Parasite (2019)

Ohjannut Bong Joon-ho

Etelä-Korea 2019, 132 min.

Draama, Komedia, Trilleri

Pääosissa: Choi Woo-sik, Park So-dam, Song Kang-ho

 

You can't go wrong with no plans.

 

Bong Joon-hon pikimusta komedia sukeltaa viemäriin ja pulpahtaa hetkeksi haukkomaan happea yläluokkaisessa luksuskodissa. Kimien perhe elää köyhää arkeaan nuhjuisessa kellariasunnossaan, mutta onnenkantamoisen avulla nuorukainen Ki-Woo (Woo-sik) pääsee sijaisopettajaksi rikkaaseen perheeseen. Juonittelun avulla koko perhe onnistuu hankkimaan pestit samasta hyväuskoisten elostelijoiden taloudesta, mutta köyhyyden löyhkä ei silti katoa.

Parasite on idealtaan hykerryttävän yksinkertainen elokuva, joka kuitenkin mutkittelee syvälle köyhälistön kellarikerroksiin. Kerronta on nerokasta ja terävää, ja se kuljettaa katsojaa huvittuneisuudesta syvään ahdinkoon. Eri tyylilajeja yhdistelevä elokuva on niin hyvin hallittu, että toisinaan Parasiten kierous on samaan aikaan hauskaa ja hätkähdyttävää. Yllättäväksi kasvava jälkipuoli toimii parhaiten ilman ennakkotietoja, mutta myös uudelleenkatselu tuntuu täysosumalta.

 

Kultaisella palmulla, neljällä Oscarilla (mm. paras elokuva) ja monella muulla palkinnolla huomioitu Parasite on valokeilansa ansainnut. Elokuva on paitsi Bong Joon-hon uran toistaiseksi paras teos, myös ylipäätään koko 2010-luvun elokuvien aatelia. Odotukset ovat korkealla, kun Joon-hon seuraava elokuva Mickey 17 saa ensi-iltansa, näillä näkymin vuoden 2025 alussa. Vaikka Parasiten näppäryys ei toistuisikaan, ohjaajan tuotanto on kuitenkin kautta linjan laadultaan hyvää. Jotain veikeää lienee joka tapauksessa jälleen luvassa, vaikka seuraava filmi ei olekaan korealaista tuotantoa.

Pisteytys: 10/10

Call Me By Your Name (2017)

Ohjannut Luca Guadagnino

Italia, Ranska, USA & Brasilia 2017, 132 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg

Are you saying what I think you're saying?

Pohjoisitalialaisessa pikkukaupungissa hehkuu rakkauden kesä 1983. Nuori Elio (Chalamet) viettää idyllisen laiskoja lomapäiviä lukien, musisoiden ja juhlien tuttujen nuorten naisten kanssa. Kesän lemmentanssit saavat syvempiä sävyjä, kun Elion professori-isän (Stuhlbarg) apulaiseksi saapuu arkeologian opiskelija Oliver (Hammer). Kipinät iskevät, rakkaus syvenee ja pian nuoruuden huolettomat kesäpäivät ovat ohi.

André Acimanin samannimiseen romaaniin (2007) perustuva elokuva on huumaava. Osin vaikutelma syntyy myyttisen kukkeasta miljööstä, salaisesta paratiisista, mutta myös hienosta käsikirjoituksesta ja karismaattisista näyttelijöistä. Tarina on hienovarainen ja herkkä, tai toisaalta suoraviivainen ja yllättävän raju. Sovitus on jopa parempi kuin alkuperäisromaani. Tähän päälle vielä Sufjan Stevensin kauniit, mieleenjäävät laulut ja valkokankaan taika on sinetöity. Kuinka ihastuttava elokuva!

Call Me By Your Name on vedonnut moniin katsojiin katkeransuloisella rakkaustarinallaan, joka käsittelee samaistuttavasti nuoruuden ensirakkauksia. Hienoista kritiikkiä on kuultu pääparin ikäerosta, mutta romaaniin verraten elokuva ei tunnu yhtä ongelmalliselta. Armie Hammerin myöhemmät vaiheet ja syytteet seksuaalisesta väkivallasta kitkeröittävät hieman tunnelmaa, mutta elokuvan tekoaikaan niistä ei tainnut olla kenelläkään haisuakaan. Potentiaaliseen jatko-osaan Hammeria tuskin otetaan. Aluksi täydellä höyryllä hekumoitu jatkosuunnitelma taitaa muutenkin olla toistaiseksi jäissä, mutta onhan meillä kuitenkin ikuisesti tämä yksi upottava rakkauden kesä, vaikka toista ei koskaan tulisi.

Pisteytys: 10/10

Moonlight (2016)

Ohjannut Barry Jenkins

USA 2016, 111 min.

Draama

Pääosissa: Trevante Rhodes, Ashton Sanders, Alex R. Hibbert, Naomie Harris, Mahershala Ali

 

My name is Chiron, people call me little.

Nuori Chiron (Hibbert/Sanders/Rhodes) varttuu huumeluolien naapurissa. Koulukiusatusta lapsesta ja teinistä kasvaa lopulta kovapintainen lihaskimppu, mutta epävarmuus ei haihdu vahvasta ulkokuoresta huolimatta. Moonlight seuraa Chironin elämää lineaarisesti kolmessa aikatasossa. Muutamien lyhyiden mutta merkittävien kohtaamisien kautta tarkastellaan alituista oman itsensä etsimistä, herkkyyden kätkemistä ja maskuliinisuuden ihanteiden epätoivoista tavoittelua.

Moonlight on koskettava kasvutarina, jossa tutkitaan minuuden muodostumista. Ote on realistinen mutta ei liian rujo. Elokuvasta merkittävän tekeekin juuri se, että uhon ja nyrkkienheilutuksen sijaan fokus on rakkaudessa ja sen kaipuussa. Vaikeita asioita kokenut Chiron kokee kyllä sokaisevaa vihaa, ymmärrettävästi, mutta lopulta sijaa saa anteeksiantokin. Kuinka tärkeä tällainen tunne-elokuva onkaan, varsinkin, kun se kertoo nuoresta miehestä!

Parhaan elokuvan Oscarilla palkittu Moonlight kruunasi akatemiajuhlan, jota oli moitittu ja myllytetty liiasta valkoisuudesta. Elokuva ehdottomasti ansaitsi kaikki voittonsa omine ansioineen, eikä vain siksi, että Moonlight sattumalta sopi uuden ajan palkintokriteereihin. Kriitikoiden ylistämä elokuva teki Barry Jenkinsistä (s. 1979) hetkessä tunnetun ohjaajan, jonka tulevia töitä moni ryhtyi välittömästi odottamaan innolla. Sittemmin Jenkins on jatkanut rakkauden ja rikosten polulla erinomaisessa teoksessaan If Beale Street Could Talk (2018).

Pisteytys: 10/10

Russkiy kovcheg ─ Venäjän arkki (2002)

Ohjannut Aleksandr Sokurov

Venäjä 2002, 99 min.

Fantasia, Historia, Draama

Pääosissa: Aleksandr Sokurov, Sergey Dreyden

 

We are destined to sail forever, to live forever.

Venäjän arkki (engl. Russian Ark) alkaa saapumalla uneen. Kertoja (Sokurov), jonka silmin elokuvaa katsotaan, on tupsahtanut keskelle Pietarin loistokasta Eremitaasia. Hän tapaa toisen ajassa ja salassa kulkevan matkaajan, "Eurooppalaisen" eli markiisi de Custinen (Dreyden), joka on todellisuudessakin elänyt ja jäänyt historiaan Venäjä-moitteistaan. Yhdessä parivaljakko vaeltaa läpi Eremitaasin loiston ja sen 300-vuotisen historian. Yhdestä huoneesta kulkijat tapaavat moderneja museovieraita, toisesta Katariina Suuren tai henkeäsalpaavan upeat tanssiaiset. Taide yhdistää halki aikojen, ja lopulta katsojasta tuntuu kuin eläisi iäti maalauksen sisällä.

Aleksandr Sokurov tutkii elokuvassaan kotimaansa suuruutta ja suuntaa, muttei kritiikittä. Filmi ei ole nostalgiapakoa loiston vuosiin, vaan pakotettua liikettä ajan virrassa: menneeseen on katsottava, jotta ymmärrämme nykyaikaa. Elokuvan päähenkilöt ovat tarkkailijoita, joista varsinkin eurooppalaisdiplomaatti kyseenalaistaa: miksi Venäjä lainaa Euroopalta, virheitä myöten? Onko Venäjä menettänyt mahdollisuutensa todelliseen suuruuteen? Venäjä on yksi suuri teatteri! Venäjän arkki on tietysti kiinni omassa tekoajassaan, eikä se voi nähdä, millaista hallaa Putinin valtakausi on tehnyt Venäjälle. Tulevaisuus on avoin. Sokurov on nauttinut suurta arvostusta kotimaassaan, vaikka viime vuoden sisällä hän on myös kritisoinut Kremliä ja hyökkäyssotaa Ukrainaan.

Filosofisen pohdiskelunsa ja unenomaisen kerrontansa ohella Venäjän arkki on loistelias estetiikassaan. Kuvavirran ansiosta elokuvassa on uskomaton imu ja vetovoima. Asut ja lavasteet ovat häikäiseviä ja lisäävät ihmeiden illuusiota. Hämmästyttävintä on, että elokuva on kuvattu ainoastaan yhdellä otolla Eremitaasin sokkeloissa, ylellisen kauneuden keskellä. Suurista väkijoukoista tulevat mieleen Sergei Eisensteinin montaasit. Lumoava mestariteos on taatusti yksi kaikkien aikojen parhaita venäläiselokuvia, vaikka lipputuloissa saati palkinnoissa mitaten se ei olekaan mikään maailmanluokan suurteos. Cannesissa ensi-iltansa saanut Venäjän arkki oli ehdolla Kultaiseen palmuun, mutta voitto meni turvallisemmin Pianistille (2002).

Pisteytys: 10/10

The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring ─ Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit (2001)

Ohjannut Peter Jackson

Uusi-Seelanti & USA 2001, 178 min.

Fantasia, Seikkailu

Pääosissa: Elijah Wood, Ian McKellen, Sean Astin, Sean Bean, Viggo Mortensen

I wish the ring had never come to me.

J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta (1954─1955) on fantasiakirjallisuuden kuningasteos. Kirjasta on tehty jokusia filmiadaptaatioita ja vielä sitäkin enemmän suunnitelmia, mutta ainoa suureen maineeseen ja kunniaan noussut on Peter Jacksonin (s. 1961) komea sormustrilogia. Sarjan avausosa Sormuksen ritarit mukailee ensimmäisen kirjan tärkeimpiä käänteitä: se kertoo valtasormuksen löytymisestä ja urheista hobiteista, jotka suostuvat toimittamaan kovan onnen helyn tuhottavaksi Mordorin uumeniin.

Sormuksen ritarit on loistava fantasiaelokuva. Tarinan kiehtova rytmi, komeat maisemat ja tekninen toteutus hämmästyttävät edelleen. Kirjaan verrattuna mukana on enemmän toimintaa kuin tunnelmointia, mutta filmi ei silti sorru liikaan koheltamiseen. Extended-versiot tarjoavat lisää Keski-Maahan upottavaa taikaa. Suren hieman hilpeän Tom Bombadilin poissaoloa, vaikka ymmärrän hyvin tehdyn rajauksen. Jacksonin mukaan Bombadilin tarinapätkä olisi ollut liian pitkä ja kokonaisuuden kannalta irrallinen. Tolkien-tulkinta on tehty huolellisesti ja harkiten.

 

Vuotensa jättimenestykseksi kohonnut Sormuksen ritarit sai kriitikot ja yleisömassat puolelleen. Elokuvan kolmestatoista Oscar-ehdokkuudesta tuli lopulta neljä pystiä (kuvaus, maskeeraus, sävellys & erikoistehosteet). Varsinainen jättipotti jäi lopulta trilogian päätösosaan (2003), joka kiistämättä kruunaa kokonaisuuden. Oma suosikkini on aina ollut tämä avausosa, niin elokuvana kuin kirjana. Kenties syynä on Konnun iloinen tunnelma, ensikohtaaminen sormussaattueen jäsenten kanssa ja ennen muuta edessä olevan seikkailun kutkuttava tuoksu.

Pisteytys: 10/10

Sen to Chihiro no kamikakushi ─ Henkien kätkemä (2001)

Ohjannut Hayao Miyazaki

Japani 2001, 125 min.

Animaatio, Fantasia

Pääosissa: Rumi Hiiragi, Miyu Irino

There is a story deep within my heart.

Chihiro-tyttö (Hiiragi) eksyy kummalliseen henkimaailmaan, jossa ihmishenki on vaarassa. Taikavoimia hallitseva Haru-nuorukainen (Irino) auttaa Chihiron pestautumaan jumalten kylpylään, jossa hän on varmasti turvassa. Chihiron on voitettava pelkonsa ja kerättävä kaikki rohkeutensa, sillä hänen on vielä pelastettava vanhempansa karulta kohtalolta ja kylpylän keittopadoilta.

Henkien kätkemä (engl. Spirited Away) on mestarillinen tarina Hayao Miyazakin mielikuvituksen syövereistä. Maagisessa maailmassa hahmojen hyvyys ja pahuus saavat erilaisia sävyjä, aivan kuten todellisessa elämässäkin. Katsojat ovat löytäneet elokuvasta lukuisia eri teemoja, aina kulutusyhteiskunnasta ympäristöongelmiin ja kaipuusta menneisiin aikoihin. Yksi synkähkö tulkinta on jopa sillä kannalla, että filmi käsittelee prostituutiota. Elokuvan taikamaailma onkin niin monipuolinen, että siitä löytää jokaisella katselukerralla helposti uudenlaisen kulman.

Upean realistinen lapsuuskuvaus oli ilmestyessään suuri menestys. Kotimaassaan Henkien kätkemä oli vuotensa hitti, ja myös ulkomailla elokuva sai suurta suosiota. Muun muassa Kultaisella karhulla ja animaatio-Oscarilla palkittu Henkien kätkemä ponkaisi studio Ghiblin tuottoisimpien filmien kärkeen ja viimeistään sinetöi ohjaajansa maailmanlaajuisen maineen. Sittemmin suuri yleisö on jo osannut odottaa studion uutuuksia kieli pitkällä, ja paraikaa varrotaan, josko mestari-Miyazakin viimeinen elokuva vielä jonain päivänä valmistuisi. Henkien kätkemä pitää omalla listallani ykköspaikkaa Ghiblin tuotannosta, vaikka sille onkin miellyttävän helppoa löytää haastajia.

Pisteytys: 10/10

Sanma no aji ─ Syksyinen iltapäivä (1962)

Ohjannut Yasujirô Ozu

Japani 1962, 113 min.

Draama

Pääosissa: Chishû Ryû, Shima Iwashita, Keiji Sada

In the end, we spend our lives alone.

 

Shūhei Hirayama (Ryû) on leskimies, jonka kolme lasta ovat hyvää vauhtia aloittamassa omaa, vanhemmista irrallista elämäntaivaltaan. Tytär Michiko (Sada) on Shūhein kotiapuna, mutta Shūhei ryhtyy oma-aloitteisesti järjestämään Michikolle avioliittoa ─ tapahtuuhan se ennemmin tai myöhemmin. Pidättyväisen herrasmiehen ympärillä on vanhoja ystäviä ja välittäviä lapsia, mutta yksinäisyyden tunne kalvaa, eikä löydä purkautumistietään.

 

Syksyinen iltapäivä (engl. An Autumn Afternoon) sijoittuu sodanjälkeisen, taisteluista toipuneen nousukauden Japaniin. Sota elää edelleen keski-ikäisten ja vanhojen miesten muistoissa, mutta aika vyöryy eteenpäin ja unohtaa raunioihin jääneet pommitusten uhrit. Elokuvan tunnelma on rauhallinen ja arkinen, ja siten liikuttavan kaunis. Yhtä lailla tavallista ja silti ihmiselämää mullistavaa on se, miten vanhemman on jonain päivänä päästettävä irti lapsistaan ja tehtävä itsensä tarpeettomaksi.
 

Yasujirô Ozun viimeinen teos on samalla tavalla haikea ja lempeästi toivoa luova kuin kuulas syyspäivä. Kuvat ovat täyteläisen kauniisti sommiteltuja, eikä kamera Ozun tyylille uskollisesti heilahda kertaakaan. Syksyinen iltapäivä palaa monella tapaa Ozun nimekkäimpään elokuvaan Ensimmäinen matka (1953). Molemmat ikääntymistä käsittelevät elokuvat ovat suurien tunteiden äärellä, mutta rauhoittavat. Syksyinen iltapäivä kuitenkin löytää tasapainon perinteiden ja nykypäivän välillä, niiden välille on solmittu rauha.

Pisteytys: 10/10

Trainspotting (1996)

Ohjannut Danny Boyle

Iso-Britannia 1996, 93 min.

Draama

Pääosissa: Ewan McGregor, Johnny Lee Miller, Ewen Bremner, Robert Carlyle

Choose Life.

Edinburghilaiset kaverukset kuluttavat päivänsä heroiinikoukusta nautiskellen. Pikkurikoksilla, piikeillä, tuopeilla ja savukkeilla irtaannutaan todellisen elämän piinaavasta ankeudesta, mutta juhlat päättyvät joskus. Huuruisen elämän aiheuttamat vakavat onnettomuudet saavat Mark "Rent Boy" Rentonin (McGregor) pyristelemään irti huumekoukusta. Mutta mitä tekevät renttukaverit?

 

Irvine Welshin samannimiseen romaaniin (1993) perustuva Trainspotting on huumaavan hienosti toteutettu kuvaus liskojen öistä ja päivistä. Tarina sykkii jytämusiikin tahdissa: välillä tanssi on hauskaa nousuhuumaa, kunnes paniikki nousee äärimmilleen. Vaikka elokuvassa on ahdistavat hetkensä, suurilta osin musta huumori määrää sävyn. Nerokkaasti luodut miljööt, mielikuvitukselliset tehokeinot ja iskevä rytmi hypnotisoivat mukaansa Rentonin erikoiseen maailmaan.

Edelleen raikkaalta ja rehelliseltä tuntuva Trainspotting on Danny Boylen (1956─) varhaisteoksia. Elokuva menestyi erinomaisesti ja sitä kehuttiin eritoten käsikirjoituksensa sekä ansiokkaiden nuorten näyttelijöidensä vuoksi. Riemukkaan räiskyvälle Ewan McGregorille elokuva toimi kansainvälisenä läpimurtona. Ikoniseen asemaan nousseen Trainspottingin faneille tarjoiltiin jännittäviä herkkuja parikymmentä vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen, kun sille ilmestyi jatko-osa T2 Trainspotting (2017). Jatkis on Boylen ohjaama ja rooleissa nähdään tuttuja kasvoja. Ensiteoksen tasolle leffa ei pääse, mutta alkuperäisen Trainspottingin tunteville se kelpaa viihteeksi.

Pisteytys: 10/10

Jurassic Park (1993)

Ohjannut Steven Spielberg

USA 1993, 127 min.

Seikkailu, Toiminta, Scifi

Pääosissa: Sam Neill, Laura Dern, Jeff Goldblum, Richard Attenborough

 

We have a T-Rex.

 

Michael Crichtonin romaaniin Dinosauruspuisto (1990) perustuva Jurassic Park sijoittuu trooppiselle saarelle, jossa uusi huvipuisto odottaa avaamistaan. Esihistoriallisten olentojen asiantuntijat Alan Grant (Neill) ja Ellie Sattler (Dern) sekä kaaosteoreetikko Ian Malcolm (Goldblum) lennätetään arvioimaan puiston turvallisuutta ennen suurta avajaispäivää. Yllätys on suuri, kun salaperäiseltä saarelta paljastuu eloon herätettyjen dinosaurusten yhdyskunta. Turvatoimet ovat mittavat, mutta alkukantaisten petojen kohtaaminen osoittautuu kohtalokkaaksi.

 

Lukuisia katsojaennätyksiä lyönyt dinoseikkailu on yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä elokuvia lipputuloissa mitattuna. Filmi keräsi palkintoja eritoten upeista efekteistään, vaikka jännittävä filmi on ansiokas muutenkin. Jurassic Parkin menestyksen takaavat hyvin rytmitetty tarina, näyttävät dinosaurukset ja mielikuvitusta kutkutteleva asetelma. Elokuva on tunnetumpi ja jopa parempi kuin Crichtonin romaani, vaikka sekin on ihan kiva tieteisseikkailu. Sittemmin Jurassic Parkin menestys on yritetty uusia lukuisten jatko-osien (1997, 2001, 2015, 2018, 2022) voimin, jotka eivät pärjää esikoiselle edes auttavasti. Nekin ovat silti menestyneet yllättävän mainiosti.

 

En välttämättä suhtautuisi Jurassic Parkiin aivan pyyteettömän ylistäen, ellei se olisi minulle tärkeä ja nostalginen teos. Varmasti toki pitäisin hirmuliskojen kohtaamisesta suuresti, vaikka olisin nähnyt leffan ensi kertaa vasta nyt. Elokuvan ilmestyessä olin kuitenkin mitä parhaimmassa dinosaurusiässä, ja Jurassic Parkin ensikatselu on yksi rakkaimpia lapsuuteni elokuvamuistoja. Ensikohtaaminen T-Rexin kanssa tapahtui VHS-kasetin välityksellä kotisohvalla, sillä olin vielä liian pieni päästäkseni elokuvateatteriin moisen jännitysnäytelmän pariin. Sittemmin olen nähnyt elokuvan myös televisiosta, dvd- ja blu-ray-versioina ja lopulta valkokankaaltakin. Seikkailu ei menetä tenhoaan!

Pisteytys: 10/10

Hotaru no haka ─ Tulikärpästen hauta (1988)

Ohjannut Isao Takahata

Japani 1988, 89 min.

Animaatio, Sota, Draama

Pääosissa: Tsutomu Tatsumi, Ayano Shiraishi

September 21, 1945... that was the night I died.

Studio Ghiblin surumielinen animaatio käsittelee lapsuutta sodan jaloissa. Toisen maailmansodan aikaiseen Japaniin sijoittuvassa kertomuksessa ilmapommitukset polttavat kaupunkeja tuhkaksi. Nuori Seita (Tatsumi) ja hänen pikkusiskonsa Setsuko (Shiraishi) ovat jääneet kodittomiksi ja vailla vanhempia, eikä sukulaisten huomastakaan löydy heille myötätuntoa.

Tulikärpästen hauta (engl. Grave of the Fireflies) perustuu Akiyuki Nosakan samannimiseen romaaniin (1967), joka on osin omaelämäkerrallinen muisto hänen oman pikkusisaruksensa nälkäkuolemasta. Liikuttavan tarinan ohjasi elokuvaksi animemestari Isao Takahata (1935─2018), ja Tulikärpästen hauta muistetaan hänen arvostetuimpana työnään. Upeasti animoitu teos keskittyy isoveli-Seitan kohtaamaan julmaan todellisuuteen ja toisaalta siihen sadunomaiseen maailmaan, jota Seita yrittää siskolleen ylläpitää. Lasten julma kohtalo selviää jo elokuvan alussa, mutta lopussa on surumielistä onneakin.

Kaunis, mutta loputtoman surullinen animaatio on aiheeltaan yleismaailmallinen ja puhutteleva. Viattomien kärsimykset sodan jaloissa kuvataan sen verran hellästi, että elokuvan kykenee katsomaan useammankin kerran ilman lamaannuttavaa tuskaa. Mikäli katselu äityy liian tunteikkaaksi, voi mieltään helliä katsomalla perään Studio Ghiblin Totoron (1988), joka julkaistiin yhtä aikaa Tulikärpästen haudan kanssa. Elokuvat ovat keskenään erilaisia tunnelmaltaan, mutta molemmissa käsitellään lapsuuden taianomaisuutta traagistenkin aikojen keskellä. Mestariteoksia kumpainenkin.

Pisteytys: 10/10

Akira (1988)

Ohjannut Katsuhiro Ôtomo

Japani 1988, 124 min.

Animaatio, Scifi, Toiminta

Pääosissa: Mitsuo Iwata, Nozomu Sasaki, Mami Koyama

The future is not a straight line.

Eletään 2010-luvun viimeistä vuotta Neo-Tokiossa. Nuorukaisten moottoripyöräjengi joutuu kummaan onnettomuuteen, ja pian Akiran nimi kuiskataan ääneen ensi kertaa sitten kolmannen maailmansodan. Jengiläinen Kaneda (Iwata) liittyy hallituksen vastaisten terroristien rintamaan pysäyttääkseen ystävänsä Tetsuon (Sasaki), joka sai onnettomuuden seurauksena outoja psykokineettisiä kykyjä. Huolettomalle motoristille avautuu näköala suurkaupungin alla kytevään mätään ja salattuihin sotilasoperaatioihin.

 

Kasuhiro Ôtomon luomaan 12-osaiseen samannimiseen mangasarjaan (1982─1990) perustuva animeklassikko sijoittuu atomipommin jälkeiseen Japaniin. Kerran tuhoutunut maailma ei ole täysin toipunut kriisistä, sillä korruptio, terrorismi ja jengiväkivalta ovat arkipäivää. Kerronta viittaa kiinnostavasti Japanin sotahistoriaan ja ydinajan maailmaan, hieman Tsernobylin jälkeen mutta kauan ennen Fukushimaa. Dystooppinen maailma on kutkuttavan salaperäinen, ja mystistä tapahtumasarjaa täydentää menevä toiminta. Animaatio hulppeine maisemineen ja räjähdyksineen on värisyttävän näyttävää ja vetää hyvin vertoja alkuperäiselle sarjakuvaversiolle.

Animeklassikoksi muodostunut Akira on kyberpunkia vailla vertaa. Suosituksi kasvaneelle elokuvalle on useasti kaavailtu jatkoa, mutta toistaiseksi sellaista ei ole tullut. Tällä hetkellä koko mangatarinaa käsittelevä tv-sarja (Ôtomon ohjaamana!) ja live-action -leffa lienevät yhä suunnitelmissa. Tarinan teemoissa on toki ajankohtaisuutta tänäkin päivänä. Näin 2010─2020-lukujen taitteessa Akira on jälleen pinnalla ─ ei vain tuoreen restauroinnin ja viimevuotisen elokuvateatterikierroksen vuoksi, vaan Tokion olympialaisten takia. Todellisessa maailmassa 2020-luku alkoi kriisillä ja olympiahuuman odottelulla, ja niinpä myös aikaamme sijoittuvassa Akirassa Tokion olympialaisia järjestetään täyttä häkää, vaikka pinnan alla kuplii katastrofi.

Pisteytys:
10/10

Idi i smotri ─ Tule ja katso (1985)

Ohjannut Elem Klimov

Neuvostoliitto 1985, 142 min.

Sota, Draama

Pääosissa: Aleksey Kravchenko, Olga Mironova

To love... to have children...

Toinen maailmansota raivoaa ja rintamat kaipaavat yhä uusia sankareita. Valko-Venäjällä nuorukainen nimeltä Flyora (Kravchenko) haluaa olla yksi urheista partisaaneista, joten hän lähtee kotoaan kohti uljasta tulevaisuutta. Sodan todellisuus on kuitenkin pelkkää kauhua ja kuolemaa. Vaikka henki säilyisi, inhimillisyydellä ei ole näin myrkyllisessä maastossa toivoakaan selvitä.

Päähenkilö Flyoran harharetki kuvaa värisyttävän taitavasti ihmismielen muuttumista keskellä kriisiä. Poikasena sotaan lähtenyt sankarikokelas joutuu keskelle painajaistakin pahempaa todellisuutta, joka lisää nuorukaiselle ihmisiän verran vuosia. Yksinkertainen juoni ja melko pitkät kohtaukset kuvaavat tehokkaasti sodan kaoottisuutta ja kauhua siviilinäkökulmasta. Sota ei ole ensisijaisesti taisteluita, päivämääriä ja tapahtumahistoriaa, vaan selviytymistä ja epätietoisuutta.

Tule ja katso (engl. Come and See) on tyyliltään runollinen, jopa surrealistinen sotaelokuva, mutta sodan kokemusta esittäessään se on silti uskomattoman realistinen. Moni järkyttävä tilanne saa kauhuelokuvan piirteitä, eikä elokuvaa sikäli uskalla suositella herkimmille katsojille ilman ennakkovaroitusta sisällön rajuudesta. Pelon tuntua luodaan taitavasti viipyilevissä, aika rauhallisestikin etenevissä kohtauksissa. Kaikkialla on piilossa väijyviä vaaroja tai yllättäen ilmestyviä kauheita näkyjä: sumu peittää vihollisen, talo kätkee taakseen joukon teloitettuja siviileitä ja linnut vaikenevat. Runsas ja ahdistava äänimaisema on kuvauksen tapaan ensiluokkaisen ilmaisuvoimainen. Sotaelokuvien mestariteos.

Pisteytys: 10/10

Koyaanisqatsi (1982)

Ohjannut Godfrey Reggio

USA 1982, 86 min.

Dokumentti

Life out of balance.

 

Godfrey Reggion esikoisteos Koyaanisqatsi on ravisteleva dokumentti ihmisen luontosuhteesta. Maisemakuvaukseen keskittyvä teos hyödyntää sekä nopeutettua että takaperin kelattua kuvaa. Vaikutelma on hypnoottinen: katse hukkuu kauniiseen ja pelottavaan valomereen, muurahaismaisten ihmisten rytmikkääseen liikkeeseen ja rauhoittavaan aavikkoon, joka onneksi on olemassa ─ vielä. Upottavan tunnelman viimeistelevät Philip Glassin minimalistiset sävelmät.

Koyaanisqatsi on hopi-intiaanien kieltä ja tarkoittaa tasapainotonta elämää. Siltä tuttu maailmamme kiistämättä tuntuu, kun pysähtyy miettimään teknologian juurtuneisuutta aivan kaikkialle. Pärjäisimmekö enää ilman? Neljässä vuosikymmenessä olemme kietoutuneet teknologian armoille yhä tiukemmin; ainakaan Koyaanisqatsin ihmiset eivät vielä ole älypuhelinten vankeja eikä kaikkea tietoa tarkisteta ensimmäisenä Googlesta. Toki kehitys on monessa mielessä positiivistakin, mutta nykyaika tekee pessimistiseksi. Huomasin katsovani Koyaanisqatsia dokumentaarina siitä, kuinka ihmiskunta on ahkerasti lämmittänyt ja pienentänyt maapalloa sekä eristänyt ihmistä luonnosta.

Kokeellisehko Koyaanisqatsi ei ole valtavirtaelokuva, mutta se on menestynyt hyvin ja laajalti. Vaikka elokuvassa ei ole lainkaan puhuttua dialogia saati päähenkilöitä, sen seuraaminen on helppoa kenelle tahansa. Puitteet herättävät väistämättä ajatuksia, ja vaikka päässä humisisi tyhjää, on elokuva siltikin esteettinen nautinto. Katselun ei tarvitse loppua tähän, sillä Reggio kasvatti aihion sittemmin trilogiaksi. Vastaavaa ihmisen ja teknologian suhdetta käsittelevät myös myöhemmät dokumentit Powaqqatsi (1988) ja Naqoyqatsi (2002). Mieleen hiipii lisäksi varhaisempi, niin ikään maisemakuviin keskittyvä ranskalaisdokumentti Trop tôt/Trop tard (1981), joka sekin pohtii ihmisen jättämiä jälkiä.

Pisteytys:

10/10

Fanny och Alexander - Fanny ja Alexander (1982)

Ohjannut Ingmar Bergman

Ruotsi, Ranska & Länsi-Saksa 1982, 188 min.

Draama

Pääosissa: Bertil Guve, Gunn Wållgren, Jan Malmsjö, Jarl Kulle, Allan Edwall

Let us be happy while we are happy.

 

Ekdahlin teatterisuvun jäsenet ovat jälleen kerran kokoontuneet joulunviettoon isoäiti Helenan (Wållgren) luokse. Nuoren Alexanderin (Guve) ja hänen Fanny-sisarensa osalta leikin ja laulun täyttämät päivät ovat pian ohitse, sillä isä Oscar (Edwall) menehtyy yllättäen. Äidin uusi avioliitto ankaran piispan (Malmsjö) kanssa vie avoimen taiteilijaperheen lapset vieraaseen ympäristöön, jossa oman isän muisto ei jätä Alexanderia rauhaan. 

 

Alun perin tv-sarjaksi luotu Fanny ja Alexander jäi Ingmar Bergmanin viimeiseksi valkokangastyöksi. Myöhemmällä urallaan Bergman ohjasi vielä kourallisen tv-elokuvia ja dokumentteja, mutta tätä täyteläistä periodifilmiä voitaneen silti pitää Bergmanin ohjausuran sinettinä ja hyvästijättönä. Elokuva niitti ilmestyttyään maailmanlaajuista menestystä, ja teos palkittiin muun muassa neljällä Oscarilla. Parhaan vieraskielisen pystin pääsi noutamaan tuottaja Jörn Donner, joten sikäli elokuvaan liittyy ripaus (sangen vaatimatonta) suomalaista Oscar-historiaa.

Fanny ja Alexander käsittelee useita niistä keskeisistä teemoista, joita Bergman on elokuvissaan toistuvasti nostanut esille. Draaman aihioissa korostuvat varsinkin heijastumat Bergmanin omasta kipeästä isäsuhteesta sekä kyynisen kitkerät ajatukset uskonnosta. Kolkko piispankartano luo järkyttävän kontrastin sille hauskuudelle ja lempeydelle, jota Ekdahlien lämmin koti on tulvillaan. Vastinparien elokuvassa koetellaan myös todellisuuden rajoja, kun kerronta läikähtää hetkittäin unitodellisuutta henkivien maagisten kokemusten puolelle. Sadunomaisuus tuntuu takaavan, ettei mitään pahaa lopulta voi tapahtua. Upeasti luotuun maailmaan tekisi mieli upota.

Pisteytys:

10/10

Blade Runner (1982)

Ohjannut Ridley Scott

USA 1982, 117 min.

Toiminta, Scifi,Trilleri

Pääosissa: Harrison Ford, Rutger Hauer, Sean Young

Where did I come from? Where am I going?

 

Los Angeles kuvitteellisena tulevaisuuden vuonna 2019 on neonvalojen ja sumun kaupunki. Avaruussiirtokunnissa työskentelevät ihmisen kaltaiset replikantit, joita valmistaa mahtava Tyrell-yhtiö. Muutama replikantti on karannut ja palannut maahan, ja tätä joukkoa metsästämään lähetetään alaan erikoistunut blade runner Rick Deckard (Ford). Tympeästä hommasta irtisanoutunut Deckard suostuu nihkeästi viimeiseen tehtäväänsä, jonka mielekkyyden hän pian joutuu kyseenalaistamaan.

Blade Runner perustuu Philip K. Dickin tieteisromaaniin Palkkionmetsästäjä (1968). Blade Runnerin kulttimaineen kasvaessa kohisten myös moni muu Dickin romaani on sittemmin päätynyt filmatisoitavaksi. Erinomaisen tarinansa lisäksi Blade Runnerin dystopiamiljöö on luotu upean tarkasti aina musiikkeja myöten. Elokuvan lavasteet sekä erikoistehosteet huomioitiin aikanaan Oscar-ehdokkuuksin, vaikka muutoin Ridley Scottin mestariteos otettiin vastaan suorastaan nihkeästi.

Ikimuistoinen neo-noir-scifi loihtii valkokankaalle häkellyttävän kiehtovan vieraan maailman, joka kuitenkin muistuttaa omaamme. Vaikka futuristinen kyberpunk-kaupunki on pelottavankin erilainen kolkkoudessaan, elokuvan käsittelemät ihmisyyden teemat ovat ajattomia. Muutamat aiheet taas osuvat pistävän hyvin nykypäiväänkin: eritoten Blade Runnerin tulevaisuusvisio ihmisten uskonnollissävyisestä teknologiasuhteesta ja jättiyhtiöiden vallasta kylmäävät edelleen. Pohdinnat saavat uutta virtaa elokuvan jatko-osassa Blade Runner 2049 (2017), jossa jo valmiiksi runsaisiin teemoihin lisätään ilmastonmuutos.

 

Pisteytys:

10/10

Apocalypse Now - Ilmestyskirja. Nyt (1979)

Ohjannut Francis Ford Coppola
USA 1979, 153 min. / 183 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Martin Sheen, Marlon Brando, Robert Duvall

Even the jungle wanted him dead.

Vietnamin sota on nielaissut kapteeni Benjamin L. Willardin (Sheen) mielen omakseen. Mies ei enää sopeudu tavalliseen arkielämään, joten hän kuluttaa aikaansa nuhjuisessa hotellissa odottamassa seuraavaa komennusta. Matka halki viidakon ja sotahelvetin alkaa, kun Willard saa tehtäväkseen tehdä lopun seonneen eversti Kurtzin (Brando) aloittamasta omasta sodasta. Matkan päätepisteenä odottaa myyttisiin mittoihin kasvanut karismaattinen puolijumala Kurtz.

Kapteeni Willardin missio on huikeasti kuvattu seikkailu unenomaisten ja järjettömien näkyjen maassa. Surrealistiseksi äityvä Ilmestyskirja. Nyt on purevan osuva allegoria Vietnamin sodan aikakaudesta lieveilmiöineen. Spektaakkeliin on mahdutettu miehistä uhoa, pelkoa ja kuolemaa, kauhuja dokumentoivaa journalismia sekä häivähdys sodan taustaa, jolla tosin ei enää tunnu olevan mitään merkitystä. Jenkkien pelastusretki on muuttunut pelkäksi kuoleman odottamiseksi. Elokuva pohtii ylipäätäänkin sitä, millaisia tuhoja sota tekee ihmismielelle ja maailmalle. Yhteiskuntakritiikki on puettu onnistuneen pohdiskelevaan, hetkittäin jopa satiiriseen asuun.

Ilmestyskirja. Nyt on sotaelokuvien mestariteos, loputtomien tulkintojen runsaudensarvi, joka palkittiin aikanaan Kultaisella palmulla, parilla Oscarilla ja liudalla muita pystejä. Myöhemmin teos on vaikuttanut voimakkaasti populaarikulttuuriin: viimeisimpänä elokuvaan on viitannut Spike Lee Vietnam-pastississaan Da 5 Bloods (2020). Myös Francis Ford Coppola on palannut teoksensa pariin useasti sen ensi-illan jälkeen, sillä elokuvasta on tehty useampikin leikkausversio. Katsoin nyt niistä uusimman, elokuvan 40-vuotisjuhlan kunniaksi tehdyn Final Cutin. Kolmituntinen versio tiivistää aivan onnistuneesti Redux-leikkauksen ylipituuden ja lisää alkuperäiseen filmiin sopivasti uutta pureskeltavaa. Tämä tarina ei vanhene!

Pisteytys:

10/10

Alien - kahdeksas matkustaja (1979)

Ohjannut Ridley Scott
Iso-Britannia & USA 1979, 117 min.
Scifi, Kauhu
Pääosissa: Sigourney Weaver, Ian Holm, Tom Skerrit, John Hurt

This is the worst shit I've ever seen, man!

Avaruuden autiudessa kulkeva rahtialus Nostromo on palaamassa takaisin maahan, mutta vieraan planeetan hätäkutsu keskeyttää rauhallisesti edenneen matkan. Aluksen seitsemänhenkinen miehistö herää syvästä unestaan ja ryhtyy tutkimaan outoa signaalia: onko kyseessä avunpyyntö vai varoitus? Viestin tutkinta johdattaa vieraan elämänmuodon jäljille, ja pian Nostromon kyydissä on vaarallinen kahdeksas matkustaja. Muukalaisen läsnäolo paljastaa aluksen matkaajista uusia puolia.

Kaikkien aikojen scifikauhu, julmien avaruushirviöiden äiti Alien ei ole vanhentunut vuosien saatossa hiventäkään. Mestarillinen kokonaisuus syntyy piinallisen jännittävästä tarinasta, joka sijoittuu kolkolta tuntuvaan tulevaisuuden maailmaan. Laadukkaasta toiminnasta huolehtivat teräksinen sankari Ellen Ripley (Weaver) ja selkäpiitä karmivat ulkoavaruuden eliöt. Alienin rytmi ja juoni ovat huolella laadittuja, mutta elokuva ei silti yritä mitään liikaa. Lopulta tarina keskittyy vain selviytymiseen ja pakokauhuun, eikä syvemmille avauksille ole tällä erää pienintäkään tarvetta.

Kassamagneetiksi kohonnut Alien palkittiin erikoistehoste-Oscarilla, ja filmin menestys siivitti Ridley Scottin (1937─) orastavan ohjausuran nousukiitoon. Alien on lajinsa klassikkona toiminut tiennäyttäjänä uuden sukupolven scifikauhuille, mutta myös poikinut liudan omiakin jälkeläisiä. Jatko-osia on tehty kolme (Aliens - paluu 1986, Alien 3 1992, Alien - ylösnousemus 1997) ja kaksi esiosaa (Prometheus 2012, Alien: Covenant 2017). Happoa syöksevät, tuhoutumattomat hirviöt ovat myös pari kertaa ajautuneet törmäyskurssille toisen avaruusmonterin Predatorin kanssa (2004, 2007). Alien-elokuvien sarja arvatenkin tulee vielä jatkumaan, vaikka taso on ollut tasaisessa laskussa sitten kahden ensimmäisen filmin jälkeen.

Pisteytys:

10/10

À bout de souffle - Viimeiseen hengenvetoon (1960)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska 1960, 90 min.
Rikos, Draama
Pääosissa: Jean-Paul Belmondo, Jean Seberg

Shall we steal a Cadillac?

Viimeiseen hengenvetoon (engl. Breathless) on ranskalaisen uuden aallon big bang -klassikko. Elokuva sysäsi lopullisesti vanhat traditiot raiteiltaan, vaikka muutoksen tuulet olivat jo voimakkaasti mukana edellisvuonna syntyneissä elokuvissa 400 kepposta (1959) ja Hiroshima, rakastettuni (1959). Jean-Luc Godardin tavoitteena oli uudistaa elokuvakerronta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Erikoinen sävy syntyy esimerkiksi hyppyleikkauksista, jalkautumisesta Pariisin kaduille ja vapaamielisestä suhtautumisesta niin käsikirjoitukseen kuin ohjaamiseenkin.

François Truffaut'n käsikirjoittama tarina kertoo pariisilaisista vetelehtijöistä. Päähenkilö Michael  tai Lazlo (Belmondo) yrittää elää yhtä coolisti ja välinpitämättömästi kuin elokuvien Humphrey Bogart. Mies varastaa auton, ampuu poliisin ja pakenee. Tavoitteena on häipyä lopulta Italiaan, mutta ennen suurta karkumatkaa on kuitenkin vietettävä aikaa amerikkalaisen heilan Patrician (Seberg) kanssa. Michaelin elämäntapa johtaa vääjäämättömästi kohti viimeistä hengenvetoa, mutta ehkä juuri siksi tarina sykkii elämää ja on yhtä levoton kuin nuoruus itse.

Mullistava elokuva sai aikanaan hyvän vastaanoton ja teos menestyi esimerkiksi Berliinin elokuvajuhlilla. Toisaalta taas Suomen sensuuriviranomaiset pistivät röyhkeän elokuvan aluksi pannaan, mutta elokuvan ensi-ilta sentään koitti jo vuonna 1964. Viimeiseen hengenvetoon on säilyttänyt raikkautensa näihin päiviin asti, vaikka sen keksimiä elementtejä onkin sittemmin käytetty toistamiseen ja kehitelty edelleen. Silti elokuvan nokkelat pienet teot pakottavat ajattelemaan ja analysoimaan kerrontaa uudella tavalla. Elokuvanautintoa parhaimmillaan!

Pisteytys:

10/10

Taxi Driver - Taksikuski (1976)

Ohjannut Martin Scorsese
USA 1976, 114 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Robert De Niro, Cybill Shepherd, Jodie Foster, Harvey Keitel

You talkin' to me?

Travis Brickle (De Niro) työskentelee taksikuskina New Yorkin yössä ja viettää vapaahetkensä katsellen pornoleffoja. Ympärillä vellova rikollisuus ja katujen likainen elämäntapa ahdistavat kaiken kokenutta miestä, joka kyseenalaistaa jopa oman elämänsä mielekkyyden. Kaivattua kauneutta arkeen tuo romanssi valloittavaan Betsyyn (Shepherd). Kun rakkaussuhdekin menee puihin, elämän sisällöksi jää vain maaninen yritys pelastaa edes yksi nuori tyttö (Foster) katujen kurjuudelta.

Kultaisella palmulla palkittu Taksikuski oli aikanaan sekä kriitikoiden että yleisöiden suosikki, ja sen terävä yhteiskuntakriittisyys puree yhä edelleen. Syrjäytyneiden miesten kohtalo ja ongelmien patoutuminen puhuttavat aika ajoin, eivätkä rikoksetkaan ole kadonneet suurkaupunkien kaduilta. Nerokkaan ja yhä ajankohtaisen käsikirjoituksen ohella elokuvan hiovat loistavaksi timanttiset näyttelijät. Näin jälkeen päin arvioiden tuntuu yllättävältä, ettei klassikoksi kasvanut mestariteos voittanut yhtäkään neljästä Oscar-ehdokkuudestaan.

Temaattisesti Taksikuski jatkaa Martin Scorsesen läpimurtoelokuvan Sudenpesän (1973) tiellä. Myös tämä elokuva tarkastelee realistisella otteella New Yorkin öisiä katuja ja haastaa katsojan pohtimaan yhteiskunnan suhdetta väkivallan arkipäiväistymiseen. Taksikuskin keskeisin kysymys korostuu vasta viimeisessä kohtauksessa, joka on usein tulkittu vain Travisin oudoksi fantasiaksi. Kohtaus toimii kuitenkin paremmin, jos sen tulkitsee täytenä totena. Ihannoiko amerikkalainen yhteiskunta todella väkivaltaa näin paljon? Onko saastaan vastattava lialla, aseiden uhkaan uusilla aseilla?

Pisteytys:

10/10

Cléo de 5 à 7 - Cleo viidestä seitsemään (1962)

Ohjannut Agnès Varda
Ranska & Italia 1962,  90 min.
Draama
Pääosissa: Corinne Marchand, Dominique Davray, Michel Legrand, Antoine Bourseiller

Everybody spoils me. Nobody loves me.

Suosittu laulaja Cleo (Marchand) pelkää sairastuneensa vakavasti. Lääkärin tuomiota odottaessaan Cleo yrittää piristää itseään shoppailemalla ja yrittää nähdä tulevaisuuteen ennustajan avulla, mutta mikään ei vie ajatuksia pois sairauden pelosta. Lopulta lohtua tarjoaa toinen kuolemanpelon kanssa painiva kohtalotoveri, Algerian sotaan lähdössä oleva sotilas Antoine (Bourseiller).

Cleo viidestä seitsemään (engl. Cleo from 5 to 7) on Agnès Vardan (1928─2019) läpimurtoteos. Elokuva luetaan osaksi ranskalaista uutta aaltoa, vaikka Varda varsinaisesti ei kuulunutkaan suuntauksen ydinryhmään. Auteur-elokuva vaeltelee uudelle aallolle tyypillisellä tavalla kaupungin kaduilla ja tuntuu siten jopa aikamatkalta 1960-luvun Pariisiin. Elokuvassa, kuten muissakin Vardan teoksissa, näkyy myös ohjaajan aiempi ura valokuvaajana. Esteettiset sommitelmat on huomioitu viehättävän tarkkasilmäisesti.

Visuaalisesti tyylikäs elokuva huokuu aikakautensa tunnelmaa myös musiikin osalta. Cleon luottosäveltäjä Bobia näyttelee Michel Legrand (1932─2019), joka hieman myöhemmin tuli tunnetuksi maailmalla Cherbourgin sateenvarjojen (1964) säveltäjänä ─ tuon musikaaliklassikon muuten ohjasi Vardan puoliso Jacques Demy. Cleo viidestä seitsemään on paitsi hurmaava aikamatka, myös kiehtova tutkielma ajan kulumisesta, naiseudesta ja itsensä etsimisestä. Lopuksi mainittakoon myös valloittava lyhytelokuva, joka nähdään kesken varsinaisen filmin: pienen mykkäkomedian pääosissa nähdään silloinen aviopari Jean-Luc Godard ja Anna Karina!

Pisteytys:

10/10