3. luukku: 100 vuotta sitten (Varietee, 1925)

Die drei Artinellis!

Satavuotiaissa elokuvaklassikoissa on sekä syvää draamaa että kuplivan kepeää huumoria. Vuoden suosituin elokuva oli aikansa lähihistoriaa ja tuoreita traumoja käsittelevä sotadraama Suuri paraati (1925), joka vie ensimmäisen maailmansodan surullisiin muistoihin. Hyvin menestyivät myös legendaarisen Rudolph Valentinon tähdittämä viihteellinen romanssi Kotka (1925) ja Harold Lloydin hupsu opiskelukomedia Keltanokka (1925). 

Jälkiviisaan arvion mukaan elokuvavuoden 1925 suurin merkkiteos lienee Charlie Chaplinin mestarillinen Kultakuume (1925), joka keinuu taidokkaasti synkistä alhoista kuplivaan iloon. Toinen nimekäs klassikko on Sergei Eisensteinin vimmainen Panssarilaiva Potemkin (1925), joka järisytti elokuvien rytmiä ja muotoa. Klondiken kylmyys ja Odessan satamakaupungin kaaos jäävät kuitenkin nyt taakse, sillä päivän elokuvassa suunnataan Saksaan ja tartutaan trapetsiin!

 

 

Varieté - Varietee
Ohjannut Ewald André Dupont

Saksa 1925, 104 min.

Mykkäelokuva, Draama, Romantiikka, Rikos

Pääosissa: Emil Jannings, Lya De Putti, Maly Delschaft

 

 

 

 

Wintergartenin kuuluisa varietee-teatteri oli Berliinin tunnetuimpia hurvittelupaikkoja. Vuonna 1887 avattu varietee viihdytti yleisöjä aina toiseen maailmansotaan saakka, jolloin se tuhoutui pommituksissa. Uusi teatteri aloitti toimintansa vuonna 1992. Tämän elokuvan teatteri kuitenkin vie iloisen 1920-luvun tunnelmiin: räväkkään, riemuitsevaan ja jännittävään urbaaniin humuun! Mutta kulisseissa kuohuu muukin kuin samppanja...

Varietee (engl. Variety) kertoo kohtalokkaasta draamasta, joka kätkeytyy hulppeiden näytösten ilonpidon taakse. Teatterin johtaja Huller (Jennings) haluaa palkata uuden tanssijan (De Putti), jonka kanssa hän aloittaa salasuhteen. Draama on tasapainoilua trapetsilla: aluksi temput onnistuvat, mutta vähitellen jännitys sakenee ja tragedia johtaa suureen onnettomuuteen.

Vauhdikkaita trapetsinumeroita ja jännittäviä rakkausdraamoja kuvaava Varietee tunnetaan eritoten Karl Freundin (1890─1969) taidonnäytteistä kameran takana. Freundin tunnetuihin varhaistöihin lukeutuvat myös muun muassa ekspressionistinen kauhuelokuva Golem (1920) sekä legendaarinen scifidystopia Metropolis (1927), kaikki innovatiivisia taidonnäytteitä lennokkaasta kamerankäytöstä. Kuvauksen lisäksi Varietee on draamana onnistunut ja jännittävä. Emil Jannings tekee takuvarman roolityön hahmona, jonka persoona ja elämänhistoria avautuvat tarinan edetessä vähitellen. Taidokas ja kuvakerronnaltaan kekseliäs mykkäklassikko!

Pisteytys: 8/10

The Blue Angel - Sininen enkeli (1930)

Ohjannut Josef von Sternberg
Saksa 1930, 124 min.
Draama, Musikaali
Pääosissa: Emil Jannings, Marlene Dietrich

They call me naughty Lola!

Emmanuel Rath (Jannings) on oppilaidensa pilkkaama opettaja, jonka elämä ei ole saanut arvoistaan täyttymystä. Eräänä iltana jäljittäessään kunnottomia oppilaitaan Rath päätyy yökerhoon nimeltä Sininen enkeli, jossa hän hullaantuu yökerhon viehättävästä tähdestä Lola-Lolasta (Dietrich). Elämäänsä kyllästynyt opettaja suostuttelee Lolan kanssaan avioon ja liittyy itsekin kiertävään kabareeseurueeseen. Ratkaisu tuntuu loistokkaalta hetken, mutta uuteen elämään sopeutuminen tuottaa vanhalle professorille vaikeuksia.

Sininen enkeli on tunnettu eritoten Marlene Dietrichin kansainvälisenä läpimurtoelokuvana. Ja mielenkiintoista kyllä, ennen tätä elokuvaa Dietrich oli aloitellut uraansa kabareelaulajana! Dietrichin roolisuoritus Lola-Lolana onkin ehdottomasti tämän elokuvan kohokohta, ja sen kiihkeänä ytimenä on aikansa hittisävelmän Falling in Love Again siivittämä kabaree-esitys. Pääosassa nähtävä Emil Jannings oli myös aikansa tähtinäyttelijöitä ja myös ensimmäisen miespääosan Oscarin (1928) voittaja. Myös Janningsin näyttelijäntyö on oivaa, joskin hänen tunteita herättävä esiintymisensä elokuvassa Viimeinen mies (1924) vetosi ainakin allekirjoittaneeseen vielä syvemmin. Tässä elokuvassa Emmanuel Rath on yksiulotteisesti vain vanha likainen mies, jonka jatkuviin epäonnistumisiin eläytyminen on enemmän puistattavaa, kuin millään muotoa liikuttavaa.

Näyttelijöiden suuresta panoksesta huolimatta tämä elokuva on hyvin suurelta osalta melkoisen kökkö ja töksähtelevä tuotos. Toisinaan tapahtumien epärealistisuus ja outous paistavat läpi lähinnä vaivaannuttavalla tavalla ja joitain kohtauksia on venytetty aivan liian pitkiksi. Tästä filmistä on tehty saksankielisen version lisäksi myös englanninkielinen - joka lienee vielä ns. alkuperäiskielistä kehnompi. Vaikka Sininen enkeli on kokonaisuutena hieman heikko esitys, on siinä silti myös paljon hyvää. Elokuvan hämärät ja ahtaat kabareemiljööt ovat jännittäviä ja kiehtovia, ja juuri tälle salaperäiselle tunnelmalle kuuluu näyttelijöiden ohella suurin kiitos siitä, että katselukokemus oli kuitenkin loppujen lopuksi miellyttävä.

Pisteytys:

7/10

The Last Laugh - Viimeinen mies (1924)

Ohjannut F. W. Murnau
Saksa 1924, 77 min.
Mykkäelokuva, Draama
Pääosissa: Emil Jannings, Georg John

Last humiliation.

 

Loistokkaan berliiniläisen Atlantic-hotellin portieeri ei voisi olla onnellisempi. Hän on arvostettu mies lähipiirissään ja tekee työnsä ylpeänä. Vanhuuden myötä vähenevät voimat eivät kuitenkaan jää hotellin johdolta huomioimatta ja vanhusparka siirretään kevyempiin tehtäviin miestenhuoneen puolelle. Upean viran myötä katoaa myös pohja maailmalta, yhteisön arvostus on mennyttä. Murheen murtama vanhus ei saata kertoa kohtalostaan edes perheelleen, eikä hänen salaisuutensa yllättävä paljastuminen tee tukalaa tilannetta helpommaksi.

Tämän elokuvan ehdoton valttikortti on ajalleen ennennäkemättömän kameratyöskentelyn upeus. Kamera elää päähenkilön mukana: unikuvat, pyörryttävä humaltuminen, pettymys ja jopa pöyhkeä ylpeys välittyvät kuvan liikkeistä. Viimeinen mies edustaa myös lyhyen aikaa elänyttä genreä (kammerspielfilm), jossa välitekstejä ei juuri nähdä, vaan kerronnassa luotetaan nimenomaan visuaalisuuteen. Ainoassa välitekstissä ohjaaja puuttuu peliin, kommentoiden tavallaan elokuvan ja todellisuuden suhdetta. Murnau toteaa, ettei tarinalla oikeasti olisi onnellista loppua - mutta elokuvissahan kaikki on mahdollista!

Viimeinen mies on kertomus ihmisen arvosta ja arvottomuudesta, ihmisen sosiaalisen pääoman perustoista ja yhteisöön sopeutumisen keinoista. Portieerin puku representoi vanhan herran identiteettiä ja paikkaa yhteisössä - ilman sitä kaikki on tuhoontuomittua. Pukuun konkretisoitunut arvomaailma heijastelee myös pikkuporvariston maailmankuvaa ja ammattiaseman merkitystä. Viimeinen mies on juonen, toteutuksen ja tekniikan puolesta kertakaikkiaan loistava, tekisi mieli katsella filmi heti uudelleen! Tässä elokuvassa riittää nimittäin nähtävää ja havainnoitavaa useammallekin katselukerralle.

Pisteytys:

10/10