13. luukku: 50 vuotta sitten: Vapauden aave (1974)

Mommy, I'm very hungry!

 

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1974, jossa soi Abban Waterloo, Juice Leskisen Marilyn ja Irwinin Viuhahdus. Kevyet sävelet ja riisutut vaatteet villitsivät, vaikka kodit pysyivät vielä koleina. Edellisvuonna alkanut öljykriisi nimittäin jatkui ja lämmitystä säädeltiin yhä. Uutisissa saatiin lisäksi seurata Watergate-skandaalin loppuhuipennusta eli presidentti Nixonin eroa. Kekkosen valtakausi sen sijaan jatkui aina vaan, nyt jo poikkeuslailla.

Viidenkymmenen vuoden takaista ajankuvaa osoittavat terävästi elokuvat Pelko jäytää sielua (1974), Naisen parhaat vuodet (1974) sekä Keskustelu (1974) ─ kaikkien teemat ovat samalla ajattomia ja tuntuvat edelleen varsin merkityksellisiltä. Päivän filmissä ollaan samaan tapaan kiinni aikansa hengessä, mutta vitsit eivät ole vanhenneet.

 

 

Le fantôme de la liberté -  Vapauden aave
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1974, 104 min.

Komedia

Pääosissa: Jean-Claude Brialy, Monica Vitti, Michel Piccoli

Luis Buñuelin surrealistinen elokuva koostuu useista episodeista, joissa huumorin aiheena ovat sosiaaliset konventiot. Näemme muun muassa vessanpöntöillä istuvia ihmisiä, jotka käyvät häpeillen syömässä, kadonneen lapsen osallistumassa omiin etsintöihinsä ja kujeilevia poliiseja. Vitsi kohdistuu katsojankin: juuri kun jokin tilanne on menossa kohti huippuaan, kohtaus vaihtuu!

Vapauden aave (engl. The Phantom of Liberty) kritisoi porvarillista elostelua, kuten Buñuelin tuotannon moni muukin teos. Ohjaajan viimeiset elokuvat syntyivät Ranskassa ja tuolta kaudelta eritysen hyvin muistetaan unenomainen Päiväperho (1967) ja riemukkaan absurdi Porvariston hillitty charmi (1972), joka muodostaa oivan parin Vapauden aaveen kanssa. Ohjausura oli kuitenkin jo lopuillaan, ja tämän elokuvan jälkeen syntyi enää Tämä intohimon hämärä kohde (1977).

Kriitikoita riemastuttanut Vapauden aave ei noussut aivan yhtä kovaan suosioon kuin Porvariston hillitty charmi. Silti teosta on jälkeen päin pidetty Buñuelin uran parhaimmistoon lukeutuvana. Ohjaaja toistaa siinä innokkaasti omia mieliaiheitaan, mutta kokonaisuus ei silti tunnu rahtustakaan vanhan kierrättämiseltä. Yllätyksellisyys ja leikkimieli viehättävät!

Pisteytys: 8/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Kamarineidon päiväkirja, 1964)

I bet you had lots of fun in Paris.

Tänään vuosi on 1964, jolloin Beatlemania levisi Yhdysvaltoihin. The Beatles oli vallannut alaa Suomessakin, vaikkei vielä hittilistalla päihittänyt Katri Helenaa. Puhelinlangat laulaa oli vuoden suosituin hitti! Enemmän kärkästä keskustelua sen sijaan synnytti Hannu Salaman läpimurtoromaani Juhannustanssit (1964), joka johti kuuluisaan jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin.

Juhannustanssit huokuu vahvasti aikansa ilmapiiriä, mutta elokuvatkin vievät oivallisesti vuoden tunnelmiin. Beatlesien tahdissa aika rientää riehakkaasti aikalaisfilmissä Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (1964), eikä villejä otteita puutu Jean-Luc Godardin uuden aallon filmistä Laittomat (1964). Vuoteen 1964 sijoittuvat esimerkiksi kansalaisoikeusliikkeen kuumaa kesää tarkasteleva Mississippi palaa (1988), lohduton työläisdraama Dancer in the Dark (2000) ja katolisen kirkon kahnauksia käsittelevä Epäilys (2008) ─ kaikki ovat tavalla tai toisella kiinni ajan hengessä.

 

Le journal d'une femme de chambre - Kamarineidon päiväkirja
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1964, 97 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Jeanne Moreau, Georges Géret, Michel Piccoli

 

Pariisitar Célestine (Moreau) tietää herrasväen syvimmät salaisuudet, sillä hän työskentelee kamaripalvelijana. Nyt hän matkustaa maaseudulle uuteen pestiinsä vauraaseen taloon. Naapurustoriidat ja isäntäväen oudot paheet pohjustavat hilpeän farssin, joka kuitenkin yllättäen muuttuu sävyltään tummanpuhuvaksi. Tapahtuu nimittäin synkkä rikos, joka paljastaa taas uusia salaisuuksia paikkakunnan asukkaista.

Kamarineidon päiväkirja (engl. Diary of a Chambermaid) sijoittuu 1930-luvulle ja muukalaisvihaa lietsova ajankuva on tarinassa läsnä. Aikalaisilmapiirin lisäksi miljöö on taidokas, suorastaan herkullisen runsas. Elokuva pohjautuu Octave Mirbeaun romaaniin Le journal d'une femme de chambre (1900), josta on tehty kolme muutakin filmiversiota (1916, 1946 ja 2015). Ainoastaan Buñuelin elokuva tapahtuu 1930-luvulla, kun taas kirja ja toiset filmiversiot sijoittuvat 1800─1900-lukujen taitteeseen.

Buñuelin tarinalle valitsema ajankohta vie ajatukset hänen uransa alkuvaiheisiin, Kulta-ajan (1930) aikoihin. Espanjalaissyntyinen ohjaaja aloitti uransa Ranskassa surrealistisilla teoksilla (erit. Andalusialainen koira, 1928), palasi kotimaahansa (jossa syntyi Las Hurdes, 1932) ja pakeni sisällissotaa ja heräävää fasismia Amerikkaan. Yhdysvalloissa ja Meksikossa ura kukoisti (mm. Viridiana, 1961 ja Tuhon enkeli, 1962). Lopulta 1960-luvun alussa maailmankuulu ohjaaja palasi Ranskaan, jossa alkoi uran viimeinen vaihe. Pelin avasi Kamarineidon päiväkirja ─ se ei ole lainkaan absurdeinta Buñuelia, mutta ohjaajansa elokuvaksi selvästi tunnistettava klassikko.

Pisteytys: 8/10

Le mépris - Keskipäivän aave (1963)

Ohjannut Jean-Luc Godard
Ranska & Italia 1963, 102 min.
Draama
Pääosissa: Michel Piccoli, Brigitte Bardot, Jack Palance, Fritz Lang

Is that a mocking smile or a tender smile?

Käsikirjoittaja Paul Javal (Piccoli) astuu mukaan Fritz Langin ohjaamaan Odysseys-elokuvaprojektiin, josta edellinen käsikirjoittaja sai potkut. Elokuvantekijöiden taiteellinen vapaus ja kassamagneettien tuottaminen ovat jatkuvassa ristiriidassa, ja konfliktit jatkuvat myös Paulin kotona. Hajoamaisillaan oleva avioliitto vetelee viimeisiään, ja vaimo Camille (Bardot) ryhtyy heilastelemaan Odysseuksen tuottajan Jeremy Prokoschin (Palance) kanssa.

Kuvankauniiseen Italiaan, Caprin saarelle sijoittuva Keskipäivän aave (engl. Contempt) ammentaa visuaalisia vaikutteita Jean-Daniel Pollet'n dokumentista Méditerranée (1963). Ikuisen Välimeren tunnelmaan yhdistyy 1960-lukulainen värien räikeys, joka kielii hienoisista Hollywood-vivahteista. Elokuva onkin Jean-Luc Godardin kaupallisin teos, oikea suuren budjetin ja isojen tähtien elokuva, joskaan menestys ei lopulta ollut massiivisten panosten mukainen. Ylipäätään eri elokuviin viitataan ahkerasti ja uuden aallon tapaan niiden elementtien kierrätys kuuluu asiaan. Hauskaa on eritoten ohjaajan tapa viitata itseensä ja edellisteokseensa Elää elämäänsä (1962): hetkittäin Paul ja Camille muuttuvat Godardiksi ja tämän vaimoksi Anna Karinaksi.

Elokuvien ohella Keskipäivän aaveen kertomus keskittyy yhden avioliiton romahtamiseen, pariskunnan toisistaan vieraantumiseen ja rakkauden loppuun. Yllättäen ilmestyvä aave voi kesken kauneimmankin päivän sammuttaa rakkauden, saada sen muuttamaan muotoaan tai toisinaan hellät tunteet voivat vaihtaa kohdetta. Teemalla viitataan Roberto Rosselinin uutta aaltoa enteilevään filmiin Matka Italiaan (1954), jossa aviopari ruotii kuolemaisillaan olevaa suhdettaan. Romanssin sammuminen tuo mieleen myös Michelangelo Antonionin lohduttoman yksinäisyys-trilogian (erit. Yö, 1961). Keskipäivän aaveen tunnelma on kuitenkin Antonionin tulkintaa kevyempi tai peräti pinnallisempi ─ Camillen sanoin, c'est la vie!

Pisteytys:
7/10