Marathon Man - Maratoonari (1976)

Ohjannut John Schlesinger

USA 1976, 125 min.

Trilleri, Rikos 

Pääosissa: Dustin Hoffman, Laurence Olivier, Roy Scheider, Marthe Keller

 

Is it safe?

 

Thomas "Babe" Levy (Hoffman) treenaa maratonia varten, valmistelee väitöskirjaa ja pohtii edesmenneen isänsä keskenjäänyttä elämää. Suht huoleton arki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä, kun Henry-veli (Scheider) saapuu Baben kynnykselle vertavuotavana ja heittää henkensä. Pian Baben kannoilla ovat isot pahat rikolliset ─ mihin velipoika on oikein sekaantunut? Epäluulon sankka sumu laskeutuu, ja se paljastaa ainoastaan piileskeleviä natsirikollisia, kätkettyjä timantteja ja armottomia murhia.

Maratoonari on hiostava trilleri, joka perustuu William Goldmanin samannimiseen menestysromaaniin (1974). Yllätyksiä odottaa joka mutkassa, eikä päähenkilö tiedä, keneen luottaa. Paranoiaa kasvattava jännäri tarjoaa tuskallisia hetkiä eritoten heille, jotka potevat hammaslääkäripelkoa. Tyyliltään Maratoonari on rauhallisempi ja hiljaisempi kuin moni nykyaikainen trilleri, mutta se ei silti tarkoita jännityksen laimenemista. Kolea hiljaisuus vain korostaa tarinan armottomuutta ja Baben yksinäisyyttä karmeiden tapahtumien polttopisteessä.

 

Hyvään yleisömenestykseen kohonnut Maratoonari tunnetaan hyytävien kohtaustensa ohella pätevistä roolisuorituksista. Näyttelijälegenda Laurence Olivier on pakoileva rikollinen, tohtori Christian Szell, jonka julmuus on saanut innoituksensa natsilääkäri Josef Mengelestä. Olivier palkittiin osastaan Golden Globella ja Oscar-ehdokkuuskin tuli. Hieno saavutus, varsinkin, kun Olivier oli kuvausten aikaan vakavasti sairas. Elokuvan kulisseista tunnetaan tapaus, jossa Olivier ja nuoremman polven näyttelijä Dustin Hoffman sanailivat työtapojensa erilaisuudesta. Metodinäyttelemiseen luottava Hoffman tekee niin ikään hyvää työtä yksinäisenä nuorena miehenä, jonka maratonjuoksulle ei näy päätepistettä.

Pisteytys: 8/10

Il Casanova di Federico Fellini - Fellinin Casanova (1976)

Ohjannut Federico Fellini

Italia 1976, 155 min. 

Biografia, Historia, Romantiikka, Draama

Pääosissa: Donald Sutherland, Tina Aumont, Cicely Browne

 

I've fallen hopelessly in love with you.

Giancomo Casanovan (1725─1798) kuuluisa elämäkerta on skandaalinkäryinen kertomus seikkailijan naissuhteista ja valloituksista. Teos on sen verran tunnettu, että miehen nimestä on tullut synonyymi hurmurihenkiselle naistenmiehelle. Federico Fellinin visiossa Casanova (Sutherland) kiitää ympäri Eurooppaa ja hyppää romanssista toiseen, kokee suuren rakkauden, luopumisen tuskan ja lopulta löytää täyttymyksen odottamattomasta paikasta, mekaanisen nuken syleilystä.

Fellinin Casanova (engl. Fellini's Casanova) edustaa ohjaajan uneliasta fantasiaosastoa. Tavallaan se on samankaltainen kuin Fellinin Satyricon (1969); molemmat historiaelokuvat tarkastelevat rappiota unenomaisissa kuvissa. Mutta siinä missä Satyricon on värikäs ja räiskyvä, Casanovan vaikutelma jää koleaksi, etäiseksi ja ilmeettömäksi. Tietyllä tapaa kylmyys on osa elokuvan tarinaa: näin epäeroottisia seksikohtauksia ei helpolla löydä! Giacomo Casanovan kyltymättömyyden takana piilee tyhjyyttä, jota sinänsä kuvataan hyvin. Kokonaisuus jää kuitenkin laimeaksi sarjaksi outoja kuvia. Elokuvan pituus tuntuu puuduttavalta.

Satyriconin ohella Casanovaa on usein verrattu Fellinin tunnettuun mestariteokseen 8½ (1963) tai oikeastaan kuvattu sen kääntöpuoleksi. Ohjaaja halveksi Casanovaa ja halusi luoda miehen lemmenseikkailuista inhan kuvan, jossa rakkauden teot tuntuvat tyhjältä kulissilta. Mekaaniseksi suoritukseksi muuttuva rakkaus vertautuu myös 8½:n  luomisen tuskaan ja taiteilijan tyhjiöön. Lopputuloksena on kummallinen elokuva, joka ei voita katsojaa puolelleen. Casanova palkittiin muun muassa parhaan puvustuksen Oscarilla ja Baftalla: ulkoiset puitteet toki ovat komeita, vaikka kulissien maailma jääkin hailakaksi.

Pisteytys: 6/10

The Shootist - Revolverimies (1976)

Ohjannut Don Siegel 

USA 1976, 100 min. 

Lännenelokuva, Draama 

Pääosissa: John Wayne, Lauren Bacall, Ron Howard, James Stewart

 

It isn't always being fast or even accurate that counts.

Suuri asesankari John Bernard Books (Wayne) asettuu viettämään hiljaiseloa tuttuun pikkukaupunkiin. Väkivahvaa miesten miestä runtelee syöpä, joka antaa aikaa enää viimeisiin jäähyväisiin. Books saa vielä kerran kohdata entiset rakkaudet ja ystävät sekä antaa isällisiä neuvoja nuoremmilleen, mutta häntä jahtaavat myös kostonhimoisten vihollisten armeliaat luodit.

Revolverimies on kertomus elämän ehtoopuolelta ja sopii siten todellisen lännenlegendan haikeisiin hyvästeihin. Kyseessä on monien westernien vakiokasvo John Wayne, joka oli itsekin sairastanut yhden ankaran syövän. Toinen tauti runteli jo iäkkään näyttelijän sisuskaluja ja niinpä Revolverimies jäi uran viimeiseksi teokseksi. Wayne kuoli vuonna 1979. Elokuva sopii pitkän uran joutsenlauluksi, sillä tarina on draamallinen ja varsin rauhallinen, vaikka siinä maltillisesti paukutellaankin. Esirippu oli laskeutumassa perinteiselle lännengenrellekin.

John Wayne tuntuu viimeistään nykypäivänä kiusalliselta legendalta, sillä hän oli kovien arvojen kannattaja, Vietnamin sodan puolestapuhuja ja avoimen rasistinen jurnuttaja. Tämä maailmankuva joutaakin mennä. Jääräpäinen änkyröinti toistuu Waynen valkokangasrooleissakin, mutta tässä filmissä vastahankaisuutta ei juuri aisti. Revolverimies itsessään on saanut osakseen monien kriitikoiden ja elokuvantekijöiden suopeuden, juuri jäähyväistunnelmansa ansiosta. Elokuva on kaunis ja tasapainoinen, mutta jättää aavistuksen haaleaan tunnelmaan. Ehkäpä näinä ankarina ja kovasanaisina maailmanaikoina tuntuu hankalalta virittäytyä haikeaan olotilaan Waynen perinnön äärellä.

Pisteytys: 7/10

The Eagle Has Landed - Kotka on laskeutunut (1976)

Ohjannut John Sturges

Iso-Britannia & USA 1976, 135 min.  

Sota, Toiminta, Seikkailu 

Pääosissa: Michael Caine, Donald Sutherland, Robert Duvall 

 

More bloody foreigners!

Toisen maailmansodan taistelut käyvät kiivaana ja Saksan asema on kääntynyt tappiolliseksi. Häviävässä leirissä syntyy epätoivoisia ratkaisuja, kuten hätäinen juoni Winston Churchillin kidnappaamiseksi. Tuumasta toimeen: joukko saksalaisia luikahtaa Britanniaan ja asettuu valeasuissa pieneen kylään odottamaan pääministerin ohiajoa. Voiko temppu onnistua?

Kotka on laskeutunut perustuu Jack Higginsin samannimiseen hittijännäriin (1975). Karismaattisilla tähtinäyttelijöillä vahvistettu elokuva on parhaimmillaan hyvin viihdyttävää seurattavaa, eritoten lopussa, kun päästään viimein toteuttamaan villiä suunnitelmaa. Huumoriakin on mukana. Kokonaisuus jää silti aika keskinkertaiseksi. Tarina etenee turhan suoraviivaisesti ja alku on liian hidas. Syvällistä sisältöä elokuvassa ei ole: se on yksinkertaisesti sotaseikkailu, jossa viihde on etusijalla.

 

Suomalaisia elokuva kiinnostanee siksi, että alkupuolen osuuksia on kuvattu Rovaniemellä. Hetket jäävät lyhyiksi, mutta ehkäpä nekin nostivat aikanaan katsojalukuja: Kotka on laskeutunut nousi Suomessa vuoden 1976 kymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon. Elokuva oli ylipäätään menestys lippuluukuilla, vaikka kaikkien aikojen sotaseikkailuiden parhaimmistoon se ei yllä. Elokuva jäi John Sturgesin viimeiseksi ohjaustyöksi. Aiemmalta uralta löytyy muitakin vastaavia toimintarainoja, kuten lajin klassikko Suuri pakoretki (1963). Kotka on laskeutunut ei yllä samaan rytmiin, mutta kelvannee se silti edelleen viihteeksi sota-aikaan sijoittuvien jännäreiden ystäville.

 

Pisteytys: 6/10

Assault on Precinct 13 - Hyökkäys poliisiasemalle 13 (1976)

Ohjannut John Carpenter

USA 1976, 91 min.

Toiminta, Rikos, Trilleri

Pääosissa: Austin Stoker, Darwin Joston, Laurie Zimmer 

Can't argue with a confident man.

Pahamaineiset rikosjengit vaeltavat Los Angelesin kaduilla, eivätkä säästä viattomia ohikulkijoita verenjanoltaan. Taistelut yltyvät täydeksi kaupunkisodaksi eräällä suljetulla poliisiasemalla, jonka sisälle lukittautuu sekalainen joukko selviytyjiä: poliisi, vanki ja pari sivullista taistelevat lopulta hengestään. Sähköt ja puhelinyhteydet ovat poikki, joten piileskelijät ovat oman onnensa nojassa.

John Carpenterin ura lähti nousukiitoon Halloweenin (1978) myötä. Slasher-kauhua edelsi jo kaksi kokopitkää elokuvaa, scifielokuva Dark Star (1974) ja tämä räväkkä eksploitaatiofilmi. Hyökkäys poliisiasemalle 13 on vielä pienen budjetin teos, mutta taidolla tehty. Musiikit, kuvakulmat ja rytmi ovat kaikki kohdillaan, eikä sykkivä jännitys herpaannu hetkeksikään. Tarinan vaikutteina näkyvät selvästi kauhuelokuva Elävien kuolleiden yö (1968) ja lännenklassikko Rio Bravo (1959).

 

Hyökkäys poliisiasemalle 13 edustaa näyttävästi 1970-luvun toimintafilmien tyyliä. Hahmoilla on merkitystä ja tarinan alussa henkilöitä pohjustetaan kaikessa rauhassa. Loppukamppailussa isot paukut eivät ratkaise, vaan selviytyjien taidot. Aikanaan elokuva ei kuitenkaan ollut erityinen menestys ja sen raa'at kohtaukset aiheuttivat paheksuntaa. Vankka kulttimaine on rakentunut myöhemmin. Tarinasta on sittemmin tehty samanniminen uusintaversio (2005), joka ei kuitenkaan ole yhtä kehuttu saati nimekäs kuin Carpenterin hikinen tykittely.

Pisteytys: 7/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Korppikotkan kolme päivää, 1975)

I am not a spy. I just read books!

Viisikymppisten filmien juhlapäivä koittaa! Vuonna 1975 saivat ensi-iltansa menestyneet klassikot Tappajahai (1975), The Rocky Horror Picture Show (1975) ja Hikinen iltapäivä (1975). Vuoden suurin Oscar-magneetti ja parhaan elokuvan voittaja oli Yksi lensi yli käenpesän (1975), jossa tutkitaan valtaa ja vapautta mielisairaalamiljöössä. Vuoden merkkiteoksiin lukeutuu lisäksi yksinhuoltajan arkea realistisesti kuvaava Jeanne Dielman (1975), jonka Sight & Sound julisti kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi vuonna 2022.

 

Ellei tässä hittikimarassa vielä ole kylliksi, maailmanympärysmatkakin on tarjolla: kesäiseen Neuvostoliittoon vie Peili (1975), Filippiinien lämpöön puolestaan Manila in the Claws of Light (1975) ja lopuksi reissu on mukava suunnata kaukaiseen Australiaan, jossa odottaa unenomainen Huviretki hirttopaikalle (1975). Päivän filmi palaa kuitenkin tuttuun Hollywoodiin ja joulusesonkiin!
 

 

Three Days of the Condor - Korppikotkan kolme päivää
Ohjannut Sydney Pollack 

USA 1975, 117 min. 

Trilleri, Rikos, Mysteeri 

Pääosissa: Robert Redford, Faye Dunaway, Cliff Robertson

 

 

 

 

CIA:n rivimiehen Joe Turnerin (Redford) joulukuinen työpäivä muuttuu odottamattomaan suuntaan, kun kaikki hänen kollegansa murhataan. Tappajat vaikuttavat olevan myös Joen perässä, mutta ketkä häntä jahtaavat ja miksi? Edes soitto CIA:n päämajaan ei auta, vaan uhka vaikuttaa tulevan tiedustelupalvelun sisältä. Vaara vaanii yhtäkkiä kaikkialla!

Sidney Pollackin poliittisessa jännärissä tahti on rauhallinen, vaikka hetkittäin syke nousee taitavasti. Aikaa on silti pohtimiselle ja hieman lemmiskelyllekin. Tyyli on ajankuvaa: nykypäivänä sama tarina puserrettaisiin hengästyttävän täyteen. Vaikka elokuva on muuten kelpo, kesken tarinan tapahtuva rakkaussuhteen syttyminen on epäuskottavaa miesfantasiaa. Nykypäivänä sillä on lähinnä kiusallinen huumoriarvo. Jos tätä ei oteta lukuun, elokuva on edelleen maineensa veroinen.

Korppikotkan kolme päivää perustuu James Gradyn samannimiseen jännitysromaaniin (1974). Menestyneestä kirjasta tuli menestynyt elokuva, joka oli yksi vuotensa suurimmista kassamagneeteista. Kriitikotkin mieltyivät ja jälkimaine kantaa: elokuva on muun muassa AFI:n sadan parhaan jännitysfilmin listalla ja The New York Timesin tuhannen elokuvan listalla. Sittemmin sama tarina on tuotu nykypäivään sarjassa Condor (2018─2020), joka sekin on menestynyt hyvin.

Pisteytys: 7/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Tommy, 1975)

See me, feel me, touch me, heal me!

Tervetuloa vuoteen 1975 ─ Etyk-Suomeen, Vietnamin sodan loppurytinöihin ja Queenin Bohemian Rhapsodyn synnyinvuoteen. Päivän elokuva vie myös vauhdikkaisiin musiikkitunnelmiin ja aavistuksen psykedeeliseen ajankuvaan. Vuoden 1975 tunnelmoijille sovelias elokuva on esimerkiksi tuode dokumentti The Helsinki Effect (2025), joka tutkii aikansa maailmanpolitiikan suuria käänteitä. Aasian karmeisiin tapahtumiin voi palata katsomalla erinomaiset sotadraamat Kuoleman kentät (1984) sekä Kauriinmetsästäjä (1978). Kenties niistä löytyy nykypäivänäkin puhuttelevia ja ajankohtaisia sävyjä. Sotatraumojen teema jatkuu myös päivän elokuvassa, eikö niistä koskaan päästä eroon!

 

Tommy
Ohjannut Ken Russell 

Iso-Britannia 1975, 111 min. 

Musikaali, Draama 

Pääosissa: Roger Daltrey, Ann-Margret, Oliver Reed

 

 

 

 

The Who -yhtyeen albumi Tommy (1969) on kaikkien aikojen ensimmäinen rock-ooppera. Albumin elokuvaversio on omaperäinen musikaali, joka noudattelee melko tarkasti levyn alkuperäistarinaa. Päähenkilö on nuori Tommy (Daltrey), jolta lapsuustraumat vievät näön, kuulon ja puhekyvyn. Mielensisäinen mystinen matka tekee Tommysta fipperivelhon ja palvotun kulttihahmon.

Mielikuvituksellinen ja hieman unenomainen elokuva oli aikanaan erittäin suosittu. Kauheuksia kokeva Tommy on oman sukupolvensa ääni, johon nivoutuvat sotienjälkeisen lapsuuden vaikeudet ja 1960-luvun hippiliikkeen hiipuminen. Ajankuva on vahvaa! Ehkä vielä suurempi maineen syy on suositun The Whon musiikki ja elokuvassa vierailevien tähtien hittibiisit. Eric Clapton, Tina Turner ja Elton John jäävät erinomaisesti mieleen sähäköine esityksineen.

Tommy oli yksi vuotensa katsotuimpia elokuvia, vaikka jälkimaineeltaan se ei liene kaikkein muistetuimpia. Elokuvallisesti teos tuntuu välillä ontuvan, vaikka siinä yhdistyykin monta kiinnostavaa asiaa: varhainen musavideomaisuus, miljöön mielikuvituksellisuus ja tarinan yllättävän hyvä eheys. Luulen, että olisin innostunut Tommysta aivan toisella tavalla, jos olisin nähnyt tämän parhaassa rokkivaiheessani joskus 00-luvun alussa. Joka tapauksessa 1970-luvun villinä musatrippinä ja 1970-luvun nuorison ajankuvana Tommy on vertaansa vailla.

Pisteytys: 7/10

Kauhukuu III: Verenpunainen kauhu (1975)

Something strange and sharp...

Kauhuvuosi 1975 viiltää ja vainoaa! Päivän elokuva on verinen giallo-klassikko Italiasta. Eteläisestä Euroopasta tulee myös kyseenalainen klassikko Sodoman 120 päivää (1975), jonka sadismi ja seksuaalisuuden kuvaus häkellyttävät edelleen. Hollywood-tunnelmia kaipaavan katselulistalle kelvannee Tappajahai (1975), joka sopii kesämeiningeistään huolimatta loppuvuoden pimeyteen. Viisikymppisten ehdoton ykkösteos on kuitenkin The Rocky Horror Picture Show (1975), jonka hirviömäiset sävelet sopivat synkän vuodenajan piristäjiksi.

Profondo Rosso - Verenpunainen kauhu

Ohjannut Dario Argento 

Italia 1975, 127 min.

Kauhu, Trilleri 

Pääosissa: David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia

 

 

 

Pianisti Marcus Daly (Hemmings) todistaa verisen surmatyön, jonka yksityiskohdat eivät jätä häntä rauhaan. Daly ajautuu selvittämään, kuka mystinen puukonheiluttaja on ja minne hänen jättämänsä oudot vihjeet johtavat. Juoni tuo mieleen Dario Argenton aiemman elokuvan Kuoleman lintu (1970), mutta nyt tunnelma on kiihkeämpi ja hypnoottisempi.

Verenpunainen kauhu (engl. Deep Red) yhdistää tyylikkäästi giallo-verenroiskeen jännitystä, hienoista huumoria ja ihmisen psyykeen outoihin unikerroksiin sukeltavia kohtauksia. Goblin-yhtyeen progeraidat rokkaavat ja junnaavat täydellisesti, ja ne kiinnittyvät tiukasti elokuvan jättämiin visuaalisiin muistijälkiin. Jo pelkkä elokuvan soundtrack menestyi erinomaisesti.

Koko elokuva oli suosittu ilmestyessään, jolloin se keräsi valtavasti katsojia eritoten kotimaassaan Italiassa. Monessa maassa Verenpunainen kauhu ei kuitenkaan harmillisesti levinnyt valkokankaille, eivätkä paljon myöhemmin perässä seuranneet vhs-levitykset tuoneet teatterikierroksen veroista näkyvyyttä. Sittemmin maine on sentään kasvanut ja tätä nykyä Verenpunainen kauhu tunnustetaan giallo-legendaksi. Suomen teatteriensi-iltansa elokuva sai vasta vuonna 2018!

Pisteytys: 8/10

Sholay (1975)

Ohjannut Ramesh Sippy

Intia 1975, 204 min.

Toiminta, Musikaali, Komedia, Rikos, Draama

Pääosissa: Sanjeev Kumar, Amitabh Bachchan, Dharmendra

 

We die together!

 

Entinen poliisi herra Singh (Dharmendra) on saanut tarpeekseen kotiseutuaan terrorisoivista rikollisista. Hän värvää avukseen villin vekkulin roistokaksikon: Jai (Bachchan) ja Veeru (Kumar) ovat tarjouksesta ihmeissään, mutta mitäpä he eivät tekisi vapauden ja vaurauden eteen! Tehtävä osoittautuu haastavaksi, mutta matkan varrelle mahtuu monta iloista laulua ja kaunista neitoa.

Sholay on kiihkeä viihdemammutti ─ yli kolme tuntia toimintaa, draamaa, komediaa, romantiikkaa ja rytmikkään vietteleviä musikaalikohtauksia. Jostain olisi takuulla voinut vähän tiivistääkin, mutta pääasia on, että kokonaisuus toimii. Kertomukseen on otettu vaikutteita monesta elokuvasta: Sholayssa näkyy muun muassa Sergio Leonen dollaritrilogia ja Akira Kurosawan Seitsemän samuraita (1954). Ei lainkaan vaatimattomia esikuvia! Lopputulemana on vauhdikas curry-western, ainutlaatuinen yhdistelmä Bollywood-tuotantoa ja monen muun maan elokuvalegendoita. Maailmanelokuvaa!

Supersuosittu Sholay ei kasvanut hitiksi yhdessä yössä mutta kun mainetta hiljalleen tuli, kassakoneet lauloivat tauotta. Hyvä niin, sillä suurfilmin tuotanto ei ollut lainkaan vaatimatonta puuhaa. Megabudjetti saatiin paikattua: Sholay on edelleen suurimpia intialaisia elokuvahittejä, sekä kotimaassaan että kansainvälisesti. Kriitikoita omaperäinen teos ei alkuun innostanut, mutta klassikkomaine on kasvanut vähitellen. Maine on helppo ymmärtää, sillä monia lajityyppejä ja kerronnan rytmejä yhdistelevä elokuva on viihdyttävä kokonaisuus. Vuonna 2014 elokuva pääsi uudelle teatterikierrokselle muodinmukaisessa 3D-formaatissa. Viihdearvoa piisaa edelleen.

Pisteytys: 8/10

Rollerball (1975)

Ohjannut Norman Jewison

Iso-Britannia, Kanada & USA 1975, 125 min. 

Scifi, Toiminta

Pääosissa: James Caan, John Beck, John Houseman

 

This wasn't meant to be a game! Never!

 

On vuosi 2018 ja valtioiden sijaan maailmaa johtavat suuryritykset. Kilpailullisen ja kovan maailman symbolina loistaa armoton urheilulaji, jonka tähtenä säteilee vahva ja vikkelä Jonathan E. (Caan). Lajin tavoitteena ei kuitenkaan ole leipoa sankareita: siksipä yleisön suosikiksi noussutta Jonathania vaaditaan eläköitymään, ennen kuin hänet sysätään syrjään väkivalloin.

Rollerball on omalaatuinen urheiludystopia. Tarina on idealtaan kiinnostavan kantaaottava ja Kummisetä-elokuvan (1972) tähti James Caan kamppailee mestaruushaaveidensa kanssa rehellisesti. Katselun suurin riesa on kuitenkin elokuvan liiallinen kesto. Moni kohtaus on venytetty piinallisen pitkäksi ja filmi tuntuu muutenkin ottavan itsensä hieman turhan vakavasti. Dystopia on lähtökohtaisesti synkkää, mutta Rollerball maustuu väkisinkin tahattomalla koomisuudella.

Melko keskinkertaiset aikalaisarviot saanut Rollerball on sittemmin saanut osakseen hieman suopeamman suhtautumisen. Tarinassa on nähty sen verran potentiaalia, että elokuvasta on jopa tehty uusintaversio vuonna 2002, mutta moderni teos oli täysi floppi. Rollerballin aikalainen, vain pari kuukautta aiemmin ensi-iltansa saanut Kalmanralli 2000 (1975) on myös urheiludystopiaa. Aikalaissilmin Rollerball vastaanotettiin positiivisemmin, mutta jälkimaineeltaan Kalmanralli on ikonisempi kulttiklassikko.

Pisteytys: 6/10

The Man Who Would Be King - Seikkailujen sankarit (1975)

Ohjannut John Huston

Iso-Britannia & USA 1975, 129 min.

Seikkailu, Draama, Komedia

Pääosissa: Sean Connery, Michael Caine, Christopher Plummer

 

Now listen to me you benighted muckers!

Rudyard Kiplingin tarinaan (1888) perustuva seikkailuelokuva sijoittuu brittiläiseen Intiaan ja kaukaiseen Kafiristaniin. Kaksi rikasta elostelijaa, Daniel Dravot (Connery) ja Peachy Carnehan (Caine), lähtevät valloittamaan salaperäistä Kafiristania, jonne pääsy on todettu liki mahdottomaksi. Veijaripari pääsee ihmeen kaupalla perille ja ryhtyy opettamaan paikallisille brittiläisiä tapoja, haaveenaan nousta maailmankolkan hallitsijoiksi. Ehkäpä kerätä hieman rikkauksia ja palata kotiin kuninkaina... Vaan kuinka käy, kun omatekoinen imperiumi on saatu pystytettyä?

 

Seikkailujen sankarit on kevytmielinen seikkailuelokuva, jossa kuplii ironinen kolonialismikritiikki. Humoristinen valloitusretki osoittaa brittiläisten ylemmyydentunnon ja sen aiheuttaman sokeuden. Toki perinteisiin seikkailutunnelmiinkin päästään, sillä elokuvan erämaamaisemat ovat komeaa katsottavaa. Tulee suorastaan tunne, että tässä todella ollaan aivan tuntemattomassa valtakunnassa, jossa vallitsevat omat tapansa ja vieraan uskonnon omalaatuiset lait. Eipä ole laisinkaan ihme, että elokuvan neljään Oscar-ehdokkuuteen lukeutuivat lavastus ja puvustus.
 

Muutamat palkintoehdokkuudet eivät tuoneet voittoja, eikä elokuvasta tullut kovin suurta hittiä. Kriitikoiden kehut ovat kuitenkin olleet suopeita sekä omana aikanaan että myöhempinä vuosikymmeninä. Kiistämättä Seikkailujen sankarit on mainiota viihdettä, vaikka se ei vedä vertoja John Hustonin parhaille legendoille. Sierra Madren aarre (1948) tai Afrikan kuningatar (1951) vievät voiton, mutta kyllä tämäkin filmi viettelee samanlaiseen hauskanjännittävään reissutunnelmaan.  Yhteistä tuntuu olevan varsinkin Sierra Madren kanssa: ahneus ei takaa onnea.

Pisteytys: 7/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Idän pikajunan arvoitus, 1974)

Why? Why? Why? Why?

 

Elokuvavuoden 1974 suurin hitti oli katastrofifilmi Liekehtivä torni (1974), jonka perässä tulivat nauruhermoja härkkivät parodiat Villiä hurjempi länsi (1974) ja Frankenstein Junior (1974). Vuotensa suurin Oscar-menestys oli Kummisetä osa II (1974), joka muuten sopii mainiosti katsottavaksi uudenvuodentunnelmissa. Kuluva vuosi on ollut viisikymppisten tähtien juhlaa: Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Penélope Cruz ja Olivia Colman monien muiden joukossa! Päivän elokuva kiidättää murhamysteerin pyörteisiin, jota meille näyttelevät aikansa nimekkäät filmitähdet.

 

Murder on the Orient Express - Idän pikajunan arvoitus
Ohjannut Sidney Lumet

Iso-Britannia 1974, 128 min.

Mysteeri, Rikos

Pääosissa: Albert Finney, Lauren Bacall, Ingrid Bergman, Sean Connery

Orient Express -pikajuna tekee lähtöä Istanbulista, määränpäänään Lontoo. Yksi matkustajista on kuuluisa etsivä Hercule Poirot (Finney), joka ei ehdi levätä laakereillaan. Junassa nimittäin tapahtuu murha, jonka tekijän etsiminen lankeaa Poirotin pienten harmaiden aivosolujen huoleksi. Onko syyllinen joku matkustajista?

Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen menestysromaaniin (1934). Kirjailijan laajasta, suositusta tuotannosta on tehty valtava määrä erilaisia televisio- ja elokuva-adaptaatioita, joista vanhimmat ovat jo lähes satavuotiaita. Tämä elokuva on Christie-filmeistä nimekkäimpiä, eikä ihme, sillä näyttelijäkaarti on melkoinen legendojen ensemble.

Jännittävä mutta silti kepeän sävyn säilyttävä mysteeri on kelpoa salapoliisiviihdettä. Eritoten näyttelijät ovat hyviä: mieleenjäävimpiä ovat Lauren Bacall ja Ingrid Bergman, joka palkittiin osastaan Oscarilla ja Baftalla. Harva Christie-filmatisointi on saanut osakseen vastaavia palkintoja. Samaan ei yltänyt edes Kenneth Branaghin Idän pikajunan arvoitus (2017), vaikka se menestyikin erinomaisesti lippuluukuilla.

Pisteytys: 7/10

13. luukku: 50 vuotta sitten: Vapauden aave (1974)

Mommy, I'm very hungry!

 

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1974, jossa soi Abban Waterloo, Juice Leskisen Marilyn ja Irwinin Viuhahdus. Kevyet sävelet ja riisutut vaatteet villitsivät, vaikka kodit pysyivät vielä koleina. Edellisvuonna alkanut öljykriisi nimittäin jatkui ja lämmitystä säädeltiin yhä. Uutisissa saatiin lisäksi seurata Watergate-skandaalin loppuhuipennusta eli presidentti Nixonin eroa. Kekkosen valtakausi sen sijaan jatkui aina vaan, nyt jo poikkeuslailla.

Viidenkymmenen vuoden takaista ajankuvaa osoittavat terävästi elokuvat Pelko jäytää sielua (1974), Naisen parhaat vuodet (1974) sekä Keskustelu (1974) ─ kaikkien teemat ovat samalla ajattomia ja tuntuvat edelleen varsin merkityksellisiltä. Päivän filmissä ollaan samaan tapaan kiinni aikansa hengessä, mutta vitsit eivät ole vanhenneet.

 

 

Le fantôme de la liberté -  Vapauden aave
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1974, 104 min.

Komedia

Pääosissa: Jean-Claude Brialy, Monica Vitti, Michel Piccoli

Luis Buñuelin surrealistinen elokuva koostuu useista episodeista, joissa huumorin aiheena ovat sosiaaliset konventiot. Näemme muun muassa vessanpöntöillä istuvia ihmisiä, jotka käyvät häpeillen syömässä, kadonneen lapsen osallistumassa omiin etsintöihinsä ja kujeilevia poliiseja. Vitsi kohdistuu katsojankin: juuri kun jokin tilanne on menossa kohti huippuaan, kohtaus vaihtuu!

Vapauden aave (engl. The Phantom of Liberty) kritisoi porvarillista elostelua, kuten Buñuelin tuotannon moni muukin teos. Ohjaajan viimeiset elokuvat syntyivät Ranskassa ja tuolta kaudelta eritysen hyvin muistetaan unenomainen Päiväperho (1967) ja riemukkaan absurdi Porvariston hillitty charmi (1972), joka muodostaa oivan parin Vapauden aaveen kanssa. Ohjausura oli kuitenkin jo lopuillaan, ja tämän elokuvan jälkeen syntyi enää Tämä intohimon hämärä kohde (1977).

Kriitikoita riemastuttanut Vapauden aave ei noussut aivan yhtä kovaan suosioon kuin Porvariston hillitty charmi. Silti teosta on jälkeen päin pidetty Buñuelin uran parhaimmistoon lukeutuvana. Ohjaaja toistaa siinä innokkaasti omia mieliaiheitaan, mutta kokonaisuus ei silti tunnu rahtustakaan vanhan kierrättämiseltä. Yllätyksellisyys ja leikkimieli viehättävät!

Pisteytys: 8/10

Kauhukuu II ─ Deathdream (1974)

I died for you.

 

Tänään kauhukuu jatkuu viisikymppisellä zombiklassikolla. Vanhempien elokuvien ystäville löytyy monia muitakin tasavuosia viettäviä kauhulegendoja: erityissuositukseni saavat entisajan Japaniin sijoittuvat Onibaba (1964) ja Kwaidan (1964). Hämyisen tunnelmoinnin ystäville käyvät Edgar Allan Poen klassisiin kertomuksiin pohjautuvat filmit, joiden parissa ei silti tarvitse menettää yöuniaan: Punaisen surman naamio (1964) vie satanistisiin tunnelmiin 1100-luvun Italiaan ja Boris Karloffin & Bela Lugosin tähdittämä Musta kissa (1934) viettelee samankaltaisten kulttimenojen pariin. Pelottavampiin tunnelmiin vie legendaarinen slasher-innoittaja Teksasin moottorisahamurhaaja (1974). Loppukevennykseksi sopii viisikymppinen kauhuparodia Frankenstein Junior (1974).

Deathdream

Ohjannut Bob Clark

Iso-Britannia & Kanada 1974, 88 min.

Kauhu, Draama, Trilleri

Pääosissa: Richard Backus, John Marley, Lynn Carlin

 

 

Vietnamissa menehtynyt nuorukainen Andy (Backus) palaa perheensä luo, mutta elossa ja ulkoisesti hyvinvoivan näköisenä. Perhettä kummastuttaa, kuinka hyväsydäminen Andy on muuttunut niin oudoksi ja piittaamattomaksi mutta onhan hän kokenut kovia. Selittämättömät, veriset tapahtumat seuraavat toisiaan ja hiljalleen totuus valkenee jokaiselle. Kuolleiden olisi paras pysyä manan mailla.

Deathdream (tunnettu myös nimellä Dead of Night) on erinomaisesti rakennettu kauhudraama. Tapahtumat ovat yliluonnollisia mutta kertovat silti yleisellä tasolla aikanaan (ja edelleenkin) ajankohtaisista sotatraumoista sekä niistä monista nuorukaisista, jotka palasivat kotiin toisenlaisina, kuoleman maailmaan mielensä kadottaneina. Näyttelijäntyö on onnistunutta eritoten vanhempia taidokkaasti näyttelevien John Marleyn ja Lynn Carlinin osalta. He olivat näytelleet avioparia jo aikaisemmin John Cassavetesin draamassa Kasvoja (1968).

Modernit zombi-elokuvat kaivautuivat esille multaisista haudoistaan 1960-luvulla George A. Romeron luotsaamana. Tämä elokuva ei ehkä ole valtavirran parhaiten tuntema zombitarina, onhan sen elävä kuollut hieman erilainen kuin Romeron laahustajiat, oikeastaan enemmän vanhakantaisen zombihahmon edustaja. Elokuva on silti kerännyt hyviä arvioita ja kiitettävän kulttimaineen. Deathdreamille kaavailtiin vakavissaan uusintaversiota 00-luvun alussa, mutta suunnitelma jäi lopulta sikseen. Ehkäpä hyvä niin, vaikka tarina-aihiossa sinänsä onkin uudistuspotentiaalia.

Pisteytys: 8/10

La maman et la putain - Äiti ja huora (1973)

Ohjannut Jean Eustache

Ranska 1973, 210 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Bernadette Lafont, Françoise Lebrun

 

I'm often in love.

Alexandre (Léaud) viettää päivänsä Pariisin kuppiloissa viskiä siemaillen tai kotona levyjään kuunnellen. Mutta olisiko miehen aika vakiintua? Alexander kosii ex-tyttöystäväänsä, ja rukkaset saatuaan hän ajautuu suhteeseen vapaamielisen Veronikan (Lebrun) kanssa. Rakkaussuhteisiin oman mausteensa antaa Alexandren asuinkumppani Marie (Lafont), rakastettu ja vastuuntuntoinen äitihahmo, jolle Alexandren vetelehtiminen alkaisi jo riittää.

Vuoden 1968 kuohunnan jälkeiseen aikaan sijoittuva Äiti ja huora tutkii oivaltavasti aikansa henkeä. Alexandren elämän täyttää haikailu ja päämäärättömys: tunnelma huokuu pitkän rönsyävistä mitättömistä puheista ja loputtomasta vaeltelusta. Kolmen ja puolen tunnin mittainen päätön jaarittelu ja vetelehtiminen kuulostavat tylsältä, mutta ei! Elokuva antaa hahmoilleen armollisesti aikaa olla etenemättä juuri minnekään, tekemättä mitään järkevää. Tarina antaa silti paljon.

Äiti ja huora (engl. The Mother and the Whore) on aikansa lapsi siinäkin mielessä, että elokuvan kolmiodraama suodattuu välillä aika väkevän mieskatseen kautta. Toisaalta naishahmot ovat aikansa vapautta henkien vahvoja ja omaäänisiä, eikä Alexandre pyöritä showta yksin. Aikaansa terävästi kuvaava elokuva innoitti aikalaiskriitikoita ja filmi palkittiin Cannesin Grand Prixillä. Uuden aallon jälkeistä aikaa huokuva elokuva muistetaan edelleen Jean Eustachen (1938─1981) merkkiteoksena.

Pisteytys: 8/10

Xia nü - Kultainen hämähäkki (1971)

Ohjannut King Hu

Taiwan & Hongkong 1971, 180 min.

Toiminta, Seikkailu, Draama

Pääosissa: Chun Shih, Feng Hsu, Peng Tien

When you're outnumbered, strategy wins over force.

Rauhalliset arkipäivät seuraavat toisiaan eräässä pikkukylässä Ming-dynastian aikaisessa Kiinassa. Taiteilija nimeltä Gu Sheng-tsai (Shih) joutuu kuitenkin erikoisen seikkailun pyörteisiin, sillä ensin hänen pakeilleen saapuu kumma mies (Tien) ja pian vuorossa on salaperäinen kohtaaminen tuntemattoman naisen (Hsu) kanssa. Kertomus kehkeytyy jännittäväksi takaa-ajoksi, sankareiden taisteluksi sekä hyvän ja pahan väliseksi lopulliseksi välienselvittelyksi.

Kultainen hämähäkki (engl. A Touch of Zen) on wuxia-elokuvan klassikko. Kiinalainen lajityyppi viittaa menneisyyteen sijoittuvaan sankaritarinaan, johon perinteisesti kytkeytyy erilaisia taistelulajeja. Tässä elokuvassa toiminta ja historia yhdistyvät saumattomasti ripaukseen romanssia, kummitustarinaa ja buddhalaista filosofiaa. Miljööt ovat tunnelmallisia, ja niiden lisäksi elokuvasta jäävät mieleen nopeat leikkaukset ja lentävät taistelukohtaukset. Niistä on riittänyt innoitusta jälkipolville: yksi elokuvan perillisistä on tämän vuosituhannen klassikko Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (2000).

Vanhaan kiinalaiseen tarinaan perustuvan elokuvan tuotanto polkaistiin käyntiin 1960-luvun lopulla. Pitkä elokuva julkaistiin alun perin kahdessa osassa, mutta taiwanilaisyleisö ei innostunut modernista tavasta käsitellä naissankaria. Nyky-yleisö tuskin huomaa maltilliselta tuntuvaa seksuaalisuuden kuvausta, mutta aikalaisilla oli nieleskelemistä. Lopulta filmi sai kuitenkin mainetta ja kunniaa Cannesissa, jonka ohjelmistoon Kultainen hämähäkki pääsi vuonna 1975. Maailmanlaajuinen huomio ja kriitikoiden kehut olivat mannaa, vaikka Kultainen palmu jäikin saamatta.

Pisteytys: 8/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Parhaat vuotemme, 1973)

Can it be that it was all so simple then?

50 vuotta sitten Martin Scorsese teki läpimurtonsa raadollisella rikoselokuvallaan Sudenpesä (1973) ja Terrence Malick debytoi mestarillisella rikosdraamalla Julma maa (1973). Hittilistojen kärjessä keikkui monta sittemmin klassikoksi miellettyä filmiä, kuten hyytävä Manaaja (1973), teininostalgisointi Svengijengi'62 (1973) ja Oscareissa oivasti menestynyt veijarielokuva Puhallus (1973). Päivän elokuva kuuluu vuoden 1973 kuumaan hittikimaraan, mutta sen loisto on sittemmin hieman hiipunut. Vieläkö vanha romanssi on voimissaan?

 

 

The Way We Were - Parhaat vuotemme

Ohjannut Sydney Pollack

USA 1973, 118 min.

Romantiikka, Draama

Pääosissa: Barbra Streisand, Robert Redford 

Eletään 1930-luvun loppua, kun nuoret opiskelijat Katie (Streisand) ja Hubbell (Redford) tutustuvat. Kaksikko tuntee välitöntä vetovoimaa, vaikka huoleton opiskelijarenttu ja poliittisesti aktiivinen nuori nainen eivät löydäkään yhteistä säveltä. Vuodet vierivät ja aika tuo parin jälleen yhteen, eikä romantiikan taikaa voi enää väistää. Mutta voiko epätodennäköinen suhde koskaan toimia?

Katien ja Hubbellin hahmot ovat karkeasti veistettyjä, mutta ohjauksen ja näyttelijöiden ansiosta pääparin keskinäinen vetovoima toimii. Varsinkin hiljaisista kohtauksista rakentuu salaperäinen lemmenvoima, joka vetää puoleensa kahta tyyten erilaista ihmistä. Kokonaisuutena elokuva paranisi, jos tarinan ainekset ja motiivit olisivat jykevämpiä, mutta kyllä tämä haikeaksi rakkaustunnelmoinniksi välttää tällaisenaankin. Ainakaan aikalaisyleisöillä ei juuri tuntunut olevan valittamista!

Parhaat vuotemme menestyi aikanaan komeasti. Tarinan puolesta menestysreseptiä oli hyödynnetty jo paria vuotta aiemmin filmissä Rakkaustarina (1970), vaikka tämän elokuvan Hollywoodiin ja politiikkaan kietoutuva tarinalinja toki on omanlaisensa lisätwisti. Aikalaisarvioissa erityinen huomio kiinnittyi kertomuksen sijaan elokuvan koskettaviin musiikkeihin, joiden ansiosta filmi pokasi kaksi Oscaria, liudan Grammyja ja muutamia muitakin pystejä. Barbra Streisandin laulama haikean tunteellinen nimikkokappale The Way We Were kipusi vuoden hittilistoille, ja se on taattu korvamato pitkään elokuvan katselun jälkeenkin.

Pisteytys: 6/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Nimeni on Nobody, 1973)

Me?... I am nobody.

 

Onnea viisikymppisille, joiden iloiseen joukkoon lukeutuvat muun muassa Sydneyn oopperatalo ja Kiss-yhtye! Vuosi 1973 toi tullessaan vallanvaihdoksia, uusia tuulia ja vanhoja kiistoja. Pariisin rauhansopimus irrotti Yhdysvallat lopullisesti Vietnamin sodasta, Augusto Pinochetin sotilasjuntta kaappasi vallan Chilessä ja Ruotsissa Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Lähi-idässä puhjennut sota käynnisti öljykriisin, jonka vuoksi Suomessakin kärvisteltiin viileissä huoneissa ja maksettiin totuttua suurempia bensalaskuja.

Päivän elokuvassa lähdetään länteen. Samana vuonna ensi-iltaan tuli muitakin lännenelokuvia, joista nimekkäimpiä ovat Sam Peckinpahin Pat Garrett ja Billy the Kid (1973) sekä Clint Eastwoodin Ruoska (1973) Jos et halua lähteä western-sankareiden matkaan vaan tunnelmoida vanhaa kunnon vuotta 1973, aikakoneesta pörähtää pari napakkaa suositusta: eri lajityyppejä yhdistelevän Pilvikartaston (2012) yksi etappi on vuosi 1973, ja Woody Allenin scifikomedia Unikeko (1973) puolestaan seikkailee sekä vuosissa 1973 että 2173.

 

 

Il mio nome è Nessuno - Nimeni on Nobody
Ohjannut Tonino Valerii

Italia, Ranska & Länsi-Saksa 1973, 116 min.

Lännenelokuva, Draama, Komedia

Pääosissa: Henry Fonda, Terence Hill

 

 

 

 

Villin lännen nopein asesankari on vanha kunnon Jack Beauregard (Fonda), mutta nyt ikääntyvän miehen mainetta nousee haastamaan nuori Nobody (Hill). Nimetön miekkonen yrittää yllyttää idoliaan Beauregardia viimeisiin sankaritekoihin, mutta legendaa houkuttaisi enemmän rauhallinen loppuelämä Euroopan sivistyksessä, kaukana paukkuvista aseista ja saluunatappeluista.

Sergio Leonen tarinaideaan perustuva spagettiwestern kumartaa lajinsa klassikoille. Samalla filmi nauraa makeasti lännenkliseille, vaikka ei olekaan täysverinen parodia. Juoni on melko löperö, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska elokuvaa on joka tapauksessa niin viihdyttävää seurata. Parhaiten tarina ilahduttaa, jos lännenelokuvien kaanoniin on päässyt kurkistamaan aiemminkin.

Nimeni on Nobody (engl. My Name Is Nobody) menestyi hyvin varsinkin Italiassa, mutta on saavuttanut mainetta maailmanlaajuisesti. Nobodyn riemukas hahmo palasi valkokankaille elokuvassa Nobody on nerokkain (1975), joka menestyi niin ikään mainiosti. Tuo teos jäi lopulta lännenlegenda-Leonen viimeiseksi meriitiksi westernien saralla.

Pisteytys: 8/10

14. luukku: 50 vuotta sitten (Hiljainen pako, 1972)

There is no more beauty, and there's no more imagination.

Viisikymppisiään ovat tänä vuonna viettäneet monet elokuvaklassikot, kuten mafiarainojen kiistaton ykkönen Kummisetä (1972), sotien väliseen Berliiniin sijoittuva menestysmusikaali Cabaret (1972) ja surrealismiin taittuva yläluokka-parodia Porvariston hillitty charmi (1972). Elokuvatähdistä puolen vuosisadan juhlaa puolestaan ovat juhlineet nimekkäät näyttelijät Toni Collette, Cameron Diaz ja Ben Affleck. Mitä muuta ikimuistoista elokuvavuodesta 1972 kajahtaa?

Blaxploitaatio-klassikko Superflyn (1972) ikoninen soundtrack käynnistää aikamatkan svengaavalle 1970-luvulle ja Syvän joen (1972) banjo avartaa eteen uhkaavan metsän. Vaara vaanii viidakossakin, jossa hiipii ahnaasti mestarillinen Aguirre (1972). Jos maan pinnalta mieluummin kiitää avaruuteen, sopii katsottavaksi neuvostoscifi Solaris (1972) tai kenties tämä päivän luukusta löytyvä elokuva.

Silent Running - Hiljainen pako

Ohjannut Douglas Trumbull

USA 1972, 89 min.

Scifi, Draama

Pääosissa: Bruce Dern, Cliff Potts, Ron Rifkin, Jesse Vint

Maapallon kasvikunta on tuhoutunut täydellisesti, joten kotiplaneettamme flooran viimeiset rippeet ovat tallessa erään avaruusaluksen suurissa kupoleissa. Freeman Lowell (Dern) on ihmiskunnan viimeinen luonnonpuolustaja, joka varjelee harvinaisia kasveja ja eläimiä henkensä uhalla avaruuden jylhässä yksinäisyydessä. Onko ihmiskunnalla enää mitään toivoa?

Hiljaisen paon ohjannut Douglas Trumbull (1942─2022) tunnetaan parhaiten palkituista, uraauurtavista erikoistehosteistaan (esim. Blade Runner, 1982). Tässä elokuvassa hyödynnetään ylijäämäefektejä klassikosta Avaruusseikkailu 2001 (1968), ja samalla filmi enteilee jo Star Warsien (1977─1983) teknologiaa, jota Trumbull niin ikään oli laatimassa. Hiljaisen paon efektit ovatkin aikaansa nähden hienoja ja Freeman Lowellin pienet robottiapulaiset herättävät sympatiaa.

Aikalaiskriitikot olivat suopeita Hiljaiselle paolle, mutta teos ei silti erityisemmin saanut katsojia. Hienoisesti flopannut elokuva on kiistatta ihan pätevä ekoscifi, vaikka onkin lähes tuskaisen hidastempoinen. Elokuva ei niinkään kaipaisi kovaa toimintaa, vaan monipuolisemman juonen. Jos filmi muuten on rauhallinen, päähenkilöä näyttelevä Bruce Dern puolestaan eläytyy hieman turhankin teatraalisesti. Hienoisista puutteistaan huolimatta Hiljainen pako on näyttävä siivu scifielokuvien historiaa, ja ympäristösanomansa puolesta ajankohtaista kuvaa lämpenevältä pallolta.

Pisteytys: 6/10

13. luukku: 50 vuotta sitten (Fellinin Rooma, 1972)

The last illusion is at hand.

 

Vuoden 1972 soundtrackilla raikuvat David Bowien Ziggy Stardust ja Elton Johnin Rocket Man. Tosin täällä Suomen perämetsissä soivat paremminkin Fredi ja Kirka, eikä tuskin kukaan saanut välttyä Kai Hyttisen Dirlandan kuulemiselta. Kevyistä sävelistä huolimatta vakavia kriisejä mahtuu vuoteen kuin vuoteen: viisikymmentä vuotta sitten ainakin Münchenin verilöyly, Vietnamin sodan loppurytinät ja IRA:n pommiräjäytykset Belfastissa koettelivat mieliä.

Suomessa kohistiin koko vuosi Kekkosen toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla ja Yhdysvalloissa repesi Watergate-skandaali, kun presidentti Nixonin "putkimiehet" hiippailivat demokraattien vaalitoimistoon. Sen tunnelmiin vievät esimerkiksi elokuvat Presidentin miehet (1976) ja The Post (2017). Mutta tänään suuntana on Eurooppa ja jälleen Rooma! Onko ikuinen kaupunki vuosikymmenessä muuttunut? (Ks. toissapäiväinen Mamma Roma, 1962)

 

 

Roma - Fellinin Rooma
Ohjannut Federico Fellini

Italia & Ranska 1972, 120 min.

Komedia, Draama
Pääosissa: Fiona Florence, Peter Gonzales Falcon, Pia De Doses

Ikuinen Rooma on yksi Federico Fellinin elokuvien vakiotähdistä. Kaupungin kuolemattomalle sykkeelle omistettu teos seuraa Rooman tapahtumia eri aikatasoissa ja tyyleissä. Osa kertomuksesta sijoittuu Fellinin nuoruusaikaan, toisen maailmansodan pommituksiin. Dramatisoidun muistelukerronnan vastapainoksi kiidetään dokumentaarisesti 1970-luvun alun öisillä kaduilla.

Fellinin Rooma on vastakohtien elokuva. Kaupunki on ikiaikaisen kaunis, mutta myös viehättävän rähjäinen ja toisinaan rehellisen likainen. Hahmot ovat joko prostituoituja ja irstailevia miehiä tai hurskaita nunnia ja kirkonmiehiä. Tunteet kuumenevat ja irvileuat ovat irti! Hartaimmassa kohtauksessa seurataan erikoista, kardinaalille ja papeille suunnattua muotinäytöstä. Ivapuheita ei kuulla, mutta koko kohtaus on huvittavan rienaava.

Vaikka Fellinin Rooma on hajanaisuudessaan ihmeellisen hallittu, ei elokuva silti nouse ohjaajan ikimuistoisimpien teosten joukkoon. Toisistaan irralliset kohtaukset ovat parhaimmillaan hauskoja ja kauniita: jopa armottomassa sadesäässä kuvatussa suuressa ruuhkassa on viehkoa estetiikkaa, hirveästä kuravellistä huolimatta. Elokuva päättyy dokumentaariseen otokseen Rooman symboliksi ja äitisudeksi nostetusta Anna Magnanista, roomalaisesta näyttelijälegendasta, joka vetäytyy väsyneenä kotiinsa. Magnani menehtyi seuraavana vuonna ja nopea cameo jäi näyttelijän viimeiseksi rooliksi. Mutta Rooma selviää menetyksistään ja elää iäti!

Pisteytys: 7/10