torstai 31. joulukuuta 2020

Koyaanisqatsi (1983)

Ohjannut Godfrey Reggio
USA 1983, 86 min.
Dokumentti

Life out of balance.
 
Godfrey Reggion esikoisteos Koyaanisqatsi on ravisteleva dokumentti ihmisen luontosuhteesta. Maisemakuvaukseen keskittyvä teos hyödyntää sekä nopeutettua että takaperin kelattua kuvaa. Vaikutelma on hypnoottinen: katse hukkuu kauniiseen ja pelottavaan valomereen, muurahaismaisten ihmisten rytmikkääseen liikkeeseen ja rauhoittavaan aavikkoon, joka onneksi on olemassa ─ vielä. Upottavan tunnelman viimeistelevät Philip Glassin minimalistiset sävelmät.

Koyaanisqatsi on hopi-intiaanien kieltä ja tarkoittaa tasapainotonta elämää. Siltä tuttu maailmamme kiistämättä tuntuu, kun pysähtyy miettimään teknologian juurtuneisuutta aivan kaikkialle. Pärjäisimmekö enää ilman? Neljässä vuosikymmenessä olemme kietoutuneet teknologian armoille yhä tiukemmin; ainakaan Koyaanisqatsin ihmiset eivät vielä ole älypuhelinten vankeja eikä kaikkea tietoa tarkisteta ensimmäisenä Googlesta. Toki kehitys on monessa mielessä positiivistakin, mutta nykyaika tekee pessimistiseksi. Huomasin katsovani Koyaanisqatsia dokumentaarina siitä, kuinka ihmiskunta on ahkerasti lämmittänyt ja pienentänyt maapalloa sekä eristänyt ihmistä luonnosta.

Kokeellisehko Koyaanisqatsi ei ole valtavirtaelokuva, mutta se on menestynyt hyvin ja laajalti. Vaikka elokuvassa ei ole lainkaan puhuttua dialogia saati päähenkilöitä, sen seuraaminen on helppoa kenelle tahansa. Puitteet herättävät väistämättä ajatuksia, ja vaikka päässä humisisi tyhjää, on elokuva siltikin esteettinen nautinto. Katselun ei tarvitse loppua tähän, sillä Reggio kasvatti aihion sittemmin trilogiaksi. Vastaavaa ihmisen ja teknologian suhdetta käsittelevät myös myöhemmät dokumentit Powaqqatsi (1988) ja Naqoyqatsi (2002). Mieleen hiipii lisäksi varhaisempi, niin ikään maisemakuviin keskittyvä ranskalaisdokumentti Trop tôt/Trop tard (1981), joka sekin pohtii ihmisen jättämiä jälkiä.

Pisteytys:
10/10

tiistai 29. joulukuuta 2020

The Big Chill - Sisärengas (1983)

Ohjannut Lawrence Kasdan
USA 1983, 105 min.
Draama, Komedia
Pääosissa: Kevin Kline, Tom Berenger, Glenn Close, Jeff Goldblum, William Hurt, Mary Kay Place

I know this is hard but it's all beautiful.

Yliopistoaikainen ystäväporukka kuulee yhden toverinsa kuolemasta, joten poppoo kokoontuu aviopari Haroldin (Kline) ja Carolinen (Close) luo muistelemaan menneitä ja vaihtamaan kuulumisia. Ilojen ja surujen täyttämä elämä tuntuu asettuvan tasapainoon, kun vanha jengi on koossa jälleen. Yhteinen viikonloppu johtaa loputtomiin keskusteluihin, kinasteluihin ja jopa romanssien syttymiseen.

Sisärengas on rauhallisesti etenevä elokuva, joka jättää hienosti tilaa eri henkilöhahmojen tunteille. Elokuvan vahvuus onkin juuri käsikirjoituksen luonteva arkisuus ja eri henkilöiden välinen vuorovaikutus.  Ohjaaja Lawrence Kasdanin ja Barbara Benedekin taitavasti laatima käsikirjoitus pääsi Oscar-ehdokkaaksi, ja tulipa filmille pari muutakin ehdokkuutta. Sisärengas menestyi lippuluukuillakin erinomaisesti. Onnistumisista huolimatta elokuva ei silti tunnu kovin ikimuistoiselta klassikolta, vaikka onkin aivan pätevästi tehtyä draamakomediaa.
 
Arvatenkin Sisärengas vetosi 1960-luvulla nuoruuttaan viettäneisiin, jotka elokuvan hahmojen matkassa pääsivät nostalgiatripille menneeseen. Menevän 1960-luvun soundtrackin tahdissa sivutaan Vietnamin jälkeensä jättämiä traumoja, mutta enemmän pohditaan kolmikymppisyyttä. Suurten ikäluokkien aikuistumiselokuvaan voi ainakin jossain määrin samaistua, vaikka olisikin eri aikakauden lapsi. Ainakin nykyisenä kolmikymppisenä on tavallaan samassa elämäntilanteessa kuin elokuvan porukka, vaikka maailma onkin toisenlainen.

Pisteytys:
7/10

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

The Right Stuff - Valiojoukko (1983)

Ohjannut Philip Kaufman
USA 1983, 193 min.
Draama, Seikkailu, Biografia
Pääosissa: Sam Shepard, Scott Glenn, Ed Harris, Dennis Quaid

Dear Lord, please don't let me fuck up. 

Eletään vuotta 1947, kun Yhdysvaltain puolustusvoimien huimapäisimmät koelentäjät pyrkivät henkensä kaupalla rikkomaan äänivallin. Vuosikymmentä myöhemmin ennätyksiä tehneet pilotit ovat eturivissä paikalla, kun Yhdysvaltain ensimmäinen Mercury-avaruusohjelma käynnistyy Sputnikin kirittämänä. Tositapahtumiin ja niiden pohjalta tehtyyn samannimiseen kirjaan (1979) perustuvassa elokuvassa seurataan seitsenhenkistä valiojoukkoa, josta yksi pääsee lopulta maan kiertoradalle ja toivottavasti myös ehjin nahoin takaisin.

Huimapäiden tarina on näyttävä spektaakkeli, joka pureutuu kiinnostavasti 1950-luvun yhdysvaltalaiseen mielenmaisemaan. Kylmän sodan kilpavarustelu oli kovassa vauhdissa, ja avaruuteen piti päästä hinnalla millä hyvänsä. Tietenkin Neuvostoliitto ehti lähettämään Juri Gagarinin ensin, mutta kilpailua on silti jännittävää seurata. Ihmiskokeen välikappaleina seurataan myös tulevien astronauttien vaimoparkoja, jotka saavat kylmähermoisesti pelätä leskeksi jäämistä samalla kun ahnas toimittajajoukko talloo pihan istutuksia mehevän skuupin toivossa.

Valiojoukko tienasi neljä Oscaria (mm. leikkaus, musiikki) ja sai kehuja kriitikoilta, mutta filmiä myös moitittiin omapäisistä tulkinnoista. Lopputuloksena teos floppasi lippuluukuilla, mutta jälkimaine on kantanut. Elokuvan perässä on tullut iso liuta elokuvia, joissa käsitellään Yhdysvaltain avaruusohjelman ensimmäisiä vuosikymmeniä. Näkökulma tosin on usein kuulennoissa (esim. Apollo 13 1995, Hidden Figures 2016, Ensimmäisenä kuussa 2018 ja Apollo 11 2019) ─ puhumattakaan tulevaisuusscifistä (esim. Gravity 2013, Yksin Marsissa 2015 ja Ad Astra 2019). Sikäli avaruusohjelman alkuvaiheiden käsittely tekee Valiojoukosta mielenkiintoisen ja uniikin teoksen. Kylmää sotaa tai avaruuslentoja käsitteleviä tarinoita kaipaavalle Valiojoukko tarjonnee viihdettä, jos vain perslihakset ja äijäilynsietokyky kestävät. Sankaritarina nimittäin on kerrottu niin mahtipontisesti kuin suinkin mahdollista, eikä testosteroninkäryltä ja hieman ylipitkältä jaarittelulta täysin vältytä.

Pisteytys:
7/10

lauantai 26. joulukuuta 2020

Marraskuun elokuvat 2020

Judy
Ohjannut Rupert Goold
Iso-Britannia, Ranska & USA 2019, 118 min.
Biografia, Draama
Pääosissa: Renée Zellweger, Jessie Buckley, Finn Wittrock




Judy Garland -biografiassa seurataan näyttelijälegendan viimeistä elinvuotta. Surullista tarinaa täydentävät takaumat rankasta nuoruudesta elokuvastudion armottomassa valokeilassa. Kertomuksen rajaus on hyvä, mutta lopputulos silti tylsä ja yllätyksetön. Elokuvaa ei pelasta Judyn roolista Oscar-palkittu Renée Zellweger, jonka suoritus lipsuu liioittelun puolelle. Hyvä lauluäänikään ei vedä vertoja aidolle Judylle, vaikka lienee silti playbackia parempi ratkaisu. Garland ei toki liene se helpoin näyteltävä, joten sikäli Zellwegerin suoritus lopulta jää elokuvan ainoaksi valopilkuksi.

Pisteytys: 4/10

For Sama - Kirje Alepposta
Ohjannut Waad Al-Kateab & Edward Watts
Iso-Britannia, Syyria & USA 2019, 100 min.
Dokumentti, Sota
 
 



Dokumentaristi Waad Al-Kateab on nuori äiti, joka taltioi viiden vuoden ajan Syyrian sotaa tavallisten ihmisten kokemana. Syntyy koskettava kirje tyttärelle Samalle, jossa kerrotaan vanhempien valinnoista vaikeina aikoina. Jäädäkö kotikaupunkiin vai paeta? Millaista on arki pommitusten keskellä? Syvän inhimillinen teos voitti täysin ansaitusti parhaan dokumentin Oscarin.

Pisteytys: 9/10

Suspiria
Ohjannut Luca Guadagnino
Italia & USA 2018, 152 min.
Fantasia, Kauhu, Mysteeri
Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth




Luca Guadagninon Suspiria on melko onnistunut uudelleensovitus Dario Argenton Suspiriasta (1977). Tarina sijoittuu 1970-luvun lopun Itä-Berliiniin, jossa tanssikoulun oppilaat epäilevät opinahjonsa vilisevän noitia. Uusinta seisoo vakaasti omilla jaloillaan, eikä edes yritä talloa edeltäjänsä varpaille. Elokuva tarkastelee monitasoisesti esimerkiksi miehistä katsetta: maskien alta ei heti huomaakaan, että eräässäkin keskeisessä miesroolissa on triplaroolituksen tekevä Tilda Swinton. Lisäksi mukana on kylmän sodan ilmapiiriä, äitiyttä ja erilaisia valtasuhteita. Kiinnostavat ideat ja kokeilunhalu ovat sinällään hyviä, mutta kokonaisuutta vaivaa sekavuus ja rönsyily.

Pisteytys: 7/10

The King - Elvis Presleyn Amerikka
Ohjannut Eugene Jarecki
USA, Iso-Britannia & Saksa 2017, 107 min.
Dokumentti





Dokumentaristit ajavat Elviksen Rolls Roycella ympäri Yhdysvaltoja. Matkan varrella pohditaan kuninkaan vaikutusta amerikkalaiseen kulttuuriin ja tarkastellaan sitä, miten Yhdysvallat ovat muuttuneet reilun puolen vuosisadan aikana. Vertaukset nykypäivään ovat osuvia, sillä kulttuurien sulatusuunissa kaikki on mahdollista, mutta vain harvat voivat menestyä.

Pisteytys: 7/10

Mad Max 2: The Road Warrior -
Mad Max 2 - asfalttisoturi
Ohjannut George Miller
Australia & USA 1981, 96 min.
Toiminta, Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Mel Gibson, Bruce Spence, Michael Preston



Mad Maxin (1979) jatko-osassa hiekka pöllyää ja dystopia syvenee. Elämän kyynistämä Max (Gibson) ajelee menopelillään anarkiaan suistuneessa maailmassa, jossa ainoaa käypää valuuttaa on öljy. Polttoainesodan keskellä sinnittelee avuntarpeessa olevia ihmispoloja, joiden ansiosta Max löytää sisällään kytevät inhimillisyyden rippeet. Tulevaisuuden aavikollakin sykkii westernin sydän.

Pisteytys: 9/10

Kaidan - Kwaidan - kauhun kasvot
Ohjannut Masaki Kobayashi
Japani 1964, 183 min.
Draama, Fantasia, Kauhu
Pääosissa: Tatsuya Nakada, Michiyo Aratama, Katsuo Nakamura


Kwaidan kertoo neljä japanilaista kauhutarinaa aina hylätyn vaimon kostosta teekuppiin ilmestyvään outoon kuvajaiseen. Pienellä budjetilla tehty filmi on tyylikkään näköinen ja erikoinen tunnelma tuntuu viehättävältä. Toisinaan tarina kaipaa tiivistystä, vaikka rauhallisessa etenemistavassa on puolensakin. Elokuva menestyi aikanaan hyvin: Kwaidan palkittiin Cannesissa tuomariston palkinnolla sekä huomioitiin vieraskielisen filmin Oscar-ehdokkuudella.

Pisteytys: 8/10

Dial M for Murder - Täydellinen rikos
Ohjannut Alfred Hitchcock
USA 1954, 105 min.
Rikos, Trilleri
Pääosissa: Ray Milland, Grace Kelly, Robert Cummings




Alfred Hitchcockin trillerissä yritetään jälleen tehdä täydellinen murha, mutta rikoksen juonineelta luihulta jää kuitenkin aina jotain huomioimatta... Tällä kertaa murhajuonen punoo herra Tony Wendice (Milland), joka on arvannut vaimonsa Margotin (Kelly) heilastelevan toisen miehen kanssa. Nainen menkööt manan majoille ja perintö kilahtakoot Tonyn tilille!  Täydellinen rikos ei ole Hitchcockin paras teos, mutta sangen mukava jännäri kuitenkin oivine käänteineen. Grace Kelly näyttelee tyylikkäästi murhayrityksen kohteeksi joutuvaa rouva Wendiceä, vaikka hahmon osana onkin vähän tylsästi ainoastaan odottaa hermoromahdusta miesten vietävänä.

Pisteytys: 8/10

Kokuriko-zaka kara - Kukkulan tyttö, sataman poika
Ohjannut Gôro Miyazaki
Japani 2011, 91 min.
Animaatio, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Masami Nagasawa, Jun'ichi Okada




Yokohaman satamakaupungissa joukko nuoria taistelee vanhan kerhotalon säilyttämisen puolesta. Siinä sivussa syttyy pieni romanssikin, mutta matkassa on mutkia. Romantiikan kiemurat äityvät turhan saippuaoopperamaisiksi, mutta muutoin Kukkulan tyttö, sataman poika (engl. From Up on Poppy Hill) on lämminhenkinen tarina viehättävässä miljöössä. Sympaattinen filmi on jäänyt harmillisen vähäiselle huomiolle. Olympiavuoteen 1964 sijoittuva teos sopiikin katsottavaksi vaikka kymmenvuotisjuhlanaan 2021, kun Tokiossa taas (toivottavasti) vietetään Olympia-juhlaa

Pisteytys: 7/10

torstai 24. joulukuuta 2020

LUUKKU 24 - Elokuvavuosi 2020 osa 2.

What's happened, happened.

Kuten koko vuosikymmenen alku muutenkin, on elokuvavuosikin ollut sangen erikoinen. Oscarit juhlittiin vielä alkuvuodesta aivan tavalliseen tapaan, ja viime vuoden filmeistä menestystä kahmivat eritoten Parasite (2019) sekä 1917 (2019), vaikka huomattavimman ehdokkuuspotin olikin vienyt Joker (2019). Tänä vuonna maailmanlaajuisesti katsotuimpien filmien kärkeen on päätynyt liuta meillä tuntemattomia kiinalaiselokuvia, mikä sekin kertoo jotain ajastamme. Neljäntenä tuottoisten filmien listalla komeilee päivän luukustakin paljastuva Tenet (2020), joka ehti kerätä maineen elokuvateattereiden pelastajana. Näiden filmien myötä toivotus hyvän joulun!


Tove
Ohjannut Zaida Bergroth
Suomi & Ruotsi 2020, 116 min.
Biografia, Draama, Romantiikka
Pääosissa: Alma Pöysti, Krista Kosonen, Shanti Roney




Nuori taiteilija Tove Jansson (Pöysti) maalaa ja rakastaa Zaida Bergerothin taitavassa biografiassa. Tove ei pyri kattamaan päähenkilönsä koko elämää, vaan keskittyy pääasiassa 1940─1950-lukuihin, eikä näidenkään vuosien aikana juuri tuijotella Toven julkisuuskuvaa. Pääosassa on taiteilija itse, hänen epäsovinnainen elämäntapansa ja tarinat taiteen takana.

Toven maailma on täyteläisen ihana kuin samettinen punkku tai aamuyön jallu, joita molempia filmissä virtaakin aivan kiitettävästi. Kerronnassa pirskahtelevat myös taide, rakkaus, intohimo ja vapaus, mutta pelkkää iloa ei ole Tovenkaan elämä. Välillä koettelee köyhyys, sota ja sydänkin särkyy. Tovessa on muutamat taiteilijabiografioihin kuuluvat kliseensä, mutta pääasiassa kerronta tuntuu raikkaalta ja tarinalla on tilaa hengittää.

Alma Pöysti eläytyy roolissaan loistavasti ja ovatpa muutkin näyttelijävalinnat täysosumia. Kokonaisuus on siinä määrin mainio, ja onhan Tove Jansson muumeineen sen verran vetävä suomalainen vientituote, että Tove nostettiin jo ansaitusti Suomen Oscar-ehdokkaaksi. Saa nähdä, kuinka pitkälle päästään. Tarinassa on ainakin universaalia samaistumispintaa; tänä vuonna varsinkin elokuvan lukuisat juhlat ja ihmisten kokoontumisajot saavat mielen haikeaksi.

Pisteytys: 8/10

Tenet
Ohjannut Christopher Nolan
Iso-Britannia & USA 2020, 150 min.
Toiminta, Scifi
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson




CIA:n leivissä työskentelevä mies (Washington) saa mystiseltä järjestöltä tehtäväkseen estää maailmanlopun. Tulevaisuudesta kurotteleva uhka lähestyy nykyhetkeä, eikä aika enää tottele lineaarisuuden logiikkaa. Eri aikatasojen ja sukupolvien välinen sota on jo käynnissä, vaikka kukaan ei ole sitä vielä huomannutkaan.

Rautalankaversioksi riisuttuna Tenet on tavanomainen agenttiseikkailu, jossa on luoteja, kaahaavia autoja, miehiä tyylikkäissä puvuissa, venäläinen antagonisti ja tietenkin ripaus plutoniumia. Nainen ja lapsi yrittävät juurruttaa miessankareita elämän ydinasioihin, mutta turhaan. Christopher Nolanin tapaan elokuvassa on tietenkin syvällisyyteen pyrkivä taso ja scifikikkailua, mutta enemmän elokuva olisi hyötynyt vaikkapa paremmista hahmoista. Katsojalle tarjottujen aivopähkinöiden ratkominen ei ole Tenetin tapauksessa kovin palkitsevaa, koska elokuvalla ei lopulta ole sanottavanaan mitään oikeasti oivaltavaa.

Aikatasoilla leikittelyn idea on lupaava, mutta lopputulos kliseinen, eikä ihan täytä mahtipontista muottiaan. Kun salaperäisyyden verhon syövereissä on piehtaroitu edestakaisin miltei kolme tuntia, ei "luotien nappaamisen" mysteeristä jaksa vähempää välittää. Viihteeksikin filmi on aika raskassoutuista seurattavaa, vaikka toimintakohtaukset sinänsä ovatkin komeasti toteutettuja ja parhaimmillaan jännittäviäkin. Elokuvateatterissa parhaat palat tosin vesittyivät, kun niitä täytyi seurata sormet korvissa. Tuskallisen kovalla pauhaava ääniraita tuntuu järjettömältä kiusalta, vaikka lähes tauotta huriseva jankkausmusiikki filmin teemaan sinällään sopiikin. Aika mälsä kokemus.

Pisteytys: 4/10

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

LUUKKU 23 - Elokuvavuosi 2020 osa 1.

You can't fake a thought.

Vuosi 2020 on ollut sangen erikoislaatuinen, eivätkä pandemia-ajan vitsaukset ole jättäneet rauhaan elokuvateollisuuttakaan. Monia ensi-iltoja on lykätty reippaasti ja teatterikierrosten sijaan yhä useampi filmi julkaistiin vain suoratoistopalveluissa. Eipä ole elokuvateatterin taikaa ja aitoja filmiesityksiä voittanutta, mutta ilman tätä aikamme ilmiötä, suoratoistoa, elokuvavuosi olisi jäänyt vielä nykyistäkin laihemmaksi. Tästä luukusta löytyy kaksi Netflixissä ensi-iltansa saanutta elokuvaa, joista ensimmäinen saapui kotikatsomoihin kesäkuussa ja toinen syyskuussa.


Da 5 Bloods
Ohjannut Spike Lee
USA 2020, 154 min.
Seikkailu, Sota, Draama
Pääosissa: Delroy Lindo, Jonathan Majors, Clarke Peters, Norm Lewis, Isiah Whitlock Jr., Chadwick Boseman



Neljä Vietnamin sodan veteraania päättää tehdä turistireissun vanhoille taistelutantereille. Matkalla on suurempikin tarkoitus: kaivaa esille sodan aikana löytynyt kulta-aarre ja hakea nuorena kuolleen joukkueenjohtaja Normanin (Boseman) jäänteet kotimaan multiin. Matka muuttuu tunteikkaaksi, mutta myös vaaralliseksi ─ sota ei ole koskaan loppunut ja jännitteet pääsevät viimein purkautumaan.

Da 5 Bloods on juoneltaan huvittavankin simppeli, mutta sisältö on valtavan runsas. Kertomuksen teemat ja hahmot rönsyävät läkähdyttävällä tahdilla ja genre saattaa hetkessä vaihtua komediasta toimintaan ja syvään draamaan, mutta Spike Lee pitää paketin mestarillisesti kasassa. Punainen lanka tehdään joka tapauksessa selväksi: Black Lives Matter. Kerronta on tiukkasanaista, sillä tekijöillä on paljon sanottavaa. Rasismi on valitettavasti jatkuvasti ajankohtainen aihe, mutta elokuva ilmestyi erityisen osuvalla hetkellä BLM-mielenosoitusten jylistessä.
 
Tärkeän teemansa ja ajankohtaisuutensa lisäksi Da 5 Bloods on taidolla tehty elokuva, jossa piisaa onnistuneita roolitöitä. Suomalaisia innostanee Jasper Pääkkösen taitava sivurooli suomeksi kiroavana miinakenttien raivaajana. Näin jälkiviisaasti Chadwick Bosemanin rooli nuorena kuolleena sankarina taas tuntuu korreloivan tosielämän kanssa, sillä Boseman menehtyi syöpään elokuussa 2020. Erityisen mieleenpainuva on kuitenkin Delroy Lindon suoritus veteraani-Paulina, ristiriitaisuuksien miehenä, joka kunnioittaa mustia veljiään Trump-lippis päässä. Paulin hahmo kasvaa Yhdysvaltojen kuvaksi ja varsinaiseksi aikakautemme symboliksi. Tulisikohan tällä roolityöllä Oscar-ehdokkuus tai peräti voitto?

Pisteytys: 8/10

I'm Thinking of Ending Things
Ohjannut Charlie Kaufman
USA 2020, 134 min.
Draama, Trilleri, Surrealismi
Pääosissa: Jesse Plemons, Jessie Buckley, Toni Collette, David Thwelis, Guy Boyd



Nuoripari lähtee ensivierailulle anoppikokelaiden luo maaseudulle, vaikka suhteen tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Lumituiskun rajaamassa autiossa maailmassa outous ottaa vallan. Ihmiset muuttuvat ja katoavat, tarinat sekoittuvat toisiinsa ja todellisuus järkkyy kiihtyvällä tahdilla. Koska ajatuksiaan ei voi valehdella, mielessä rakennetut kulissit ovat lopulta tuomittuja romahtamaan.
 
Ian Reidin samannimiseen romaaniin (2016) perustuva elokuva tarkastelee yksinäisyyttä ja ajan kulumista. Millaisia kerroksia mielemme rakentavatkaan elämän junnatessa alati paikoillaan? Millaisen tarinan olisin voinut elää? Jätän elokuvan olennaisen kerrontakoukun paljastamatta, sillä sitä on hauska arvuutella itse. Suoraviivaisen Hollywood-tarinan kerrontatapaa tästä elokuvasta ei löydä, vaikka hahmot sellaisen perään haikailevatkin. Mutta todellinen elämä ei ole mikään Oklahoma! (1955).
 
Charlie Kaufmanin nimi on lupaus filosofisesta kummastelusta. Aiempia ohjaustöitä on ainoastaan kolme, mutta Kaufmanin laatu on ollut vakaata alusta alkaen. Tv-elokuva How and Why (2014) on minulle vieras, mutta ainakin Synecdoche, New York (2008) sekä Anomalisa (2015) käsittelevät hieman eri näkökulmista samankaltaisia teemoja kuin I'm Thinking of Ending Things, kaikissa myös tarinan rakenteella leikittely on keskeisessä osassa. Kaufmanin käsikirjoituksista mainittakoot myös todellisuuden rakennetta rikkovat Being John Malcovich (1999) sekä Tahraton mieli (2004). I'm Thinking of Ending Things jatkaa tuttua surrealistista laatudraamaa elämän toivottomasta ahdingosta!

Pisteytys: 8/10

tiistai 22. joulukuuta 2020

LUUKKU 22 - 10 vuotta sitten (Winter's Bone, 2010)

I'd be lost without the weight of you two on my back.

Kymmenen vuotta sitten 3D-elokuvien buumi hiersi monien nenänvartta ja kaihersi lompakkoa. Onneksi filmejä sentään nähtiin ihan perinteisessäkin formaatissa. Vuoden 2010 suurimpia yleisömenestyksiä olivat muun muassa vuoden suurin kassamagneetti Toy Story 3 (2010) sekä Oscar-menestyjät Inception (2010) ja Kuninkaan puhe (2010). Kotimaisista elokuvista katsotuin oli talvisiin maisemiin vievä Napapiirin sankarit (2010). Keskelle talven ankaruutta vie myös päivän filmi!


Winter's Bone
Ohjannut Debra Granik
USA 2010, 100 min.
Draama, Mysteeri
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Isaiah Stone, Shelley Waggener



Ree Dolly (Lawrence) huolehtii sairaasta äidistään ja pienemmistä sisaruksistaan, vaikka on itsekin vasta 17-vuotias. Huumekauppoihin uppoutunut isäukko on taas kadonnut jäljettömiin, ja Reen perhettä uhkaa kodin menetys ellei äijää pian löydy. Selviytymistaidot ovat koetuksella, kun Ree joutuu etsimään isäänsä armonpaloja antavien väkivaltaisten sukulaisten armoilla.

Puistattavan aidolta tuntuva Winter's Bone on karu perämetsien perhedraama, joka kasvaa hiljalleen rikosmysteeriksi. Väkivaltaa ja lohduttomuutta tasapainottavat rauhoittavat, jopa kauniin seesteiset arjen hetket. Jennifer Lawrence (1990─) on huikea läpimurtoroolissaan ja kannattelee urhoollisesti koko elokuvaa, joka toki on muutenkin laadukkaasti tehty. Vaikka filmi on pohjattoman lohduton ja synkkä, lopussa pieni toivonkipinä tuo helpotuksen keskellä kolkon talven melankoliaa.

Winter's Bone sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla, jossa filmi voitti Grand Jury Prizen. Kriitikoiden kiittelemä elokuva sai lisää näkyvyyttä neljän Oscar-ehdokkuuden myötä (mm. paras elokuva, naispääosa). Menestyksen salaisuus on rehellisyys: köyhyyttä ja huono-osaisuutta kuvaava elokuva ei sorru alleviivaamaan tai saarnaamaan, vaan pyrkii esittämään asiat toteavasti, sellaisina kuin ne ovat. Lawrencen karisma viimeistelee realistisen vaikutelman taidokkaasti.
 
Pisteytys: 8/10

maanantai 21. joulukuuta 2020

LUUKKU 21 - 10 vuotta sitten (Kosto, 2010)

Things will be alright again.

Vuvuzelat raikaavat, kun aikakone laskeutuu lopulta vuoteen 2010. Suurien muutosten vuosikymmen on alkamassa: Suomessa myllerryksessä on Nokia, arabimaissa järisee ja ihan konkreettisia, tuhoisia maanjäristyksiäkin raportoidaan Karibialta. Onpa vuodessa juhlahumuakin, jota tarjoavat niin isot urheilutapahtumat (mm. Vancouverin olympialaiset) kuin naapurimaamme kruununperillisten hääkekkerit. Päivän filmi pysyy pääosin Pohjoismaissa ja tavallisten tallaajien arjen huolissa.


Haeven - Kosto
Ohjannut Susanne Bier
Tanska & Ruotsi 2010, 118 min.
Draama
Pääosissa: Mikael Persbrandt, William Jøhnk Juels Nielsen, Markus Rygaard
 
 
 
Anton (Persbrandt) on lääkäri, joka työskentelee pakolaisleirillä Sudanissa. Kotona Tanskassa perheongelmat odottavat lopullista ratkaisuaan: avioliitto on päättymässä ja lasta (Rygaard) kiusataan koulussa. Vanhempien huomaamatta Elias-poika tutustuu Christianiin (Nielsen), jonka kokema suru äidin menetyksestä purkautuu vihana. Kolhuja kokeneet toverukset pistävät tuulemaan yhteistuumin. Kaikille kiusaajille on kostettava, mutta suru ei silti helpota.

Koston (engl. In a Better World) ydinteemana on nimensä mukaisesti kosto, mutta elokuvassa pohditaan laajemminkin moraalia, tekojen vaikutusta ja toisaalta myös inhimillistä erehtymistä. Riittämättömyys, väsymys ja oma suru estävät joskus toisen ihmisen kuuntelemisen, eikä tärkeää kohtaamista synny ─ väärinkäsitykset ja heikko kommunikaatio voivat pahimmillaan johtaa kuilun partaalle, jossa jäljellä on vain äärimmäisiä ratkaisuja.

Tasapainoinen draama käsittelee monimutkaista aihetta selkeästi, mutta ei kuitenkaan väännä liikaa rautalangasta. Omillekin ajatuksille ja tulkinnoille jää tilaa. Tarinassa on useita henkilöitä ja toisiinsa limittyviä juonilinjoja, mutta kokonaisuus ei silti lainkaan rönsyile. Taitavasti tehty Kosto palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla, joka oli Tanskalle jo kolmas lajissaan.

Pisteytys: 8/10

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

LUUKKU 20 - 20 vuotta sitten (Cast Away, 2000)

A goddamn volleyball!

Uuden vuosituhannen alkaessa käynnistyi elokuvamaailmassa supersankaribuumi, joka marssitti valkokankaille esimerkiksi Bruce Willisin elokuvassa Unbreakable - särkymätön (2000). Samana vuonna ensi-iltansa sai X-Men (2000) ja kaksikymppiseksi ehtinyt mutanttisarja päätettiin lopulta tänä vuonna elokuvalla The New Mutants (2020). Vuoden muista ensi-illoista arkistojeni syövereistä löytyvät ainakin American psyko (2000), Billy Elliott (2000) ja toimintasarjan kömpelö kakkososa Mission: Impossible 2 (2000). Hieman hittifilmeistä poikkeavaa näkökulmaa edustakoot Roy Anderssonin Toisen kerroksen lauluja (2000). Päivän elokuva Cast Away - tuuliajolla (2000) kuitenkin edustaa aikansa valtavirtaa, olihan filmi sentään vuoden 3. katsotuin teos.


Cast Away - tuuliajolla
Ohjannut Robert Zemeckis
USA 2000, 143 min.
Draama, Seikkailu
Pääosissa: Tom Hanks, Helen Hunt




Kiireinen bisnesmies Chuck Noland (Hanks) lähtee nopealle joulunajan työkeikalle Malesiaan, mutta myrskyyn joutunut lentokone tekee pakkolaskun. Autiolle saarelle ajautunut Chuck huomaa tuota pikaa olevansa ainoa eloonjäänyt. Vuosien vieriessä Chuck oppii saaren tavoille ja keksii tavan päästä ihmisten ilmoille. Vieläkö melkein-kihlattu Kelly (Hunt) jaksaa odottaa Chuckin paluuta?

Cast Away - tuuliajolla hyödyntää onnistuneesti aution saaren hiljaisuutta ja vastanäyttelijöiden puuttumista. Seikkailu on jännittävä ja selviytymistaistoa on kiinnostava seurata, mutta ohjaaja Robert Zemeckis on valitettavasti tunnettu taipumuksestaan sentimentaalisuuteen. Tässä filmissä nyyhkyosuus tosin alkaa onneksi vasta elokuvan loppumetreillä. Loppu on kaiken jännityksen sinetöivä katharsis, mutta turha selittely ja imelyys menevät liian pitkälle.
 
Tom Hanks on jälleen klassikkoroolissaan arjen MacGyverina. Vaikka meininki yltyy jännittäväksi, katsoja voi luottaa tuttuuteen: tilanne ratkeaa kyllä aina parhain päin. Hanksin roolisuoritus on poikkeuksellisen antaumuksellinen ja autiolla saarella riutumisessa on tunnetta, joka vaati ihan fyysisenkin muodonmuutoksen. Hanks sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden ja olisi voinut vaikka voittaakin, mutta Russel Growe kiilasi gladiaattoriroolillaan nykyajan Crusoen ohitse.
 
Pisteytys: 7/10

lauantai 19. joulukuuta 2020

LUUKKU 19 - 20 vuotta sitten (Unbreakable, 2000)

Do you think you could beat up Bruce Lee?

Vuosi 2000 alkoi ennennäkemättömällä jännityksellä. Tietojärjestelmien kaatumista saati sitten maailmanloppua ei tullutkaan, ja joditabletit jäivät pölyttymään kaappeihin yhdessä millennium-krääsän kanssa. Uutisissa puhalsivat jo uudet tuulet: Suomen presidentiksi valittiin Tarja Halonen ja itänaapurissa ikuisen presidenttitaipaleensa aloitti Vladimir Putin. Teknologian kehityskulku sen kun jatkui, vaikka tätä nykyä parin vuosikymmenen takainen teknologia tuntuu muinaiselta. Vuonna 2000 monen kännykkäkoteloon sujahti Nokian 3310 ─ minäkin sain omani joululahjaksi ja pääsin harjoittelemaan matopelin saloja. Päivän filmiä katselemalla voikin mukavasti matkata aika tismalleen 20 vuoden päähän, sillä omaperäinen supersankarileffa sai meillä ensi-iltansa joulukuussa 2000.
 
 
Unbreakable - särkymätön
Ohjannut M. Night Shyamalan
USA 2000, 106 min.
Draama, Scifi, Mysteeri
Pääosissa: Bruce Willis, Samuel L. Jackson, Robin Wright, Spencer Treat Clark



David Dunn (Willis) joutuu tuhoisaan junaonnettomuuteen, mutta selviää ainoana eloonjääneenä ja vieläpä täysin naarmuitta. Pian tapahtuman jälkeen Davidiin ottaa yhteyttä Elijah Price (Jackson), haurasluinen sarjakuva-asiantuntija, joka uskoo Davidin olevan supersankari. Järjettömältä kuulostava teoria jää Davidin mieleen: eikö hän olekin taitava vaistoamaan ihmisten ajatukset, kohtalaisen voimakaskin? Davidista syntyy uusi mies, joka näkee ihmisten pahuutta kaikkialla.

M. Night Shyamalan (1970─) teki läpimurtonsa kauhufilmillä Kuudes aisti (1999), jonka jälkeen taivas oli auki. Seuraavana filminä syntynyt Särkymätön jatkoi oivaa menestystä ja keräsi kiitosta.  Psykologiseen jännitykseen luottavan elokuvan resepti tosin on vähän vaivaannuttavankin samanlainen kuin Kuudennessa aistissa. Kummassakin tarinaa vie tärkeällä tavalla eteenpäin lapsi, ja Bruce Willis on rauhassa ällistyvä päähenkilö, joka löytää itsestään uusia puolia.
 
Samankaltaisuuksista huolimatta elokuvan lopputulos on silti omalaatuinen. Erityisesti Särkymätön tuntuu omanlaiseltaan, jos vertaillaan sitä muihin supersankarielokuviin ─ supersankarileffojen buumissa Särkymätön edustaa villityksen varhaisaikaa, eikä genre vielä ollut niin kaavoihinsa kangistunut. Rauhallista etenemistapaa on kiistämättä pakko arvostaa, sillä vauhtia ja räiskintää piisaa kyllä muissakin filmeissä jopa väsymykseen asti. Sittemmin Shyamalanin elokuvien laatu on kokenut kovan kolauksen. Tämän elokuvan jatko-osista Split (2016) on jakanut mielipiteitä ja tuorein Glass (2019) on saanut osakseen heikkoa palautetta, vaikka on sarjalla oma fanikuntansakin.

Pisteytys:
7/10

perjantai 18. joulukuuta 2020

LUUKKU 18 - 30 vuotta sitten (Kummisetä III, 1990)

 
Just when I thought I was out... they pull me back in.

Elokuvavuosi 1990 muistetaan eritoten hittielokuvista Ghost - näkymätön rakkaus (1990), Yksin kotona (1990) ja Pretty Woman (1990). Akatemiakisojen suurin menestyjä oli lännenfilmi Tanssii susien kanssa (1990), joka sekin toki takoi kovia tuloksia lippuluukuilla. Omissa muistoissani vuoden ykkösteos tosin on lapsuuteni ikisuosikki Bernard ja Bianca Australiassa (1990). Kansainvälisen elokuvakaartin ohella nostettakoot vuodesta esiin vielä kaksi kovaa kotimaista, Aki Kaurismäen I Hired a Contract Killer (1990) sekä Tulitikkutehtaan tyttö (1990).


The Godfather: Part III - Kummisetä osa III
Ohjannut Francis Ford Coppola
USA 1990, 162 min.
Draama, Rikos
Pääosissa: Al Pacino, Diane Keaton, Andy Garcia, Sofia Coppola



Kummisetä osa III jatkaa Kummisedän (1972) ja Kummisetä osa II:n (1974) kertomusta. Elokuva sijoittuu 1970-luvun jälkipuolelle, jolloin jo harmaantunut Michael Corleone (Pacino) pyristelee eroon pahamaineisista bisneksistään. Sädekehän kiillotus ei kuitenkaan ole helppoa. Kertomus sotkeutuu tositapahtumiinkin, kun paavi Johannes Paavali I:n yllättävä kuolema kytketään mafiatouhuihin.

Vaikka Kummisetä III on itsessään ihan mukiinmenevä rikosdraama, sitä ei voi olla vertaamatta sarjan aiempiin mestariteoksiin. Kertomuksesta puuttuu herkkyyttä ja tunnetta, vaikka samaa ihmisyyden teemaa tämäkin osa pyörittelee. Francis Ford Coppola on myöntänyt tehneensä filmin rahan tähden ja sen kyllä saattaa arvatakin. Muutamista kömpelyyksistään huolimatta Kummisetä III on kuitenkin aivan katsomisen arvoinen, vaikka sinällään tarpeeton jatko-osa onkin.

Vastikään elokuvasta julkaistiin Coppolan tekemä uusi leikkaus, joka pistää tarinan hieman uuteen uskoon. Nimellä The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone (2020) kulkeva versio korostaa sitä, ettei elokuva niinkään ole jatko-osa, vaan epilogi. Aikamatkailun hengessä tämä arvio koskee alkuperäisversiota enkä ole nähnyt Codaa ─ vaikka uteliaisuuttani en varmasti malta jättää sitä kokonaan näkemättä. Alkuperäisversion maine on laimeahko, mutta aikalaismenestys oli kelpoa. Kummisetä III sai peräti seitsemän Oscar-ehdokkuutta, vaikka yhtään voittoa ei tullutkaan. Mutta näin hiipuvat mafiasuuruudet historian hämäriin...
 
Pisteytys: 7/10

torstai 17. joulukuuta 2020

LUUKKU 17 - 30 vuotta sitten (Ghost - näkymätön rakkaus, 1990)

I had a life!
 
Vuonna 1990 uutisissa seurattiin Saksan jälleenyhdistymistä, Persianlahden sotaa ja Nelson Mandelan vapautumista. Radio soitti hittejä Raptorista Rafaelin enkeliin, eurodiskon vuosikymmen oli alussa ja grungen maailmanvalloitus oli aivan nurkan takana. Uutta aikaa uumoili sekin, että World Wide Web otti ensiaskeleitaan. Päivän filmi on vuoden 1990 maailmanlaajuisesti menestynein elokuva, jossa päästään kurkistamaan aikakauden arkeen hieman epätavallisesta perspektiivistä.


Ghost - näkymätön rakkaus
Ohjannut Jerry Zucker
USA 1990, 127 min.
Romantiikka, Draama, Fantasia, Trilleri
Pääosissa: Patrick Swayze, Demi Moore, Whoopi Goldberg




Nuoripari Sam (Swayze) sekä Molly (Moore) lyövät hynttyynsä yhteen ja onnellinen yhteiselo on alkutaipaleellaan. Kuitenkin ryöväri murhaa Samin, joka jää kummituksena huolehtimaan rakkaasta Mollystaan. Sam opettelee kummittelun saloja, löytää kommunikointiavukseen meedion Oda Mae Brownin (Goldberg) ja saa selville, ettei hänen kuolemansa suinkaan ollut sattumaa.

Ilmestymisvuonnaan Ghost - näkymätön rakkaus oli valtava hitti ja pääsi ehdolle viiteen Oscar-pystiin. Voittoja tuli lopulta kaksi: Whoopi Goldberg palkittiin ihan hilpeästä sivuroolista ja jostain syystä käsikirjoituskin nähtiin pystin arvoiseksi. Kolme vuosikymmentä myöhemmin elokuvassa on jo havaittavissa ajan patinaa. Vaikka tarinassa on tarkoituksellisetkin hupihetkensä, syvää draamaakin katsoo tyrskähdellen. Eipä tuo tosin oikeastaan haittaa, sillä viihdettähän tässä on tavoiteltukin.

Ghost on samanaikaisesti kumman hyvä ja vaivaannuttavan kömpelö yhdistelmä trilleriä, romantiikkaa, komediaa ja fantasiaa. Kaikki genret vedetään hieman yli laidan ja niinpä romanssi on hampaitavihlovan imelää ja eritoten Sam-kummituksen ilmeet dramaattisuudessaan koomisia. Mikäli haluaa katsoa samankaltaisen tarinan vakavamielisempänä sekä riisutumpana versiona, kannattaa suunnata katseensa tuoreempaan elokuvaan A Ghost Story (2017).

Pisteytys: 5/10

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

LUUKKU 16 - 40 vuotta sitten (Kagemusha, 1980)

Immovable as a mountain.
 
Vuonna 1980 Star Wars -kuume oli huippulukemissa ja Imperiumin vastaisku (1980) oli vuoden maailmanlaajuisesti menestynein elokuva. Suomessa ykköspaikkaa silti piti ajaton nuorisofilmi Täältä tullaan, elämä! (1980). Eniten Oscar-ehdokkuuksia keräsivät mustavalkodraamat Elefanttimies (1980) sekä Kuin raivo härkä (1980), mutta suurimman pystisaaliin (4) keräsi silti tunteikas perhedraama Tavallisia ihmisiä (1980). Tätä nykyä vuoden ikonisimpia elokuvia edustaa Hohto (1980), joka tosin vielä ilmestyessään ei kohonnut järin suureen menestykseen. Nyt matkamme kuitenkin käy satojen vuosien takaiseen Japaniin, jossa kohdataan muutosten tuulet.

 
Kagemusha - varjokenraali
Ohjannut Akira Kurosawa
Japani & USA 1980, 162 min.
Draama, Sota
Pääosissa: Tatsuya Nakadai, Tsutomu Yamazaki, Jinpachi Nezu



Eletään sotaisaa Sengoku-kautta 1500-luvun Japanissa. Mahtava Takeda-klaani kokee kovan iskun, kun klaanin päällikkö sairastuu vakavasti ja lopulta menehtyy. Tilalle keksitään nostaa edesmenneen päällikön kaksoisolento, kagemusha, joka sattuu olemaan karkeatapainen rikollinen (Nakadai). Yksi aikakausi on kuitenkin vääjäämättä tulossa päätökseensä, eikä huijaus voi kestää ikuisesti.

Kagemusha - varjokenraali on hienovaraisesti esitettyä draamaa, mutta tarina on teemoiltaan ankara ja lohduton. Ihmisenä olemisen perusasioita punnitaan monin tavoin, kun huijaus paisuu ja pikkurikollisesta on yhtäkkiä kasvanut klaanin mahtavin sotapäällikkö. Akira Kurosawan elokuvia jaksaisi katsoa loputtomiin, mutta nyt pohdin kenties ensi kertaa, olisiko tarinaa kuitenkin voinut hieman tiivistää. Kagemusha on hieman liiallisesta pituudestaankin huolimatta hieno teos ja visuaalisestikin näyttävä, hehkuvanvärinen elokuva.

Niin menestynyt ohjaaja kuin olikin, Kurosawalla oli vaikeuksia saada elokuvilleen rahoitusta kotimaassaan. Ulkopuoliseen apuun oli pitänyt turvautua jo 1970-luvulla (esim. Dersu Uzala, 1975), ja tällä kertaa idolinsa avuksi riensivät Hollywood-tähdet George Lucas ja Steven Spielberg. Kagemusha menestyi jälleen erinomaisesti maailmalla ja palkittiin muun muassa Kultaisella palmulla. Aikojen saatossa filmi on kuitenkin tainnut jäädä samankaltaisena pidetyn Ranin (1985) varjoon.

Pisteytys: 8/10

tiistai 15. joulukuuta 2020

LUUKKU 15 - 40 vuotta sitten (The Blues Brothers, 1980)

We're on a mission from God.
 
Vuoteen 1980 mahtuivat kahdet olympialaiset, John Lennonin murha ja Pac-Manin syntymä. Irakin-Iranin sota puhkesi ja jatkui halki vuosikymmenen, mutta ns. länsimaissa pyyhki hyvin ─ Suomessakin elettiin nousukauden huumassa. Tietokoneiden, teknon ja neonvalojen aika on kuitenkin vielä kaukana päivän elokuvasta, joka päräyttää käyntiin ikiaikaisen bluesin menevät sävelet. Mikäli mielii tunnelmoida aikojen muutosta, vuoden 1980 filmeistä asian ajaa oivasti Atlantic City (1980).
 

The Blues Brothers
Ohjannut John Landis
USA 1980, 133 min.
Komedia, Musikaali, Toiminta
Pääosissa: John Belushi, Dan Aykroyd



Blues-veljekset Jake (Belushi) sekä Elwood (Aykroyd) vapautuvat vankilasta. Velikullat saavat ensi töikseen kuulla, että heidät kasvattanut orpokoti on taloudellisissa vaikeuksissa. Jake ja Elwood päättävät kerätä rahapotin hyväntekeväisyyskeikan avulla, mutta jotenkin hyväntahtoinen kaksikko onnistuu saamaan peräänsä poliisivoimat, natsit, cowboyt ja yhden erittäin vihaisen naisen...

Menevä musikaalikomedia The Blues Brothers ponnahti kulttisuosioon välittömästi ilmestyttyään. Hahmot itsessään perustuvat talk show Saturday Night Livessä kehitettyihin sketsihahmoihin, eli ainakin amerikkalaiskatsojat aavistivat jo, mitä tuleman pitää. Elwoodin ja Jaken pienen bluesyhtyeen lisäksi sivurooleissa nähdään liuta legendaarisia artisteja aina Aretha Franklinista James Browniin ja Ray Charlesiin. Erinomaisten musiikkiesitysten tahdissa kelpaa jammailla!

The Blues Brothers käynnistyy hieman hitaasti, mutta kunhan tapahtumat pääsevät vauhtiin, ei elokuvan edes huomaa kestävän yli kahta tuntia. Hirtehisen kuiva huumori, romuraudaksi muuttuvat autot ja rytmikkäät musiikkinumerot muodostavat sangen ainutlaatuisen yhdistelmän, eikä bluesmobiilin kyydissä ehdi pitkästyä. Elokuvan juoni tosin on aika hajanainen kollaasi venytettyjä sketsejä. The Blues Brothersin menestys yritettiin sittemmin uusia elokuvalla Blues Brothers 2000 (1998), joka ei kuitenkaan saanut osakseen yhtä lämmintä vastaanottoa.

Pisteytys: 7/10

maanantai 14. joulukuuta 2020

LUUKKU 14 - 50 vuotta sitten (Rakkaustarina, 1970)

Love means never having to say you're sorry.
 
Villin 1960-luvun päättyminen kuvataan oivasti rock-dokumenteissa Woodstock (1970) sekä Gimme Shelter (1970), jotka hyvästelivät hippien aikakauden. Mutta mitä uusi vuosikymmen tuo tullessaan? Menneisyyden kanssa tiliä tekee 1930-luvun Italiaan sijoittuva Fasisti (1970). Kasvukipuja ja onnetonta lempeä uudessa maailmassa puolestaan tarkastelee brittifilmi Hyväilysi kosketus (1970), jossa Lonton svengaavat ajat ovat jääneet taakse. Kohti uusia tuulia vie elähtäneen muusikon vieraantumista käsittelevä Performance (1970).

Vuoden 1970 elokuvista eniten Oscareita kahmi Panssarikenraali Patton (1970). Sodalla menestyttiin myös Cannesissa, jossa Kultaisen palmun sai M*A*S*H - armeijan liikkuva kenttäsairaala (1970). Suomessa katsotuimmat elokuvat olivat kotimaisia, ja keikkuipa listan toisella sijalla Jörn Donnerin kohufilmi Naisenkuvia (1970) ─ vastapainona sentään ykkösaseman sai Edvin Laineen Akseli ja Elina (1970). Maailmanlaajuisesti eniten lipputuloja keräsi päivän elokuva Rakkaustarina, joka kiidättää katsojansa ajattoman nuorisoromantiikan pyörteisiin.
 

Love Story - Rakkaustarina
Ohjannut Arthur Hiller
USA 1970, 100 min.
Romantiikka, Draama
Pääosissa: Ali MacGraw, Ryan O'Neal




Lempi roihahtaa kahden Harvardissa opiskelevan nuoren välillä. Jääkiekkoon keskittyvä Oliver Barrett IV (O'Neal) tulee yläluokkaisesta perheestä, kun taas klassista musiikkia opiskeleva älykkö Jenny Cavilleri (MacGraw) on leipuri-isän kasvattama. Rakkaus hitsaa pariskunnan yhteen, mutta lemmen poluilla riittää vaikeuksia voitettavaksi ja parisuhdetaitojakin täytyy opiskella ihan tosissaan.

Rakkaustarina ei nimestään ja juonestaan huolimatta ole aivan niin imelä, kuin siirappisia lemmenkertomuksia karsastava voisi pelätä. Toki tarina on monin paikoin huvittavan naiivi ja mutkia vedetään häpeilemättä suoriksi. Onpa ajan patinakin tehnyt tehtävänsä, ja sen huomaa varsinkin, kun tarkasteluun tulevat sukupuoliroolit. Romanssin ohella elokuva käsittelee myös isän ja pojan välisiä näkemyseroja, mutta lopulta kiivasluontoisena syttyvä nuorisokapina on sangen maltillista.

Ilmestymisvuotensa suurmenestykseksi kohonnut Rakkaustarina pokasi useita Oscar-ehdokkuuksia, joista lopulta palkinto tuli vain musiikista. Mieleen soimaan jäävä tunnussävelmä on sittemmin levytetty useina eri versioina (tekijöinä mm. Shirley Bassey ja Suomessa Fredi). Musiikkia lukuunottamatta Rakkaustarina ei ole lopulta kovin ikimuistoinen teos. Sen sijaan samana vuonna ilmestynyt, Roy Andersonin ohjaama Eräs rakkaustarina (1970) käsittelee tismalleen samoja teemoja ─ sukupolvien välistä kuilua ja nuorta lempeä ─ ajattoman kauniisti ja lempeän hauskasti.

Pisteytys: 6/10

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

LUUKKU 13 - 50 vuotta sitten (Naisenkuvia, 1970)

Perkele!

Tänään aikakone laskeutuu Kekkosen valtakuntaan, vuoden 1970 Suomeen. Viisikymmentä vuotta sitten lottoarvonnat löysivät tiensä kioskien kautta kotisohville ja muksujen räpylät tarrasivat ensimmäiseen Aku Ankan taskukirjaan. Maailmalta kajahti ällistyttäviä uutisia: Beatlesit hajosivat ja Apollo 13 oli lähellä samaa kohtaloa. Eipä auta muu kuin päästää pulisongit rehottamaan, vääntää Irwiniä isommalle ja lähteä Donnerin Jörkan matkaan!

 
Naisenkuvia
Ohjannut Jörn Donner
Suomi 1970, 90 min.
Komedia, Draama
Pääosissa: Jörn Donner, Ritva Vepsä, Kirsti Wallasvaara




Pornofilmejä tekevä Pertti (Donner) on juuri palannut Suomeen Yhdysvalloista, mutta ammattia on vaikea harjoittaa auttamattoman vanhoillisessa maassa. Näyttelijöitä on hankala löytää ja sensorit läähättävät kannoilla! Silti Pertti tempautuu työhönsä ja ajautuu itsekin mukaviin seksiseikkailuihin, siis siinä samalla kun elää tuttavapiirinsä kanssa ihan tavallista kolmekymppisten elämää.

Skandaalinkäryinen Naisenkuvia jäi tietenkin sensorien hampaisiin. Ruotsista Suomeen palannut Jörn Donner (1933─2020) tekee avoimesti pilkkaa suomalaisesta ahdasmielisyydestä, ja lopputulos osoittaa satiirin osuneen maaliin. Naisenkuvia osuu kiinnostavaan taitteeseen Donnerin tuotannossa: se jatkaa aiempien pehmopornon suuntaan vivahtavien filmien sarjaa (mm. Mustaa valkoisella, 1968), mutta kurkistaa jo kohti yhteiskunnallisempaa elokuvaa (mm. Perkele! Kuvia Suomesta, 1971).
 
Ilman aikalaiskontekstiin tutustumista elokuva jäänee kömpelöksi toilailuksi, ja tuntuupa osa huumorista hieman tahattomaltakin komiikalta. Kritiikki on kuitenkin nasevaa ja ylipäätään aikansa elämänmenon kuvaamista on hauska seurata. Vaikka 1960-luku usein muistetaan seksuaalisen(kin) vapautumisen aikana, tavallinen arki Kekkoslandiassa oli hyvin etäällä ylioppilastalon valtauksista ynnä muusta radikalismista. Sen osoittaa tämänkin filmin tulenkatkuis-humoristinen sanoma!

Pisteytys: 7/10

lauantai 12. joulukuuta 2020

LUUKKU 12 - 60 vuotta sitten (Neidonlähde, 1960)

Jag lovar dig, Gud...
 
Jos halajaa sukeltaa kuudenkymmenen vuoden takaiseen elämänmenoon, sopii filmivalinnaksi vaikkapa brittityöläisten arkeen ja juhlaan vievä Karel Reiszin Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun. Pariisin kaduille puolestaan jalkautuu Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon, ja matka jatkuu ikuiseen Roomaan Federico Fellinin Ihanan elämän myötä. Jos reissua mielii vielä jatkaa Yhdysvaltoihin saakka, on päämääränä piskuinen motelli elokuvassa Psyko. Kun nyt Hollywoodin maassa ollaan, muisteltakoon vielä aikansa yleisömenestyksiä: vuoden suurin hitti oli antiikkispektaakkeli Spartacus. Akatemiakisoissa puolestaan menestyi romcom Poikamiesboksi, ja olipa päivän ruotsalaiselokuvakin palkittujen joukossa.


Jungfrukällan - Neidonlähde
Ohjannut Ingmar Bergman
Ruotsi 1960, 89 min.
Draama
Pääosissa: Birgitta Pettersson, Gunnel Lindblom, Max von Sydow


Nuori neito Karin (Pettersson) ja hänen sisarpuolensa Ingeri (Lindblom) lähtevät kirkkomatkalle. Matkan vaarat koituvat kauniin Karinin kohtaloksi: Karin joutuu rosvojoukon raiskaamaksi ja surmaamaksi. Paennut Ingeri ei uskalla kertoa kotonaan suosikkitytär Karinin kuolemasta, mutta totuus tulee ilmi julmalla tavalla. Rosvojoukko saapuu sattumalta Karinin kotitaloon ja yrittää myydä kuolleen tytön vaatteita tämän vanhemmille. Isä Tören (von Sydow) kosto tulee olemaan julma.

Keskiaikaiseen balladiin perustuvan Neidonlähteen (engl. The Virgin Spring) vaikutteissa näkyvät Akira Kurosawan Rashomon (1950) sekä Bergmanin omista elokuvista etenkin Seitsemäs sinetti (1957). Jälkikäteen katsoen on myös kiinnostava huomata, miten Bergmanin uskontoteema muuttuu yhä vain lohduttomammaksi. Siinä missä Seitsemäs sinetti vielä katsoi uskoa uteliaasti, tässä elokuvassa jumaluudet ovat julman hiljaisia. Kuin kuvastimessa (1961) ihminen on jo jäänyt yksin.

Neidonlähde käsittelee seksuaalisen väkivallan myrkyllistä vaikutusta päähenkilöön ja hänen lähipiiriinsä. Vaikka elokuva sijoittuu etäännyttävästi menneisyyden tarujen maailmaan, sen aihe on tarkkanäköisesti kiinni ilmestymisajassaan. Tästä kertonee sekin, että elokuvan pahimpia rivouksia tai raakuuksia pyrittiin sensuroimaan. Nykykatsojan silmin moisia on suorastaan vaikea löytää ─ näin olemme turtuneet. Pöyristyttävistä kuvista huolimatta Neidonlähde menestyi ilmestyttyään hyvin ja palkittiin muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Upea teos!

Pisteytys: 9/10

perjantai 11. joulukuuta 2020

LUUKKU 11 - 60 vuotta sitten (Aikakone, 1960)

He has all the time in the world...

Kuluvana vuonna 2020 saatiin jännittää Yhdysvaltain presidentinvaalin tulosta. Sama show oli käynnissä marraskuussa 1960, jolloin presidentiksi valittiin nuori John F. Kennedy. Yhdysvalloista kajahti myös svengaavia säveliä, kun Chubby Checkerin The Twist -hitti valloitti maailman varsinaisella twist-kuumeella. Päivän elokuva ei kuitenkaan suuntaa lainkaan näihin maisemiin, vaikka kenties kiitääkin niistä ohi. Koska joulukalenteri perustuu aikamatkailuun, on kerrankin hauska saada mukaan aihetta suoraan käsittelevä filmi. Turvavyöt kiinni ja kohti tuntematonta!
 

The Time Machine - Aikakone
Ohjannut George Pal
USA 1960, 103 min.
Seikkailu, Scifi
Pääosissa: Rod Taylor, Alan Young, Yvette Mimieux




On uudenvuodenaatto vuonna 1899. Brittiläinen keksijä George Wells (Taylor) saa juuri valmiiksi aikakoneen, jolla hän aikoo matkustaa tulevaisuuteen etsimään uutta onnen utopiaa. Uudella vuosisadalla mies saa kuitenkin vastaansa vain sodan kauhut. Lopulta 802701-luvulla maailma näyttää paratiisilta jälleen ─ mutta Georgen kauhistukseksi kahtia jakautunut ihmisrotu on unohtanut vuosituhansien aikana rakennetun sivistyksen.

H.G. Wellsin samannimiseen romaaniin (1895) perustuva tarina on kutkuttavan kiinnostava ja mielikuvituksellista seikkailua on hauska seurata. Kerronnassa tosin on paikoin tyhjäkäyntiä ja hahmot ovat tuskastuttavankin pöljiä. Matka silti käy viihteestä, jos elokuvaa ei ota liian vakavasti. On turha vaivata päätään lukuisilla teknisillä aikamatkustamiseen liittyvillä yksityiskohdilla, joita filmiä tehtäessä ei olla liiemmin jääty pohtimaan. Aiheessa toki olisi ainekset tarinaan, joka voisi olla sekä syvällisempi että teknisiltä yksityiskohdiltaan kunnianhimoisempi.

Vaikka kaikkia yksityiskohtia ei olla mietitty turhan tarkkaan, on Aikakone kuitenkin aivan tyylikkään näköinen elokuva. Teos palkittin ansaitusti Oscarilla hienoista erikoisefekteistään. Wellsin tarinan pohjalta on sittemmin tehty toinenkin, joskin huomattavasti heikommin menestynyt uusintaversio Aikakone (2002). Viime vuosina on kuultu huhuja seuraavasta uusintaversiosta, mutta aikakonetta ei olla toistaiseksi taidettu käynnistää uudelleen.

Pisteytys:
7/10

torstai 10. joulukuuta 2020

LUUKKU 10 - 70 vuotta sitten (Ase kädessä, 1950)

His only friend was his gun...

Jos mieli tehdä pienen maailmanympärysmatkan vuonna 1950, voi reissun aloittaa ranskalaisia unimaisemia tarjoavasta Orpheuksesta (1950) ja jatkaa sitten Rashomonin (1950) matkassa Japaniin. Hollywoodin parhaimmistoa tarjoavat Oscar-magneetit Auringonlaskun katu (1950) sekä Kaikki Eevasta (1950). Matkaa voi jatkaa satumaailmaan katsomalla Disneyn oivasti menestyneen prinsessasatu Tuhkimon (1950). Päivän lännenelokuva on myös tunnettu, mutta vuoden 1950 nimekkäimmän westernin titteli taitaa kuulua komealle Rio Grandelle (1950).


The Gunfighter - Ase kädessä
Ohjannut Henry King
USA 1950, 85 min.
Lännenelokuva
Pääosissa: Gregory Peck, Helen Westcott, Millard Mitchell




Jimmy Ringo (Peck) on villin lännen suuri asesankari, jolla ei ole pulaa vihamiehistä. Ringolle pyssynpaukuttelu alkaisi jo piisata, mutta riidanhaastajilla riittää todisteltavaa. Rauha voisi löytyä eräästä pikkukaupungista, jonka pölyt Ringo karisti jaloistaan aikapäivät sitten. Toiveena on tavata entinen heila Peggy (Westcott) sekä lapsi, jota Ringo ei ole nähnyt sitten muksun syntymän. Mutta selviääkö Ringo kotiinpaluusta saamatta luotia kalloonsa?

Henry King (1886─1982) oli harvinaisen monipuolinen ohjaaja, jonka pitkälle uralle mahtuu niin lännenfilmejä, musikaaleja kuin romanttista draamaakin. Vaikka useampikin Kingin elokuva menestyi aikanaan hyvin ja jokuset voittivat Oscareitakin, on hän jäänyt jälkipolville melko tuntemattomaksi mieheksi. Yhtään Kingin ohjaustyötä ei löydy 1001-listaltakaan, mutta onneksi tällaisten sivuprojektien myötä moisia erheitä on hyvä paikkailla.

Ase kädessä on viehättävän klassinen lännenelokuva Hollywoodin kultaisilta vuosilta. Miljöö on luotu tyylikkäästi ja Oscar-ehdokkuudella huomioitu käsikirjoitus on ytimekkään toimiva. Filmi on napakka paketti täynnä sopvasti moralisoivaa syvää draamaa sekä jatkuvasti tykyttävää jännitystä. Pääroolissa jäyhistelevä Gregory Peck viiksekkäänä Jimmy Ringona tekee mainion roolityön sankarihahmona, joka tekee tiliä menneisyyden väärien valintojen kanssa.

Pisteytys: 8/10

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

LUUKKU 9 - 70 vuotta sitten (Ystäväni Harvey, 1950)

Well, thank you Harvey! I prefer you too.

Aikakone etenee jo 1950-luvulle, rock'n'rollin ja tangon vuosikymmenelle, sodanjälkeiseen rauhanrakennuksen aikaan. Suomessa puolueetonta ulkopoliittista linjaa jatkoi toiselle kaudelle valittu J.K. Paasikivi, mutta kaukana idässä kylmä sota kuumeni ja Korean sota leimahti liekkiin. Jos oli vuodessa murheita, oli pieniä ilojakin: Linnanmäen vaatimaton pieni huvipuisto avattiin ja Alppilassa kaikuivat riemunkiljahdukset. Hieman lisää lämminhenkistä onnea tuo päivän elokuva!

 
Harvey - Ystäväni Harvey
Ohjannut Henry Koster
USA 1950, 104 min.
Komedia, Fantasia, Draama
Pääosissa: James Stewart, Josephine Hull, Peggy Dow
 
 
 
 
Elwood P. Dowd (Stewart) on lupsakka ja ystävällinen mies, jonka paras ystävä on 190-senttinen näkymätön jänis Harvey. Elwoodia pidetään höyrähtäneenä, eikä hänen sisarensa Veta (Hull) edes saa tytärtään Kellya (Dow) naitettua veljensä mielikuvitusystävän tuoman maineen vuoksi. Topakka Veta päättää järjestää Elwoodin mielisairaalaan, mutta joutuukin itse lukkojen taakse!

Broadway-näytelmään perustuva Ystäväni Harvey on lämminhenkinen komedia, jonka kantavana voimana toimii näkymätön roolihahmo Harvey. Sympaattinen huumori perustuu väärinkäsityksiin ja nasevaan sanailuun. James Stewart on roolissa aivan elementissään ja roolistaan Oscarilla palkittu Josephine Hull puolestaan on mainio muoriparka ylellisessä epätoivossaan. Rauhalliseen elokuvaan kaipaisi silti sysäyksen vauhtia ja railakkuutta, vaikka idea onkin nokkela.

Ystäväni Harveyn tarinasta on sittemmin tehty useampikin televisiosovitus, mutta uusintaelokuvaa ei olla yrityksistä huolimatta saatu aikaiseksi. Nähtäväksi jää, saako Netflix puskettua parin vuoden takaisen suunnitelmansa ruuduille asti. Ilman uusintaversiotakin kyllä pärjätään, sillä alkuperäisen elokuvan charmi puree yhä. Hyvän mielen komedia tahtoo sanoa, että onnellisuus tulee itsensä hyväksymisestä ja ystävällisyydestä, rahalla ja pöyhkeilyllä sen sijaan ei paljoa saavuta.

Pisteytys: 7/10