Naked Lunch ─ Alaston lounas (1991)

Ohjannut David Cronenberg

Kanada, Iso-Britannia & Japani 1991, 115 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Peter Weller, Ian Holm, Judy Davis, Roy Scheider

 

Exterminate all rational thought.

 

Tuholaistorjuja William Lee (Weller) saa yhteydenoton erikoiselta jättikuoriaiselta. Peräpäästään puhuva ötökkä esittäytyy Leen pomoksi, joka odottaa jatkossa Leen toimittavan hänelle tärkeitä raportteja. Agentiksi ajautuvan Leen tehtävänä olisi murhata oma vaimonsa Joan (Davis), joka on pahassa hyönteismyrkkykoukussa. Sattumalta murha onnistuu ja Leen täytyy paeta Välitilaan.

Beatkirjailija William S. Burroughsin tunnetuin romaani Alaston lounas (1959) on huumetripeissä hourailua ja tajunnanvirtaista yhteiskuntakritiikkiä. Tämä elokuva perustuu kirjaan vain osittain ja on lisäksi surrealistinen kertomus Burroughsin romaanin synnystä. Ajatusten vapauttamisen ja mielen kontrolloinnin teemat kuvaavat kiinnostavasti kirjoittamista, joka on elokuvan keskeinen aihio. Teemoihin on kudottu paljon muutakin, kuten Burroughsin kirjassaan käsittelemää homoseksuaalisuutta. Suhde seksuaalisuuteen on sinänsä ilahduttavan mutkatonta, vaikka esitystavassa onkin oman aikansa yksipuolisuutta ja stereotyyppejä.

 

Ellottavan ötökkäkauhun mestari David Cronenberg on visioinut täysin järjettömän maailman taitavasti, sillä lähdeteos ei ole helpoimmasta päästä edes lukea. Hieman scifiltä maistuvassa elokuvassa on ripaus film noirien tunnelmaa: juoni on kiehtovan käsittämätön kuin Syvässä unessa (1946), mutta oudoiksi olennoiksi muuttuvine kirjoituskoneineen tarina on vielä älyttömämpi. Riemukkaan kummaa tunnelmaa tahdittaa vapaasti tempoileva jazz. Ötökkäpulverin tarjoama hallusinointitrippi ei ole kaikkien makuun, mutta matka on taatusti mieleenpainuva.

Pisteytys: 7/10

El Topo (1970)

Ohjannut Alejandro Jodorowsky

Meksiko 1970, 125 min.

Lännenelokuva, Avantgarde

Pääosissa: Alejandro Jodorowsky, Robert John, Mara Lorenzio

 

Bury your first toy and your mother's picture.

 

El Topo on häkellyttävä surrealistinen lännenelokuva. Psykedeelinen tarina kertoo miehestä nimeltä El Topo (Jodorowsky), joka kulkee halki verilöylyjen ja loputtoman hiekan kohti valaistumista. Poikansa kanssa matkustava mies etsii neljää mestaria, jotka hänen on määrä voittaa. Luoti luodilta muuttuu tehtävä yhä vaikeammaksi ja epäilyttävämmäksi. Kuolleiden mestareiden oppeja meditoivasta El Toposta tulee jumalallinen pelastaja, jonka on kuitenkin kohdattava poikansa jälleen.

 

Kauniilta houreunelta tuntuva El Topo ottaa vaikutteita spagettiwesterneistä, mutta loppua kohti tunnelma vyöryy kohti fellinimäistä sirkusta. Surrealismi vie ajatukset lajin mestariin Luis Buñueliin. Eri elementtien yhdistelmä on iloista leikittelyä, ja luovaa kokeellisuutta voi vain ihailla. Elokuva on vuosien saatossa jakanut mielipiteitä, eikä trippi välttämättä maistu kaikille. Ei yllätä, että teoksen faneiksi ovat tunnustautuneet kummia filmejä tehneet David Lynch ja Samuel Fuller.

Alejandro Jodorowsky (1929─) on ehtinyt elämänsä aikana paneutua esittävän taiteen ohella psykologiaan ja filosofiaan, ja El Topon tapaan mies on ehtinyt toimia jonkinlaisena henkisenä gurunakin. Ohjaajan intohimot selittävät El Topossa vilisevää symboliikkaa ja henkisyyttä, joiden kaikkien huomaamiseen ja ymmärtämiseen tarvittaisiin vähintään muutama katselukerta. Aivan ensinäkemältä lienee vain parasta nauttia ihanasta outoudesta ja häikäisevistä maisemista!

Pisteytys:

8/10

8 x Halloween: osa II (Valerie and Her Week of Wonders, 1970)

Is all this but a dream?

Vuonna 1970 kauhuelokuvissa suosittuja aiheita olivat vampyyrikuvaukset, mutta aivan kaikki näistä teoksista eivät noudattele kovin perinteistä Dracula-linjaa. Tsekkiläinen Valerie and Her Week of Wonders päästää vanhan verenimijän irti oudon tunnelman sävyttämänä. Nykyelokuvista mieleen tulee varsin voimakkaasti Midsommar (2019), jonka yhtenä innoittajana Valerie on hyvinkin saattanut toimia. Jos etsii lisää erikoista kauhutunnelmaa tasan viidenkymmenen vuoden takaa, katsottavaksi sopii italialaisen giallo-mestarin Dario Argenton verevä klassikko Kuoleman lintu (1970).

 

Valerie a týden divu - Valerie and Her Week of Wonders
Ohjannut Jaromil Jires

Tsekkoslovakia 1970, 77 min.

Kauhu, Fantasia

Pääosissa: Jaroslava Schallerová, Helena Anýzová, Jirí Prýmek

Nuori tyttö Valerie (Schallerová) asuu kahdestaan isoäitinsä (Anýzová) kanssa. Eräänä päivänä Valerie havahtuu etsimään kadonneita korvakorujaan, jotka häneltä varastettiin kesken makeimpien unien. Koruja etsiessään Valerie kohtaa ahnaita vampyyreita, todistaa mitä erikoisempia näkyjä läheisistä ihmisistä ja kokee nuorta lempeä. Mikä Valerien maailmassa on unta, mikä totta?

Valerie and Her Week of Wonders edustaa Tsekkoslovakian uutta aaltoa. Valtavan kauniisti kuvattu, kutkuttava kauhu-uni on vuosien saatossa saanut syystäkin kehuvia arvioita kriitikoilta, onhan goottitunnelmaa, satuja ja symboliikkaa taitavasti yhdistävä teos aivan ainulaatuista fantasiaa. Maailma on väritykseltään lempeä ja valoisa, mutta oudon hirviön uhka ja yhteisössä vellovat noitavainot varjostavat kauniita päiviä ─ viattomuuden aika on pian päättyvä. Surrealistista tunnelmaa korostaa erikoisen mieleenpainuva musiikki. 

 

Temaattisesti Valerie käsittelee naiseksi varttumista ja kuukautisten alkamisen tuomaa muutosta. Valerien kotikylässä naisen hedelmällisyys ja seksuaalisuus nähdään pahuutena, mutta viaton nuori ei vielä ymmärrä hävetä kehonsa luonnollisia muutoksia. Kauhun aiheeksi kohoavatkin aikuisten ahnaat perversiot ja kieroutuneet ajatusmallit. Tematiikan käsittely ei ymmärrettävästi ole aivan helppoa. Muutamassa kohtauksessa tuntuu kylmäävältä, että päähenkilöä esittävä Jaroslava Schallerová todella on hädin tuskin 14-vuotias. Pehmopornoksi elokuvasta ei silti (onneksi) ole eikä se ole kaiketi ollut tavoitteenakaan. Niin ihastuttavan kauniita ja outoja kohtauksia kuin Valeriessa onkin, muutamat hetket nuoren tytön seksualisoinnin kuvastossa jäävät kaihertamaan.

 

Pisteytys: 7/10

Eraserhead (1977)

Ohjannut David Lynch
USA 1977, 89 min.
Kauhu
Pääosissa: Jack Nance, Charlotte Stewart

In Heaven, everything is fine.

David Lynchin (1946─) ensimmäinen kokopitkä elokuva sijoittuu synkkään unenomaiseen maailmaan, joka täyttyy koneiden huminasta ja reistailevien sähkölaitteiden rätinästä. Tarinan päähenkilö Henry (Nance) elää kolealla teollisuusalueella ja saa tyttöystävänsä (Stewart) kanssa epämuodostuneen lapsen, jonka hoito jää lopulta Henryn vastuulle. Elokuvan painajaismaisessa todellisuudessa ei aina ole selvää, milloin nähdään unta ja milloin vastaan tulevat asiat ovat todellisia.

Eraserhead tuo mieleen 1960-luvun underground-leffat ja Luis Buñuelin surrealismin, mutta silti elokuva ei ole pelkkää hankalasti ymmärrettävää outoilua. Tarinassa on sopiva annos valtavirtaelokuvista tuttua selkeä kaavaa, eikä kärryiltä tipu, vaikka ei jaksaisikaan analysoida jokaista vastaan tulevaa kummallisuutta. Sitä paitsi elokuvan puistattava estetiikka vetää kumman hypnoottisella tavalla puoleensa. Vanhemmuuden pelkoa ja yhteiskunnasta vieraantumista tuskin on käsitelty missään toisessa elokuvassa yhtä erikoisella tavalla!

Vaikka David Lynch tätä nykyä on iso nimi, 1970-luvulla Lynch vasta opiskeli elokuvantekoa. Eraserhead syntyi suurella panostuksella ja intohimolla, mutta outo teos miellytti vain tiettyjä taiteilijapiirejä. Kulttimaineen syntyä ei kuitenkaan tarvinnut kovin kauaa odotella, ja Lynchin urakin lähti pian nousuun läpimurtoteos Elefanttimiehen (1980) siivittämänä. Vuosikymmeniä myöhemmin on hauska huomata, miten tunnistettavaa Lynch-tyyliä Eraserhead onkaan. Samaa tunnelmaa tosin tarjoaa myös Lynchin vielä varhaisempi lyhytelokuva The Alphabet (1968).

Pisteytys:
9/10

Le Charme discret de la bourgeoisie - Porvariston hillitty charmi (1972)

Ohjannut Luis Buñuel
Ranska 1972, 102 min.
Komedia
Pääosissa: Fernando Rey, Paul Frankeur, Delphine Seyrig, Bulle Ogier

I'm delighted to meet you.

Joukko yläluokkaisia tuttavia aikoo illallistaa yhdessä, mutta suunnitelmat romuttuvat kerta toisensa jälkeen. Pienestä huumekaupasta ja flirtistä huolimatta ystävysten elämä ei ole kovin tapahtumarikasta, mutta unelmissaan kukin vapautuu kahleistaan ja tekee mitä haluaa. Luis Buñuelin surrealistinen komedia kietoo todellisuuden ja päähenkilöiden unet niin tiiviisti yhteen, ettei lopussa voi olla aivan varma siitä, kummassa maailmassa kulloinkin liikutaan. Ehkäpä kaikki onkin vain unta?

Ilman unien tapahtumarikkautta kertomus olisi tylsä kuin mikä, sillä illallisten peruuntumista lukuunottamatta elokuvan "todellisessa maailmassa" ei oikeastaan tapahdu mitään. Mielenkiinto kohdistuu yläluokkaiseen performanssiin, joka on mahdollista rikkoa kulissien takana ja unimaailmassa. Katsojaakin koijataan antaumuksella, ja mikäpä sen paremmin pitäisi vireystilaa yllä! Liekö nyt kuitenkin kyse katsojan nuupahtaneesta olotilasta, kun yläluokan hulluttelut eivät tällä katselukerralla säväyttäneet aivan ennakko-odotusten mukaisesti.

Porvariston hillitty charmi (engl. The Discreet Charm of the Bourgeoisie) menestyi ilmestyessään mainiosti ja palkittiin mm. parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Buñuelin uran loppuvaiheita edustava elokuva on jäänyt yhdeksi ohjaajan tunnetuimmista teoksista ja se on kiistämättä maineensa ansainnut. Porvariston hillitty charmi kietoo viehättävästi yhteen piirteitä Buñuelin uran eri vaiheilta: absurdi illallinen tuo mieleen draamakomedian Tuhon enkeli (1962) ja erään pariskunnan lemmenleikit vievät ajatukset aikanaan pahennusta herättäneeseen komediaan Kulta-aika (1930).

Pisteytys:

8/10

W.R. - Misterije organizma - W.R. - Organismin mysteerit (1971)

Ohjannut Dusan Makavejev
Jugoslavia & Länsi-Saksa 1971, 84 min.
Fantasia, Komedia
Pääosissa: Milena Dravic, Jagoda Kaloper

Comrade lovers, for your health's sake, fuck freely!

Serbialainen ohjaaja Dusan Makavejev (1932─2019) on tunnettu rajoja rikkovista elokuvistaan, joista nimekkäimmät syntyivät 1960─1970-luvuilla. W.R. - Organismin mysteerit (engl. W.R.: Mysteries of the Organism) on Makavejevin teoksista taatusti tunnetuin, mutta ei siltikään kovin kuuluisa. Jugoslavialaista mustaa aaltoa edustava teos tarkastelee kotimaansa ongelmia mustan huumorin keinoin ja on täten kaukana Hollywoodin valtavirrasta, vaikka käsitteleekin aikakautensa suuria teemoja ─ kommunismia ja seksuaalisuutta.

W.R. ei tyydy tarkastelemaan aikansa ilmiöitä ulkokultaisesti, vaan yhdistää luovasti ronskit seksikohtaukset  ja psykiatri Wilhelm Reichin orgasmitutkimukset Stalinin aikaiseen propagandaan. Elokuvan rakenne ei ole kovin helppo, mutta punaisen langan saattaa ainakin hetkittäin löytää, jos hiemankaan tuntee surrealistista elokuvaperinnettä. Ennen varsinaisen filmin alkua W.R. valmistelee katsojiaan lyhyillä alkuteksteillä, joista tärkein on kehoitus nauttia, tuntea ja nauraa. Näiden kolmen avainsanan avulla homman jujusta saa parhaiten otteen, vaikka aivan ensikatselulla elokuva ei välttämättä täysin avaudukaan.

Yhdysvalloissa ja Jugoslaviassa kuvattu kriittinen W.R. ei päässyt levitykseen kotimaassaan, mutta filmi ei silti jäänyt vaille huomiota. Cannesissa kriitikot ottivat elokuvan vastaan ilolla ja Berliinissä Makavejev sai FIPRESCI-kunniamaininnan. Suomessakin K-18-leiman saanut filmi keräsi yllättävän runsaasti katsojia, ehkäpä osittain lukuisten seksikohtausten ansiosta. W.R. yhdistelee erilaisia tyylisuuntia hauskan kekseliäästi, mutta kiistämättä filmi on myös hitusen raskasta seurattavaa. Mikäli Balkanin kylmän sodan aikainen poliittinen historia kiehtoo, tätä elokuvaa ei sovi ohittaa.

Pisteytys:
6/10

Week-end - Viikonloppu (1967)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1967, 105 min.
Seikkailu, Komedia
Pääosissa: Mireille Darc, Jean Yanne

Are you in a film or in reality?

Aviopari (Darc & Yanne) lähtee roadtripille vaimon vanhempien luokse perintöä himoiten. Rattoisan viikonloppuajelun sijaan matka ottaa rajun suunnan jo heti alussa, eikä ahne päämäärä ole sen parempi. Metsän siimeksestä tosin löytyy porvarillista menoa kyseenalaistava elämäntapa, jonka pyörteissä pariskunnan retki saa uuden suunnan. Itse tarina vyöryy kovalla vauhdilla yhä surrealistisempaan suuntaan, eikä katsoja lopulta hätkähdä kovin vähäisestä. Mitäpä olisikaan pieni kannibalismi uusien ystävien kesken!

Kaupungin kuhinasta pois suuntaava elokuva heijastaa ihmisen paluuta luontoon. Idea havainnollistuu jo kuvattaessa autojensa kanssa nollasta sataan kiihtyviä itsekkäitä kuskeja. Jokaisen lelu on hienoin, arvokkain ja tärkein, mutta käytöstavoista ei voi sanoa samaa. Myös päähenkilöt ovat näennäisen elitistisiä ja muodinmukaisia, mutta kulttuurin kahleet romuttuvat maantieraivon tai ahneuden vallatessa mielen. Räväkän esitystyylin taustalla piilee osuvia huomioita niistä ihmisluonnon puolista, joita yritämme parhaamme mukaan peitellä ja häivyttää.

Viikonloppu on tätä nykyä Jean-Luc Godardin tunnetuimpia ja arvostetuimpia elokuvia, joskaan vielä ilmestyessään elokuva ei saavuttanut kovin kummoista mainetta. Groteski painajainen on kiistämättä hieman hankalasti sulateltava kokonaisuus, joka tuskin aukeaa yhdellä katselukerralla. Kiinnostavan teemansa ja yhteiskuntakritiikkinsä ohella Viikonloppu herättää myös ajatuksia elokuvakerronnasta: levottomat välitekstit ja leikkaukset, paikoitaiset toistot ja tyylilajeilla leikittelyt aktivoivat katsojaa lukemaan elokuvaa. Vai lukeeko elokuva katsojaa?

Pisteytys:

8/10

Sedmikrásky - Tuhatkaunokit (1966)

Ohjannut Vera Chytilová
Tsekkoslovakia 1966, 74 min.
Komedia
Pääosissa: Ivana Karbanová, Jitka Cerhová

How do you know you exist?

Vera Chytilován (1929─2014) Tuhatkaunokit (engl. Daisies) päästää irti kaksi miesten maailmassa turhautunutta nuorta naista. Marie-nimiset naiset (Karbanová & Cerhová) päättävät lyödä kaiken läskiksi, ahmia kiellettyjä hedelmiä, juopua väärässä paikassa, aiheuttaa paheksuntaa ja tulla hemmotelluiksi. Tsekkoslovakialaista uutta aaltoa edustava Tuhatkaunokit kritisoi yhteiskunnallista piittaamattomuutta, räjäyttää liudan tabuja ja antaa 1960-lukulaisen feminismin kukoistaa valtoimenaan.

Surrealismilla ja dadalla sävytetty anarkistinen komedia viehättää räväkkyydellään, joka ilmenee upeiden hahmojensa ohella muissa napakoissa kerrontakeinoissa kuten erivärisinä räpsyvissä filttereissä. Tyyli on yhtäältä korostetusti oman aikansa kuva, mutta samalla elokuva tuntuu hämmästyttävän tuoreelta ja viisikymppisenäkin aivan täysin uudelta. Vaikutelma syntyy siksi, ettei aivan vastaavaa teosta taida olla olemassakaan. Rajoja rikkovia naiselokuvia toki on muitakin: tunnettuna, jos toki tyyliltään kovin erilaisena esimerkkinä mieleen nousee ensimmäisenä Thelma ja Louise (1991).

Arvata saattaa, ettei Tsekkoslovakian valtionjohdolla mieli keittänyt mettä Tuhatkaunokkien ansiosta. Yleisöjä miellyttänyttä filmiä ei silti saatu lakaistua maton alle, oli ainoastaan tyytyminen Chytilován uran hankaloittamiseen. Ohjaaja päätyi epäviralliselle mutta tiukasti kontrolloidulle mustalle listalle vuosikymmeneksi, eikä Chytilován työskentelyä tehty turhan helpoksi senkään jälkeen. Se on sääli, vaikka uusiakin teoksia vielä syntyi. Kuitenkin olisi ollut kiehtovaa, jos Chytilová olisi päässyt luomaan lisää nokkelia aikalaiskommentaareja juuri 1960-luvun kiihkeään todellisuuteen. Onneksi Tuhatkaunokit sentään tarjoavat makeaa mahan täydeltä.

Pisteytys:

10/10

De man die zijn haar kort liet knippen - Mies, joka antoi leikata tukkansa lyhyeksi (1966)

Ohjannut André Delvaux
Belgia 1966, 94 min.
Draama
Pääosissa: Senne Rouffaer, Beata Tyszkiewicz

She said: "See you soon".

Johan Daisnen samannimiseen romaaniin (1947) perustuva elokuva kertoo opettaja Govert Miereveldista (Rouffaer), joka on rakastunut palavasti oppilaaseensa Fraudiin (Tyszkiewicz). Lukuvuosi päättyy ja samoin Fraudin oppivelvollisuus, eikä Miereveld saa kerrottua tunteistaan. Kasvava ahdistus saa Miereveldin vaihtamaan maisemaa, mutta tunteet ja niiden tuoma tuska eivät jätä häntä rauhaan.

Ensi alkuun aikuisen miehen rakkaus teinityttöön tuo mieleen Stanley Kubrickin Lolitan (1962), mutta tarkastelukulma on erilainen ja tunnelma roimasti synkempi. Elokuvan sävy on erikoisella tavalla surrealistinen: yksittäisistä kohtauksista outoutta on vaikeaa huomata, mutta tarinan edetessä kummallisuuden tunne kasvaa. Päämääränä on korostaa Miereveldin mielenterveyden horjumista, sisäistä kamppailua ja vähittäistä erkaantumista ympäröivästä maailmasta.

Mies, joka antoi leikata tukkansa lyhyeksi (engl. The Man Who Had His Hair Cut Short) on belgialaisen André Delvauxin (1926─2002) ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö. Ilmestyessään elokuva ei juuri saavuttanut suosiota kotimaassaan, mutta Delvauxin esikoinen on sittemmin noussut arvoon myös Belgiassa. Ensi-iltavuonnaan Mies, joka antoi leikata tukkansa lyhyeksi noteerattiin esimerkiksi Britanniassa. Elokuva voitti BFI:n Sutherland Trophyn, jolla on palkittu mielikuvituksellisia ja uusia tuulia henkiviä elokuvia vuodesta 1958 lähtien. Elokuva on maineikkaassa seurassa, sillä aiempien palkinnonsaajien kaartiin lukeutuvat muun muassa Seikkailu (1960) sekä takautuvasti palkittu Ensimmäinen matka (1953).

Pisteytys:
7/10

The Exterminating Angel - Tuhon enkeli (1962)

Ohjannut Luis Buñuel
Meksiko 1962, 95 min.
Draama, Fantasia, Komedia
Pääosissa: Silvia Pinal, Enrique Rambal, Claudio Brook

Death is preferable to this anarchy.

Joukko hienostoväkeä kokoontuu fiinille illalliselle, mutta mitä tapahtuu, kun upeasta juhlasta ei koskaan pääse lähtemään? Osa ikuisiin juhliin vangiksi jääneistä yrittää luoda järjestystä syntyvään kaaokseen, mutta valtaosalla pettävät hermot ja mieli horjuu. Ulospääsyn mahdottomuus on selittämätön mysteeri, mutta sen syytä ei ole tarpeen tietää. Pääasia on, että tapakulttuurin kangistamat elitistit ovat joutuneet valtavan herkulliseen tilanteeseen vailla paon mahdollisuutta. Sielläpä ovat kuin kultakalat maljassa!

Jo elokuvan ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana selviää, ettei kerronta välttämättä noudata aivan tavanomaisia konventioita. Luis Buñuelin surrealismi vilahtelee tarinassa pieninä vitseinä tai outoina käänteinä, mutta mistään Andalusialaisen koiran (1929) kaltaisesta absurdista teoksesta ei sentään ole kyse. Tuhon enkeli  (En ángel exterminador) on tulkittu niin kuvauksena Francon ajan espanjalaisesta eliitistä kuin myös porvariston moraalista. Elokuvaan toki sopivat monet selitykset ─ eritoten siitä syystä, että ohjaaja itse jätti elokuvan tulkinnan täysin katsojille.

Ajattomimmillaan Tuhon enkeli on kuvatessaan satiirin keinoin kulttuurimme hupaisuutta. Kuinka ällistyttäviä ovatkaan ne tavat, joilla ihmiset osaavat rajoittaa elämäänsä ja tehdä siitä mahdollisimman jäykkää ja hankalaa! Nokkelan elokuvan hykerryttävän hyvä idea ei tosiaan hivellyt edellämainitun Francon mieltä ja Neuvostoliitossakin filmi päätyi kieltolistalle. Muutoin Tuhon enkeli menestyi mainiosti ja palkittiin esimerkiksi Cannesissa. Sittemmin elokuva on muodostunut yhdeksi parhaimmista Buñuel-klassikoista, 1001-listalle elokuva tosin lisättiin vasta vuonna 2013.

Pisteytys:

9/10

Heaven and Earth Magic (1962)

Ohjannut Harry Smith
USA 1962, 66 min.
Animaatio, Avantgarde, Surrealismi

The loss of a very valuable watermelon.

Avantgarde-animaatio Heaven and Earth Magic herättää vanhat lehtileikkeet eloon kummallisessa unenomaisessa maailmassa. Elokuvan juoni on absurdi, eikä sitä välttämättä ymmärtäisi ilman ohjaajan laatimaa selostusta. Tiiviisti: päähenkilö kärsii vesimelonin katoamisesta aiheutuneesta hammassärystä ja lääkärireissu vie hänet taivaallisiin maisemiin. Erikoislaatuisen animaation vaikutteita on taatusti soljunut ainakin Terry Gilliamille, sillä Heaven and Earth Magic tuo väistämättä mieleen kuuluisat Monty Python -animaatiot.

Harry Smith (1923─1991) oli esoteriasta, okkultismista ja antropologiasta vaikutteita ammentava boheemi taiteilija sekä näkyvä hahmo eritoten New Yorkin beatnik-skenessä. Muutamien kokeellisten elokuvien ohella Smith muistetaan ansiokkaan folk-laulujen antologian American Folk Music (1952) laatimisesta. Moni Smithin elokuvista jäi kesken, ja myös Heaven and Earth Magic vei vuosikausia valmistuakseen. Ensimmäinen versio julkaistiin jo 1956, mutta lopullinen työ tuli valmiiksi vasta 1962.

Heaven and Earth Magic on älyttömyydessään raskasta seurattavaa, mutta hiljalleen siitä kasvaa outo mieliteko, joka ainakin herättää mukavia ajatuksia taiteen päämääristä. Ihmiseloon kuuluu tarve löytää asioista merkityksiä, ja juuri tuon kyltymättömän halun vuoksi moni aivosoluja haastava absurdi tai abstrakti taideteos jää vaille ymmärrystä. Smithin maaginen maailma saattaa olla täynnä symboleita, mutta varmaksi en menisi asiaa vannomaan. Epävarmuus teoksen päämäärästä saattaa jäytää, mutta harmistunut tietämättömyyden tunne voi olla myös löytö itsessään, ehkäpä jopa vapauttava nautinto.

Pisteytys:
6/10

Dog Star Man (1961─1964)

Ohjannut Stan Brakhage
USA 1961─1964, 78 min.
Avantgarde, Surrealismi
Pääosissa: Stan Brakhage

The man.

Kokeellisten elokuvien uranuurtajan Stan Brakhagen (1933─2003) ykkösteos Dog Star Man on matka syvälle ajatusten syövereihin. Viiteen osaan jaettu elokuva alkaa abstraktiolla, jonka välähtelevät kuvat vaihtuvat vähitellen miltei kerronnalliseen osioon: näemme miehen (Brakhage) könyävän lumista rinnettä ylös koiransa kanssa. Ponnisteluun kietoutuvat uudet oudot kuvat, värit ja visiot.

Perin vaikeaselkoista, mutta siltikin mielenkiintoista Dog Star Mania on luonnehdittu kosmosta kuvaavaksi luomismyytiksi sekä psykologiseksi tarkasteluksi ihmismielen ja ajatusten toiminnasta. Kokonaisuus on nerokas, joskin ensikertalaiselle myös hemmetin raskasta katsottavaa. Brakhagen neljästäsadasta elokuvasta moni on kestoltaan vain minuutteja, joten ehkäpä näinkin kokeellisen yhdysvaltalaiselokuvan katselu olisi helpompaa aloittaa pienemmistä makupaloista. Hämmentävästä kokemuksesta huolimatta mielenkiinto jäi kytemään, joten jospa lyhyempiin teoksiin tutustumalla Brakhagen "visioiden taide" avautuisi kokonaisvaltaisemmin.

Eritoten Dog Star Mania katsoessa mieleen nousi ajatus siitä, kuinka ympäristö vaikuttaa elokuvan kokemiseen. Viihteen vaatimuksella marinoiduissa elokuvateatterin pehmeissä penkeissä Dog Star Man aiheuttaisi lähes kiukkua käsittämättömyydellään, sielun huutaessa sirkushuveja. Sen sijaan aisteja viehättävästi avaava taidemuseo olisi kiinnostava paikka elokuvan katsomiseen ja sen monipuoliseen tutkimiseen muiden teosten ja selitetekstien rinnalla. Kotisohvalla into pysyi laimeahkona ja myönnän huokailleeni aika raskaasti... Kaikenlaisiin savotoihin sitä ryhtyykin, mutta pohtikohan elokuvan mies samaa? Lopulta löysin Brakhagen surrealistisesta luomuksesta itseni.

Pisteytys:

6/10

La belle et la bête - Kaunotar ja hirviö (1946)

Ohjannut Jean Cocteau
Ranska 1946, 96 min.
Fantasia, Romantiikka
Pääosissa: Jean Marais, Josette Day, Marcel André

Once upon a time...

Kaunotar ja hirviö on vanha ranskalainen kansansatu, joskin kertomuksen aihepiiri ja teemat toistuvat monien muidenkin kansojen tarustoissa. Tarina alkaa, kun vanha mies (André) päätyy metsässä kulkiessaan kammottavan hirviön (Marais) linnaan. Hirviö uhkaa tappaa miehen, mutta suostuu säästämään tämän hengen, jos saa yhden miehen tyttäristä asumaan kanssaan. Niinpä yksi tyttäristä (Day) lähetetään hirviön tykö, ja vähitellen kaunotar ja hirviö rakastuvat.

Lukuisat elokuvaversiot varmistavat, ettei vanha satu pääse unohtumaan nykyaikanakaan. Elokuvista tunnetuimpia lienevät sekä tämä Jean Cocteaun versio että Disneyn Kaunotar ja Hirviö (1991). Loppua tarinan filmatisoinneille ei näy, sillä juuri pari vuotta sitten tuli ensi-iltaan yksi versio ja ensi vuonna valkokankaille tärähtää Billie Condonin ohjaama musikaali. Läheskään kaikkia elokuvaversioita näkemättä rohkenen kuitenkin väittää, että tälle elokuvalle on vaikea vetää vertoja. Kaunotar ja hirviö on upeasti toteutettu, maaginen ja samalla todellinen malliesimerkki aikuisten sadusta.

Elokuvan ohjaaja Jean Cocteau (1889─1963) oli monipuolinen taiteilija, jonka tuotantoon lukeutuu elokuvien lisäksi niin kirjallisuutta, runoja kuin muotoiluakin. Pääsin ilokseni tutustumaan hieman tämänkin elokuvan maailmaan pari vuotta sitten vieraillessani Pariisin Cinémathèquessa, jossa sattui tuolloin olemaan Jean Cocteaun elokuvia käsittelevä näyttely. Näyttely on jo päättynyt, mutta sinne voi kurkata virtuaalisesti tästä linkistä. Cocteau oli tunnettu muun muassa surrealismistaan, jonka vaikutteet näkyvät myös hirviön linnassa. Miljöö on mielettömän upeasti toteutettu. Oikeastaan koko elokuvasta jää lopulta hieman unenomainen tunnelma ─ aivan kuin olisi ollut sadussa! Kaunotar ja hirviö alkaa viehättävällä muistutuksella, jossa vedotaan aikuisyleisön lapsenmieleen. Ennakkoluuloton sukellus sadun maailmaan kuitenkin on vakavaa leikkiä, sillä puhtaasti sadun- ja unenomainen tarina käsittelee todellisen elämän ilmiöitä ja ennen kaikkea ihmisyyttä.

Pisteytys:
9/10

Meshes of the Afternoon (1943)

Ohjannut Maya Deren & Alexander Hammid
USA 1943, 14 min.
Lyhytelokuva, Avantgarde, Surrealismi
Pääosissa: Maya Deren, Alexander Hammid

(Epä)todellisuuksia.

Kokeellinen ja omalaatuinen, minimibudjetilla toteutettu Meshes of the Afternoon on kuuluisien avantgarde-taiteilijoiden Maya Derenin ja Alexander Hammidin taidonnäyte. Maya Deren (1917-1961) oli taiteilija, esseisti ja teoreetikko, joka oli kiinnostunut ajan ja tilan esilletuonnista elokuvailmaisussa. Derenin tunnetuimmaksi jäänyt teos, Meshes of the Afternoon, on toiminut vahvana vaikuttimena uudenlaista ilmaisua etsiville elokuvantekijöille: esimerkiksi David Lynchin erikoinen tuotanto tuntuu saaneen vahvoja vaikutteita tästä Derenin merkkiteoksesta. Ennen kuin seuraavan kerran katsot Mulholland Driven (2001), katso ensin tämä!

Meshes of the Afternoon on kuin uni unessa, kiehtova ja pyörryttävä, lukemattomien vaihtoehtojen maailma. Nuori nainen nukkuu kotonaan, mutta uni ei ole rauhallista. Viikatemiestä muistuttava olento, naisen useat versiot itsestään ja symboliset ydinelementit, kuten veitsi, avain ja kukka toistuvat surrealistisessa kuvakertomuksessa jättäen lopullisen tulkinnan täysin katsojan mielikuvituksen vastuulle.

Tyylilaji tuo mieleen surrealismin kuuluisat teokset, eritoten mieleen palaa Luis Buñuelin Andalusialainen koira (1929) tai Kulta-aika (1930). Näitä valtavirrasta poikkeavia elokuvia yhdistää todellisuuden hämärtyminen ja unenomainen epäloogisuus, joka sotkee perinteisen ja totutun tarinankerronnan kaavan. Sen sijaan tilalla on jotain hypnoottista ja tajunnanräjäyttävää, jonka pariin on välttämätöntä palata useamman kerran oivaltaakseen jotain uutta.

Pisteytys:
10/10

Las Hurdes - Maa ilman leipää (1933)

Ohjannut Luis Buñuel
Espanja 1933, 27 min.
Dokumentti, Surrealismi, Realismi
Pääosissa: Abel Jaquin (kertojaääni)

This woman is only 32 years old...

Surrealistisista elokuvistaan tunnettu Luis Buñuel kiinnostui 1930-luvun alussa etnografisen dokumentin teosta, ja aiheeksi valikoituivat pohjoisen Espanjan karuimmat ja köyhimmät seudut. Maa ilman leipää esittelee Las Hurdesin alueella elävien paikallisten elämää: rikkauden ja köyhyyden kontrastia, nälkää, vaarallista maastoa, kummajaisia ja kuolemaa. Lopputulos on kuin dokumentti oudosta painajaisesta.

Elokuvan äärirealistinen ote taipuu lopulta kummaksi surrealismiksi. Maa ilman leipää on tulkittu jopa parodiaksi tietynlaisesta dokumentin lajityypistä, ja moinen ajatus kieltämättä käy mielessä elokuvaa katsoessa. Kohtaukset ovat outoja, samaan aikaan sekä tyypiteltyjä että ennennäkemättömiä. Elokuva ärsyttää, häiritsee ja välillä jopa naurattaa. Epäilen, että se juuri olikin tarkoitus.

Maa ilman leipää ei saanut Espanjassa suopeaa vastaanottoa. Selkeän poliittinen sanoma, karut kuvat ja kurjuuden esittäminen kulttuurin rikkauksien sijaan suututti aikalaisia, ja dokumentti päätyikin kiellettyjen filmien listalle. Nykypäivänä filmiä sentään voidaan jo esittää tunnontuskitta, ja ranskankielisen selostuksen tilalle on tehty ääniraita myös espanjaksi. Elokuvan esittämissä kuvissa on sentään tosipohjaa, joka näkyy hentona jälkenä alueen asukkaissa vielä nykypäivänäkin. Köyhän Pohjois-Espanjan stigma tuntuu vaivaavan paikallisia edelleen, vaikka dokumentin esittämiä oloja ei olekaan enää mahdollista tavoittaa.

Pisteytys:

8/10

Zero for Conduct - Nolla käytöksessä (1933)

Ohjannut Jean Vigo
Ranska 1933,  41 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Jean Dasté, Robert le Flon, Du Verron, Delphin, Léon Larive

Je vous dis merde!

Nolla käytöksessä on anarkiaa poikien sisäoppilaitoksessa, aikuisten maailman ja lasten vapautuneiden leikkien absurdi yhteentörmäys. Auktoriteettien halveksunnasta syytetty filmi joutui ilmestyttyään sensuurin kohteeksi, eikä sitä esitetty ennen toista maailmansotaa.

Rakastetun ranskalaisohjaajan Jean Vigon lyhyeksi jäänyt elämä jätti jälkipolville vain muutaman elokuvan, joista Nolla käytöksessä on toiseksi viimeinen. Anarkistiset sävyt ja surrealistiset vaikutteet kohauttivat maailmansotien välistä maailmaa, mutta elokuvat eivät suinkaan jääneet unohduksiin. Erityisesti ranskalaisen uuden aallon elokuvissa 1950-1960-luvuilla Vigon vaikutus on vahva. Nolla käytöksessä muistuttaa hieman Luis Buñuelin surrealistisia filmejä, sen lisäksi mieleen tulee väkisinkin erityisesti François Truffautin mestariteos 400 kepposta (1959).

Nolla käytöksessä on varsin hyväntuulinen ja hilpeä elokuva; erityisesti sen kuuluisa tyynysotakohtaus on suorastaan maaginen. Aivan helposti tämän filmin haltuunotto ei kuitenkaan tapahdu. Surrealistinen ote hämmentää, eikä kerronta ole tavallista ja totuttua - mikä toisaalta on myös piristävää. Elokuva hyrisyttää aivoja ylikierroksille, kunnes tajuaa, että on parempi olla ajattelematta liiaksi. Filmi vie kyllä mukanaan.

Pisteytys:

8/10

L'Age D'Or - Kulta-aika (1930)

Ohjannut Luis Buñuel
Ranska 1930, 60 min.
Komedia, Draama, Surrealismi
Pääosissa: Gaston Modot, Lya Lys

Suddenly.

Muuan intohimoinen pariskunta (Modot & Lys) pyrkii vapauttamaan tukahdetun rakkautensa epäsovinnaisissa tilanteissa ja paikoissa, mutta tietenkin sivulliset pyrkivät estämään kauhistuttavat toimet kaikin keinoin! Ei liene yllätys, että hävyttömäksi ja rienaavaksi tulkitun elokuvan vastaanotto ei ollut suopea. Suurta kuohuntaa aiheuttaneen filmin esittäminen kiellettiin, mutta kaikeksi onneksi filmikeloja ei sentään hävitetty kokonaan.

Luis Buñuelin toinen elokuva on selkeämmin hahmottuva kokonaisuus kuin vuotta aiemmin valmistunut Andalusialainen koira (1929), mutta silti täyttä surrealismin ilotulitusta. Elokuvan ns. juonen kuvaileminen onkin yllättävän hankala tehtävä, mutta sen teemoista voi sentään sanoa jotain: Kulta-aika on täynnä hupaisia yllätyksiä ja oivalluksia aikansa maailmasta, ja pääasiallisesti se on kirkon, porvarillisen elämän ja muiden modernien typeryyksien viihdyttävän viiltävää kritiikkiä.

Kulta-aika tuo mieleen eräät Roy Anderssonin elokuvat, kuten Toisen kerroksen lauluja (2000) tai Sinä elävä (2007). Mikäli edellämainitut filmit viehättävät, tai Andalusialainen koira (1929) kiehtoo, myös tämä elokuva on ehdottomasti nähtävä - mieluummin useamman kerran. Ensimmäisellä katselukerralla tuskin on mahdollista huomata kaikkia Buñuelin maalailemia hienouksia, saati sitten ymmärtää teoksen lukuisia outouksia. Ajatuksia kuitenkin herää runsaasti.

Pisteytys:
9/10

An Andalusian Dog - Andalusialainen koira (1929)

Ohjannut Luis Buñuel
Ranska 1929, 16 min.
Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Surrealismi, Avantgarde
Pääosissa: Simone Mareuil, Pierre Batcheff, Luis Buñuel, Salvador Dalí

Alkukohtaus. Silmät auki!

Silmää viilletään partaveitsellä, kämmenestä ryömii muurahaisia, mies vetää perässään kahta flyygeliä. Andalusialainen koira on kokoelma järjettömiä unenomaisia kuvia, jotka herättävät häkellyttävyydellään välittömästi katsojan mielenkiinnon. Osa kohtauksista on vastenmielisiä, osa vain puhtaasti oudon selittämättömiä. Kaikki on kuitenkin jotenkin tuttua, sillä elokuva noudattaa unimaailman logiikkaa. Kokonaisuutta on turha edes yrittää järkeillä, ainakaan valvetilassa.

Tiedostamatonta tavoitteleva surrealismi oli eritoten maailmansotien välisen ajan ilmiö. Tyylisuunta etsi inspiraatiota unista ja alitajunnasta, joissa todellisuus vääristyy tai ainakin ilmenee hyvin erikoisella tavalla. Andalusialainen koira on yksi surrealismin tunnetuimpia ilmentymiä ja edustaa loistavasti tyylisuuntansa erityispiirteitä. Lisäksi se on yksi ehdottomasti tunnetuimpia lyhytelokuvia: erityisesti alkukohtauksen karmiva kuva on takuulla tuttu kaikille vähääkään elokuvia harrastaville.

Kenties eniten puhetta elokuva on aiheuttanut merkityksillään tai pikemminkin niiden puuttumisella. Mitä elokuvan tapahtumat tarkoittavat? Onko tarkoitus järkyttää, sekoittaa mieltä, kertoa jotain syvällistä? Voidaanko elokuvaa ylipäätään tulkita? Parasta toki on, ettei oikeaa vastausta tuskin ole edes olemassa. Luulen, että Andalusialaisen koiran voi katsoa vaikka kuinka monta kertaa, mutta tapahtumia tuskin tarvitsee yrittää ottaa haltuun saati järkevöittää. Se tuskin ainakaan on tämän filmin syvin olemus, päinvastoin.

Pisteytys:

8/10