Le monde du silence - Hiljainen maailma (1956)

Ohjannut Jacques-Yves Cousteau & Louis Malle

Ranska & Italia 1956, 86 min. 

Dokumentti, Seikkailu

 

In a mysterious realm, the silent world...

Valtameritutkija ja seikkailija Jacques-Yves Cousteau (1910─1997) tunnetaan merenalaisen elämän kuvaajana ja suojelijana. Cousteau on tehnyt alaansa tunnetuksi useissa suosituissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, joista Hiljainen maailma on yksi nimekkäimpiä. Palkitussa dokumentissa kolutaan kolmea eri merta, nähdään tutkijoita työssään ja tutustutaan moniin jännittäviin mereneläviin. Oman aikansa sukellusteknologian huippuvermeitä esitellään ylpeinä ja syystä, sillä niiden avulla on saatu kuvattua upeaa dokumenttimateriaalia vaikeissa olosuhteissa.

 

Merien salattu elämä on kaunista katsottavaa, mutta ajankuva on dokumentin kiehtovin puoli. Samalla myös karmein, sillä retkikunnan elkeet ovat toisinaan järkyttäviä ja tutkimusetiikasta ei ole tietoakaan. Vaikka Cousteaulla on ollut merkittävää vaikutusvaltaa mertensuojelun kehittämisessä, eipä kaikkea vielä 1950-luvulla ymmärretty. Tässäkin dokumentissa muun muassa ratsastetaan ahdistuneilla kilpikonnilla, räjäytellään koralliriuttaa dynamiitilla (!!!) sekä keräillään mereneläviä ruuaksi ja tutkimusnäytteiksi, ihan vaan näyttämisen halusta. Eläimet ovat leluja ja tutkimuskohteita.

 

Hiljainen maailma (engl. The Silent World) vetosi seikkailunnälkäiseen aikalaisyleisöön, hyvin ymmärrettävästi, sillä merenalainen valtakunta on kaunis ja ihmeellinen. Sen koskemattomuutta tekee mieli puolustaa ja siksikin retkikunnan törppöily raivostuttaa, vaikka he tuskin ymmärsivät tekojensa vaikutusta. Etiikkaa eivät pohtineet aikalaisyleisötkään, sillä elokuva voitti parhaan dokumentin Oscarin ja Kultaisen palmun. Jälkimmäinen on hieno saavutus, koska Hiljainen maailma on ensimmäinen Kultaisella palmulla palkittu dokumentti. Sittemmin Cannesin pääpalkinnon on saanut vain yksi toinen dokumentti, Michael Mooren Fahrenheit 9/11 (2004).

 

Pisteytys: 6/10

Le mystère Picasso ─ Picasso - arvoitus (1956)

Ohjannut Henri-Georges Clouzot

Ranska 1956, 78 min.

Dokumentti 

 

I do not look for, I find!

Kuinka mestari työskentelee? Henri-Georges Clouzot'n oivaltavassa dokumentissa seurataan herkeämättä Pablo Picasson luovaa prosessia. Katsoja saa nauttia lähes keskeytymättömästä kuvien virrasta, joka tuottaa yllätyksiä ja oivalluksia. Kuvavirtaa rytmittää musiikki, joka sopii valittuihin aiheisiin ja väriskaaloihin. Välillä maalaustyö taukoaa, kun kaksi maestroa, ohjaaja ja taidemaalari, keskustelevat urakan jatkumisesta. Hetken taika on läsnä, sillä näiden teosten oli määrä tallettua ainoastaan filminauhalle ja elokuvakatsojien ihmetykseksi. 

 

Picasso - arvoitus (eng. The Mystery of Picasso) on toteutettu kekseliäällä tekniikalla. Picasso maalasi läpinäkyvälle kankaalle, joten teokset ilmestyvät kuvaan taianomaisella tavalla. Todellista maalausprosessia on nopeutettu huomattavasti, ja hyvä niin, vaikka aiheeseen syvästi vihkiytynyt taiteenharrastaja saattaisi jaksaa katsoa tätä tuntikausia. Reilun tunnin mittainen dokumentti on juuri sopivan mittainen ja ajantaju jopa hieman katoaa. Mitä tästä teoksesta muodostuukaan? Minkä uuden suunnan maalaus yllättäen saakaan? Kuinka monta teosta yhdelle kankaalle voi rakentua? Ehkäpä olisi sittenkin jaksanut katsoa vielä yhden teoksen syntymän ja katoamisen...

 

Cannesissa ensi-iltansa saanut dokumentti vastaanotettiin ihastuneena. Elokuva voitti arvostetun Prix du Juryn, nykyisen "Cannes-kolmosen", mutta vielä tuolloin tuomaristopalkinto oli arvokkaampi kakkossija Kultaisen palmun kisassa. Erikoista kyllä, varsinainen pääpalkinto meni niin ikään dokumentille, Jacques Cousteaun syvänmerensukellukselle Hiljainen maailma (1956). Kelpo voittaja olisi tullut varmasti tästä taiteilijatarinastakin, aavistuksen unohtuneesta luomisen ihmeestä.

 

Pisteytys: 8/10

37°2 le matin - Betty Blue (1986)

Ohjannut Jean-Jacques Beineix

Ranska 1986, 120 / 185 min.

Draama, Romantiikka 

Pääosissa: Jean-Hugues Anglade, Béatrice Dalle

 

It's beautiful but it's not real.

Pöytälaatikkokirjailija Zorg (Anglade) aloittaa lemmensuhteen nuoren Bettyn (Dalle) kanssa. Intohimo muuttuu rakkaudeksi, jossa on omat haasteensa: Bettyn impulsiivisuus ja Zorgin rauhallisuus kuitenkin täydentävät toisiaan. Köyhä mutta vapaa parivaljakko kiertää ympäri Ranskaa töiden, asuinpaikkojen ja haaveiden perässä, kunnes onnellisuuden aika on vääjäämättä ohitse.

Betty Blue on visuaalisesti vastustamattoman kaunis elokuva. Auringonpaahteiset kuvat ja iltahetkessä soiva saksofoni saavat haaveelliseksi, vaikka tarinassa on tasapainona ankaraa realismia. Bettyn kokemat pettymykset ja mielen horjuminen syvenevät elokuvan edetessä. Käänne on kiinnostava, sillä alkuun epäilin filmin kuvaavan naishahmoja vain kulahtaneen mieskatseen kautta. Mukana lienee ripaus sitäkin, ajan patinan hengessä, mutta myös paljon muuta. Hahmojen kehitys ja pariskunnan yhteys syvenevät eritoten pidemmässä ohjaajan versiossa, joka ei kestostaan ja ajoittaisesta ajelehtimisestaan huolimatta tunnu ylipitkältä.

 

Jean-Jacques Beineixin omalaatuinen postmodernismi tunnetaan eritoten upeasta trilleristä Diiva (1981). Betty Blue on toista lajityyppiä, mutta filmeissä on samanlaista hetkien taikaa ja vuosikymmenensä sykkivää tunnelmaa. Betty Blue menestyi aikanaan Diivaa näyttävämmin: elokuva oli ehdolla parhaan vieraskielisen Oscarin ja Baftan saajaksi, ja Cesareissakin tuli monta ehdokkuutta. Suosiosta huolimatta elokuva on saanut osakseen hyvin ristiriitaisia arvioita. Osin se johtunee siitä, ettei Zorgin ja Bettyn suhdetta, matkantekoa saati mielenliikkeitä selitetä puhki. Beineix siirtyi myöhemmällä urallaan pääasiassa dokumenttien pariin, joten harvassa ovat Betty Bluen ja Diivan kaltaiset salaperäiset fiktiot.

Pisteytys: 7/10

La noire de... - Black Girl (1966)

Ohjannut Ousmane Sembène

Senegal & Ranska 1966, 65 min. 

Draama 

Pääosissa: Mbisine Thérèse Diop, Anne-Marie Jelinek, Robert Fontaine

 

She wanted to keep me here as her slave.

 

Senegalilainen Ousmane Sembène tunnetaan paitsi kirjailijana, myös afrikkalaisen elokuvan merkittävänä kehittäjänä. Senegaliin ja Ranskaan sijoittuva Black Girl on Sembènen ensimmäinen kokopitkä elokuva, joka lisäksi perustuu hänen omaan novelliinsa. Elokuva kertoo nuoresta senegalilaisesta Diouanasta (Diop), joka lähtee suurten toiveiden täyttämänä kotiapulaiseksi Ranskaan. Perillä todellisuus on kaukana kuvitelmista ja epätoivo valtaa Diouanan. Lopulta nuori nainen ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä ainoalla keinolla, joka käytettävissä on. Hän ei ole orja!

Black Girl käsittelee suoraviivaisesti kolonialismin perintöä. Diouanaan kohdistuu pöyristyttäviä ennakkoluuloja, eikä hänen asemaansa osata asettua lainkaan. Musta nainen on vain työvoimaa, eksotiikkaa ja sivistämisen kohde, jotain mitä voidaan ostaa rahalla; eikä tästä ajatusmallista olla vieläkään päästy täysin eroon. Tarina on yksinkertainen mutta väkevä. Mukana kulkee symbolien taso: Diouanan yksinäinen naamio ranskalaiskodin seinällä on voimakas kerronnallinen elementti. Naamiossa on voimaa myös aivan tarinan lopussa, kun tilanne on jo toinen.
 

Elokuvan aikalaismenestys jäi maltilliseksi ja monen kriitikon vastaanotto oli suorastaan penseä, onhan tyyli toki aika kaukana Hollywoodista. Sittemmin Black Girl on nostettu esiin afrikkalaisklassikkona, vaikka voisipa elokuva olla vielä tunnetumpikin. Ylipäätään Ousmane Sembène lienee edelleen parhaiten tunnettuja afrikkalaisohjaajia, jonka filmeistä mainetta on niittänyt esimerkiksi Ceddo (1977). Afrikkalaiselokuvien saatavuus ei ole parasta laatua, mutta kirjoitushetkellä Black Girl löytyy katsottavaksi ainakin kirjastoiden ilmaisesta Cineast-palvelusta.

Pisteytys: 8/10

19. luukku: 20 vuotta sitten (Broken Flowers, 2005)

Hello, beautiful.

 

Joulukalenteri saapuu kotoisan tutulle 2000-luvulle! Vuonna 2005 kauhisteltiin Muhammed-pilapiirroksia, Lontoon terrori-iskuja ja monia luonnonmullistuksia: vuoden alussa mieliä painoi edellisjoulun tsunamituho ja syksyllä puhutti hurrikaani Katrinan aiheuttama kriisi. Sen sijaan harva oli vielä kuullut helmikuussa perustetusta Youtube-videopalvelusta, jonka suuri läpimurto koitti vasta lähitulevaisuudessa. Muita kaksikymppisiä ajanvietepaikkoja ovat muun muassa Kampin kauppakeskus ja Pallas-Yllästunturin kansallispuisto. Onnenruusut kaikille juhlakaluille!

 

 

Broken Flowers
Ohjannut Jim Jarmusch 

Ranska & USA 2005, 106 min. 

Draama, Komedia

Pääosissa: Bill Murray, Jessica Lange, Sharon Stone

 

 

 

 

Don Johnston (Murray) on mies, jonka rakkauselämässä on tapahtunut paljon. Kun viimeisin heila jättää Donin kuin nallin kalliolle, tuo posti mukanaan salaperäisen kirjeen. Selviää, että jossain on aikuinen poika, joka kenties etsii Donia paraikaa. On aika aloittaa kipeä matka, jonka tavoitteena on kohdata menneisyys ja avoinna oleva tulevaisuus.

Jim Jarmuschin traaginen ja silti hienovaraisen koominen draama käsittelee menettämistä. Elämä monine hetkineen on lipunut naistenmiehenä tunnetun Don Johnstonin sormien välistä, eikä hän lopulta saa otetta oikein mistään. Vaaleanpunaisissa väreissä hempeilevä filmi lämmittää sydäntä, eikä tyyliä pintapuolisesti uskoisi Jarmuschin elokuvaksi. Elokuvassa on kepeyttä ja jopa valtavirtaisuutta, mutta pohjavireessä on ohjaajan tyylille uskollista vinoutta.

Vähäeleinen Broken Flowers tekee vaikutuksen. Avoimeksi jäävän tarinan ja ruusuisen estetiikan lisäksi mieleen painuvat etiopialaisen jazzmuusikko Mulatu Astatken hienot sävellykset, jotka luovat hauskan eläväistä kontrastia Bill Murrayn lakoniseen perusluonteeseen. Cannesissa ensi-iltansa saanut elokuva kilpaili Kultaisesta palmusta ja palkittiin lopulta Grand Prixillä.

Pisteytys: 8/10

17. luukku: 30 vuotta sitten (Viha, 1995)

The world is yours.

Paluu vuoteen 1995 kuulostaa eurodiskolta: Aikakoneelta, Scatman Johnilta ja Movetronilta, ellei sitten käännä radiota muille kuin uunituoreen Kiss FM:n tai NRJ:n taajuuksille. Jos muistaa kuunnella uutisiakin, tietää, että Suomi astui vuoden alussa EU-aikaan. Olipa uutisissa myös Bosnian sotaa ja Suomen eduskuntavaaleja, joiden punasävyisessä tuloksessa näkyi pettymys lama-ajan porvarihallitukseen.

Vuonna 1995 elettiin vielä tukevasti yhteisöllistä televisioaikaa: ruutujen ääreen houkuttelivat muun muassa uutuusohjelmat Kotikatu ja nuorisomusalle omistautunut räväkkä Jyrki sekä toukokuussa koettu jääkiekon MM-huuma. Mutta jos radio ja televisio eivät vielä riittäneet, tietokoneetkin yleistyivät ja päivänvalon näki legendaarinen Windows 95 -käyttöjärjestelmä. Toisille moiset teknologiat olivat haaveita vain. Karuun todellisuuteen saatelkoon päivän ranskalaiselokuva!

 

 

La haine - Viha
Ohjannut Mathieu Kassovitz 

Ranska 1995, 98 min.

Draama, Rikos 

Pääosissa: Vincent Cassel, Hubert Koundé, Saïd Taghmaoui 

 

 

 

 

Ranskalaislähiöissä kuohuvat mellakat, eikä poliisiväkivalta liennytä vihaisia liekkejä. Kolmen nuoren karu arki kärjistyy, kun heidän ystävänsä saa poliisin luodista pikkunäpistyksen vuoksi. Elokuva seuraa vuorokauden verran vihan, surun ja levottomuuden purkauksia. Katuelämän kasvattamat jengiläiset hautovat kostoa ja haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta.

Vavahduttava draamaelokuva ei tunnu kolmekymppiseltä, sillä sen aihe on edelleen niin ajankohtainen. Elokuvan tapahtumasarjalla on hienoista pohjaa monissa tositapahtumissa, eivätkä nuorten kohtalot vaikuta muutenkaan kovin tuulesta temmatuilta mielikuvitustarinoilta. Aitous puhuttelee ja harkitusti käytetyt tehokeinot alleviivaavat vähäosaisten nuorten näköalatonta elämää. Onko heitä varten olemassa muuta kuin ainainen pelko ja viha? Odotetaanko heiltä mitään muuta?

Viha sai ilmestyttyään suurta suosiota kotimaassaan Ranskassa. Mathieu Kassovitz palkittiin ohjaustyöstään Cannesissa ja lisää pystejä tuli Césareista. Muuallakin maailmassa mainetta on tullut. Elokuva toivottavasti pysyy edelleen pinnalla, sillä levottomuuksien ajat ovat käynnissä ja edessä. Köyhyyden ja rasismin tie näyttäytyy juuri tällaisena epätoivon umpikujana.

Pisteytys: 8/10

Munich - München (2005)

Ohjannut Steven Spielberg

Ranska, Kanada & USA, 164 min. 

Trilleri, Historia

Pääosissa: Eric Bana, Daniel Craig, Ciarán Hinds

 

We can't afford to be that decent anymore.

 

Vuonna 1972 Münchenin kesäolympialaisten yhteydessä tapahtui terrori-isku. Yksitoista Israelin olympiatiimin jäsentä menehtyi ja jäljelle jäi suru sekä syvä kauna iskun suorittaneita palestiinalaisia kohtaan. Tapahtumasarja ei saanut alkuaan tyhjästä, vaan taustalla oli pitkällinen koston kierre. Verenvuodatukselle ei tule loppua, sillä Münchenin tapauksen seurauksena agentti Avner Kaufman (Bana) lähetetään tappoiskun tekijöiden jäljille. Kaufman joutuu punnitsemaan tarkasti tekojensa seurauksia ja sitä, mitä järkeä koko tehtävässä on. Loppuuko kosto kostamalla?

Tarina on kerrottu israelilaisten näkökulmasta, mutta elokuva ei lopulta asetu heidän puolelleen. München pyrkii neutraaliuteen ja tavoitteena on antaa ääni sekä israelilaisille ja palestiinalaisille, vaikka jälkimmäiset jäävät melko kasvottomiksi. Kukaan ei ole sankari tai konna, vaan tarinan henkilöt ovat tavallisia ihmisiä pitkittyneen konfliktin jaloissa ─ tai oikeastaan he vaikuttavat vain ajelehtivan virran mukana. Puolueeton ymmärtäminen on toki arvokasta, mutta voiko elokuva todella olla neutraali? Nykytapahtumien valossa tyyli tuntuu väistämättä melko lattealta. Jos kuitenkin unohdetaan hetkeksi elokuvan konteksti, trillerinä München kyllä toimii: Kaufmanin vainoharhaisuus ja pelko kasvavat tehokkaasti tapahtumien edetessä.

München on vakavinta Spielbergiä sitten Schindlerin listan (1993), aiheessakin on samoja kaikuja. Surumielinen trilleri kiinnosti katsojia ja se nousi monien kriitikoiden top-listoille vuoden 2005 elokuvasadosta. Kaikki kritiikki ei kuitenkaan ole ollut pelkkää ylistystä, vaan puolueetonta lähestymistapaa on myös karsastettu: soraääniä on tullut sekä israelilaisten että palestiinalaisten suunnalta. Tavallaan elokuvan vastaanotto heijastuu Oscar-kisailussa: München tienasi viisi ehdokkuutta (mm. paras elokuva, käsikirjoitus), mutta yhtäkään pystiä sille ei annettu.

Pisteytys: 6/10

Dheepan (2015)

Ohjannut Jacques Audiard

Ranska & Intia 2015, 115 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Jesuthasan Antonythasan, Kalieaswari Srinivasan, Claudine Vinasithamby

 

The war is not over, but for me... it's over.

Sri Lankan sisällissota repii maata kappaleiksi. Perheensä menettänyt mies (Antonythasan) etsii pakolaisleiriltä itselleen uuden perheen: orvoksi jääneen lapsen (Vinasithamby) ja nuoren naisen (Srinivasan), jolla on palava halu päästä turvaan Eurooppaan sisarensa luo. Valeperhe pakenee Ranskaan, jossa alkaa uusi elämä. On totuttava uuden maan tavoille, opittava kieli, tehtävä työtä ─ ja tultava toimeen keinotekoisena perheenä. Elämään vyöryy uusia vaaroja, kun paikallinen huumeliiga ottaa yhteen naapurustossa. Loppuuko sota ja selviytyminen koskaan?

Jacques Audiardin (s. 1952) pakolaiselokuva alkaa draamana, mutta puolivälin jälkeen filmi sävyttyy rikoksilla ja rakkaudella. Lajityypit sulautuvat toisiinsa hyvin, mutta elokuva jää silti hieman hajanaisen tuntuiseksi ja kuitenkin tarina tuntuu aavistuksen liian pitkältä. Esimerkiksi lapsen vaiheiden kuvaus alkaa kiinnostavasti, mutta sitten koko mukula unohtuu. Dheepan pääsee silti hyvin kiinni pakolaiskokemuksiin ja sotatraumoihin, vaikka kerronta ei olekaan aivan ehyttä.

Dheepan sai ensi-iltansa näyttävästi Cannesissa, jossa filmi palkittiin Kultaisella palmulla. Hieno saavutus, vaikka tuntuu hieman liioitellulta. Tähän mennessä Dheepan lienee Jacques Audiardin kehutuin elokuva, mutta ei välttämättä enää tunnetuin. Tuorein ohjaustyö Emilia Pérez (2024) nimittäin oli näkyvästi esillä Cannesissa ja Oscareissa. Parhaan elokuvan palkinto ja Kultainen palmu jäivät haaveeksi, sillä loppumetreillä elokuva aiheutti rasismikohun ja ylipäätään puhutti aihevalinnoillaan. Audiardista varmasti kuullaan vielä, sillä hänellä on tilillään jo viisi Kultaisen palmun ehdokkuutta ja Dheepanin tuoma voitto. Minne päin maailmaa tie vienee seuraavaksi?

Pisteytys: 7/10

Rififi (1955)

Ohjannut Jules Dassin

Ranska 1955, 118 min.

Rikos, Trilleri

Pääosissa: Jean Servais, Carl Möhner, Robert Manuel, Jules Dassin

 

You got moths in your wallet?

Timanttivaras Tony le Stéphanois (Servais) on vapautunut vankilasta. Mies yrittää pysytellä kaidalla polulla, mutta erään koruliikkeen helykokoelma ei jätä mestarivarasta rauhaan. Pian kasassa on neljän taitavan varkaan liiga, joille viimeinen suuri keikka ei ole lainkaan mahdoton toteuttaa. Mutta vaikka ryöstö sujuisikin suunnitellusti, pysyykö joka ukon pää kylmänä timanttien polttaessa takataskussa? Voiko rikoskumppaneihin kuitenkaan luottaa?

Jules Dassin (1911─2008) tunnetaan lukuisista film noir -elokuvistaan. Hollywoodin kommunistivainojen leimahdettua Dassin joutui hetkeksi vaihtamaan maisemaa ja siksi uran kenties tunnetuin filmi Rififi syntyi Ranskassa. Hollywoodille leimallinen syvien varjojen tyylilaji kohtaa kauniisti vanhan mantereen eleganssin. Elokuva on ylipäätään jännittävä ja hyvin rytmitetty, mutta parhaiten se tunnetaan liki puolituntisesta ryöstökohtauksestaan. Täydessä hiljaisuudessa tapahtuva ryöstö virittää jännityksen taidokkaasti äärimmilleen ja ryöväreiden kuumotus on käsinkosketeltavaa.

Vaikka Dassin oli paennut kotimaansa ilmapiiriä, Rififi otettiin Yhdysvalloissa vastaan kehuen. Elokuvan aikalaismenestys oli ylipäätään kiittelevää, ja tunnetuihin kehujiin lukeutuu silloinen elokuvakriitikko, ranskalaiselokuvan tuleva suuri nimi François Truffaut. Kultainen palmu jäi saamatta, mutta sentään Dassin palkittiin Cannesissa parhaasta ohjaustyöstä. Jälkimaineeltaan Rififi on säilyttänyt asemansa film noir -klassikoiden kaanonissa. Rikoselokuvien ystäville elokuva on lähes pakollista katsottavaa, sillä sen ryöstökohtaus on jättänyt jälkensä lajityypin myöhempiin legendoihin.
 

Pisteytys: 8/10

Le bonheur - Onnen hetket (1965)

Ohjannut Agnès Varda

Ranska 1965, 80 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Claude Drouot, Claire Drouot, Marie-France Boyer

Love me.

François Chevalier (Drouot) on onnellinen mies. Hänellä on ihana vaimo Thérèse (Drouot), kaksi lasta, hyvä työpaikka, eikä elämästä puutu mitään. Onni ainoastaan kasvaa, kun François sattumalta tapaa hurmaavan Émilien (Boyer) ja aloittaa uuden lemmensuhteen. Théresè järkyttyy syvästi miehensä loputtoman onnen määrästä, mutta François saa jatkaa rakkaudentäyteistä elämäänsä.
 

Onnen hetket (engl. Happiness) hehkuu kukkean vuodenajan heleää onnea. Mikään ei murra paratiisia, ei lopulta edes aviorikos, vaikka tietty särö saa idyllisen tunnelman vapisemaan ja auringonpaiste muuttuu pahaenteiseksi. Ruusun piikit pysyvät piilossa ja sokerin alla on kitkerä maku. Elokuva ei silti liikoja moralisoi, vaan se on pikemminkin satumuotoon puettu realistinen toteamus. Tarinan hurmioitunut sävy korostaa taidokkaasti sukupuolieroja: miehille kaikki on mahdollista ja he voivat saada kaiken, mutta naisen osa on toinen. Eipä ole aihe paljoa vanhentunut.

Agnès Varda teki läpimurtonsa huumaavan hienolla elokuvallaan Cléo viidestä seitsemään (1962), joka etenee kiinnostavalla tavalla reaaliajassa. Muutamaa vuotta myöhemmin syntynyt Onnen hetket on omalla tavallaan kokeellinen: räiskyvän värikäs ja kerrontatavoiltaan mieleenjäävän omaperäinen. Erikoinen kolmiodraama palkittiin aikanaan Berliinin hopeakarhulla. Sittemmin filmi on saanut arvostusta vuosikymmenestä toiseen, mutta jäänyt silti hieman tuntemattomaksi helmeksi.

Pisteytys: 8/10

21. luukku: 10 vuotta sitten (Kaksi päivää, yksi yö 2014)

 

I don't exist. I'm nothing.

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 2014, jolloin tasa-arvoinen avioliitto meni lopultakin läpi eduskunnassa ja kaikkialla raikasi Pharrel Williamsin Happy. Kesällä todistettiin urheiluhistoriaan jäävää Brasilia-Saksa kamppailua jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa, ja jo alkuvuodesta seurattiin Sotšin talviolympialaisia, ellei niitä sitten valinnut boikotoida.

 

Vuosi ei kuitenkaan ollut pelkkää riemua ja olympiatulen takaamaa rauhaa. Olympiapöhinä jatkui seuraavana vuonna negatiivisessa valossa, kun Venäjän harjoittama laaja doping paljastui ─ sitä voi muistella katsomalla jännittävän dokumentin Käry (2017). Eikä Venäjä-uutisointi ollut tässä, sillä Krimin miehitys oli alkusoitto yhä jatkuvaan Venäjän hyökkäyssotaan. Tähänkin tapahtumasarjaan löytyy loistava dokumenttivinkki: Winter on Fire (2015) avartaa selkeästi kriisin taustoja ja konfliktin etenemistä. Päivän elokuvassa palataan viime vuosikymmenen talouskriisitunnelmiin. Millaista tehokkuus ja tuottavuuspaine on tavallisen duunarin näkökulmasta?

 

Deux jours, une nuit - Kaksi päivää, yksi yö
Ohjannut Jean-Pierre Dardenne & Luc Dardenne

Belgia, Ranska & Italia 2014, 95 min. 

Draama

Pääosissa: Marion Cotillard, Fabrizio Rongione, Catherine Salée

 

 

 

Masennusta sairastava Sandra (Cotillard) palaa töihin sairausloman jälkeen. Häntä odottavat kuitenkin potkut, sillä johtoportaassa Sandran työtehtäviä on jaettu uusiksi. Työntekijät ovat saaneet äänestää joko Sandran työpaikan tai 1000 euron bonuksen puolesta. Sandralla on yksi viikonloppu aikaa taivutella työtoverinsa uusintaäänestykseen, mutta kaikki tuntuu toivottomalta.

Kaksi päivää, yksi yö (engl. Two Days, One Night) on väkevä muisto talouskriisin vuosikymmeneltä, eikä elokuvan ajankohtaisuus ole kadonnut vieläkään. Draamassa tapahtuu näennäisesti vähän, mutta kerronta on silti intensiivistä. Tarina antaa tilaa yksilöiden tunteille ja moraalisille valinnoille. Marion Cotillardin roolisuorituksessa kuultavat taitavasti epätoivon monet sävyt. Masennus, pettymys ja häpeä lamaannuttavat, mutta tästä työpaikasta ei ole varaa luopua.

Dardenne-veljesten käsikirjoittama ja ohjaama draama vastaanotettiin ylistäen. Ehdokkuuksia tuli muun muassa Kultaiseen palmuun, ja kaikkein eniten ylistystä vastaanotti Marion Cotillard taidokkaan herkästä roolistaan. Cotillardin lukuisten palkintojen ja ehdokkuuksien joukossa oli parhaan naisnäyttelijän Oscar-ehdokkuus. Julianne Mooren taidokas tulkinta elokuvassa Edelleen Alice (2014) vei voiton, mutta aivan hyvin palkinto olisi voinut tulla Cotillardille. Hyvien roolien ohella elokuva puhuttelee terävänä, arkisena ajankuvana.

Pisteytys: 8/10

17. luukku: 30 vuotta sitten (Léon, 1994)

Is life always this hard, or is it just when you're a kid?

Kolmekymmentä vuotta sitten diskoteekeissä ja radioissa pauhasi Rednexin Cotton Eye Joe ja hitaita tanssitiin Bon Jovin Alwaysin tahtiin. Alkuvuodesta Suomessa seurattiin ensimmäisiä suoria presidentinvaaleja, joiden voittaja oli Martti Ahtisaari. Valtiojohdollisia uutisia kantautui kevään korvalla myös Etelä-Afrikasta, jossa Nelson Mandela nousi presidentiksi maan ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa. Lokakuussa Suomessa äänestettiin taas: nyt vuorossa oli neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä. Syksyn suurin ja surullisin uutinen Itämeren rannoilla oli autolautta Estonian uppoaminen.

 

Vuoden 1994 tunnelmiin voi palata elokuvien myötä. Ruandan unohdettuun kansanmurhaan vie elokuva Hotelli Ruanda (2004), Lillehammerin talviolympialaisten sattumuksia muistellaan filmissä I, Tonya (2017) ja aikansa buddy-leffa Tiskirotat (1994) vie nuorten aikuisten mielenmaisemaan. Päivän elokuva kiitää New Yorkiin ja pölähdyttää yllemme aika tunkkaista menneisyyden tomua.

 

 

Léon
Ohjannut Luc Besson

Ranska & USA, 110 min

Toiminta, Rikos, Draama

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman

Palkkamurhaaja Léon (Reno) saa hoiviinsa orvoksi jäävän 12-vuotiaan Mathildan (Portman). Nuori tyttö on jo kohdannut elämän armottomuuden, eikä hänellä ole mitään menetettävää. Epätodennäköinen ystävyys syvenee, ja Léon opettaa Mathildalle ammattinsa saloja: Mathildan päämääränä on kostaa perheensä murhaajalle, kieroutuneelle poliisille Norman Stansfieldille (Oldman).

Luc Bessonin palkkamurhadraama nauttii kovasta kulttimaineesta. Sille on perusteensa, sillä Gary Oldmanin tulkitsema pahis on ahdistavan hyvä ja jännitteitä pursuavat kohtaukset ovat vaikuttavia. Tarina on synkkävireinen mutta ei vailla valonpilkahduksia. Pikkuvanhan nuoren tytön ja kyseenalaisin keinoin itsensä elättävän miehen yhteiselo ei kuitenkaan ole mikään lempeä Paperikuu (1973), vaan kiusallisen outoja sävyjä saava draama.

Näin Léonin ensimmäistä kertaa 00-luvun alussa ja pidin filmistä siinä määrin, että katsoin sen silloin lyhyen ajan sisällä useamman kerran. Nyt palasin palkkamurhaajatarinan äärelle nostalgisin odotuksin, mutta kylläpä elokuva oli erilainen ─ tai tämä aika. Elokuvassa on kyllä paljon hyvää ja taitavaa, mutta lolitamainen sivujuonne ei ole ainoastaan vaivaannuttava vaan suorastaan karmiva. Luc Bessonin yksityiselämän kummallisuudet eivät juuri asiaa liennytä. Mikä pettymys!

Pisteytys: 5/10

13. luukku: 50 vuotta sitten: Vapauden aave (1974)

Mommy, I'm very hungry!

 

Elokuva-aikakone saapuu vuoteen 1974, jossa soi Abban Waterloo, Juice Leskisen Marilyn ja Irwinin Viuhahdus. Kevyet sävelet ja riisutut vaatteet villitsivät, vaikka kodit pysyivät vielä koleina. Edellisvuonna alkanut öljykriisi nimittäin jatkui ja lämmitystä säädeltiin yhä. Uutisissa saatiin lisäksi seurata Watergate-skandaalin loppuhuipennusta eli presidentti Nixonin eroa. Kekkosen valtakausi sen sijaan jatkui aina vaan, nyt jo poikkeuslailla.

Viidenkymmenen vuoden takaista ajankuvaa osoittavat terävästi elokuvat Pelko jäytää sielua (1974), Naisen parhaat vuodet (1974) sekä Keskustelu (1974) ─ kaikkien teemat ovat samalla ajattomia ja tuntuvat edelleen varsin merkityksellisiltä. Päivän filmissä ollaan samaan tapaan kiinni aikansa hengessä, mutta vitsit eivät ole vanhenneet.

 

 

Le fantôme de la liberté -  Vapauden aave
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1974, 104 min.

Komedia

Pääosissa: Jean-Claude Brialy, Monica Vitti, Michel Piccoli

Luis Buñuelin surrealistinen elokuva koostuu useista episodeista, joissa huumorin aiheena ovat sosiaaliset konventiot. Näemme muun muassa vessanpöntöillä istuvia ihmisiä, jotka käyvät häpeillen syömässä, kadonneen lapsen osallistumassa omiin etsintöihinsä ja kujeilevia poliiseja. Vitsi kohdistuu katsojankin: juuri kun jokin tilanne on menossa kohti huippuaan, kohtaus vaihtuu!

Vapauden aave (engl. The Phantom of Liberty) kritisoi porvarillista elostelua, kuten Buñuelin tuotannon moni muukin teos. Ohjaajan viimeiset elokuvat syntyivät Ranskassa ja tuolta kaudelta eritysen hyvin muistetaan unenomainen Päiväperho (1967) ja riemukkaan absurdi Porvariston hillitty charmi (1972), joka muodostaa oivan parin Vapauden aaveen kanssa. Ohjausura oli kuitenkin jo lopuillaan, ja tämän elokuvan jälkeen syntyi enää Tämä intohimon hämärä kohde (1977).

Kriitikoita riemastuttanut Vapauden aave ei noussut aivan yhtä kovaan suosioon kuin Porvariston hillitty charmi. Silti teosta on jälkeen päin pidetty Buñuelin uran parhaimmistoon lukeutuvana. Ohjaaja toistaa siinä innokkaasti omia mieliaiheitaan, mutta kokonaisuus ei silti tunnu rahtustakaan vanhan kierrättämiseltä. Yllätyksellisyys ja leikkimieli viehättävät!

Pisteytys: 8/10

11. luukku: 60 vuotta sitten (Kamarineidon päiväkirja, 1964)

I bet you had lots of fun in Paris.

Tänään vuosi on 1964, jolloin Beatlemania levisi Yhdysvaltoihin. The Beatles oli vallannut alaa Suomessakin, vaikkei vielä hittilistalla päihittänyt Katri Helenaa. Puhelinlangat laulaa oli vuoden suosituin hitti! Enemmän kärkästä keskustelua sen sijaan synnytti Hannu Salaman läpimurtoromaani Juhannustanssit (1964), joka johti kuuluisaan jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin.

Juhannustanssit huokuu vahvasti aikansa ilmapiiriä, mutta elokuvatkin vievät oivallisesti vuoden tunnelmiin. Beatlesien tahdissa aika rientää riehakkaasti aikalaisfilmissä Yeah! Yeah! Tässä tulemme! (1964), eikä villejä otteita puutu Jean-Luc Godardin uuden aallon filmistä Laittomat (1964). Vuoteen 1964 sijoittuvat esimerkiksi kansalaisoikeusliikkeen kuumaa kesää tarkasteleva Mississippi palaa (1988), lohduton työläisdraama Dancer in the Dark (2000) ja katolisen kirkon kahnauksia käsittelevä Epäilys (2008) ─ kaikki ovat tavalla tai toisella kiinni ajan hengessä.

 

Le journal d'une femme de chambre - Kamarineidon päiväkirja
Ohjannut Luis Buñuel

Ranska & Italia 1964, 97 min.

Draama, Rikos

Pääosissa: Jeanne Moreau, Georges Géret, Michel Piccoli

 

Pariisitar Célestine (Moreau) tietää herrasväen syvimmät salaisuudet, sillä hän työskentelee kamaripalvelijana. Nyt hän matkustaa maaseudulle uuteen pestiinsä vauraaseen taloon. Naapurustoriidat ja isäntäväen oudot paheet pohjustavat hilpeän farssin, joka kuitenkin yllättäen muuttuu sävyltään tummanpuhuvaksi. Tapahtuu nimittäin synkkä rikos, joka paljastaa taas uusia salaisuuksia paikkakunnan asukkaista.

Kamarineidon päiväkirja (engl. Diary of a Chambermaid) sijoittuu 1930-luvulle ja muukalaisvihaa lietsova ajankuva on tarinassa läsnä. Aikalaisilmapiirin lisäksi miljöö on taidokas, suorastaan herkullisen runsas. Elokuva pohjautuu Octave Mirbeaun romaaniin Le journal d'une femme de chambre (1900), josta on tehty kolme muutakin filmiversiota (1916, 1946 ja 2015). Ainoastaan Buñuelin elokuva tapahtuu 1930-luvulla, kun taas kirja ja toiset filmiversiot sijoittuvat 1800─1900-lukujen taitteeseen.

Buñuelin tarinalle valitsema ajankohta vie ajatukset hänen uransa alkuvaiheisiin, Kulta-ajan (1930) aikoihin. Espanjalaissyntyinen ohjaaja aloitti uransa Ranskassa surrealistisilla teoksilla (erit. Andalusialainen koira, 1928), palasi kotimaahansa (jossa syntyi Las Hurdes, 1932) ja pakeni sisällissotaa ja heräävää fasismia Amerikkaan. Yhdysvalloissa ja Meksikossa ura kukoisti (mm. Viridiana, 1961 ja Tuhon enkeli, 1962). Lopulta 1960-luvun alussa maailmankuulu ohjaaja palasi Ranskaan, jossa alkoi uran viimeinen vaihe. Pelin avasi Kamarineidon päiväkirja ─ se ei ole lainkaan absurdeinta Buñuelia, mutta ohjaajansa elokuvaksi selvästi tunnistettava klassikko.

Pisteytys: 8/10

Portrait de la jeune fille en feu - Nuoren naisen muotokuva (2019)

Ohjannut Céline Sciamma

Ranska 2019, 122 min. 

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Noémie Merlant, Adèle Haenel

 

Who do you think I'm observing?

Taidemaalari Marianne (Merlant) saapuu Bretangen jylhiin maisemiin. Hänen tehtävänään on maalata muotokuva nuoresta Héloïsesta (Haenel), jonka on määrä astua avioon. Héloïse ei halua antautua avioliitolle tuntemattoman miehen kanssa, eikä esiintyä muotokuvamallina. Mutkien kautta kaksi naista löytää yhteyden ja lopulta keskinäisen rakkauden, vaikka aika lemmelle käy vähiin.

Céline Sciamman surumielinen draama kuvaa naisten erilaisia rooleja ja mahdollisuuksia. Kontekstina on 1700-luku, mutta vertauksia nykypäivään ei tarvitse etsimällä etsiä. Elokuvan eri naisten kautta avautuu kuva patriarkaatin jykevästä asemasta, joka ei ole murtunut vieläkään. Tarinan naisten toimijuus on joko maailmanmenon hyväksymistä, sitä vastaan kapinontia tai jopa pakenemista kuoleman syleilyyn. Mariannen asema on itsenäinen: tämäkin rooli on ajankuvan vuoksi tärkeä olla esillä, sillä eivät naiset 1700-luvullakaan olleet pelkkiä muiden armoilla ajelehtijoita.

Nuoren naisen muotokuva (engl. Portrait of a Lady on Fire) oli arvostelumenestys, joka nousi muun muassa ehdolle Kultaisen palmun saajaksi. Pääpalkintoa ei Cannesista tullut, mutta Céline Sciamma palkittiin Queer Palm -pystillä sekä parhaan käsikirjoituksen palkinnolla. Sittemmin Sciammalta on ilmestynyt toinen haikea draama Maja lapsuuden reunalla (2021), joka tutkii kauniisti äidin ja lapsen välistä suhdetta. Aihe on erilainen, mutta elokuvissa on samaa herkkyyttä. Sciamman tulevia teoksia ei voi kuin odottaa suurella mielenkiinnolla.

Pisteytys: 9/10

Call Me By Your Name (2017)

Ohjannut Luca Guadagnino

Italia, Ranska, USA & Brasilia 2017, 132 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg

Are you saying what I think you're saying?

Pohjoisitalialaisessa pikkukaupungissa hehkuu rakkauden kesä 1983. Nuori Elio (Chalamet) viettää idyllisen laiskoja lomapäiviä lukien, musisoiden ja juhlien tuttujen nuorten naisten kanssa. Kesän lemmentanssit saavat syvempiä sävyjä, kun Elion professori-isän (Stuhlbarg) apulaiseksi saapuu arkeologian opiskelija Oliver (Hammer). Kipinät iskevät, rakkaus syvenee ja pian nuoruuden huolettomat kesäpäivät ovat ohi.

André Acimanin samannimiseen romaaniin (2007) perustuva elokuva on huumaava. Osin vaikutelma syntyy myyttisen kukkeasta miljööstä, salaisesta paratiisista, mutta myös hienosta käsikirjoituksesta ja karismaattisista näyttelijöistä. Tarina on hienovarainen ja herkkä, tai toisaalta suoraviivainen ja yllättävän raju. Sovitus on jopa parempi kuin alkuperäisromaani. Tähän päälle vielä Sufjan Stevensin kauniit, mieleenjäävät laulut ja valkokankaan taika on sinetöity. Kuinka ihastuttava elokuva!

Call Me By Your Name on vedonnut moniin katsojiin katkeransuloisella rakkaustarinallaan, joka käsittelee samaistuttavasti nuoruuden ensirakkauksia. Hienoista kritiikkiä on kuultu pääparin ikäerosta, mutta romaaniin verraten elokuva ei tunnu yhtä ongelmalliselta. Armie Hammerin myöhemmät vaiheet ja syytteet seksuaalisesta väkivallasta kitkeröittävät hieman tunnelmaa, mutta elokuvan tekoaikaan niistä ei tainnut olla kenelläkään haisuakaan. Potentiaaliseen jatko-osaan Hammeria tuskin otetaan. Aluksi täydellä höyryllä hekumoitu jatkosuunnitelma taitaa muutenkin olla toistaiseksi jäissä, mutta onhan meillä kuitenkin ikuisesti tämä yksi upottava rakkauden kesä, vaikka toista ei koskaan tulisi.

Pisteytys: 10/10

La maman et la putain - Äiti ja huora (1973)

Ohjannut Jean Eustache

Ranska 1973, 210 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Jean-Pierre Léaud, Bernadette Lafont, Françoise Lebrun

 

I'm often in love.

Alexandre (Léaud) viettää päivänsä Pariisin kuppiloissa viskiä siemaillen tai kotona levyjään kuunnellen. Mutta olisiko miehen aika vakiintua? Alexander kosii ex-tyttöystäväänsä, ja rukkaset saatuaan hän ajautuu suhteeseen vapaamielisen Veronikan (Lebrun) kanssa. Rakkaussuhteisiin oman mausteensa antaa Alexandren asuinkumppani Marie (Lafont), rakastettu ja vastuuntuntoinen äitihahmo, jolle Alexandren vetelehtiminen alkaisi jo riittää.

Vuoden 1968 kuohunnan jälkeiseen aikaan sijoittuva Äiti ja huora tutkii oivaltavasti aikansa henkeä. Alexandren elämän täyttää haikailu ja päämäärättömys: tunnelma huokuu pitkän rönsyävistä mitättömistä puheista ja loputtomasta vaeltelusta. Kolmen ja puolen tunnin mittainen päätön jaarittelu ja vetelehtiminen kuulostavat tylsältä, mutta ei! Elokuva antaa hahmoilleen armollisesti aikaa olla etenemättä juuri minnekään, tekemättä mitään järkevää. Tarina antaa silti paljon.

Äiti ja huora (engl. The Mother and the Whore) on aikansa lapsi siinäkin mielessä, että elokuvan kolmiodraama suodattuu välillä aika väkevän mieskatseen kautta. Toisaalta naishahmot ovat aikansa vapautta henkien vahvoja ja omaäänisiä, eikä Alexandre pyöritä showta yksin. Aikaansa terävästi kuvaava elokuva innoitti aikalaiskriitikoita ja filmi palkittiin Cannesin Grand Prixillä. Uuden aallon jälkeistä aikaa huokuva elokuva muistetaan edelleen Jean Eustachen (1938─1981) merkkiteoksena.

Pisteytys: 8/10

La grande bellezza - Suuri kauneus (2013)

Ohjannut Paolo Sorrentino

Italia & Ranska 2013, 141 min.

Draama

Pääosissa: Toni Servillo, Carlo Verdone, Sabrina Ferilli

 

We're all on the brink of despair.

Jep Gambardella (Servillo) nauttii roomalaisten seurapiirien suosiosta ja leveästä elämästä. Juuri kun miehen riehakkaat 65-vuotisjuhlat on bailattu, Jep vastaanottaa tiedon nuoruusvuosien rakastettunsa kuolemasta. Mihin vuodet ovat kadonneet? Elämän tarkoitus häviää ja jäljelle jää tyhjyys, jota Jep etsii sieltä mistä osaa: tutuista yökerhoista ja Rooman öisiltä kaduilta.

Suuri kauneus (engl. The Great Beauty) on kiinnostava dekadenssi-kuvaelma. Upeiden taideaarteiden ja muotiluomusten keskellä ikuisessa Roomassa Jep etsii suurta kauneutta, mutta ei tavoita sitä mistään. Hänen esikoiskirjastaan on vuosikymmeniä sitten tullut merkkiteos, mutta toista kirjaa ei ole syntynyt. Voiko uusia klassikoita enää syntyä? Tietysti voi, mutta epävarmuuden ymmärtää. Kun elokuvassa kerran ollaan Roomassa eksistentialistisissa tunnelmissa, ei viitteitä eritoten Federico Felliniin voi välttää. Niitä kierrätetään ihan tietoisestikin, mutta juuri sopivalla tavalla. Suuri kauneus ei ole pelkkä pastissi.

Kriitikoiden ylistämä Suuri kauneus menestyi hyvin eurooppalaisilla filmijuhlilla ja voitti lisäksi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Tarina onkin kiistatta kiehtovaa vastakohdilla tasapainoilevaa rappiopohdintaa. Kaksijakoisuus ilmenee esimerkiksi musiikeissa, jotka ovat erinomaisia. En oikein innostunut Suuresta kauneudesta ensinäkemällä, enkä aivan päässyt sen makuun vieläkään. Taidokas elokuva, vaan puuttuuko tästä kuitenkin se jokin merkkiteoksen tekevä elementti?

Pisteytys: 7/10

La vie d'Adèle ─ Adèlen elämä: osat 1 ja 2 (2013)

Ohjannut Abdellatif Kechiche

Ranska, Belgia & Espanja 2013, 180 min.

Draama, Romantiikka

Pääosissa: Adèle Exarchopoulos, Léa Seydoux

 

I have infinite tenderness for you.

 

Teini-ikäinen Adèle (Exarchopoulos) kaipaa rakkautta ja etsii itseään lemmen karikoissa. Hieman yllättäen hän viehättyy sinitukkaisesta nuoresta naisesta, Emmasta (Seydoux), joka osoittaa pian vastarakkautta. Kahden naisen intohimoiseen tarinaan kietoutuu paitsi seksuaalisuus ja aikuiseksi varttuminen, myös kysymykset luokka-asemasta ja naisten erilaisista taustoista.

Adèlen elämä (engl. Blue Is the Warmest Colour) kuvaa taitavan arkisesti rakkaustarinan kaaren nousuineen ja laskuineen. Illuusion rikkovat ainoastaan äärettömän kiusalliset seksikohtaukset, joissa mieskatseen fantasia ottaa vallan. Seksikohtaukset ovat lähes typerryttävän pitkiä, kuten elokuva muutenkin. Pituus puuduttaa, vaikka edellämainittuja intiimihetkiä lukuunottamatta joka kohtauksella ja rauhallisuudella on paikkansa; olisi seksilläkin, jos sitä olisi kuvattu toisin.

Kultaisella palmulla palkittu elokuva on vanhentunut kehnosti, vaikka on siinä edelleen todella hienojakin hetkiä. Adèle Exarchopoulosin (s. 1993) Léa Seydouxin (s. 1985) näyttelijäsuorituksia on ansaitusti kehuttu: eritoten omiin maailmoihinsa katoava Adèle on sisäänpäinkääntynyt mutta kuitenkin kameralle avoin. Valokeilaan nousi myös ohjaaja Abdellatif Kechiche (s. 1960), joka on sittemmin urakoinut rakkautta ja seksiä tihkuvan Mektoub-trilogian (2017, 2019) parissa. Viimeinen osa on vasta työn alla ja sen tuotannossa saattaakin olla melkoisia vaikeuksia, sillä jo kahden ensimmäisen arviot ovat olleet armottomia. Adèlen elämän menestyksestä ole enää apua.

Pisteytys: 5/10

Amour - Rakkaus (2012)

Ohjannut Michael Haneke

Itävalta, Ranska & Saksa 2012, 127 min.

Draama

Pääosissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert

Things will go on, and then one day it will all be over.

Georges (Trintignant) ja Anne (Riva) ovat vanha aviopari, joiden elämän täyttää musiikki. Aktiiviset eläkevuodet ovat yllättäen ohi, kun Anne sairastuu. Parannuskeinoa ei löydy, joten hiljalleen halvaantuva ja maailmasta etääntyvä Anne joutuu miehensä hoivattavaksi. Itsenäisyyden menettäminen tuo surua ja vihaa, mutta rakkaus ei hievahda mihinkään.

Vähäeleinen, arkisen koskettava draama elämän ehtoosta. Georgesin ja Annen tarina on ollut pitkä, mutta loppu tulee silti yllättäen. Se tuo katsojallekin muistutuksen kaiken päättymisen vääjäämättömyydestä: kuinka suhtautua, kun hetki koittaa? Kuolemaan ja hyvästeihin liittyvä suru leijailee paksuna sumuna kaiken yllä, mutta kuten elokuvan nimikin osoittaa, tarinassa on pitkälti kyse rakkaudesta, silloinkin, kun vaikeudet koettelevat.

Kultaisella palmulla palkittu Rakkaus oli valtaisa arvostelumenestys. Rakkauden ja kuoleman teemat ovat suuria, mutta mikäpä ne tavoittaisi paremmin kuin tällainen tuiki tavallinen tarina vanhasta avioparista. Itse kertomuksen täydentävät loistavat näyttelijät, joista varsinkin Emmanuelle Rivan rooli on täynnä tunnetta: lempeyttä, kujeilevuutta, suuttumusta, pelkoa. Rakkaus on ehkäpä Michael Haneken tasapainoisin ja paras elokuva, jossa jokainen hetki on tarkkaan harkittu ja haikean kaunis.

Pisteytys: 9/10