Django - kostaja (1966)

Ohjannut Sergio Corbucci

Italia & Espanja 1966, 91 min.

Lännenelokuva, Toiminta 

Pääosissa: Franco Nero, José Bódalo, Loredana Nusciak

 

Don't touch my coffin.

 

Palkkionmetsästäjä Django (Nero) vaeltaa kaksin ruumisarkun kanssa Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla. Eräässä ajan hylkäämässä pikkukaupungissa Django päätyy keskelle taistelutannerta, jossa meksikolaiset bandiitit ja yhdysvaltalaiset punapaidat janoavat verta, valtaa ja kultaa. Kuolemaa versovassa maaperässä ruumisarkuille tulee käyttöä, mutta Djangolla on omassa kirstussaan tappava muisto menneisyydestä.

 

Sergio Corbuccin spaghettiwestern aloitti kokonaisen Djangojen legendan. Elokuvalle on tehty kymmenittäin epävirallisia jatko-osia ja muutamia tv-sarjoja, joiden lisäksi Django on inspiroinut lukuisia elokuvantekijöitä. Tunnetuin Djangon uusiokäyttäjä lienee Quantin Tarantino, jonka Djangossa (2012) alkuperäinen Djangon näyttelijä Franco Nero välähtää sivuroolissa. Edes Tarantino ei lyö laudalta tätä originaalia teosta, jonka omaperäinen aloitus tempaa heti mukaansa. Iskevä italoiskelmä, salaperäinen ruumisarkkua vetävä kovanaama... Ja tätä näkyä seuraa synkän verinen, rytmikäs kertomus, joka pitää otteessaan loppuun ja viimeiseen horisonttiin saakka.

 

Vaikka Djangosta on tullut legenda, elokuva sai aikanaan osakseen rajua kritiikkiä. Syynä oli elokuvan väkivaltaisuus, joka johti esimerkiksi Suomessa esityskieltoon. Ruumiita tulee niin paljon ettei laskuissa pysy mukana ja moni kohtaus on kivuliasta kärsimystä. Django maistuu mudalle, pölylle ja raudalle, eikä elokuvassa ole yhtäkään todellista sankaria. Kunnia on mennyttä ja aiemmat sodat ovat jättäneet jälkeensä vain tappotaitoisia, tunteettomia miehiä. Vanhan kunnon italowesternin ystäville Djangon lohduton ja räiskyvä taival maittaa takuulla.

 

Pisteytys: 8/10

Land and Freedom - Maa ja vapaus (1995)

Ohjannut Ken Loach

Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Italia & Espanja 1995, 109 min.

Sota, Draama, Historia

Pääosissa: Ian Hart, Rosana Pastor, Tom Gilroy

 

Join in the battle, wherein no man can fail.

Vuonna 1936 Espanjassa puhkesi verinen sisällissota, joka enteili tulevan suursodan vastakkainasetteluita. Vaaleilla valitun hallituksen joukkoja vastaan taisteli, muiden fasistimaiden tukemana, kenraali Francisco Franco joukkoineen. Työläiselokuvistaan tunnetun Ken Loachin elokuva seuraa brittimiestä, David Carria (Hart), joka liittyy hajanaisten punalippujen rintamaan. Davidin tarina on sinänsä fiktiota, mutta sodassa todella taisteli useita ulkomaalaisia, muutamia suomalaisiakin. Millainen todellisuus oli perillä ja kuinka se matkalaisia muokkasi?

 

Maa ja vapaus onnistuu osoittamaan taisteluiden ja joukkojen tuskallisen hajanaisuuden, tiedonkulun ongelmat ja sodan edetessä kasvavan kaaoksen. Lopputulos tiedetään: kapinakenraali Franco voitti ja teki raunioituneesta Espanjasta diktatuurin. Elokuvassa on kehystarina, jossa Davidin lapsenlapsi tutustuu sotakokemuksiin vanhoja kirjeitä lukemalla. Se tarina jää sopivasti taka-alalle, mutta rytmittää kerrontaa. Loppukohtauksella Loach halunnee osoittaa, ettei sisällissodassa annettuja uhrauksia pitäisi unohtaa. Se on sinänsä tärkeä tavoite, koska taistelu fasismia vastaan näemmä jatkuu edelleen.

Realistiselta tuntuva sotaelokuva on taattua Ken Loachia; aatteellista ja arkista. Rintaman pölyisillä tantereilla käydyt pitkät keskustelut aate-eroista ja kirjeisiin vuodatetut pohdinnat ovat tärkeämmässä osassa kuin taistelut, joita ei käydä megaluokan paukuin. Kerronnassa on jännitteitä mutta myös rauhaa. Maa ja vapaus palkittiin parhaana eurooppalaiselokuvana European Film Awardseissa ja Cannesistakin tuli muutama voitto, vaikka Kultainen palmu jäi saamatta.

Pisteytys: 7/10

La vie d'Adèle ─ Adèlen elämä: osat 1 ja 2 (2013)

Ohjannut Abdellatif Kechiche

Ranska, Belgia & Espanja 2013, 180 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Adèle Exarchopoulos, Léa Seydoux

 

I have infinite tenderness for you.

 

Teini-ikäinen Adèle (Exarchopoulos) kaipaa rakkautta ja etsii itseään lemmen karikoissa. Hieman yllättäen hän viehättyy sinitukkaisesta nuoresta naisesta, Emmasta (Seydoux), joka osoittaa pian vastarakkautta. Kahden naisen intohimoiseen tarinaan kietoutuu paitsi seksuaalisuus ja aikuiseksi varttuminen, myös kysymykset luokka-asemasta ja naisten erilaisista taustoista.

Adèlen elämä (engl. Blue Is the Warmest Colour) kuvaa taitavan arkisesti rakkaustarinan kaaren nousuineen ja laskuineen. Illuusion rikkovat ainoastaan äärettömän kiusalliset seksikohtaukset, joissa mieskatseen fantasia ottaa vallan. Seksikohtaukset ovat lähes typerryttävän pitkiä, kuten elokuva muutenkin. Pituus puuduttaa, vaikka edellämainittuja intiimihetkiä lukuunottamatta joka kohtauksella ja rauhallisuudella on paikkansa; olisi seksilläkin, jos sitä olisi kuvattu toisin.

Kultaisella palmulla palkittu elokuva on vanhentunut kehnosti, vaikka on siinä edelleen todella hienojakin hetkiä. Adèle Exarchopoulosin (s. 1993) Léa Seydouxin (s. 1985) näyttelijäsuorituksia on ansaitusti kehuttu: eritoten omiin maailmoihinsa katoava Adèle on sisäänpäinkääntynyt mutta kuitenkin kameralle avoin. Valokeilaan nousi myös ohjaaja Abdellatif Kechiche (s. 1960), joka on sittemmin urakoinut rakkautta ja seksiä tihkuvan Mektoub-trilogian (2017, 2019) parissa. Viimeinen osa on vasta työn alla ja sen tuotannossa saattaakin olla melkoisia vaikeuksia, sillä jo kahden ensimmäisen arviot ovat olleet armottomia. Adèlen elämän menestyksestä ole enää apua.

Pisteytys: 5/10

El laberinto del fauno ─ Panin labyrintti (2006)

Ohjannut Guillermo del Toro

Meksiko & Espanja 2006, 118 min.

Draama, Fantasia, Sota

Pääosissa: Ivana Baquero, Sergi López, Doug Jones, Maribel Verdú

The moon will be full in three days...

Espanjan sisällissota on muuttanut nuoren Ofelian (Baquero) maailman täysin. Isä on kuollut ja äiti avioitunut ilkeämielisen kapteeni Vidalin (López) kanssa. Uusi koti syrjäisessä metsätukikohdassa tarjoaa silti seikkailuja satumaassa, sillä keijut johdattavat Ofelian salaperäisen faunin (Jones) luokse. Faunilla on Ofelialle kolme tehtävää, joiden suorittaminen vie Ofelian kadonneeseen valtakuntaan.

 

Panin labyrintti (engl. Pan's Labyrinth) on tyylikkäästi toteutettu, kauhuun vivahtava synkkä fantasia. Satumaailma tasapainoilee oivasti todellisen ja kuvitellun välillä: on kiinni katsojasta, pitääkö hän faunin maailmaa lapsen mielikuvituksena vai täytenä totena. Vaikka satumaailmakin tuntuu hieman kolkolta, todellista kauhua on Francon diktatuurin nousu sisällissodan jälkeisessä Espanjassa. Siten Panin labyrintti kuvaa osuvasti sodan ja kriisiaikojen värittämää lapsuutta. Selvät viittaukset vievät vankasti Ihmemaa Ozin (1939) jäljille, mutta Panin labyrintti on siitä karumpi versio.

Guillermo del Toron (1964─) omaleimaista tyyliä edustava draama vastaanotettiin kehujen kanssa, ja se palkittiin visuaalisuudestaan kolmella Oscarilla. Samankaltainen synkkä fantasia pilkahtelee muissakin del Toron elokuvissa, eritoten The Shape of Water (2017) ja Pinocchio (2022) tuntuvat suorastaan paluulta labyrinttiin. Lienee kyse makuasioista, sillä del Toron tummasävyiset sadut jättävät minut aina hivenen kylmäksi ja etäälle. Panin labyrintti on silti ohjaajan töistä kenties suosikkini, sillä se on tasapainoisempi ja ainakin hieman omaperäisempi kuin monet perässätulijat.

Pisteytys: 7/10

Volver ─ paluu (2006)

Ohjannut Pedro Almodóvar

Espanja 2006, 121 min.

Draama, Komedia

Pääosissa: Penélope Cruz, Carmen Maura, Lola Dueñas, Blanca Portillo

Ghosts don't cry.

Sisarukset Raimunda (Cruz) ja Sole (Dueñas) ovat jättäneet kotikylänsä taakseen ja aloittaneet uuden elämän Madridissa. Yhtäkkiä menneisyyden haudatut synnit ja nykyhetken traumaattiset tapahtuvat kietoutuvat yllättävällä tavalla yhteen. Kaiken kruunaa sisarusten kuollut äiti (Maura), jonka aave näyttäytyy Solelle. Varjeltujen perhesalaisuuksien on aika tulla julki.

Volver ─ paluu on elokuva naisista: miehet ovat sivurooleissa, naisten toiminnan motivoijina tai heidän tunteidensa peileinä. Asetelma on miellyttävä, koska lähes jokaisessa elokuvassa tilanne on täysin päinvastainen. Pedro Almodóvarin naiskuva nojaa perinteisiin, mutta ei tunkkaisella tavalla. Juoneltaan filmi on tuttua Almodóvaria eli salasuhteita, seksuaalisuutta, murhia ja hiljalleen yhteen punoutuvia lankoja. Rehevä saippuaoopperamaisuus mahdollistaa omaperäisen juonenkuljetuksen ja tarinan luontevan polveilemisen, vaikka välillä rönsyjä tuntuu olevan liikaakin.

Nimensä mukaisesti Volver on paluu ─ sekä hahmojen paluu menneeseen että ohjaajan paluu vanhoihin teemoihin, ja Carmen Maurakin on palannut pitkästä aikaa Almodóvarin elokuviin. Paluu-teema otettiin vastaan innostunein odotuksin. Kriitikoiden rakastama Volver ylsi Cannesissa kiinnostavaan voittoon, sillä parhaan naisnäyttelijän palkinto jaettiin kaikkiaan kuuden Volverissa näytelleen naisen kesken. Ratkaisua täytyy edelleen kiitellä, sillä Volver ei ole vain yhden tähden elokuva. Farssia, tragediaa ja ties mitä muuta sekoittava tarina ei ole helpoin näyteltävä, mutta naisten yhteispeli kannattelee tyylien kirjoa. Tyylikästä, tunteikasta ja värikästä kuin flamenco!

 

Pisteytys: 8/10

Hable con ella ─ Puhu hänelle (2002)

Ohjannut Pedro Almodóvar

Espanja 2002, 112 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Darío Grandinetti, Javier Cámara, Rosario Flores, Leonor Watling

Love is the saddest thing when it goes away.

 

Marco (Grandinetti) rakastuu härkätaistelija Lydiaan (Flores), mutta lempi katkeaa vakavaan onnettomuuteen. Marco pysyttelee koomaan vaipuneen mielitiettynsä vierellä sairaalassa, jossa hän ystävystyy nuoreen sairaanhoitajaan Benignoon (Cámara). Miekkosen ykköspotilas on niin ikään koomaan vaipunut nuori tanssija Alicia (Watling), jonka suhteen Benigno vaikuttaa lähes pakkomielteisen huolehtivalta. Tätäkö on rakkaus, saa Marco kysyä itseltään yhä uudelleen.

Puhu hänelle (engl. Talk to Her) on herkullisesti rakentuva, sopivan kepeästi kerrottu mysteeri. Niljakkaiden tekojen tarina tosin myös puistattaa, sillä se rakentuu kahdesta epätoivoisesta, ällöttävän sinnikkäästä ja yksipuolisesta rakkaustarinasta. Elokuva jää loppuessaan kesken: ehkä seuraava tarina olisi jo jotain muuta kuin kuvitelmaa, jotain aidompaa ja todellisempaa. Kuva katkeaa sopivassa kohdassa, vaikka saippuasarjan makuun päässyt katsoja juuri janoaisi lisää.

Pedro Almodóvarin maailmanmaine ja suuri suosio tulivat sinetöidyksi elokuvalla Kaikki äidistäni (1999). Puhu hänelle jatkoi kultaisella tiellä: elokuva sai kehuja erityisesti käsikirjoituksestaan, joka palkittiin niin Oscarilla kuin Baftalla. Vähitellen avautuvassa tarinassa ovat tarjolla Almodóvarin parhaat salaperäiset juonikikkailut, vaikka filmi ei ole ohjaajan ehdotonta kärkeä. 1001-listallakin teos on seilannut useammissa painoksissa, viimeksi filmi on poistettu vuonna 2019.

Pisteytys: 7/10

Todo sobre mi madre ─ Kaikki äidistäni (1999)

Ohjannut Pedro Almodóvar

Espanja & Ranska 1999, 101 min.

Draama
Pääosissa: Cecilia Roth, Marisa Paredes, Candela Peña, Penélope Cruz

I have always depended on the kindness of strangers.

Yksinhuoltajaäiti Manuelan (Roth) ainoa poika kuolee liikenneonnettomuudessa. Manuela on surusta suunniltaan, mutta päättää määrätietoisesti toteuttaa poikansa viimeisen toiveen. Haaveestaan huolimatta nuorukainen ei koskaan ehtinyt tuntea isäänsä, joka ei edes tiedä lapsensa olemassaolosta. Manuelan matka entisen elämän sivukaduille johtaa erilaisten suurten kohtaloiden ja valintojen äärelle. Tarinan opetus on, ettei omaa itseään pitäisi koskaan paeta tai hävetä.

Kaikki äidistäni (engl. All About My Mother) on Pedro Almodóvarin polveilevaa saippuaoopperaa parhaimmillaan, sillä monista henkilöistään, sivukujistaan ja käänteistään huolimatta tarinan hahmojen matkassa viihtyy. Teemat ovat suuria ja vaikeita: AIDSia, vähemmistöryhmiä, uskontoa ─ mutta Almodóvarin tyyli on sopivissa kohdissa kepeä. Draaman sävyjä on haettu Hollywoodin klassikoista: näyttävimmät viittaukset kohdistuvat 1950-luvun iki-ihaniin filmeihin Kaikki Eevasta (1950) ja Viettelyksen vaunu (1951). Mustavalkoelokuvien valon ja varjon leikki vaihtuu kuitenkin pirskahtelevaan väri-ilotulitukseen Barcelonan kaduilla.

Kriitikoiden lemmikiksi kohonnut elokuva toimi 1900-luvun viimeisen Cannesin elokuvajuhlan avajaisfilminä. Almodóvar palkittiin parhaan ohjaajan pystillä ja muutakin gaalamenestystä seurasi: Kaikki äidistäni kohosi yhdeksi maailmalla parhaiten menestyneistä espanjalaiselokuvista. Upean teatraalisen teoksen Hollywood-kytkökset miellyttivät Yhdysvaltain elokuva-akatemiaa ja filmi pokasi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Suurmenestys siivitti Almodóvarin kohti menestyksekästä 2000-lukua, jonka aikana ovat syntyneet ohjaajan tunnetuimmat teokset.

Pisteytys: 8/10

Abre los ojos ─ Avaa silmäsi (1997)

Ohjannut Alejandro Amenábar

Espanja, Ranska & Italia 1997, 119 min.

Draama, Mysteeri

Pääosissa: Eduardo Noriega, Penélope Cruz, Fele Martínez

Open your eyes... open your eyes...

Nuorella Césarilla (Noriega) riittää naisia, rahaa ja menestystä. Leikkien aika päättyy auto-onnettomuuteen, jossa Césarin kasvot ruhjoutuvat pahasti. Lääkärit eivät voi palauttaa kultapojan ulkonäköä entiselleen ja miekkonen masentuu, mutta lopulta raha puhuu ja ihme tapahtuu. Uuden elämän saanut César etsii käsiinsä lempimänsä Sofian (Cruz) ja jatkaa elämäänsä, mutta vähitellen tapahtumat kääntyvät outoon suuntaan ja todellisuus hämärtyy.

Avaa silmäsi (engl. Open Your Eyes) on mystinen draama, jossa uni, todellisuus ja eri aikatasot sekoittuvat toisiinsa taidokkaasti. Arvoitus selviää katsojalle vasta lopussa, joten toisella katselukerralla filmi on erilainen elämys. Césarin todellisuuden horjuminen saa trillerimäisiä piirteitä ja jännitys tihenee hyvin loppua kohden. Olemassaoloa, pinnallisuutta ja elämän merkityksellisyyttä tarkastelevan tarinan piirteet ovat vähän hölmöjä, mutta eivät sietämättömän typeriä. Hieman hupsuja ovat henkilötkin: varsinkin päähenkilö on melko rasittava nurisija.

Erinomaisesti menestynyt elokuva oli hitti kotimaassaan ja sai kehuja maailmaltakin. Hollywoodissa tarinasta innostuttiin niin paljon, että oli syytä tehdä uusintafilmatisointi Vanilla Sky (2001). Pääosaan napattiin Tom Cruise ja Penélope Cruz tuli hänen vastinparikseen tekemään tutun roolinsa uudelleen. Uusinta toistaa tarinaa uskollisesti, mutta loppuratkaisu on erilainen ja tunnelma hieman alkuperäisteosta laimeampi. Avaa silmäsi onnistuu hitusen paremmin kaikilla osa-alueilla.

Pisteytys: 7/10

Mujeres al borde de un ataque "nervios" ─ Naisia hermoromahduksen partaalla (1988)

Ohjannut Pedro Almodóvar

Espanja 1988, 88 min.

Komedia, Draama

Pääosissa: Carmen Maura, Antonio Banderas, María Barranco, Rossy de Palma

No lady's dangerous if you know how to handle her.

 

Tv-näyttelijä Pepa Macros (Maura) palaa tyhjään kotiin, sillä hänen rakastajansa on lähtenyt toisen naisen matkaan. Kiukusta kihisevä nainen saa seuraa ystävästään Candelasta (Barranco), joka on tahollaan ajautunut varsin vaaralliseen miessotkuun. Pian soppaan sekoittuvat Pepan miehen perheenjäsenet, mutta karkuun luikkinutta ukkoa ei näy mailla halmeilla.

Naisia hermoromahduksen partaalla (engl. Women on the Verge of a Nervous Breakdown) on kevyttä ihmissuhdekomediaa ja suorastaan saippuaoopperamaista farssikuvaelmaa. Vaikutelmaa täydentävät räikeät värit ja tv-sarjamainen studiokuvaus. Käsikirjoitus on onnistunut, sillä elokuvan hahmojen kohtalot kietoutuvat toisiinsa hulvattomin, suorastaan järjettömin tavoin, mutta niinpä vain tarina pysyy täydellisen herkullisesti kasassa. Epäuskottavilla sattumilla leikitellään vallattomasti, eikä mikään käänne ole mahdoton. Vaikka elokuva käsittelee "hysteerisiä" naisia, kritiikki kohdistuu machoileviin naistennaurattajamiehiin ja tarina seisoo hahmojensa puolella.

Pedro Almodóvarin (1949─) varsinainen elokuvaura käynnistyi 1980-luvun alussa. Räiskyvistä ja persoonallisista elokuvistaan tunnetun espanjalaisohjaajan kansainvälinen läpimurto tapahtui juuri tämän elokuvan myötä: Naisia hermoromahduksen partaalla kohosi aikanaan kaikkien aikojen katsotuimmaksi elokuvaksi kotimaassaan ja Yhdysvalloissakin filmi menestyi paremmin kuin yksikään toinen espanjalaiselokuva siihen saakka. Almodóvar on tehnyt urallaan vakavampia draamoja ja trillereitä, mutta myös liudan komedioita. Olen itse enemmän synkemmän Almodóvarin ystävä, mutta huumoripitoisten elokuvien sarjasta Naisia hermoromahduksen partaalla on yhä ohjaajan parhaimmistoa.

Pisteytys: 8/10

Viridiana (1961)

Ohjannut Luis Buñuel

Espanja & Meksiko 1961, 91 min.

Draama

Pääosissa: Silvia Pinal, Fernando Rey, Francisco Rabal

 

We must do something special tonight as a farewell.

 

Nunnanoviisi Viridiana (Pinal) on pian aloittamassa loppuelämänsä nunnaluostarissa. Ennen vihkiytymistään elämäntehtäväänsä, Viridiana suostuu vielä viimeisen kerran vierailemaan ainoan sukulaisensa, epämiellyttävän Jaime-sedän (Rey) luona. Kun Viridiana on jälleen palaamassa luostariin, Jaime tunnustaakin tälle rakkautensa ja uhkaa epätoivoissaan tekevänsä itsemurhan. Mitä tekee hurskas Viridiana?

Viridiana alkaa kuin mikä tahansa draama, mutta edetessään kertomus kuitenkin saa hienoisia mustan huumorin sävyjä. Luis Buñuelille tyypillinen tapa piikitellä yhteiskuntaluokkia kasvaa tarinan edetessä ja loppu on jo suoranainen farssi. On sangen nokkelaa, miten tarina tuudittaa tavanomaiseen kerrontaan ja yllättäen katsoja huomaakin olevansa keskellä uskomatonta karnevaalia! Missä vaiheessa tarina oikeastaan muuttui todella älyttömäksi?

Riemukas filmi näyttää, miten kitketään pinnallinen hurskaus ja ehkä jopa usko kanssaihmisen hyvyyteen. Kerronnassa on kuitenkin kepeyttä, jonka ansiosta tarina ei ole ihan niin kyyninen kuin voisi olettaa. Uskonnollisilla symboleilla leikittävä filmi tulkittiin tietenkin aikanaan rienaavaksi ja Francon ajan Espanjassa filmi piti kieltää. Muutoin aikalaismenestystä tuli ja Viridiana palkittiin Kultaisella palmulla. Nokkelan tarinan ohella elokuvaa on kehuttava tyylikkäästä kuvauksesta ja onnistuneista näyttelijäsuorituksista. Ilahduttava teos!

Pisteytys:

8/10

Tristana (1970)

Ohjannut Luis Buñuel
Espanja, Italia & Ranska 1970, 99 min.
Draama
Pääosissa: Catherine Deneuve, Fernando Rey, Lola Gaos, Franco Nero

I wish he'd love me less.

Edesmenneen äitinsä toiveesta nuori Tristana (Deneuve) saa uudeksi holhoojakseen Don Lopen (Rey), paikallisen aristokraatin. Ankara kasvattaja ryhtyy koulimaan Tristanasta itselleen vaimoa, unohtamatta kuitenkaan isällisiä velvollisuuksiaan. Arasta Tristanasta kuoriutuu vähitellen omaa tilaansa hakeva nuori nainen, joka tapaa yöllisillä seikkailuillaan nuoren taiteilijan Horacion (Nero). Miten käy nuorelle lemmelle, kun holhooja on itsekin lapsensa mustasukkainen sulhasehdokas?

Elokuvan asetelma kuulostaa hurjalta, mutta Tristana ja Don Lope eivät ole yksiselitteisen mustavalkoisesti hyviä tai pahoja hahmoja. Molemmat taitavat olla vuorollaan marttyyreita omalla tavallaan. Esimerkiksi Don Lope ei ole pelkkä tyranni ja niljakas ukonrähjä, vaikka elokuvan alkupuolella siltä voimakkaasti vaikuttaakin. Don Lope osaa olla myös lempeä ja puhua köyhien puolesta, mutta hänen viisaat hetkensä eivät riitä anteeksiantoon. Päähenkilöiden valtasuhteet kääntyvät kiinnostavasti päälaelleen, kun elokuvan loppu lähenee.

Valtaa ja kaksinaismoralismia tarkasteleva Tristana ei ole Luis Buñuelin paras elokuva, jos toki siltikin varsin kelpo draama. Jokusista unenomaisista kohtauksista huolimatta Tristana ei edusta ohjaajansa tunnetuinta surrealistista suuntaa, mutta vertautuu mainiosti vuosikymmentä varhaisempaan hyväksikäyttöä käsittelevään draamaan Neitsytsaari (1960). Elokuvan teko aloitettiin itse asiassa jo 1960-luvun alussa, mutta projekti sai odotella kauan valmistumistaan. Tristanan kertomuksessa kaikuvat myös vuosikymmenten takaiset realismin sävyt, sillä elokuva perustuu espanjalaisen realistikirjailija Benito Pérez Galdósin samannimiseen romaaniin (1892).

Pisteytys:

8/10

Il buono, il brutto, il cattivo - Hyvät, pahat ja rumat (1966)

Ohjannut Sergio Leone
Italia, Espanja & Länsi-Saksa 1966, 161 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee Van Cleef

Every gun makes its own tune.

Sergio Leonen (1929─1989) dollaritrilogian huipennus Hyvät, pahat ja rumat (engl. The Good, The Bad and The Ugly) on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista lännenelokuvista. Sarjan aiemmat osat Kourallinen dollareita (1964) ja Vain muutaman dollarin tähden (1965) tekivät Leonesta ja elokuvissa näyttelevästä Clint Eastwoodista tähtiä. Filmien suosio yllätti tuiki tuntemattoman Eastwoodinkin täysin ─ kukapa olisi osannut odottaa, että pienen budjetin italialaiset lännenelokuvat tulevat jättämään kädenjälkensä koko lajityyppiin!

Niin kutsuttujen spagettiwesternien genren aloittanut dollaritrilogia poikkeaa yhdysvaltalaisista lännenklassikoista väkivaltaisuudessaan ja kyynisyydessään. Myös Hyvät, pahat ja rumat kunnostautuu surmanluotien määrässä, eikä ainoan "hyväksi" nimetyn päähenkilön hyvyydestäkään ole täysiä takeita. Elokuva kertoo kolmesta miehestä, Blondiesta (Eastwood), Tucosta (Wallach) ja Angel Eyesta (Van Cleef), jotka kukin tavoittelevat kadonnutta kulta-aarretta. Kaunojen täyttämä aarteenmetsästys huipentuu ikimuistoisen kyräilevään päätöskohtaukseen.

Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan sijoittuva Hyvät, pahat ja rumat kommentoi sodan järjettömyyttä ja suhtautuu epäileväisesti ihmisten hyvyyteen. Pölyisissä erämaissa kuvattu elokuva on kauttaaltaan karu ja kova kertomus miehistä, jotka eivät luota keneenkään muuhun kuin itseensä ja revolveriinsa. Vaikutteita on kenties imetty kyynisistä film noireista, mutta myös halpa pulp-viihde on sanellut osansa raa'an teoksen sisällöstä. Ennio Morriconen unohtumaton musiikki on sekin usein lähempänä populaarikulttuuria kuin klassista. Legendaarinen elokuva luo kierrätystavarasta uutta, mutta kunnon klassikoiden tapaan Hyvät, pahat ja rumat on sittemmin itse muuttunut loputtoman inspiraation lähteeksi uusille elokuvantekijöille.

Pisteytys:

10/10

Campanadas a medianoche - Falstaff (1965)

Ohjannut Orson Welles
Espanja & Sveitsi 1965, 115 min.
Komedia, Draama, Historia
Pääosissa: Orson Welles, John Gielgud, Keith Baxter, Jeanne Moreau

We have heard the chimes at midnight...

Eletään sotaisia aikoja 1400-luvun alkuvuosien Englannissa. Kuningas Henry IV (Gielgud) tuskailee sotatouhujen ohella poikansa vuoksi, sillä prinssi Hal (Baxter) viettää vapaa-aikansa paikallisessa kapakassa vanhan pulskan ritarin Falstaffin (Welles) turmiollisessa seurassa. William Shakespearen eri kuningasnäytelmiin perustuva Falstaff (engl. Chimes at Midnight) on dramatisoitu alun perin teatterilavalle ja on dialogiaan myöten ehtaa, klassista Shakespearea. Elokuvatulkinta on raikas ja eloisa.

Falstaff nostaa päähenkilökseen useissa Shakespearen näytelmissä sivuhahmona seikkailevan vanhan juopottelijan Falstaffin, sydäntäsärkevän tragikoomisen hahmon, jota ohjaaja Orson Welles itse tulkitsee huikean karismaattisesti. Roolityöstä osuvan tekee Wellesin oma värikäs elämä, josta hän arvatenkin ammensi aineksia Falstaffin monisyisen hahmon ymmärtämiseksi. Pitkään haaveena siintänyt elokuvaprojekti oli sitä paitsi ehtinyt muhia Wellesin mielessä vuosikymmeniä, eivätkä edes tuotantovaiheen töyssyt heikentäneet vahvaa visiota. Ikimuistoisen roolin luovan Wellesin lisäksi myös muut näyttelijät tulkitsevat näytelmätekstiä oivallisesti.

Erityisen eläväksi Shakespearen klassikkonäytelmät hahmoineen ja tapahtumapaikkoineen tulevat hienon kuvauksen ansiosta, joka on lähiotoksineen ja erikoisine kuvakulmineen perin tyypillistä Wellesiä. Varsin ikimuistoinen on erityisesti Shrewsburyn taistelun hallittu kaaos! Ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton saanut elokuva on vuosien saatossa kohonnut Welles-klassikoksi, joka oli myös ohjaajan oma suosikki tuotannostaan. Ensinäkemän perusteella Falstaff tuntuisi olevan niitä elokuvia, jotka kasvavat yhä upeammaksi uusilla katselukerroilla.

Pisteytys:
8/10

1. LUUKKU - 110 vuotta sitten (El hotel eléctrico, 1908)

Electric power.

Joulukalenterin aika on koittanut taas ja on aika uuden elokuvaprojektin! Edellisvuoden tapaan kurkistelun kohteena ovat elokuvat tasavuosikymmenten takaa ja 1001-listan ulkopuolelta. Ensimmäinen luukku kuljettaa vuoteen 1908, jolloin tulevaisuususko ja ihmeiden aika vielä kukoistivat ennen suursodan lamaannuttavaa vaikutusta. Näihin ihmeellisiin tunnelmiin vie myös päivän filmi!

El hotel eléctrico

Ohjannut Segundo de Chomón

Espanja & Ranska 1908,  8 min.

Mykkäelokuva, Lyhytelokuva, Fantasia, Scifi

Pääosissa: Segundo de Chomón, Julienne Mathieu

Humoristinen fantasiakuvaelma sijoittuu tulevaisuuden hotelliin, jossa sähkö liikuttaa esineitä itsestään ja elämä on helpompaa kuin koskaan! Vaikka keskeisessä asemassa ovatkin erikoiset tulevaisuuden ihmeet, El hotel eléctrico on selkeästi oman aikansa kuvaus. Pointtina on esitellä aikansa stop motion -teknologiaa ja siinä samalla (ehkäpä toiveikkaasti) naureskella villeimmille tulevaisuuskuvitelmille. Kokonaisuus voisi kyllä olla oivaltavampikin.

Aikalaisohjaajaansa Georges Mélièsiin (1861─1938) vertautuvan Segundo de Chomónin (1871─1929) tuotteliaaseen uraan tutustuttiin jo vuoden takaisessa joulukalenterissa. Chomónin Pathé-studiolle ohjaama El hotel eléctrico ehti vuosien saatossa olla pitkään kadoksissa, mutta nyt lyhärin löytää nopeasti vaikka Youtubesta. Siinäpä futurismia kerrakseen ─ tätä edes varhaiset elokuvantekijät eivät välttämättä osanneet mahduttaa mielikuvitukseensa.

Pisteytys: 6/10

Las Hurdes - Maa ilman leipää (1933)

Ohjannut Luis Buñuel
Espanja 1933, 27 min.
Dokumentti, Surrealismi, Realismi
Pääosissa: Abel Jaquin (kertojaääni)

This woman is only 32 years old...

Surrealistisista elokuvistaan tunnettu Luis Buñuel kiinnostui 1930-luvun alussa etnografisen dokumentin teosta, ja aiheeksi valikoituivat pohjoisen Espanjan karuimmat ja köyhimmät seudut. Maa ilman leipää esittelee Las Hurdesin alueella elävien paikallisten elämää: rikkauden ja köyhyyden kontrastia, nälkää, vaarallista maastoa, kummajaisia ja kuolemaa. Lopputulos on kuin dokumentti oudosta painajaisesta.

Elokuvan äärirealistinen ote taipuu lopulta kummaksi surrealismiksi. Maa ilman leipää on tulkittu jopa parodiaksi tietynlaisesta dokumentin lajityypistä, ja moinen ajatus kieltämättä käy mielessä elokuvaa katsoessa. Kohtaukset ovat outoja, samaan aikaan sekä tyypiteltyjä että ennennäkemättömiä. Elokuva ärsyttää, häiritsee ja välillä jopa naurattaa. Epäilen, että se juuri olikin tarkoitus.

Maa ilman leipää ei saanut Espanjassa suopeaa vastaanottoa. Selkeän poliittinen sanoma, karut kuvat ja kurjuuden esittäminen kulttuurin rikkauksien sijaan suututti aikalaisia, ja dokumentti päätyikin kiellettyjen filmien listalle. Nykypäivänä filmiä sentään voidaan jo esittää tunnontuskitta, ja ranskankielisen selostuksen tilalle on tehty ääniraita myös espanjaksi. Elokuvan esittämissä kuvissa on sentään tosipohjaa, joka näkyy hentona jälkenä alueen asukkaissa vielä nykypäivänäkin. Köyhän Pohjois-Espanjan stigma tuntuu vaivaavan paikallisia edelleen, vaikka dokumentin esittämiä oloja ei olekaan enää mahdollista tavoittaa.

Pisteytys:

8/10