa seurataan menevää nuorisohulinaa niin ensirakkauksien kuin pärinäpoikienkin merkeissä.

Elokuvahistoriaan Virtaset ja Lahtiset on jäänyt eritoten siksi, että filmi on ensimmäinen täysin suomalainen kokopitkä värifilmi. Värien ohella mitään muuta ikimuistoista elokuvassa ei oikein olekaan, vaikka esimerkiksi roolisuoritukset sinällään eivät ole huonoja. Vika on pikemminkin ohjauksessa tai koko tuotannon hätäisyydessä. Kerronnassa välähtelevät pienet jälkihöyryt Suomisen perheen menestyksen ajoista, mutta perheenjäsenten rooleja ei sen kummemmin pohdita. Aikansa nuorison edesottamusten seuraaminen jää sekin muun kohelluksen varjoon. Niinpä 1950-luvun teinielämästä kiinnostuneiden on syytä katsoa ennemmin vaikkapa Kuriton sukupolvi (1957). 

Virtaset ja Lahtiset on värikäs, mutta tylsän staattinen elokuva. Lähes yksinomaan kodin kolkkoihin kulisseihin sijoittuva tarina junnaa liikaa paikallaan ihan fyysisestikin: edes pieni maisemanvaihdos auttaisi asiaa jo suuresti. Elokuva jää hieman yksipuoliseksi, vaikka onkin omalla tavallaan sympaattinen teos. Aikanaan filmi kyllä keräsi menestystä, todennäköisesti pitkälti sen ansiosta, että tarinaan oltiin tykästytty vuotta aiemmin teatterilavoilla. Elokuva ei ole juuri kestänyt aikaa, mutta teatterissa tarina sen sijaan saattaisi yhäkin toimia.

Pisteytys: 4/10

tiistai 10. joulukuuta 2019

LUUKKU 10 - 70 vuotta sitten (Keltainen nauha, 1949)

The sun and the moon change, but the army knows no seasons.
Vuoden 1949 ikimuistoisimpiin elokuviin lukeutuvat sodanjälkeiseen maailmaan sijoittuva trilleri Kolmas mies ja rutikuiva brittikomedian helmi Kruunupäitä ja hyviä sydämiä. Hollywoodin tuotannosta esille on nostettava ainakin jännäri Valkoinen hehku, joka tosin aikanaan aiheutti paheksuntaakin rajuudellaan. Sen sijaan vuoden parhaimpia lipputuloja tahkoneet elokuvat eivät ole jääneet yhtä hyvin muistiin: Yhdysvaltain ykkösenä koreilee raamatturomanssi Simson ja Delila. Päivän elokuva ei ole ilmestymisvuotensa suurimpia hittejä, mutta onpa se kuitenkin yhden aikansa isoimman tähden John Waynen tähdittämä Oscar-voittaja.

She Wore a Yellow Ribbon - Keltainen nauha
Ohjannut John Ford
USA 1949, 104 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: John Wayne, Joanne Dru, John Agar




Pöly on laskeutumassa Little Bighornin taistelun (1876) jäljiltä ja intiaanit ovat yhä sotajalalla. Samaan aikaan ratsuväen everstiluutnantti Nathan Brittles (Wayne) odottaa eläkepäiviään, mutta vaaran vaaniessa hänen on vielä otettava vastaan yksi viimeinen tehtävä. Brittlesin on määrä saattaa joukkoineen naisväkeä turvaan intiaanisotien tieltä ja samalla pyrittävä ehkäisemään tulevien kahakoiden syntymistä.

Keltainen nauha on John Fordin ratsuväkitrilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloitti Apassilinnake (1948) ja sen päätti Rio Grande (1950). Komeissa väreissä kuvattu Keltainen nauha palkittiin Oscarilla ansiokkaasta värikuvauksestaan, ja kiistämättä Monument Valleyn maisevat ovat todella upeaa katsottavaa. Osin elokuva on tietenkin kuvattu studiossakin, mutta ilmiselvät lavasteet ovat nekin värikylläisyydessään tunnelmallisia.

Elokuva on visuaalisesti hieno, mutta tarina on Keltaisen nauhan heikoin lenkki. Huumorin, draaman ja romantiikan vuorottelu on samankaltaista kaikissa trilogian elokuvissa, mutta tässä tapauksessa touhu on kaikkein väsyneintä. Saattaapa tuo johtua siitäkin, että kaksi aiempaa elokuvaa nähneenä en enää hirveästi saanut tästä filmistä irti. Yhden miehen epätoivoinen missio kietoutuu joka leffassa nostalgiaan ja urhoollisuuteen aavistuksen tunkkaisella tavalla. Tässä tapauksessa eläkepäiviään vartonut ukko ratsastaa lopulta auringonlaskuun todella komean näköisessä kohtauksessa, mutta silti tekisi mieli läpsäyttää hevosta kankulle jotta meno vauhdittuisi. Tietyt asiat jääkööt eiliseen!

Pisteytys: 6/10

maanantai 9. joulukuuta 2019

LUUKKU 9 - 70 vuotta sitten (Pikku naisia, 1949)

Let us be elegant or die!
Vuonna 1949 maailma elpyi hyvää vauhtia toisesta suursodasta ja parempien aikojen merkit täyttivät mielet toivekkuudella. Helsingissä Aleksanterinkadun kauppiaat aloittivat näihin päiviin saakka säilyneen joulukatuperinteen, joka piristi sodasta ja rauhankriisistä toipuvia kaupunkilaisia. Päivän elokuva sijoittuu kaukaisemman Yhdysvaltain sisällissodan tienoille, mutta kotirintaman elämä ja nuoruuden toiveikkuus soveltuivat filmin aiheeksi vielä liki vuosisata myöhemminkin. Louisa May Alcottin ikimuistoisesta romaanista Pikku naisia (1868─1869) löydetään yhä uusia tulkintoja, sillä jälleen uusi elokuvaversio on saamassa ensi-iltansa jouluna 2019. Mikäpä sen parempi julkaisuaika, sillä tämä tarina alkaa eräästä joulusta 1860-luvulla.


Little Women - Pikku naisia
Ohjannut Mervyn LeRoy
USA 1949, 122 min.
Draama, Historia
Pääosissa: June Allyson, Janet Leigh, Margaret O'Brien, Elizabeth Taylor



Marshin sisarukset eli vastuullinen Meg (Leigh), vallaton Jo (Allyson), ujo Beth (O'Brien) ja turhamainen Amy (Taylor) varttuvat tytöistä naisiksi 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa. Kasvutarinaan kuuluu sydänsuruja sekä riitoja, mutta myös ensirakkauksia ja ikuista ystävyyttä. Sisarusten elämänpolut johtavat eri suuntiin, mutta suuristakin seikkailuista on turvallista aina palata kotiin saman katon alle.

Kuten todettua, elokuva perustuu Alcottin kuuluisaan romaaniin. Menestynyt kirja sai useita jatko-osia (esim. Pikku miehiä, 1871) ja Marshin sisarusten tarinaa vietiin niin teatterilavoille kuin oopperaankin. Valkokankaalla Pikku naisia on nähty tämän adaptaation lisäksi jo kuudesti. Nykypäivänä parhaiten taidetaan tuntea vuoden 1994 Pikku naisia, joskaan ensimmäistä ääniversiota (1933) ei myöskään olla täysin unohdettu.

Mervyn LeRoyn (1900─1987) ohjaama Pikku naisia on herttainen elokuva, joka myös voitti Oscarin lavasteistaan. Muutoin kerronta ei aivan tavoita kirjan tunnelmaa: hahmot jäävät karikatyyreiksi, tarina etenee hieman nihkeästi ja ylipäätään filmin tyylin soisi olevan vähemmän teatraalinen. Moitteista huolimatta kokonaisuus jää silti plussan puolelle ja elokuva kelpaa tunnelmapalana vaikkapa juuri näin joulusesonkina katsottavaksi.

Pisteytys: 6/10

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

LUUKKU 8 - 80 vuotta sitten (Hyvästi, Mr. Chips, 1939)

I don't see how you could ever get old in a world that's always young.
Vuosi 1939 muistetaan varsinaisena elokuvien supervuotena. Hollywoodin legendaarisista tuotannoista täytyy mainita ainakin draamajärkäle ja vuoden isoin hitti Tuulen viemää, värikäs fantasiamatka Ihmemaa Oz, Greta Garbon ikimuistoinen Ninotchka sekä lännenlegenda Hyökkäys erämaassa - monista muista puhumattakaan! Eurooppalaisista klassikoista ei sovi unohtaa Jean Renoirin kaunista komediaa Pelin säännöt. Myös tämän päivän elokuva oli ilmestyessään iso menestys, vaikka onkin aikojen saatossa hieman jäänyt edellämainittujen klassikoiden jalkoihin.

Goodbye, Mr. Chips - Hyvästi, Mr. Chips
Ohjannut Sam Wood
Iso-Britannia 1939, 114 min.
Draama
Pääosissa: Robert Donat, Greer Garson, John Mills, Paul Henreid



Herra Charles Chipping (Donat) on vanha ja kokenut latinanopettaja, joka on tehnyt vuosikymmenten mittaisen uran poikien sisäoppilaitoksessa. Erään pitkän päivän päätteeksi uupunut vanha mies uppoutuu nojatuoliinsa muistelemaan menneitä vuosia. Mieleen palaavat opetusuran vaikeat alkuhetket, onnellinen, mutta traagisesti päättynyt avioliitto ja tietenkin kaikki pojat, joista Chipping on vuosien varrella saanut koulia kunnon kansalaisia.

James Hiltonin samannimiseen romaaniin (1934) perustuva draama on nostalginen aikamatka 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Charles Chippingin ─ tai tuttavallisesti herra Chipsin ─ matkassa kuljettu reissu on aivan tavattoman siirappinen, mutta toisaalta imelä tyyli sopii elokuvaan nasevasti. Kovin kyynisellä mielellä tähän tarinaan ei kuitenkaan kannata tarttua! Romantisoidun kertomuksen vastapainoksi voikin sitten katsella vaikka hieman kriittisemmän sisäoppilaitostarinan Jos... (1968).

Hyvästi, Mr. Chips tuotti rakastettua opettajaa näytelleelle Robert Donatille tämän uran ainoan Oscarin. Elokuvalla oli kuusi muutakin ehdokkuutta (mm. Paras elokuva), mutta elokuvien supervuosi 1939 haalensi monen hienon filmin voittomahdollisuuksia. Ehkäpä siksikin Mr. Chipsin tarina ei ole suinkaan ilmestymisvuotensa muistetuimpia elokuvia, vaikka aikanaan se menestyikin hienosti. Tarinasta on sittemmin tehty pari tv-sarjaa (1984, 2002) ja uusintaelokuva vuonna 1969, joskaan ne eivät ole menestyneet ensifilmatisoinnin veroisesti.

Pisteytys: 8/10

lauantai 7. joulukuuta 2019

LUUKKU 7 - 80 vuotta sitten (Kuohuva 20-luku, 1939)

When you got a job to do, get somebody else to do it.
Laman kurittama 1930-luku kääntyi lopuilleen synkissä tunnelmissa, kun suursodan uhka räjähti jälleen jylinäksi Euroopan sotatantereilla. Suomessakin paleltiin poteroissa ja kärsittiin kotirintamilla, sillä talvisota oli joulukuun ensimmäisellä viikolla jo täydessä vauhdissa. Päivälleen 80 vuotta sitten pauhua riitti, sillä Neuvostoliiton ensimmäinen suurhyökkäys oli käynnissä.

Yhdysvalloissa sota oli vielä turvallisen välimatkan päässä, mutta tuskinpa maailmalta kaikuvat uutiset kenenkään mieltä ylensivät. Onneksi sentään päivän elokuvassa palataan nostalgisesti edellisen vuosikymmenen vauhdikkaisiin aikoihin, vaikka toisaalta filmi myös jälkiviisaasti ja ennakkoon varoittaen muistuttaa, ettei sodasta palaavien nuorten elämä ole pelkkää hymyä.

The Roaring Twenties - Kuohuva 20-luku
Ohjannut Raoul Walsh
USA 1939, 106 min.
Rikos, Draama, Toiminta
Pääosissa: James Cagney, Priscilla Lane, Humphrey Bogart, Gladys George



Kuohuva 20-luku aloittaa tarinansa vuodesta 1919, jolloin maailmansota päättyy ja rauha laskeutuu sotatannerten ylle. Eddie Bartlett (Cagney) pyrkii vanhaan pestiinsä automekaanikkona, mutta työpaikat ovat kiven alla. Muutaman mutkan kautta Eddie päätyy mukaan salakuljetusbisnekseen alan konkarin Panama Smithin (George) suosiollisella avustuksella. Kuinka uraan mahtaa suhtautua sota-aikana käsipuoleen tarttunut siveä heila Jean (Lane)?

Rikos- ja jännitysfilmejä ohjanneen Raoul Walshin Kuohuva 20-luku on varsinainen gangsteriklassikko. Rainassa on mukavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä synkkyyteen vaivuta vaikeista hetkistä huolimatta. Kepeä, mutta myös jännittävä tunnelma upposi todellisuuspakoa kaivanneisiin aikalaisyleisöihin ja elokuva toimii oivana apuna viihteennälkään edelleenkin. Erityisesti Kuohuva 20-luku sopii katsottavaksi, jos haikailee katsovansa jotain oikein stereotyyppistä kieltolaki-gangsteritoimintaa.

Toimivan juonen lisäksi Kuohuva 20-luku on mainioiden näyttelijöiden tyylikäs show. James Cagney on erinomainen Eddie, joka muuttuu kirkasotsaisesta solttupojasta piinkovaksi gangsteriksi, elämässään pettyneeksi mieheksi. Cagneyn vastinpariksi nousee kyynisempää roolihahmoa oivan kitkerästi tulkitseva Humphrey Bogart. Legendaariset näyttelijät osuivat vain kolmeen yhteiseen elokuvaan, joista vain Likakasvoiset enkelit (1938) löytyy 1001-listalta.

Pisteytys: 8/10

perjantai 6. joulukuuta 2019

LUUKKU 6 - 90 vuotta sitten (Päivänsäde, 1929)

What's the matter with your feet?
Elokuvamaailma oli 1920-luvun lopulla vauhdissa. Uusi ääniteknologia innosti studioita keskinäiseen kilpailuun ja vuonna 1929 kisailemaan päästiin myös kaikkien aikojen ensimmäisistä Oscareista. Palkintojuhla tosin oli vielä sangen pienimuotoinen nykypäivän spektaakkelimaiseen gaalaan nähden (sama muuten koskee tänään ajankohtaisia Linnan juhlia, joita ensi kerran vietettiin vuosisata sitten sangen vaatimattomasti ─ kansan keskuudessa koko itsenäisyyspäivääkään ei vielä kunnolla tunnettu). Vuoden 1929 akatemiajuhlassa palkittiin vuosien 1927 ja 1928 parhaimmiksi katsottuja elokuvia ja osasuortuksia, ja niinpä kertasin vaatimatonta juhlahumua jo kahden vuoden takaisessa joulukalenterissa ─ tuossakin luukussa seikkailevat Frank Borzagen ykköstähdet Janet Gaynor ja Charles Farrell.

Muitakin merkkitapahtumia mahtui elokuvavuoteen 1929: elokuvadebyyttinsä tekivät niin Judy Garland (The Big Revue) kuin Marx-veljeksetkin (Kookospähkinöitä). Maailmaan syntyi monta tulevaisuuden tähteä: vuosikertaa 1929 edustavat muun muassa Audrey Hepburn, Max von Sydow ja Sergio Leone. Suomessakin tapahtui! Pohjolassa esitettiin ensimmäinen äänielokuva Sonny Boy (1928), joka oli vuotta aiemmin kiihdyttänyt ääniteknologian voittokulkua Yhdysvalloissa. Päivän elokuva Päivänsäde edustaa teknologiansa osalta aikaansa, sillä mykkäfilmin rinnalle tehtiin myös osittain puhuttu versio, mutta se on aikojen saatossa kadonnut.


Lucky Star - Päivänsäde
Ohjannut Frank Borzage
USA 1929, 100 min.
Draama, Romantiikka
Pääosissa: Janet Gaynor, Charles Farrell, Guinn Williams




Köyhä maalaistyttö Mary Tucker (Gaynor) tutustuu reippaaseen työmieheen Tim Osborneen (Farrell) riitaisissa tunnelmissa. Sopua ei ehdi syntyä, kun suursota ja rintama kutsuvat Timin taisteluun. Mies palaa Euroopan taistelukentiltä pyörätuolissa ja herättää Maryn hellät tunteet. Ystävyys pääsee viimein kukoistamaan. Vähitellen syttyvät myös orastavat romanttiset tuntemukset, mutta esteenä rakkauden tiellä on epärehellinen kilpakosija (Williams).

En millään malttanut katkaista hyvää kolmevuotista perinnettä Frank Borzagen romanttisten melodraamojen sarjassa! Edelliset osat ovat Seitsemännessä taivaassa (1927) ja Kadun enkeli (1928), ja kaikkia filmejä tähdittävät päärooleissa upeat Janet Gaynor ja Charles Farrell. Tässäkin elokuvassa kaksikon kemia on kohdillaan ja myös lavasteet ovat tuttuun tapaan silmiähivelevän kauniita ja sadunomaisia. Päivänsäde ei aivan noussut suosikikseni kolmikosta, mutta viihdyin sen romanttisen tunnelman parissa silti erinomaisesti.

Tarinansa puolesta Päivänsäde ei ole kovin yllättävä kertomus, mutta onhan toisinaan hauska tietää, mitä elokuvalta odottaa. Tuttuudesta huolimatta tarinankerronta ei nimittäin ole laisinkaan kulunutta tai kliseistä, vaan pikemminkin samaistuttavaa. On koskettavaa seurata, kuinka kaksi elämän murjomaa yksilöä vähitellen löytää toisensa. Ikivihreä Päivänsäde täyttää tänä vuonna 90 vuotta, mutta ensi vuonna voidaan silti tavallaan juhlia sen kolmekymppisiä! Kuten aiemmin totesin, elokuvan puhuttu versio on hukassa, mutta myös mykkäversio oli pitkään kadoksissa. Se löytyi 1980-luvun lopussa ja vuonna 1990 Päivänsäde pääsi jälleen valkokankaille restauroituna. Näitä Borzagen, Gaynorin ja Farrelin mestariteoksia soisi näkevän levityksessä useamminkin. Ehkäpä sitten satavuotisjuhlien kunniaksi 2020-luvun lopulla?

Pisteytys: 8/10