Patton - Panssarikenraali Patton (1970)

Ohjannut Franklin J. Schaffner
USA 1970, 172 min.
Biografia, Sota, Draama
Pääosissa: George C. Scott, Karl Malden, Stephen Young

If we are not victorius, let no man come back alive!

Kenraali George S. Patton (Scott) on kontroversiaali sotasankari, jolle kunnia sotatantereilla on kaikki kaikessa. Patton elää ja hengittää sodan gloriaa, eikä asialleen omistautunutta miestä voi moittia huonosta työnlaadusta rintamilla. Mies tosin myöntää itsekin olevansa suupaltti ja äkkipikainen diiva, minkä vuoksi kaivattu sankarin viitta on vaarassa jäädä vain haaveeksi. Tositapahtumiin ja tietenkin myös todelliseen henkilöön pohjautuva elokuva keskittyy kuvaamaan Pattonin vaiheita toisen maailmansodan runtelemassa Euroopassa.

Panssarikenraali Pattonin ilmestyessä Vietnamin sota oli kirvoittanut niin laajaa maailmanlaajuista kritiikkiä, että elokuvan näennäinen sotamyönteisyys tuntuu suorastaan sopimattomalta. Näkökulma ei kuitenkaan ole aivan yksipuolinen. Omaa sotaansa käyvä Patton asettaa koko sotasankaruuden kyseenalaiseen valoon, eivätkä edes hänen ansionsa onnistu juuri herättämään kunnioitusta. Hahmo puhuu puolestaan, eikä elokuvan ole tarpeen muutoin alleviivata sodan järjettömyyttä. Merkittäväksi käänteeksi muodostuu hetki, jolloin Patton haukkuu sodan traumatisoimaa sotilasta ja riskeeraa samalla oman uransa.

Kiinnostavinta Pattonissa on nimenomaan sen monitahoisuus: Pattonin hahmo puhuttelee sodanvastustajia sekä -puolustajia ja osoittaa, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Pattonkin on vain aikansa tuote, sotahistoriaan hurahtanut sotilassuvun ylpeä vesa. Yksille hän näyttäytyy sankarina, mutta toisille sodan turhuuden henkilöitymänä. Näkökulma on toteutettu ansiokkaasti, mutta se ei silti tee ylipitkästä elokuvasta tarpeeksi innostavaa katsottavaa. Aikanaan filmi menestyi erinomaisesti ja voitti peräti 7 Oscaria (mm. paras elokuva). Pystin sai myös Pattonia hienosti tulkitseva George C. Scott, joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta sangen tiukkasanaisesti.

Pisteytys:
7/10

One-Eyed Jacks - Vihan riivaama (1961)

Ohjannut Marlon Brando
USA 1961, 141 min.
Lännenelokuva, Rikos, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Marlon Brando, Karl Malden, Pina Pellicer

You may not want me around too long...

Meksikon Sonorassa pankkiryöstäjät Rio (Brando) ja Dad (Malden) pakenevat saaliin kanssa onnistuneelta keikalta, mutta piakkoin Rio jää virkavallan kynsiin. Vankilavuosien jälkeen Riolle selviää, että hänet pulaan jättänyt Dad nauttii elämästä pikkukaupungin seriffinä. Kostoretkelle lähtevä Rio uhkuu tukahdettua kaunaa Dadia kohtaan, eikä tunne ole täysin yksipuolinen. Rion kohtaloksi lankeaa rakkaus, jonka kohteena on Dadin kasvattitytär Louisa (Pellicer).

Vihan riivaama on yksi niitä elokuvia, joiden tekoprosessi oli täynnä kompurointia: oikeaa ohjaajaa ei tahtonut löytyä ja rahaongelmat piinasivat. Lopulta päärooliin kiinnitetty Marlon Brando tarttui ohjaajanpestiin itse, ja tätä nykyä Vihan riivaama muistetaan parhaiten juuri siksi, että se on Brandon ainoa ohjaustyö. Elokuvan lopputuloksessa tuotantovaiheen ongelmat näkyvät hienoisena kömpelyytenä esimerkiksi jokusissa tarinan siirtymissä. Tiettävästi halvalla tuotannolla voi saada aikaiseksi erinomaisia elokuvia, ja myös Vihan riivaamassa on kiistämättä puolensa. Elokuva on jakanut voimakkaasti mielipiteitä, ja hieman kaksijakoinen fiilis Brandon ainokaisesta ohjaustyöstä kiistämättä jää. Onko Vihan riivaama nyt sitten yli- vai aliarvostettu? Voiko se olla molempia?

Parhaimmillaan Vihan riivaama on visuaalisesti kaunis elokuva ja jännittävä kertomus kostosta, ryyditettynä tunteikkaalla romanssilla. Toki tarina on epätasainen rytmiltään ja kestoa elokuvalla on ehkä hitusen liikaa. Pääosia näyttelevät Karl Malden sekä Brando klaaraavat roolinsa kunnialla. Välillä tosin on vaikea päättää, onko Rion hahmo mystisen nerokas vai käsikirjoitettu miten sattuu. Hauskaa kyllä, pienet tökeryydet ja erikoiset, "uutta Hollywoodia" enteilevät ratkaisut ovat lopulta elokuvan suola, sillä niiden vuoksi Vihan riivaama on tunnelmaltaan omalaatuisen mieleenpainuva. Juuri tämä erikoinen tunnelma tuo väistämättä mieleen Vihan riivaamasta vaikutteita saaneen David Lynchin, joka nostaa Brandon länkkärille hattua Twin Peaksissa.

Pisteytys:
8/10

On the Waterfront - Alaston satama (1954)

Ohjannut Elia Kazan
USA 1954, 108 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Marlon Brando, Karl Malden, Lee J. Cobb, Eva Marie Saint

Conscience... that stuff can drive you nuts.

New Jerseyn satamassa häikäilemättömät rikolliset elävät kulta-aikaansa. Satamatyöläiset ovat korruptoituneiden pomojen armoilla, sillä työoloihin parannusta vaativa voidaan tarvittaessa vaikka murhata. Nuorukainen Terry Malley (Brando) on rikollisten leivissä, mutta ystävän murha ja rakastuminen tämän siskoon (Saint) vavahduttavat Terryn maailmankuvaa. Sataman pappi (Malden) jaksaa myös väsymättä ohjata Terryn ristiriitaisia tuntemuksia kohti oikeuden toteutumista.

Alaston satama kulkee samoja polkuja Elia Kazanin edellisen menestysteoksen Viettelyksen vaunun (1951) kanssa. Molemmat elokuvat olivat suurmenestyksiä ja saivat peräti kaksitoista Oscar-ehdokkuutta. Tämä elokuva voitti niistä enemmän, jopa kahdeksan palkintoa ja mukana voittopotissa oli toki parhaan elokuvan pysti. Menestys ei missään nimessä tullut aivan suotta. Realistinen ote yhdistettynä voimakkaaseen moraaliteemaan on taattua Kazania, mutta tässä elokuvassa tuo pettämätön yhdistelmä on hiottu  huippuunsa valtavan taitavasti. Elokuva on myös kuvattu häkellyttävän kauniisti! Jälki on Boris Kaufmanin käsialaa, mies toimi kuvaajana muun muassa visuaalisesti upeassa, realismia huokuvassa mestariteoksessa L'atalante (1934).

Muiden ylistysten ohella ei tietenkään sovi jättää mainitsematta Alastoman sataman timanttisia roolisuorituksia. Eva Marie Saintin elokuvadebyytti on kehujen arvoinen, samoin Karl Maldenin roolityö elämää nähneenä, mutta silti arvojensa puolesta sinnikkäästi taistelevana pappina on erinomainen. Ykköstähti on tietenkin Marlon Brando, jonka ura oli 1950-luvun alkupuolella mainiossa nousukiidossa. Brandon tulkinta herkkiä tuntoja kokevasta kovanaamaisesta satamajätkästä on ihailtavan hienovarainen. Uskomatonta, että Terryn rooli oli mennä Frank Sinatralle! Ei hänkään varmasti huono olisi ollut, mutta olisipa elokuva ainakin ollut melko erilainen.

Pisteytys:

9/10

A Streetcar Named Desire - Viettelyksen vaunu (1951)

Ohjannut Elia Kazan
USA 1951, 122 min.
Draama
Pääosissa: Vivien Leigh, Marlon Brando, Kim Hunter, Karl Malden

Is there something wrong with me?

Opettaja Blanche DuBois (Leigh) saapuu New Orleansiin lähes kaiken omaisuutensa menettäneenä. Blanche asettautuu väliaikaisesti asumaan sisarensa Stellan (Hunter) ja tämän miehen Stanleyn (Brando) nuhjuiseen kotiin. Äkkipikainen moukka Stanley ei voi sietää vaimonsa sisarta, ja niinpä mieleltään hauras Blanche ajautuu yhä syvempään ahdinkoon.

Tennessee Williamsin samannimiseen näytelmäklassikkoon (1947) perustuva Viettelyksen vaunu on Elia Kazanin ylistetyimpiä teoksia. Jo ilmestyttyään elokuva nousi suureen suosioon ja se huomioitiin muun muassa kahdellatoista Oscar-ehdokkuudella ja neljällä pystillä. Elokuvan rajallisilta tuntuvat lavasteet ja rytmilliset ratkaisut muistuttavat siitä, että tarina on alunperin tehty teatterilavoille. Kerronta kuitenkin mukautuu elokuvan ehdoille täydellisesti ja New Orleansin syrjäisten katujen nuhjuiset miljööt on luotu upeasti. Elämänmenon voi lähes aistia tunkkaisina hajuina ja ilmassa raskaana hohkaavana lämpönä. Äänekkäiden naapureiden riitely puolestaan aiheuttaa mielihalun perääntyä tarkkailemaan riehumista turvalliselta etäisyydeltä.

Viettelyksen vaunu on merkittävä tunnelmansa, mutta myös ilmiömäisten näyttelijöidensä vuoksi. Elokuvan myötä syttyi Hollywoodissa uusi elokuvatähti: Broadwaylla Stanleyn roolia jo aiemmin näytellyt Marlon Brando tuli osansa myötä tunnetuksi ja tituleerattiin kaiken lisäksi seksisymboliksi. Elokuvan suurin tähti on kuitenkin ilmiömäinen Vivien Leigh, joka oli myös näytellyt Blanchen osan aiemmin teatterissa. Elia Kazan todella kunnostautui loistavissa roolituksissa; vain muutamaa vuotta myöhemmin Kazanin elokuvassa Eedenistä itään (1955) nähtiin James Dean ensimmäisessä isossa roolissaan.

Pisteytys:

9/10