Il Casanova di Federico Fellini - Fellinin Casanova (1976)

Ohjannut Federico Fellini

Italia 1976, 155 min. 

Biografia, Historia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Donald Sutherland, Tina Aumont, Cicely Browne

 

I've fallen hopelessly in love with you.

Giancomo Casanovan (1725─1798) kuuluisa elämäkerta on skandaalinkäryinen kertomus seikkailijan naissuhteista ja valloituksista. Teos on sen verran tunnettu, että miehen nimestä on tullut synonyymi hurmurihenkiselle naistenmiehelle. Federico Fellinin visiossa Casanova (Sutherland) kiitää ympäri Eurooppaa ja hyppää romanssista toiseen, kokee suuren rakkauden, luopumisen tuskan ja lopulta löytää täyttymyksen odottamattomasta paikasta, mekaanisen nuken syleilystä.

Fellinin Casanova (engl. Fellini's Casanova) edustaa ohjaajan uneliasta fantasiaosastoa. Tavallaan se on samankaltainen kuin Fellinin Satyricon (1969); molemmat historiaelokuvat tarkastelevat rappiota unenomaisissa kuvissa. Mutta siinä missä Satyricon on värikäs ja räiskyvä, Casanovan vaikutelma jää koleaksi, etäiseksi ja ilmeettömäksi. Tietyllä tapaa kylmyys on osa elokuvan tarinaa: näin epäeroottisia seksikohtauksia ei helpolla löydä! Giacomo Casanovan kyltymättömyyden takana piilee tyhjyyttä, jota sinänsä kuvataan hyvin. Kokonaisuus jää kuitenkin laimeaksi sarjaksi outoja kuvia. Elokuvan pituus tuntuu puuduttavalta.

Satyriconin ohella Casanovaa on usein verrattu Fellinin tunnettuun mestariteokseen 8½ (1963) tai oikeastaan kuvattu sen kääntöpuoleksi. Ohjaaja halveksi Casanovaa ja halusi luoda miehen lemmenseikkailuista inhan kuvan, jossa rakkauden teot tuntuvat tyhjältä kulissilta. Mekaaniseksi suoritukseksi muuttuva rakkaus vertautuu myös 8½:n  luomisen tuskaan ja taiteilijan tyhjiöön. Lopputuloksena on kummallinen elokuva, joka ei voita katsojaa puolelleen. Casanova palkittiin muun muassa parhaan puvustuksen Oscarilla ja Baftalla: ulkoiset puitteet toki ovat komeita, vaikka kulissien maailma jääkin hailakaksi.

Pisteytys: 6/10

The People vs. Larry Flynt ─ Larry Flynt - minulla on oikeus (1996)

Ohjannut Milos Forman

USA 1996, 130 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Woody Harrelson, Courtney Love, Edward Norton

 

Opinions are like assholes, everybody's got one.

Pornolehti Hustler perustettiin vuonna 1974 ja se ravisteli välittömästi Yhdysvaltain sananvapautta rajuilla sisällöillään. Lehden perustaja Larry Flynt (Harrelson) vaurastui, rakastui ja kehtasi rajattomasti. Sliipattuun Playboy-lehteen verrattuna Hustlerin tabuaiheet johtivat Flyntin moniin oikeusjuttuihin, joissa hän ei säästellyt sanan säiläänsä eikä rahojaan. Flyntin asianajaja, nuori Alan Isaacman (Norton) joutui kovaan koetokseen, mutta mitäpä hän ei tekisi puolustaakseen armaan kotimaansa arvoja! 

Larry Flynt -biografia yhdistelee oikeussalidraamaa mustaan komediaan. Teemoina ovat amerikkalainen unelma, Yhdysvaltojen kuuluisa vapauden eetos ja tässä tapauksessa eritoten sananvapaus. Nykypäivän konservatiivisessa ilmapiirissä vapaus tuntuu vitsiltä, mutta toisaalta miehinen tuhnu se vaan pitää pintansa edelleen. Larry Flyntin ja Hustlerin kyseenalaisuus esitetään lähinnä sananvapaussotana, eikä elokuva tahdo moralisoida. Husterin sisällöt, mitä kaikkea kontroversiaalia siellä sitten olikaan, jäävät sivuosaan vapauden taistossa. Elokuva on toteutettu vetävästi ja kaksituntinen hujahtaa ohi vauhdikkaasti.

Tsekkiohjaaja Milos Formanin Hollywood-ura käynnistyi 1970-luvulla, jota olivat jo edeltäneet tsekkiläisen uuden aallon teokset (esim. Palaa, palaa!, 1967). Larry Flyntin tekoaikoihin Forman oli jo moninkertaisesti palkittu ohjaaja, jonka uran tähtihetkiä olivat olleet muun muassa Yksi lensi yli käenpesän (1975) ja Amadeus (1984). Molemmat elokuvat olivat tuoneet Formanille ohjaus-Oscarin, ja myös Larry Flynt nousi ehdolle. Oscar jäi saamatta, mutta Euroopassa innostuttiin: elokuva pokasi Berliinin Kultaisen karhun, Formanin uran ainoan. Formanin uran elokuvien yhtenäinen teema on vapauden ihanne, jonka ylistys kumpusi nuoruuden neuvostoarjesta. Onpa hyvä, ettei Forman ole enää näkemässä, mitä Yhdysvalloille nykypäivänä kuuluu.

Pisteytys: 7/10

Lust for Life - Hän rakasti elämää (1956)

Ohjannut Vincente Minnelli & George Cukor 

USA 1956, 122 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Kirk Douglas, James Donald, Anthony Quinn

 

I'm not afraid of emotion.

Vimmainen biografia kertoo taidemaalari Vincent van Goghin (Douglas) aikuiselämästä. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Vincent elää kiihkeää uskonnollista vaihettaan ja lähtee saarnaajaksi noenmustaan kaivosyhteisöön. Taiteilijuus kuitenkin vie voiton: tavallisen työläisen kuvaukset vaihtuvat pian värikkäinä väräjäviin maisemiin, mutta samalla murenee taiteilijan mieli.

Pääosaa näyttelevän Kirk Douglasin kiihkeä ja fyysisesti taipuisa roolityö säväyttää. Taiteilijasta piirtyy kuva suurten tunteiden miehenä, joka näki värit kirkkaampina ja väreilevämpinä kuin moni muu. Roolista tuli Oscar-ehdokkuus ja voittokin olisi ollut ansaittu. Itse biografia perustuu Irving Stonen samannimiseen romaaniin (1934), joka on tosipohjaista fiktiota. En ole van Gogh -asiantuntija, mutta elokuva vaikuttaa pääpiirteissään realistiselta tulkinnalta taiteilijan vaiheista. Kaikkea elokuva ei halua tai ehdi käsitellä: esimerkiksi van Goghin myöhempi uskonnonvastaisuus ei tule esille. Muitakin vastaavia nyansseja riittänee, mutta kaikkea elokuvaan ei toki mahdukaan.

Hän rakasti elämää sai ilmestyessään pääasiassa ylistäviä arvioita kriitikoilta. Neljästä Oscar-ehdokkuudesta voitto tuli Anthony Quinnille sivuosasta Paul Gauguinina, van Goghin kiivaana taiteilijakollegana. Sittemmin filmi on noteerattu esimerkiksi The New York Timesin tuhannen parhaan elokuvan listalla. Vincent van Goghin värikäs ja traaginen elämä on innoittanut muitakin elokuvantekijöitä. Taidemaalarin vaiheista kertovat muun muassa upea animaatio Loving Vincent (2017) ja Willem Dafoen taitavas taiteilijatulkinta Van Gogh - ikuisuuden porteilla (2018).

Pisteytys: 8/10

22. luukku: 10 vuotta sitten (Amy, 2015)

I don't think I'm going to be at all famous.

Vuonna 2015 astuttiin uuteen aikapoimuun, kun kohutun Tähtien sota -trilogian avaus The Force Awakens (2015) sai ensi-iltansa. Galaktisen tähtipölyn ohella vuoden isoja nimiä olivat muun muassa kovia lipputuloja tahkonut scifiseikkailu Yksin Marsissa (2015) sekä kehutut Oscar-magneetit The Revenant (2015), Spotlight (2015) ja Mad Max: Fury Road (2015). Suomessa vuoden katsotuin kotimainen oli Luokkakokous (2015), jota itse en ole rohjennut katsoa.

 

Päivän elokuvassa saavutaan avaruudesta ja Hollywoodista Euroopan tutulle kamaralle. Kotoisalla mantereellamme tehtiin merkkifilmejä: ranskalais-intialainen Dheepan (2015) nappasi Kultaisen palmun ja kuristavan surullinen unkarilaisfilmi Son of Saul (2015) menestyi niin Cannesissa kuin Oscareissakin. Koukataan vielä lopuksi Iraniin ja Teheranin kaduille: Jafar Panahin Taxi Teheran (2015) avartaa kiehtovasti aikalaismaisemaa ja pohtii ajattomasti elokuvantekoa.

 

Amy
Ohjannut Asif Kapadia 

Iso-Britannia 2015, 128 min.

Dokumentti, Biografia

 

 

 

 

 

Amy Winehouse (1983─2011) oli poikkeuksellisen lahjakas laulaja ja lauluntekijä, jonka ura jäi surullisen lyhyeksi tähdenlennoksi. Amyn elämää ja uraa tarkasteleva dokumentti käy kronologisesti lävitse Winehousen varttumisen laulajaksi, tähteyden synnyn ja lopulta viimeisten vuosien syöksykierteen. Median ilkeät kielet syvensivät päihderiippuvuudesta kärsivän laulajan ahdinkoa.

Ohjaaja Asif Kapadia on tullut tunnetuksi sujuvista henkilödokumenteistaan. Amyn ohella Kapadia on ohjannut mielenkiintoiset dokumentit formula-autoilija Ayrton Sennasta (Senna, 2010) sekä jalkapalloilija Diego Maradonasta (Diego Maradona, 2019). Kaikkien näiden elokuvien kohdehenkilöitä yhdistää poikkeuslahjakkuus ja julkisuuden valokeilan suuri paine. Kuinka tasapainoilla tavallisen ihmisyyden ja jumaloinnin välillä? Kaikkien dokumenttien osalta tiedetään jo, että loppu on surullinen. Kerronta säilyttää silti intensiteetin: miten tähän päädyttiin?

Amy on taitavaa laulajaa tyylikkäästi kunnioittava elokuva. Koska Winehousekin oli suorapuheinen ja rehellinen, myös dokumentti kertoo laulajan ongelmista täysin avoimesti ─ niillä ei kuitenkaan retostella liikaa, eikä kerronta sorru juoruiluun. Elokuva oli ilmestyessään arvostelumenestys ja se palkittiin muun muassa parhaan dokumentin Oscarilla ja Baftalla.

Pisteytys: 8/10

10. luukku: 70 vuotta sitten (Rikhard III, 1955)

Conscience is a word that cowards use.

Elokuvavuoden 1955 suurien hittien joukkoon lukeutuvat riemukkaan värikkäät musikaalit Oklahoma! (1955) sekä Enkeleitä Broadwaylla (1955). Molemmat filmit pohjautuvat Broadway-näytelmään ja sehän sopii, sillä päivän luukusta paljastuu niin ikään näytelmätekstiin perustuva elokuvasovitus. Ennen kuin ratsastamme uljaasti entisajan Englantiin, on syytä muistella myös muutamia muita 70-vuotisjuhlaansa viettäviä elokuvaklassikoita.

 

Syyskuussa 1955 elokuvamaailmaa järisytti uutinen nuoren, lupaavan elokuvatähden surmanajosta. James Dean kuoli vain 24-vuotiaana, hieman ennen klassikoksi muodostuneen Nuori kapinallinen (1955) -draaman ensi-iltaa. Jälkipolvet muistavat vuodesta myös hämmästyttävän taitavan, lajityyppien rajoja rikkovan elokuvan Räsynukke (1955), jota aikalaiset eivät arvostaneet riittävästi. Vuodesta muistetaan myös vaatimaton mutta sympaattinen Oscar-menestyjä Marty (1955) sekä saippuaoopperoiden äiti Kaikki minkä taivas sallii (1955), joka sopii rätisevine takkatulineen oivallisesti joulukuussa katsottavaksi. Näistä tunnelmista suunnatkaamme kohti hovielämän värikkäitä juonitteluita! 

 

 

Richard III - Rikhard III
Ohjannut Laurence Olivier

Iso-Britannia 1955, 161 min.

Historia, Biografia, Draama

Pääosissa: Laurence Olivier, Cedric Hardwicke, Nicholas Hannen

 

 

William Shakespearen näytelmä Rikhard III (n. 1591) kertoo tummanpuhuvan tarinan Englannin kuninkaasta, joka eli ja hallitsi 1400-luvun lopulla. Laurence Olivierin elokuvatulkinta on klassinen ja alkutekstille uskollinen, eli se esittää York-suvun viimeisen kuninkaan vallanhimoisena tyrannina ja kieroilijana. Tarina alkaa keskeltä sotaa, kun tuore kuningas Edvard IV on noussut valtaistuimelle. Mutta hänen kyttyräselkäinen veljensä Rikhard (Olivier) on päättänyt saada kruunun itselleen keinoja kaihtamatta: tulkoon vaikka sotaa ja kuolemaa!

Aikansa suurtuotantona toteutettu Rikhard III on komeaa katsottavaa, kuten oheiset kuvatkin varmasti paljastavat. Kokeneet Shakespeare-näyttelijät tekevät takuuvarmaa laatutyötä. Lopputuloksena on puitteiltaan komea, klassinen Shakespeare-elokuva. Tarinassa on muutamia puisevia hetkiä, vaikka se ei pitkäveteinen olekaan. Rikhardin juonitteleva hahmo, vaikka ei aivan todellisuuteen perustukaan, on nimittäin elokuvan arvoinen antisankari! Olivier näyttelee itse pääroolin onnistuneesti suurella tunteella.

Rikhard III on sarjassaan kolmas ja viimeinen Olivierin Shakespeare-elokuvista. Ennen tätä elokuvaa olivat ilmestyneet samaa tyylilajia edustavat Henrik V (1944) ja Hamlet (1948). Elokuvat yhdistävät tyylikkäällä tavalla klassista teatterinäytelmää ja elokuvakerrontaa. Kolmikosta Rikhard III menestyi aikanaan heikoimmin, vaikka elokuvaa kehuttiin ja se voitti muun muassa useita Baftoja. Tähän kuitenkin päättyi Olivierin ura Shakespeare-ohjaajana, eikä jo suunniteltua Macbeth-elokuvaa koskaan ryhdytty tekemään. Sen sijaan Rikhard III:n tarina elää. Näytelmästä on tehty useita elokuvia, joista Laurence Olivierin tulkinnan rinnalla kuuluisin on Ian McKellenin tähdittämä Richard III (1995).

 

Pisteytys: 7/10

Good Night, and Good Luck (2005)

Ohjannut George Clooney

Iso-Britannia, Ranska, Japani & USA 2005, 93 min. 

Draama, Historia, Biografia

Pääosissa: David Strathairn, Patricia Clarkson, Robert Downey Jr., George Clooney

 

I could use a scotch.

 

Senaattori Joe McCarthy nousi 1950-luvulla Yhdysvaltain kommunistivainojen nokkamieheksi. Kommunismihysterian vuoksi moni menetti työnsä, ystävänsä ja enemmänkin, usein syyttä suotta. Yksi avoimesti McCarthya ja mccarthyismia vastustanut julkisuuden henkilö oli uutistoimittaja Edward R. Murrow (Strathairn), joka ryhtyi ruotimaan perusteettomia kommunistivainoja ajankohtaisohjelmassaan. Uutisstudioihin ja takahuoneisiin keskittyvä historiaelokuva tutkii merkittävää käännettä televisiojournalismin historiassa ja samalla kommentoi ilmaisunvapautta.

 

George Clooneyn toinen ohjaustyö on ulkoasultaan tyylikäs kuin klassinen puku ja vanha jazz. Rytmissä ja näkökulmassa ei ole mitään vikaa, mutta elokuva on silti auttamattoman kuivakka. Studioilma alkaa nopeasti tuntumaan unettavan raskaalta. Kannattaa silti kärvistellä, koska aihe on todella kiinnostava ja tuntuu edelleen suorastaan pelottavan ajankohtaiselta. Hätäisesti sohitut kommunistivainot osuivat harvoin maaliinsa ja nykypäivänäkin mediaa ja viihdettä uhkaavat vallanpitäjien sensuurihalut. Yhdysvalloissa liukastellaan jo todella kaltevalla pinnalla.

 

Good Night, and Good Luck oli arvostelumenestys, jonka tyyliä ja aihepiirin merkittävyyttä kiiteltiin. Elokuva sai muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva) ja Venetsiassa sille myönnettiin parhaan elokuvan FIPRESCI-palkinto. Maine on kantanut ja ajankohtaisuus säilynyt: George Clooneyn ja Grant Heslovin käsikirjoitukseen pohjautuva Broadway-versio sai ensi-iltansa maaliskuussa 2025. Aiheen päivänpolttavuudesta kannattaakin pitää ääntä.

 

Pisteytys: 6/10

Nixon (1995)

Ohjannut Oliver Stone

USA 1995, 192 min.

Biografia, Draama, Historia

Pääosissa: Anthony Hopkins, Joan Allen, Ed Harris, Powers Boothe

 

Always remember: others may hate you.

Yhdysvaltain 37. presidentti Richard Nixon (1913─1994) on jäänyt historiaan eritoten Watergate-skandaalin vuoksi. Presidenttivuodet 1969─1974 osuivat ajanjaksoon, jona tapahtui paljon muutakin merkittävää lähinnä ulkopolitiikan saralla: Nixonin kaudelle osui Vietnamin sodan kitkerä loppupyykki sekä suhteiden rakentaminen Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Presidenttivuosiin keskittyvä biografia käy läpi Nixonin (Hopkins) poliittisen uran ja presidenttiyden keskeiset vaiheet, hakien välillä taustoitusta lapsuuteen asti uppoavista takaumakuvista. Millainen mies Nixon oli?

Nixon on aiheeltaan kiinnostava, toteen ja sen tulkintoihin perustuva henkilökuva. Anthony Hopkinsin tulkitsema Nixon näyttäytyy itsepäisenä, vimmaisena ja loppua kohti melko höperöityvänä hahmona. Kesto on uuvuttavan pitkä kolmetuntinen: tyhjäkäyntiä ei sinänsä ole, mutta tiivistystä kaipaa silti. Pituudestaan huolimatta elokuva ei tuhlaa aikaa selittelyyn ja taustoitukseen, vaan se olettaa katsojan olevan kartalla Nixonin aikakaudesta keskeisine tapahtumineen ja merkkihenkilöineen. Nykykatsojalle siinä voi jo olla haastetta, vaikka tapahtumien tunteminen pääpiirteissään onkin yleissivistystä.

Oliver Stone on kunnostautunut presidenttielokuvien teossa ennen ja jälkeen Nixonin. Tunnetuin ja maineeltaan parhain on Kennedy-filmi JFK (1991), ja kolmikosta heikoiten menestynein puolestaan on Bush-tulkinta W. (2008). Nixon on kunnianhimoinen ja monien tulkintojen värittämä henkilökuva, mutta ei lainkaan yhtä terävä ja mukaansatempaava kuin legendaarisempi JFK. Aikanaan Nixon menestyi kohtalaisesti: katsojia filmi kiinnosti ja se sai myös muutaman Oscar-ehdokkuuden (mm. käsikirjoitus, Hopkinsin rooli). Kriitikkojen mielipiteet ovat jakautuneet ─ onhan käsittelyssä kontroversiaali hahmo ja elokuvan tulkinta herättää herkästi kaikenkirjavia ajatuksia.
 

Pisteytys: 6/10

20. luukku: 20 vuotta sitten (Hotelli Ruanda, 2004)

Why are people so cruel?

Vuoden 2004 elokuvista populaarikulttuurin muistiin on jäänyt eritoten Perikadon (2004) räyhäävä Hitler. Moni muukin kaksikymppinen hittifilmi tunnetaan edelleen: suuria yleisöjä vetivät puoleensa esimerkiksi Pixar-animaatio Ihmeperhe (2004) sekä verinen Jeesus-filmatisointi The Passion of the Christ (2004). Oscar-gaalan suurimmat menestyjät olivat Howard Hughes -biografia Lentäjä (2004) sekä Clint Eastwoodin nyrkkeilydraama Million Dollar Baby (2004). Oma suosikkini vuoden filmeistä lienee viininlipittäjistä kertova draamakomedia Sideways (2004). Päivän filmi lukeutuu vuotensa nimekkäiden menestysteosten joukkoon.

 

 

Hotel Rwanda - Hotelli Ruanda
Ohjannut Terry George

USA, Iso-Britannia & Etelä-Afrikka 2004, 121 min.

Draama, Biografia, Historia

Pääosissa: Don Cheadle, Sophie Okonedo, Joaquin Phoenix

Vuonna 1994 Ruandassa tapahtui verinen kansanmurha, jossa surmansa sai noin 800 000 ihmistä vain muutaman kuukauden aikana. Tositapahtumiin pohjautuva elokuva seuraa hotellipäälikkö Paul Rusesabaginan (Cheadle) pyrkimystä pelastaa ihmishenkiä. Suhteiden, rahojen, lahjusten ja välillä silkan tuurin avulla mies onnistuu majoittamaan tuhatpäisen joukon vainottua väkeä hotelliinsa.

Nyt kun kansanmurha-aihe on valitettavasti Lähi-Idässä ajankohtaistunut, Hotelli Ruanda tuntuu puhuttelevalta. Miten tapahtumia käsitellään mediassa, kuunteleeko maailma? Kiinnostaako ketään? Milloin kansanmurhaa voidaan kutsua kansanmurhaksi? Riittämättömien aputoimien vuoksi Ruandan uhriluvut kasvoivat valtaviksi. On pohjattoman murheellista, että vastaavat tapahtumat toistuvat jälleen, eikä mitään olla opittu. Toki lähtökohdat ovat erilaiset, mutta lopputulos on hyytävän tuttu.

Hotelli Ruanda on aiheeltaan tärkeä ja koskettava elokuva, vaikka tarinana se keskittyy liikaa päähenkilöönsä. Elokuvassa olisi paljon muitakin merkittäviä tarinoita, jotka nyt jäävät sivuun. Käsikirjoitusta toisaalta kehuttiin aikanaan paljon ja se oli ehdolla Oscarin saajaksi. Sinänsä yllätyksetöntä ja samalla tylsää, sillä Hollywood-konventioita noudattava tarina ei tee oikeutta tositapahtumille. Noh, elokuva sentään sai näkyvyyttä ja nostatti kyyneleitä, toisin kuin Ruandan tapahtumat vuosikymmentä aiemmin.

Pisteytys: 6/10

Vice - vallan oikeat kasvot (2018)

Ohjannut Adam McKay

USA 2018, 132 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Steve Carell

Beware the quiet man.

Republikaanipoliitikko ja liikemies Dick Cheney toimi George W. Bushin varapresidenttinä halki 2000-luvun. Cheneyn on sittemmin arvioitu olleen kaikkien aikojen vaikutusvaltaisin Yhdysvaltain varapresidentti, sillä hän otti kulisseissa ohjat vakaasti käsiinsä ja vaikutti voimakkaasti Irakin sodan syttymiseen. Vice - vallan oikeat kasvot tutkii Cheneyn (Bale) nousua seremonialliselta vaikuttavaan virkaan, jossa hän kuitenkin pääsee tyydyttämään vallanhalunsa.

Vice on tyylillisesti hyvin samankaltainen elokuva kuin Adam McKayn edellisfilmi Big Short (2015). Kerronta on vauhdikasta, mukaan on leikattu uutiskuvia, ripoteltu huumoria ja lisätty erikoinen kertojaääni. Siinä mielessä tyyli toimii, että kärryillä on helppo pysyä, mutta ohjaajan visio valahtaa sekavaksi. Näkökulma päähenkilöönkin on kahtalainen, kunnioittava ja kriittinen. Sikäli elokuvaa toki on helppo lähestyä eri positioista käsin, mutta poukkoilevuus häiritsee monessa suhteessa.

Oikeastaan kiinnostavinta Vicen tarinassa ei niinkään ole juuri Cheney, vaan kulisseissa myrkyllisesti kuhisevat valtapelit. Siksi on harmi, ettei tätä teemaa oikein saada kunnolla esille. Henkilökuvan tähtenä murisee Christian Bale Batman-äänellään ─ ihan vakuuttavasti toki, ja Bale sai jopa osastaan Oscar-ehdokkuuden. Kokonaisesta kahdeksasta Oscar-ehdokkuudesta voitto tuli ansaituimmasta kategoriasta, maskeerauksesta.

Pisteytys: 6/10

The Act of Killing - He tappoivat öisin (2012)

Ohjannut Joshua Oppenheimer

Iso-Britannia, Tanska & Norja 2012, 167 min.

Dokumentti, Historia, Biografia

Did the people I tortured feel the way I do here?

 

Seitsemänkymppinen Anwar Congo on arvostettu gangsteri, jonka kontolla on satojen ihmisten väkivaltainen surmaaminen. Silti Congoa ja hänen kaltaisiaan juhlitaan Indonesiassa kansallissankareina, jotka 1960-luvulla nitistivät maassa orastavan kommunismin. Joshua Oppenheimerin (s. 1974) dokumentissa Congo muistelee menneisyyttään ja osallistuu elokuvantekoon, jossa hän näyttelee itseään ja myös entisiä uhrejaan.

 

He tappoivat öisin kuvaa ällistyttävällä tavalla pahuuden arkisuutta. Tavalliset, lupsakan oloiset miehet muistelevat entisiä hirmutekojaan naureskellen kuin mitä tahansa nuoruuden hurvittelua. Surmien dramatisointi kuitenkin vähitellen herättää sielussa uinuvan tuskan, vaikka pidätelty katumus ei pääsekään täysin valloilleen. Samalla filmi sivuaa maassa rehottavaa korruptiota ja menneisyyden raskaita painolasteja. Aihe on kiinnostava, mutta elokuva on turhan hidastempoinen ja jankkaava ─ kenties lyhennetty versio (122 min.) on terävämpi.

Kyseenalaisesta käsittelytavastaan huolimatta He tappoivat öisin on ollut arvostelumenestys. Dokkari-Baftalla palkittu elokuva oli myös ehdolla parhaan dokumentin Oscarin saajaksi. Elokuva on tehty taitavasti, sillä se ei retostele gangstereiden "urotöillä", vaikka antaakin heille valokeilan. Spottivalo kuitenkin tutkii, paljastaa ja lisää ymmärrystä. Elokuva sai pian jatkoa: Indonesian massamurhia eri näkökulmasta tutkiva The Look of Silence (2014) oli niin ikään arvostelumenestys.

Pisteytys: 7/10

The Greatest Showman (2017)

Ohjannut Michael Gracey

USA 2017, 105 min.

Musikaali, Draama, Biografia

Pääosissa: Hugh Jackman, Michelle Williams, Zac Efron

 

The show must go on.

Yhdysvaltalainen liikemies P.T. Barnum (1810─1891) (Jackman) ja perusti elinaikanaan tuottoisan kummajaissirkuksen. "Friikkien" esittelyllä rikastuneen miehen elämästä ja perinnöstä saisi luotua useammankin kiinnostavan elokuvan, mutta The Greatest Showman hyödyntää Barnumin tarinaa vain pintapuolisesti. Tarinaltaan täysin tyhjänpäiväinen elokuva tavoittelee kepeää todellisuuspakoa ja ajatonta sirkuksen riemua. Iloa elokuvassa kyllä riittää, mutta se ei tartu katsojaan.

 
The Greatest Showmanin ableistinen tarina kertoo kirkasotsaisesti valkoisen, vammattoman miehen loputtomista mahdollisuuksista Yhdysvaltain viihdebisneksessä. Muiden unelmat ovat täysin alisteisia Barnumin tarinalle ja riippuvat hänen olemassaolostaan. Sirkuksen tähdistä paistaa vain kiitollisuus ja niin ikään rouva Barnum (Williams) on onnellinen vain miehensä läsnäollessa. Jos elokuvan päärooliin nousisivat edes sirkuksen tähdet tai Barnumia tutkittaisiin kriittisesti, filmi olisi heti kiinnostavampi. Vaan ei: Barnumin bisneksiä kuvataan ylistävin sanankääntein ja showmies onkin inhimillisyyden sankari. "celebration of humanity", toteaa elokuvassa teatterikriitikko ─ todellako?

Elokuvan ongelmat eivät jää kökköön tarinaan, sillä juuri mikään muukaan ei oikein kulje. Ohjaus on töksähtelevää, miljöö halvan tuntuinen ja kliseiset pop-renkutukset kiusaannuttavat. Toisaalta musiikki on makuasia: lauluja voi myös kehua tarttuviksi ja helposti haltuunotettaviksi, siihen musiikissa ja koko elokuvassa kenties on pyrittykin. Elokuvan sävelmät eivät silti millään mittapuulla ole ikimuistoisia, mutta onneksi veisuja ja tanssikenkien töminää silti on paljon, koska ilman niitä tarina olisi yksinomaan kammottava. Juuri musiikkiensa ansiosta elokuva on kerännyt komean nipun palkintoehdokkuuksia ja sirkuksen vetonaulojen voimabiisi This is Me pääsi Oscareihin asti.

Pisteytys: 2/10

Jackie (2016)

Ohjannut Pablo Larraín

USA, Ranska, Chile & Kiina 2016, 100 min.

Biografia, Historia, Draama

Pääosissa: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig

I never wanted fame. I just became a Kennedy.

John F. Kennedyn salamurha (1963) aiheutti suuren mediamylläkän, villitsi salaliittoteorioita ja suisti Yhdysvaltain ulkopolitiikan uuteen suuntaan. Samalla tapahtuma oli suuri henkilökohtainen tragedia Kennedyn lähipiirille, eritoten miehensä murhan todistaneelle Jacqueline Kennedylle (Portman). Ensimmäisen naisen osa jää saman tien taakse: on suunniteltava uutta, muutettava, huolehdittava lapsista, vaadittava tietoa ja ylläpidettävä erilaisia rooleja. Kaiken yllä häilyy surun usva.

 

Jackie on monista aikatasoista yhdistelty intiimi kertomus. Kaikki hetket ovat kuitenkin melko lähellä toisiaan ja kaikissa Jackie saa puhua suunsa puhtaaksi eri tavoin. Kuulijoina ovat pappi, toimittaja, läheinen avustaja ja edesmenneen miehen veli. Itse murhahetki välähtelee nopeina, kipeinä muistoina. Vastapainoa surun eri vaiheille tuovat vuoteen 1962 sijoittuvat kohtaukset, joissa presidentin vaimo esittelee Valkoista taloa televisiolähetyksessä.

 

Venetsiassa ensi-iltansa saanut Jackie miellytti kriitikoita ja filmi kilpaili Kultaisesta leijonasta. Pääpokaali jäi saamatta, mutta onnistunut käsikirjoitus palkittiin. Muihin elokuvan saamiin tunnustuksiin lukeutuvat muun muassa Bafta-pysti ja Oscar-ehdokkuus puvustuksesta; sellaista sieti odottaa, sillä rouva Kennedy muistetaan muotitietoisuudestaan. Aikalaistunnelmaa on muutenkin luotu tyylikkäästi ja se on huomioitu monin tavoin kuvauksessakin. Tarkkuudella rakennettu surudraama on kiinnostava henkilökuva, mutta jokin siinä jättää etäälle.

Pisteytys: 7/10

Straight Outta Compton (2015)

Ohjannut F. Gary Gray

USA 2015, 147 min.

Biografia, Draama

Pääosissa: O'Shea Jackson, Corey Hawkins, Jason Mitchell

 

Fuck tha police!

 

Kalifornian lämmössä, Comptonin katujengien keskellä jytisee hip hop. Paikalliset nuoret kollit perustavat 1980-luvun lopulla rap-yhtye N.W.A:n, joka kohoaa maanlaajuiseen suosioon. N.W.A meuhkaa katujengeistä, poliisiväkivallasta ja soittaa suutaan sanoja säästelemättä. Menestyksestä huolimatta rääväsuille löytyy vastustajia, eivätkä varsinkaan kytät katso touhua mielissään. Lopulta yhtye hajoaa keskinäisiin erimielisyyksiin ja sen jäsenet jatkavat sooloillen omilla tahoillaan.

 

N.W.A jätti merkittävän perinnön populaarimusiikin kehittymiselle. Ryhmästä ponnistivat esimerkiksi Ice Cube ja Dr. Dre, joiden nimet voivat hyvinkin olla tuttuja, vaikka hip hop -kulttuuria ei juuri tuntisikaan. Sikäli gangstarapin pioneerien tarina on kertomisen arvoinen, mutta harmillisesti toteutus ei onnistu. Straight Outta Compton on parhaimmillaan alkupuolellaan, jolloin ystävykset lyövät läpi ja nousevat huipulle. Lopussa hyvä rytmi unohtuu ja tarina polkee paikallaan, kun räppärit vain nokittelevat keskenään. Elokuvassa on tunnin verran liikaa kestoa ja aivan liikaa biografia-kliseitä. Ehkä tietty jäykkyys johtuu siitäkin, että tuottajanpallilla istui N.W.A:n entisiä jäseniä.

 

Vaikka elokuvasta jää päällimmäisenä mieleen hienoinen tylsyys, on siinä toki kehuttavaakin. Verrattain tuntemattomat näyttelijät vetävät tunteella, ja rytmikkäästi sykkivät musiikkikohtaukset ovat hyviä. Niitä voisi olla reilumminkin muun lätinän tilalla. Straight Outta Compton vastaanotti hieman ristiriitaisia arvioita, mutta katsojia sille kyllä riitti. Tarinan vetovoiman ymmärrän, mutta en pysty käsittämään, millä ansioilla elokuva sai Oscar-ehdokkuuden epätasaisesta käsikirjoituksestaan. Jos elokuvan aihio kiinnostaa, ennemmin suosittelen katsottavaksi vaikkapa hood-klassikkoa Boyz n the Hood (1991) ─ sielläkin heiluu Ice Cube, mutta tuottajapestin sijaan näyttelijänä.

Pisteytys: 5/10

Spotlight (2015)

Ohjannut Tom McCarthy

USA 2015, 129 min.

Draama, Biografia

Pääosissa: Mark Ruffalo, Michael Keaton, Rachel McAdams, John Slattery

We've got two stories here.

Vuonna 2001 päivittäislehti The Boston Globen toimituksessa päästään kiinnostavan jutun jäljille. Tutkivan journalismin Spotlight-tiimi ryhtyy selvittämään katolisen kirkon salaamia lasten hyväksikäyttötapauksia. Parilta ikävältä yksittäistapaukselta vaikuttava juttu paisuukin laajamittaiseksi valheiden ja vallan verkoksi, jonka tuominen julkisuuteen vaatii sinnikästä työtä ja kovaa kanttia.

Tositapahtumiin perustuva draamaelokuva seuraa rauhallisesti toimittajien arkipäivää. Hiljalleen tahti muuttuu intensiivisemmäksi, miltei jännittäväksi. Periksiantamaton puurtaminen on arvokasta ja Spotlightin toimittajat todella ansaitsivat Pulitzerinsa. Tällaista pitkän linjan hidasta journalismia todella tarvitaan, edelleen. Samaan aikaan hieman huvittaa: amerikkalainen raatamisen työkulttuuri on kyllä tyyten järjetöntä, mutta sitäkin elokuva onnistuu kuvaamaan aika osuvasti.

Arvostelu- ja yleisömenestykseksi kohonnut Spotlight oli ansaitusti esillä monissa elokuvagaaloissa ja kriitikoiden best of -listoilla. Menestyksensä kruununa filmi nappasi parhaan elokuvan Oscarin sekä käsikirjoitus-pystin. Käsikirjoitus on arkisuudessaan onnistunut, vaikka kenties jännitystä hieman väritetäänkin. Tarina ei silti muutu epäuskottavaksi: jotakuinkin näin tapahtumien voi kuvitella todellisuudessa menneenkin. Hieno kunnianosoitus ammattitaitoiselle toimittajakunnalle!

Pisteytys: 8/10

The Big Short (2015)

Ohjannut Adam McKay

USA 2015, 130 min.

Draama, Komedia, Biografia

Pääosissa: Steve Carell, Christian Bale, Ryan Gosling

 

Short everything that man has touched.

 

Uuden vuosituhannen alussa pankkien holveissa muhii maailmanluokan katastrofi. Romahduksen ennakkovaroitukset jäävät useimmilta huomaamatta, mutta muutama nokkela rahanhaistaja onnistuu hyötymään tilanteesta ja käärimään ennennäkemättömät voitot. Eräillä sentään moraali kolkuttaa, sillä omien voittojen kääntöpuolella irvistää toisten tappio. Lopulta koittaa vuosi 2007 ja suuri finanssikriisi jättää monen tavallisen kansalaisen työttömäksi, kodittomaksi ja rahattomaksi.

Lähihistorian synkkään rahoituskriisiin sukeltava The Big Short pyrkii tekemään talousjargonista mahdollisimman vetävää draamaa. Tarina on kyllä kiinnostava, mutta toteutus on syystäkin saanut osakseen moitteita. Elokuva on leikattu levottomasti, kamera tutisee holtittomasti ja välillä rahoitusalan kieltä selitetään rautalangasta niin, että katsoja epäilee jo elokuvantekijöiden uskoa omaan aiheeseensa. Kyllä tästä olisi tullut hyvä tarina ilman ylimääräistä sekoiluakin!

Moitteista huolimatta The Big Short on kohtalaisen vetävä kertomus, ennen muuta tosipohjaisen aiheensa vuoksi. Ahneuden, välinpitämättömyyden ja suoranaisen korruption määrä pöyristyttää, varsinkin, kun jälkiseuraamukset jo tiedetään. Elokuva perustuu Michael Shortin samannimiseen kirjaan (2010), ja käsikirjoitus palkittiin muun muassa Oscarilla ja Baftalla. Ohjaaja Adam McKayn (s. 1968) seuraavat elokuvat Vice (2018) ja Don't Look Up (2021) ovat myös keränneet Oscar-ehdokkuuksia. Seuraavia, vielä työn alla olevia teoksia voinee odotella hienoisella mielenkiinnolla.

Pisteytys: 6/10

The Theory of Everything - Kaiken teoria (2014)

Ohjannut James Marsh

Iso-Britannia & Japani 2014, 123 min.

Biografia, Draama, Romantiikka

Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones

 

What is the nature of time?

 

Fyysikko-kosmologi Stephen Hawking (1942─2018) on tullut tunnetuksi paitsi tutkimuksellisista ansioistaan, myös ALS-sairaudestaan. James Marshin (s. 1963) biografia kuvaa Hawkingin (Redmayne) nuoruusvuosia Cambridgen yliopiston väitöskirjatutkijana. Noina vuosina nuori tutkija kiinnostuu ajan olemuksesta, sairastuu vakavasti ja rakastuu kirjallisuutta opiskelevaan Janeen (Jones). Edessä siintävät vuodet ovat onnellisia mutta vaikeita, sillä Stephenin sairaus pahenee.

Kaiken teorian kantava ajatus on, että Stephen Hawkings tutkii aikaa, vaikka hänellä sitä ei tunnu olevan tarpeeksi. Jälkiviisaana toki tiedämme, että olihan niitä elinvuosia sittenkin enemmän kuin aluksi luultiin. Idea ei kanna ja tarina tuntuu auttamattoman tyhjänpäiväiseltä. Kun perusajatus puuttuu, ei auta, että muut osat ovat kohdillaan. Tyylikäs miljöö, pätevät näyttelijät ja kiinnostava päähenkilö ovat toki onnistumisia. Niiden ansiosta filmi välttää viihteestä.

Marraskuussa 2014 ensi-iltansa saanut Kaiken teoria tuli teattereihin suuren ennakkomainonnan saattelemana. Täydellisesti Oscar-sesonkiin muotoiltu sentimentaalinen filmi ei lopulta ollut voittomagneetti, vaikka se monia eri ehdokkuuksia keräsikin. Parhaiten pärjäsi lopulta Eddie Redmayne, jonka fyysinen roolisuoritus toi muun muassa parhaan miesnäyttelijän Oscarin ja Baftan. En moiti hyvin suoriutuvaa Redmaynea, mutta toivon, että Stephen Hawkingin ura ja oivallukset saavat joskus arvoisensa elokuvan. Tämä latteus joutaa siinä vaiheessa Oscar bait -filmien mustaan aukkoon, jossa sille riittää lajitovereita.

Pisteytys: 5/10

12 Years a Slave (2013)

Ohjannut Steve McQueen

USA & Iso-Britannia 2013, 134 min.

Draama, Biografia, Historia

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o

 

I don't want to survive. I want to live.

 

Solomon Northup (n. 1807─1864) oli newyorkilainen muusikko, joka kidnapattiin orjuuteen vuonna 1841. Ihonväristään huolimatta Northup oli syntynyt vapaana, mutta hänellä ei ollut mahdollisuutta todistaa seikkaa etelän orjakauppiaille. Kukapa plantaasinomistaja mustaa miestä auttaisi? Lopulta Northup pääsi vapauteen ja kirjoitti kokemuksistaan muistelmateoksen 12 Years a Slave (1853), joka on toiminut perustana tälle sielua viiltävälle biografialle.

12 Years a Slave on aiheeltaan synkkä ja sen katsominen tekee pahaa monessa kohdassa. Elokuva ei silti ole ylettömän raskasta tai vastenmielistä seurattavaa, sillä draama on rakennettu taitavasti. Katsojaa sentään huojentaa tieto siitä, että Solomonin (Ejiofor) osalta piina on tuleva päätökseensä ─ mutta entä kaikki muut orjat, joilla ei ole samaa etuoikeutta? Steve McQueenin historiadraama on väkevä muistutus maailmassa edelleen vallitsevasta epätasa-arvosta ja sen juurista.

Erinomaiseen suosioon kohonnut elokuva menestyi näyttävästi teattereissa ja kriitikoiden arvioissa. Parhaan elokuvan Oscarin lisäksi akatemiapysti tuli sekä onnistuneesta käsikirjoituksesta että Lupita Nyong'on tunteikkaasta roolisuorituksesta. Chiwetel Ejiofor puolestaan ansaitsi roolistaan Baftan. Vielä kymmenvuotisjuhlavuonnaan 12 Years a Slave on terävä ja mieleenjäävä teos; ehdottomasti edelleen yksi vuoden 2013 parhaimmista elokuvista.

Pisteytys: 8/10

22. luukku: 10 vuotta sitten (The Grandmaster, 2013)

If life had no regrets it would be really boring.

 

Päivän luukusta pölähtää lumipyryä suoraan takavuosien Kiinasta. Ennen tuiskuun puskeutumista muistellaan tovi elokuvavuoden 2013 menestysfilmejä. Vuotensa suurimpia kassamagneetteja olivat niin ikään kuurankukkaiset Frozen (2013) ja Iron Man 3 (2013), eikä niille paljoa hävinnyt Oscar-menestys Gravity (2013). Mainetta ja kunniaa niittivät räävitön kiroilubiletys The Wolf of Wall Street (2013), riipaiseva orjuusdraama 12 Years a Slave (2013) ja häkellyttäväksi hitiksi pyörähtänyt Sharknado (2013). Parina nostona 10-vuotiaiden juhlaparaatiin kohotettakoon kaunis piirrossatu Prinsessa Kaguyan taru (2013), taidokas kylmän sodan draama Ida (2013) sekä aikanaan hartaasti odotettu rakkaustrilogian päätösosa Rakkautta ennen keskiyötä (2013).

 

 

Yi dai zong shi - The Grandmaster
Ohjannut Wong Kar-wai

Hongkong & Kiina 2013, 130 min.

Biografia, Toiminta, Draama

Pääosissa: Tony Chiu-wai Leung, Ziyi Zhang, Chang Chen

 

 

 

 

The Grandmaster uppoutuu kiinalaisen kungfun historiaan. Filosofinen elokuva sijoittuu 1930─1950-lukujen Kiinaan, sotien ja mullistusten vuosiin, jolloin jopa taistelulajien eri koulukuntien välillä oli syvä juopa. Ajanjaksoa tutkitaan yhden miehen kautta: sittemmin Bruce Leen mentorina tunnettu taistelulajimestari Ip Man (Chiu-wai) pyrkii yhdistämään toisistaan erkaantuneet koulukunnat.

Wong Kar-wain kungfu-elokuva nautiskelee lajityyppinsä koreografisista perinteistä, mutta tekee sen ohjaajan tutun tunnelmoivalla, lähes unenomaisella tyylillä.  The Grandmaster on niin tiiviiden lähikuvien elokuva, että välillä on vaikea saada happea. Toisaalta elämys on siksi korostetun aistikas ─ pakkanen puree poskia ja kaatosade lotisuttaa leukoja! Aistielämysten ohella elokuva tavoittaa Kar-waille tyypillisen haikean tunnelman, mutta jää kuitenkin hieman liiankin etäiseksi ja hauraaksi. Vai onko epätyypillinen biografia vain hankala vastaanotettava?

The Grandmaster menestyi oivasti niin Hongkongissa kuin Kiinassa, mutta kansainväliseen suosioon nousseen ohjaajan teosta odotettiin toki muuallakin. Oscareissa elokuva huomioitiin ansaitusti kuvauksen ja puvustuksen ehdokkuuksilla. The Grandmaster ei aivan nouse Kar-wain muutamien muiden mestariteosten rinnalle (esim. In the Mood for Love, 2000), vaikka sen tyyli viehättääkin. Katsoessa olo on hieman haikea ennen muuta siksi, ettei Kar-wai ole ohjannut mitään sitten The Grandmasterin. Pari tv-sarjaa on tiettävästi työn alla, mutta toistaiseksi lienee täysi arvoitus, palaako Kar-wai vielä elokuvien pariin.

Pisteytys: 7/10

5. luukku: 90 vuotta sitten (Henrik VIII:n yksityiselämä, 1933)

Chop my head?

Vuonna 1933 steppikuningas Fred Astaire teki elokuvadebyyttinsä (Suurkaupungin tytär, 1933), Kippari-Kalle-lyhytelokuvien (1933─1957) sarja näki ensi kertaa päivänvalon ja monissa suomalaisissa filmeissä rallatti iki-ihana yleisösuosikki Georg Malmstén. Vielä tuntemattomat tulevat elokuvatähdet Michael Caine, Roman Polanski ja Gene Wilder uinuivat viattomina kehdoissaan, autuaan tietämättöminä valkokankaiden vetovoimasta.

Vuoden 1933 elokuvista muistetaan eritoten näyttävä musikaali 42. katu (1933), Marx-veljesten hupailu Neljä naurettavaa naapuria (1933) sekä jännittävä tehosteklassikko King Kong (1933). Päivän filmissä lähdetään kuninkaallisille jäljille. Kuninkaallisista kertova The Crown -sarja (2016─2023) on kiehtonut viime vuosina, joten miksipä eivät aiemmatkin kruunupäät innostaisi!

 

 

The Private Life of Henry VIII - 

Henrik VIII:n yksityiselämä
Ohjannut Alexander Korda

Iso-Britannia 1933, 97 min.

Biografia, Historia, Draama, Komedia

Pääosissa: Charles Laughton, Robert Donat, Merle Oberon

 

 

 

Englannin kuningas Henrik VIII (1491─1547) muistetaan itsevaltaisena ja sotaisena hallitsijana, joka vaihtoi vaimoja kuin sukkia. Halu päättää ensimmäinen avioliitto sysäsi peräti käyntiin uskonpuhdistuksen, mikä on terävä osoitus hallitsijan mahtavasta vallasta. Tässä biografiassa kaikki historialliset nyanssit eivät ole ihan kohdillaan, mutta vaimonvaihtoon keskittyvä tarina kelpaa kyllä hauskaksi viihteeksi.

Henrik VIII:n yksityiselämä aloittaa tarinansa suoraan Henrik-kuninkaan (Laughton) toisen avioliiton loppuvaiheista. Pari vaimoa menettää päänsä ja yksi kuolee synnytykseen, mutta sentään jokuselle ex-rouvalle riittää elinpäiviä eronkin jälkeen. Hieman kuivakasta nimestään huolimatta elokuvan ote on ennen muuta humoristinen. Sävyä korostavat esimerkiksi hauskat mässäilykohtaukset, joilla on sittemmin ollut suuri vaikutus Henrik VIII:n historiakuvaan ─ tosiasiassa aikansa hovielämä ei ole ollut ihan sellaista porsastelua kuin filmi antaa olettaa.
 

Englantilaishovin seikkailut vetosivat yleisöihin kotimaan ulkopuolellakin, ja niinpä elokuvasta tuli sangen iso hitti maailmalla. Elokuvan ehdoton tähti on pääroolia näyttelevä Charles Laughton, joka palkittiin riemastuttavasta kuningastulkinnastaan Oscarilla. Menestysrooli avasi Laughtonille tien tähtiin: yksi miehen ikonisista roolitöistä syntyi jo parin vuoden päästä, kun hän julmisteli vaikuttavasti HMS Bountyn kapteenina elokuvassa Kapina laivalla (1935).

Pisteytys: 7/10

The Wolf of Wall Street (2013)

Ohjannut Martin Scorsese

USA 2013, 180 min.

Biografia, Rikos, Komedia

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, Kyle Chandler

 

There's no nobility in poverty.

The Wolf of Wall Street on korruptoituneen pörssimeklari Jordan Belfortin (DiCaprio) rötöselämään uppoutuva biografia. Tarina alkaa vaurastumisen vuosista, jolloin Belfort keksii keinotella itselleen suuria summia rahaa hyväuskoisten vähävaraisten kustannuksella. Näin amerikkalainen unelma toimii! Kun bisnes kasvaa ja vauraus lisääntyy, muuttuu vapaa-ajan sekoilu yhä hullummaksi. Kun on rahaa, voi tehdä mitä vaan ─ kunnes FBI haistaa puuhassa jotain epäilyttävää.

Mustalla huumorilla ryyditetty elokuva kertoo vauraasta, ällöttävästä juppiajan elostelusta, joka ei tunne hyvän maun rajoja. Estoton elokuva rikkoi kiroiluennätyksen, ja muutenkin räävittömyyden tavoitteessa onnistutaan messevästi. Yllättävyys toimii parhaiten ensikatselulla: näin toisella kerralla jäi tuntu, ettei elokuva lopulta sano superrikkaiden sekoiluista oikein mitään uutta. Tarinallisesti paljon samaa on filmissä Wall Street - rahan ja vallan katu (1987), vaikka aiheen käsittelytapa ja elokuvan lajityyppi toki on aivan erilainen.
 

The Wolf of Wall Street nousi odotetuksi hittielokuvaksi, vaikka arvioissa sitä ei nostettukaan Martin Scorsesen parhaimmistoon. Kaikki viisi Oscar-ehdokkuutta jäivät lunastamatta, eikä elokuvasta muutenkaan tullut erityistä palkintomagneettia. Oliko seksiä, huumeita ja dollareita tykittävä elokuva kuitenkin raadeille liian räväkkä vai sittenkin hieman tyhjänpäiväinen? Ylikulutuksella retostelusta on kyllä pätevästi rakennettu viihdyttävää seurattavaa, mutta lopulta jäljelle jää ontto olo. Ahneudelle ja hyväksikäytölle ei tule loppua, se vain muuttaa muotoaan.

Pisteytys: 7/10